7.10.1998 / AMMATTITEOLOGIN KUTSUMUS/Dos. Timo Eskola

STI:n luennot / MINUN KUTSUMUKSENI 7.10.1998,

Ammattiteologin kutsumus

Dos. Timo Eskola

 

Jumala ei pidä huolta siitä, että kristitty tekisi itsestään oikeita valintoja.
Pyhä Henki ei ohjaa kirkkoa siten, että Hän inspiroisi uskovat oikeaan oppiin puhtaan Raamatun Sanan äärellä.
Sen sijaan kristityt ajautuvat lakihenkisyyteen, ahdasmielisyyteen, sielullisuuteen, kastekriisiin, henkikastekriisiin, armolahjakriisiin, kuuliaisuuskriisiin, kristologiseen kriisiin, predestinaatiokriisiin, moraalisiin ongelmiin, vapaisiin suhteisiin, avionrikkomiseen, alkoholismiin, uskonkriisiin, epäuskoon ja paatumukseen.

Siksi tarvitaan teologeja.

Teologin työ ja ammattiteologin kutsumus on erityiskutsumus. Se merkitsee sitoutumista niihin kysymyksiin, jotka koskettavat ihmisen elämää kaikkein syvimmältä. Teologin kutsumuksena on selvitellä Raamatun äärellä, mitä Jumalan ilmoitettu evankeliumi merkitsee ihmiselle hänen ikuisen olemassaolonsa näkökulmasta. Tässä kutsumuksessa on ainakin kaksi puolta. Yleisessä mielessä tämä kutsumus koskee jokaista teologia, joka sitoutuu Kristuksen kirkon palvelukseen. Erityisessä mielessä joitain kutsutaan keskittymään teologisen tutkimuksen tekemiseen täystoimisesti. Eräs seurakunnan vastuunkantaja on kerran todennut, että joidenkin armolahjana on istua kokouksissa. Vastaavasti tutkijan armolahjana on istua kirjastossa.

Suurten kysymysten äärellä

Ammattiteologi sitoutuu yksittäisten tutkimusaiheiden ohella suuriin periaatteellisiin kysymyksiin. Niitä myös ympärillä oleva yhteiskunta käsittelee jatkuvasti. Esimerkiksi kysymykset oikeasta ja väärästä pitävät ihmisiä pihdeissään: rodunjalostus, Hitlerin aika, etniset puhdistukset, köyhyys, väkivalta. Välittömästi näihin aiheisiin liittyy kysymys pahasta: miksi maailma on tällainen? Mistä paha tulee? Tämä kysymys kääntyy samalla kysymykseksi Jumalasta: miksi Jumala sallii pahan?

Luonnollinen ihminen ei suoranaisesti pysty tuottamaan teologiaa. Järjen päätelmä synnyttää päinvastoin pelkän paradoksin. Jos Jumala kerran loi meidät, maailman tulisi olla hyvä. Jos täällä on pahuutta, senkin täytyy olla Jumalan tuottamaa.

Mitä edellytyksiä nykyihmisellä on ymmärtää raamattuteologian perustavia lausumia? Miten niihin kyetään samastumaan? Aihe-piiriä koskeva tarkastelu on pitkälti uskonnonfilosofinen. Keskeisenä lähtökohtana on antropologia, jonka eri näkemykset vaikuttavat ratkaisevasti myös kysymykseen Jumalasta. Suurimman ongelman muodostaa kysymys synnistä.

Synti itsessään ei Uuden testamentin kirjoittajien mukaan ole pelkkää elämän ehtojen sisäistä ristiriitaa. Ihmiskäsitystä ei voi raamattuteologian tasolla redusoida animaaliseksi tai psykologiseksi. Raamatun ihmiskäsitykseen kuuluu erottamattomasti näkemys tiedostavan persoonan yhteydestä persoonalliseen Jumalaan. Synnin sanotaan olevan ennen kaikkea tuon yhteyden katkeamista. Ihmisen perustodellisuuteen on kuulunut ihmissuhteiden lisäksi ehyt jumalayhteys. Meidän on kuitenkin mahdoton rationaalisesti pohtia, mitä se on käytännössä merkinnyt.

Rationaalisen pohdinnan perustavana ongelmana on se, että sen avulla ei voi ymmärtää syntiinlankeemuksen ajatusta eikä sen merkitystä. Lankeemukselle ei tunnu löytyvän paikkaa ihmisen evoluutiohistoriasta. Toisaalta myöskään ihmisen biologisen tai psykologisen olemuksen perusteella ei voida päätellä mitään Jumala-yhteyden välttämättömyydestä ihmiselle. Siksi erityisesti rationalismi (järkeistävänä ideologiana) on tuomittu jäämään ns. luonnontieteellisen "luonnollisen teologian" lähtökohtiin.

Tuon eräänlaisen "luonnollisen teologian" edustajat ajattelevat, että materiaalisen ja empiirisen maailman ulkopuolella ei ole muita teologisen tiedon lähteitä. Näkemys ei ole suoranaisesti dogmaattista luonnollista teologiaa, vaan pikemminkin ihmiskeskeistä elämän pohdintaa, mutta siitä voidaan yksinkertaisuuden vuoksi käyttää em. nimitystä. Sen piirissä synnin katsotaan olevan tiedostavan ihmisyyden kamppailua elämän rajallisuutta vastaan. Pelastus nähdään sen mukaisesti pyrkimyksenä täydellisempään itsetuntemukseen. Luonnollinen teologia onkin tuomittu päätymään lähinnä deismin uskonkäsitykseen: luonnosta päätellään Jumalan olemus.

Rationalistisen "luonnollisen teologian" keskeimpänä pulmana on yksi uskonnonfilosofian vaikeimmista kysymyksistä, nimittäin juuri teodikean ongelma. Mikäli ihmisen moraalinen heikkous johtuu hänen animaalisesta todellisuudestaan, eikö se silloin ole Jumalan luomaa? Kysymys synnyttää Jumalan oikeudenmukaisuuden eli teodikean ongelman. Se voidaan muotoilla hyvin yksinkertaisesti: Voiko pahalla maailmalla olla hyvää Jumalaa?

Teologisessa työskentelyssä voidaan suhtautua teodikean ongelmaan kahdella tavalla. Toisten mielestä teodikean ongelma edeltää raamatuntutkimusta ja asettaa siten myös kriteerin raamattuteologian tulkinnalle. Toisten mielestä taas Uuden testamentin sanoma antaa yhden teologisen vastauksen teodikean ongelmaan. Tässä seurataan jälkimmäistä linjaa.

Uuden testamentin käsitys ei ole sidottu teodikean ongelmaan. Sen mukaan Jumala, joka ei ole vastuussa pahasta, ja joka ei ole paha itsessään, on ilmoittanut itsensä ihmiselle. Hän on ilmaissut sekä itsensä että pelastustyönsä historiassa. Uuden testamentin sanomaa tulkitseva hermeneutiikka joutuu siten ottamaan huomioon ristiriidan, joka jää raamattuteologian ja teodikean ongelman parissa kamppailevan ihmisen ajattelun välille.

Ristiriidan tunnustaminen nostaa esiin useita merkittäviä hermeneuttisia ongelmia. Ensiksikin on kysyttävä, missä määrin ihmisen kokemusmaailma kykenee luomaan yhteyttä Raamatun ilmoitussanoman kanssa. Mikäli ihminen ei kykene luontaisen päättelynsä avulla muodostamaan käsitystä Raamatun Jumalasta, voiko hän mitenkään käsittää Jumalan sanomaa? Paavali käsittelee samaa ongelmaa viisausteologian yhteydessä. Hän katsoo, että ihmisen luontaisen pohdinnan avulla on mahdotonta ymmärtää Jumalan ajatuksia. Jumalan toiminta näyttää ihmisestä aina hulluudelta (1. Kor. 1-2). Toisaalta ihmisen oma viisaus johtaa Paavalin mukaan aina luomistyön kieltämiseen ja elämää rikkovaan käyttäytymiseen (Room. 1).

Pelastussanoman ymmärtämisen edellytyksenä pidetään Uudessa testamentissa juuri edellämainitun ristiriidan tunnustamista. Jeesuksen julistus elämän löytämisen ja kadottamisen paradoksaalisuudesta nostaa ristiriidan esille (Mark. 8:35). Myös Paavali korostaa usein sitä, että Jumalan edessä ihminen joutuu kohtaaman sidonnaisuuden väistämättömyyden (Room. 7).

Ehkä tärkein johtopäätös ns. luonnollisen teologian ja teodikean ongelmista on se, että aikamme tulkitsijan mahdollisuudet löytää harmoninen tieteellinen ja teologinen kokonaistulkinta ovat rajalliset. (Uuden testamentin sanoman tarkastelu ja sen eksistenttinen kohtaaminen ovat siten suurelta osalta sidoksissa tekstin omiin teologisiin intentioihin. Teologisen hermeneutiikan kohdalla se merkitsee sitä, että teksti itse on myös kokemusmaailman synnyttäjä.) Em. ongelma ratkeaa vain ottamalla käyttöön ajatus Jumalan ilmoituksesta.

Teologian ydin

Teologia käsittelee sanomaa, joka ylittää järjen ristiriidan. Siksi se on luonteeltaan ilmoitusteologiaa.

"Kun muut kehottavat odottamaan, kilvoittelemaan, pyrkimään yhä eteenpäin hengellisissä harjoituksissa ja syventymisissä, yhä ankarampaan askeesiin jne., kristinuskossa koko näkökulma kääntyy: takana päin on jo ratkaisu. 'Se on täytetty.' Teologian tehtäviin kuuluu tutkia, mitä tämän kertakaikkisen ratkaisun varaan rakentaminen kirkolle - ja samalla tietysti yksityisille ihmisille - merkitsee." Osmo Tiililä, Johdatus teologiaan, s. 51.

Ammattiteologin kutsumuksena on perehtyä nimenomaan ilmoitusteologiaan, jotta hän voisi oikein opettaa evankeliumia syntisille. Modernin akateemisen teologian keskellä tämä ei ole enää itsestään selvyys.

"Nykyisin kirkonkin piirissä harhaoppisuus on sankaruutta ja takaa 'uskonpuhdistajalle' sankan selkään taputtajien joukon... Kansantajuisten teologisten esitysten sisältö on viime vuosina liian usein ollut sitä, että kansaa valistetaan kaikesta, mikä ei pidä paikkaansa sen raamattukäsityksissä." Prof. Lars Aejmelaeus, SK 28/1998, s. 48.

Lisäksi tämä näkemys edellyttää, että teologilla on johdonmukainen ilmoituskäsitys Raamatusta. Se ei ole yhdenmukainen materialistisen maailmankäsityksen kanssa.

"Jumalan vaikutuksen myöntäminen tässä ajassa ei voi olla vaikuttamatta myös siihen, miten tutkija suhtautuu Raamatun teksteihin, esimerkiksi niissä kerrottuihin ihmeisiin. Tutkijan ateistinen perspektiivi ei takaa sitä, että hän tekee teksteille oikeutta historiallisessa mielessä." Prof. Timo Veijola, TA 5/1995, s. 405.

Uuden testamentin kirjoittajien intentiot ovat ehdottoman teologisia. Heidän näkökulmansa on teistinen ja transsendenttinen. Koko maailman ja kaikkien ihmisten olemassaolo on riippuvuussuhteessa Jumalaan. Raamattuteologia deskriptiivisesti tar-kasteltuna on nimenomaan ilmoitusteologiaa. Kirjoittajat uskovat opetuksensa olevan yhteydessä itse Jumalan ilmoitukseen ja jopa ilmestymiseen. Lähtökohta herättää eloon sen jännitteen, joka on ns. luonnollisen teologian ja Uuden testamentin teologian sisältämän "asian" välillä.

"Kristillinen kirkko jatkuvana elävänä hermeneuttisena prosessina tekee Raamatun tulkinnasta väistämättä erilaisen kuin on esimerkiksi Homeroksen tekstien tulkinta: Raamattua on tulkittu sen synnystä nykyhetkeen keskellä yhteisöä, joka pitää Raamattua pyhänä kirjana." Prof. Miikka Ruokanen, Hermeneutica Moderna, s. 189.

Tämän ilmoituskäsityksen on saksalais-pohjoismainen radikaali hermeneutiikka hukannut jo vuosia sitten. Siinä sanoma on erotettu Jumalan toiminnasta ja evankeliumin opillinen sisältö on erotettu Raamatun "asiasta". Tilalle on tullut apologia, jossa Raamatun epähistoriallisena pidetyn myyttisisällön tilalle pyritään sovittamaan jonkinlaista tieteellisen maailmankuvan piiriin mahtuvaa uskonnollista kokemusta.

"Historiallisen tutkimuksen agnostisuuden vaatimus ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sama vaatimus olisi asetettu koko tieteelle. Hermeneutiikan teoriaa tarkasteltaessa on kiinnitettävä aivan erityistä huomiota siihen, että historiallis-kriittisen kauden käsitys tieteestä kokonaisuutena ei suinkaan sisältänyt agnostisuuden ajatusta. Kantilainen, transsendentaalifilosofiaa hyödyntänyt ratkaisu pyrki ainoastaan sovittamaan uskonnollisen sanoman luonnontieteelliseen maailmankuvaan. Sen ohella tieteen uskottiin toki kykenevän tavoittamaan jumalallisen totuuden." Dos. Timo Eskola, Uuden testamentin hermeneutiikka, s. 72.

Ilmoitusteologian lähtökohdat eroavat rationalistisesta "luonnollisesta teologiasta" kahdessa olennaisessa kysymyksessä. Ensinnäkin antropologian osalta ihmisen syntisyys kuvataan ehdottoman lankeemuksen avulla. Paavalin tapa lausua tämä syntiinlankeemuskertomuksen ajatus näkyy parhaiten roomalaiskirjeestä. Aadam-typologian mukaisesti hän sanoo, että synti on tuonut maailmaan kuoleman. Kaikki ihmiset ovat tehneet syntiä ja ovat täten kuoleman ansainneita (Room. 5:12-14; vrt. 1. Kor. 15:22). Synti ja lankeemus eivät ole Jumalan aikaansaamia. Ilmoitusteologia ei siten jää teodikean ongelman aiheuttamaan umpikujaan, jonka mukaan Jumala olisi paha. Synti on ihmisen oma aikaansaannos ja siksi hänen vastuullaan.

Syntiä ei voi raamattuteologiassa selittää pelkän animaalisen todellisuuden avulla. Biologinen ihmiskäsitys ei ole kirkolle relevantti. Ilmoitusteologian mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Hän ei ole vain osa eläinkuntaa, vaan hänellä on mahdollisuus Jumala-yhteyteen. Siksi ilmoitusteologisen näkemyksen ristiriita "luon-nollisen teologian" kanssa on ilmeinen. Rationalistisen teologian perusteella ei voida hyväksyä sitä, että ihminen edellytyksiensä puolesta poikkeaisi mitenkään muusta eläinkunnasta.

Toisaalta ilmoitusteologia tuo esille synnin rankaisemisen ajatuksen. Jumala voi kaikkivaltiudessaan poistaa synnin. Uuden testamentin antama ratkaisu on eskatologinen. Synnin ongelma selvitetään tuomiolla, kun rikkomuksen tehneitä rangaistaan. Siksi ilmoitusteologia ei ole sidottu teodikean ongelmaan.

Mainittujen näkökulmien ohella ilmoitusteologiaan kuuluu kuitenkin lisäksi piirre, jota rationalistisen teologian puitteissa on mahdoton käsitellä. Jumalan oikeudenmukaisuuden viipyminen perustellaan Uudessa testamentissa rakkaudella. Molemmat luonnollisen teologian vastaiset pääteemat, Jumalan hyvyys ja oikeudenmukaisuus, tulevat siten esille sovitusteologiassa.

Sovitusajatuksen mukaan Jumala on itse asiassa jo toteuttanut tuomion Kristuksessa. Hän on ottanut osalleen koko maailman synnit. Itsesovituksella Jumala on ratkaissut syntiin ja oikeudenmukaisuuden vaatimukseen liittyvän ongelman. Hänen oikeudenmukaisuutensa nähdään syntien rankaisemisessa ja hänen hyvyytensä sovituksen osoittamisessa syntisen hyväksi. Myös sovituksen ajatus on jyrkässä ristiriidassa luonnollisen teologian kanssa. Se on tyypillisesti ilmoitusteologiaa, jonka Uuden testamentin kirjoittajat esittävät pääsiäisen tapahtumia tulkitessaan.

Sovituksen sanoman vastaanottamiseen on ihmisen kokemusmaailmassa oikeastaan vain yksi merkittävä liittymäkohta. Jättäytyessään avoimeen ristiriitaan oman teodikea-ajatuksensa ja Raamatun jumalakäsityksen kanssa ihminen kohtaa ilmoitusteologian mukaiseen syntikäsitykseen. Sisäinen ristiriita löytää ratkaisunsa Raamatun sovitussanomasta.

Toisaalta voidaan tosin sanoa, että myös ihmisen moraalinen ongelma, joka on ristiriidassa elämän sisällään pitämän rakkauden vaatimuksen kanssa, löytää mielekkään ratkaisun Raamatun syntikäsityksessä ja sovitusajatuksessa. Rikkomuksena korkeinta rakkautta, Jumalaa, vastaan synti on erityisesti vierautta "tiedostavan" elämän perusluonteesta, rakkaudesta. Siksi sovinto Jumalan kanssa on ratkaisu ihmisen eksistenssin perusongelmaan. Syyllisyys, joka nousee ristiriidasta elämän kanssa, löytää vapautuksen uudessa yhteydessä kaiken Luojaan.

Ajatus uskon paradoksaalisesta luonteesta onkin tässä teologian näkemyksessä hyvin edustettuna. Kysymys ihmisen identiteetistä aktualisoituu hänen Jumala-suhteensa arvioinnin kautta. Vieraantumisen elämän perusluonteesta sanotaan olevan täydellinen. Siksi vain uusi yhteys luomakunnan uudistamisen aloittajaan, kuolleista herätettyyn Herraan voi ratkaista elämän paradoksin ja uudistaa myös ihmisen elämänkokemuksen.

"Vaikka teologian tuleekin olla uskon teologiaa, se ei silti saa vähääkään tinkiä kriittisyydestä, rehellisen epäilyn asettamista kysymyksistä, yleisen tieteellisen työskentelyn loogisuuden vaatimuksista, kokemuksen vahvistamista tosiasioista jne. Pieninkin tahallinen ongelmien ohi kiirehtiminen ja intellektuaalinen vilpillisyys, pieninkin asioiden vääntäminen ennalta haluttuun suuntaan ja jopa vaikeneminenkin väärällä kohdalla on teologiassa ehdottomasti torjuttavaa. Siinähän on kysymys totuudesta, jonka varassa kirkon jäsenet katsovat voivansa elää ja kuolla ja jonka omistamiseen he kutsuvat muita." Osmo Tiililä, Johdatus teologiaan, s. 55.