STI 5.11.1998 / Timo Junkkaala

URHO MUROMAAN VASTAUS MAALLISTUMISEEN


 

URHO MUROMAN PERINTÖ

    "Jumala on osoittanut Suomen kansalle aivan erikoisen suurta armoa antaessaan sen kirkolle niin monta elävää herätysliikettä. Tuskin on toista kansaa maaoilmassa, jonka sieluun on kynnetty niin syviä vakoja kuin mitä meidän herätysliikkeemme ovat kyntäneet tämän kansan sieluun. Sen tähden kantaaki suomalainen kristillisyys voimakasta herätyskristillisyyden leimaa.

    Mutta toisen yhtä suuren armon on Jumala osoittanut tälle kansalle antaessaan sille niin monta syvästi oppinutta raamatullista jumaluusoppinutta. Mainitsemme nyt vain nimet: Johansson, Råbergh, Pietilä, Alanen, Tiililä. Sen tähden suomalainen jumaluusoppi kantaa voimakasta raamatullista leimaa.

    Näiden kahden suuren perinnön vaalijaksi tahtoisi Suomen Raamattuopisto omalta vaatimattomalta osaltansa tulla. Sen koko toiminta tähtää raamatullisen herätyskristillisyyden vaalimiseen, elvyttämiseen ja syventämiseen.

    Kolmas Jumalan suuri lahja tälle kansalle on sen kansankirkko. Tämä kirkko, kaikista inhimillisistä vajavuuksista huolimatta, on siksi syvällisesti voinut pitää tarjolla elämän sanaa, että noin 96% koko kansasta lukeutuu tälläkin haavaa sen piiriin. Tätäkin perintöä tahtoo Raamattuopisto vaalia. Se tahtoo herättää oppilaissaan ymmärtämystä ja rakkautta kansankirkkoamme kohtaan. Mutta samalla tahtoo se kasvattaa eläviä ja palavahenkisiä jäseniä työhön tämän kirkon piirissä avuksi seurakuntien papistolle. Siksi täytyy kaikki opetus Raamattuopistossamme käydä raamatullisessa evankelisluterilaisessa hengessä, Jumalan sanalle ja tunnustuksellemme uskollisena.

    Jotta nämä kolme hallitsevaa näkemystä voitaisiin saada tehokkaasti vaikuttamaan, täytyy opistosta muodostua hengellisen herätystulen ahjo. Tämä on mahdollista vain siinä määrin kuin Jeesuksen veren voima ja Pyhän Hengen elävä armo pääsevät hallisemaan kaikkea toimintaa Raamattuopistossa. Ja ne pääsevät, jos kaikki ystävät ja työntekijät yhdessä ovat yhtä aikaa Raamatun ja rukouksen ihmisiä."

    (Katkelma Urho Muroman laatimasta muistiosta Raamattuopiston perustamissyksynä 15.9.1945)


Missioita 1920-luvulta alkaen

    Urho Muroma (1890-1966) eli lapsuutensa aikana, jolloin vanha kirkollisuus rakoili ja osa kansasta etääntyi kirkosta. Sekä työväestön että sivistyneistön keskuuteen levisivät 1900-luvun alussa kirkon- ja uskonnonvastaiset asenteet. Jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin keskittyvä perinteinen seurakuntaelämä sai haastajia myös omalla uskonnollisella alueeellaam. Vapaakirkolliset ryhmät saivat sekä vapaammilla toimintamuodoilla että uskon henkilökohtaisuutta ja kokemuksellisuutta korostaessaan kasvavaa vastakaikua. Merkittävimmäksi muodostui 1910-luvun alussa maahan tullut helluntailiike, joka nosti esiin kysymykset aikuiskasteesta ja Pyhän Hengen työstä.

    Muroma katseli tätä kehitystä aitiopaikalta, helsinkiläisen pappilan ikkunasta. Isä Emil Murén (Urho suomensi nimensä 1919) oli tunnettu evankeliseen liikkeeseen lukeutunut pappi. Vuosisadan alussa Helsingissä voimakkaana koettu kirkon aseman murros lienee vaikuttanut siihen, että Muroma herätykseen tultuaan suuntautui ensin Kaupunkilähetyksen työhön ja sittemmin nimenomaan evankelioimistyöhön. Työnäkyyn vaikutti myös se, että Muroma itse koki voimakkaan hengellisen murroksen juuri herätyskokouksessa, norjalaisen Albert Lunden vieraillessa Helsingissä syksyllä 1912. Muroma vakuuttui oman kokemuksensa perusteella siitä, että vapaakirkollisten herätyskokoustoiminta saattoi paremmin auttaa ihmisiä kääntymykseen ja uskoon kuin luterilainen kirkko perinteisine jumalanpalveluksineen.

    Vaikka kirkossa toisaalta vieroksuttiin vapaiden suuntien suosimaa herätyskokoustoimintaa, siihen kuitenkin turvauduttiin, kun etsittiin apua kirkosta vieraantuneiden tavoittamiseen. Uusilla toimintamuodoilla pyrittiin erityisesti saamaan yhteyksiä työläisväestöön. Muromakin sai ensimmäiset kokemuksensa kiertävän evankelistan työstä nimenomaan tehdasseutujen evankelioimisessa, johon hän pian papiksi valmistumisensa jälkeen (1917) osallistui K.A. Paasion työparina. Lähetysseuran palveluksessa ollut Paasio toi Muroman samalla yhteyteen vuosisadan alussa vaikuttaneen Hannulan herätyksen kanssa.

    Vaikka Muroma työskenteli myöhemmin monenlaisissa tehtävissä eri kristillisissä yhdistyksissä, juuri evankelioimistyöstä tuli hänen varsinainen elämäntyönsä. Päätoimisesti Muroma kiersi kokoussarjoja pitämässä ensin Sortavalan evankelisen seuran (1921-1924) ja sitten Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliiton (1929-1934) ja Suomen Lähetysseuran palveluksessa (1934-1939). Muroman kokoussarjat saattoivat kestää kaksi tai jopa kolme viikkoa. Niitä mainostettiin huomiota herättävällä tavalla levittämällä painettuja julisteita. Sekä kokousten julistuksella että sielunhoidolla pyrittiin johtamaan ihmisiä herätykseen ja uskonvarmuuteen. Menetelmät ja osaksi myös julistuksen sisältö olivat samantapaiset kuin vapaakirkollisilla, mutta kokoukset pidettiin luterilaisissa kirkoissa. Kirkkojen kerrotaan usein olleen täynnä, jopa tungokseen asti. Enimmillään Muroma piti yli 300 yksittäistä kokousta vuodessa. Niissä oli varovaisenkin arvion mukaan runsaasti yli 100 000 kuulijaa.

    Muroman kutsuminen SKSK:n evankelioimistyöhön oli kiintoisa ilmiö. Se osoittaa. että ainakin osa tuon kirkon puolivirallisen keskusjärjestön johtajista oli valmis ottamaan evankelioimistyön kirkon työmuodoksi ja hyväksymään Muroman tavan tehdä sitä. Näkemyksensä evankelioimistyöstä Muroma esitti Porin kirkkopäivillä vuonna 1928 pitämässään esitelmässä, joka myöhemmin julkaistiin kirjanakin. Muroma määritteli evankelioimistyön sellaiseksi sananjulistustyöksi, "jonka kautta pyritään määrätietoisesti herättämään Herralle vieraina olevia vakavasti huolehtimaan sielunsa pelastuksesta, luopumaan synnistä ja ottamaan vastaan vapaana lahjana heillekin jo valmistettu pelastus Jeesuksessa Kristuksessa". Edelleen Muroma liitti evankelioimistyön tavoitteisiin ihmisten johdattamisen kokonaan antautumaan Herran omiksi, elämään jokapäiväisessä parannuksessa ja huolehtimaan toistenkin pelastumisesta.

    Mikä oli Muroman evankelioimistyön salaisuus? Epäilemättä Muroma oli hyvin lahjakas puhuja, jonka oli helppo vaikuttaa kuulijoihin. Jokainen ymmärsi Muromaa kuunnellessaan, että tämä oli tosissaan. Se määrätietoisuus, jonka hän oli ottanut mukaan evankelioimistyön määrittelyyn, oli tyypillistä hänen omalle toiminnalleen. Jumala ja usko eivät jääneet kaukaisiksi ja epäselviksi vaan tulivat henkilökohtaisiksi. Muroma oli valmis käyttämään henkilökohtaisiin keskusteluihin ja rippiin aikaa tuntikausia kokousten jälkeen. Ratkaisevaa varmasti olikin, että Muroma kykeni julistuksellaan ja sielunhoidollaan auttamaan uskossaan epävarmoja omantunnon rauhaan ja uskonvarmuuteen.

    Muroman julistus oli pelkistettyä herätyssaarnaa. Hän sai vaikutteita Lunden ohella monelta muultakin kansainvälisesti tunnetulta herätyssaarnaajalta, joiden kirjoja hän ahkerasti hankki ja luki. Muroman herätyssaarna sai erityistä vakavuutta, koska hänen mukaansa uskonratkaisussa oli kysymys uudestisyntymisestä. Uudestisyntyminen tapahtui, kun ihminen kääntyi Jumalan puoleen, tunnusti syntinsä ja otti vastaan Jeesuksen valmistaman sovitustyön. Epävarmuus pelastuksesta saattoi Muroman mukaan johtua siitä, että ihmisellä oli tunnustamattomia syntejä tai ettei hän ollut kokonaan antautunut Jumalalle. Kokonaisen antautumisen ja syvemmän hengellisen elämän korostajana Muroma oli myös pyhityksen julistaja. Muroman pitämät Hengellisen elämän syventymispäivät olivat jatkoa yhteiskristillisinä pidetyille ja englantilaisista Keswick-kokouksista alkunsa saaneille kokouksille. Muroma hoiti herätykseen tulleita ja piti yhteyttä ystäviinsä myös 1928 perustamansa Herää Valvomaan -lehden välityksellä. Muroman toiminnan laajuudesta kertoo se, että lehden levikki kasvoi jo 30-luvulla yli 20 000. Lehdessä oli pääasiassa hengellisesti herättävää ja rakentavaa ainesta, mutta myös opillisia selvittelyjä.

    Huolimatta siitä, että Muroma sai paljon vaikutteita vapaakirkollisesta ja anglosaksisesta herätyskristillisyydestä, hän ei ajautunut luterilaisen kirkon ja sen uskonkäsityksen ulkopuolelle. Omissa kriiseissään hän löysi ajoittain apua mm. C.O. Roseniuksen kirjoituksista, joiden hän sanoo joskus ahdistuksen keskellä pitäneen hänen päätään veden pinnalla. Roseniuksen evankeliumikeskeinen luterilainen julistus auttoi Muromaa löytämään uskon objektiivisen pohjan, jolla omatunto saattoi levätä. Muroma pyrki yhdistämään englantilais-amerikkalaisen herätys- ja pyhityskristillisyyden luterilaiseen uskonnäkemykseen. Hän korosti voimakkaasti sekä ihmisen ratkaisua ja kokonaista antautumista että Jumalan työtä ja pelastusta lahjana. Samoin kuin Muroman saamat vaikutteet myös hänen julistuksensa saattoi sisältää jännitteisiä elementtejä: paikoin kirkasta lain ja evankeliumin erottamista, paikoin taas legalistis-sävyistä herätys- tai pyhityssaarnaa.

    Evankelioimistyön asema kirkossa jäi epämääräiseksi, eikä SKSK palkannut tehtävään ketään Muroman siirryttyä toisiin tehtäviin. Joka tapauksessa evankelioimistyö oli tullut kirkkoon jäädäkseen. Muroman panos tuossa maihinnousussa oli niin merkittävä, että häntä on syytä pitää evankelioimistyön ehkä tärkeimpänä uranuurtajana Suomen luterilaisessa kirkossa.


Raamattuopiston perustaja

    Muroman toinen keskeinen merkitys oli siinä, että hän perusti Raamattuopiston. Ajatus oli syntynyt kansainvälisistä esikuvista, erityisesti pohjoismaisista raamattukouluista, sekä aiemmin pidetyistä raamattukursseista. Muroma kokosi muutamia työtovereitaan pohtimaan raamattuopistokysymystä 1930-luvun lopulla. Neuvottelujen seurauksena neljä pappia, Kosti Kankainen, Urho Muroma, Jaakko Railonkoski ja K.A. Saarilahti perustivat 12.9.1939 säätiön, jonka tarkoituksena oli käynnistää raamattuopistotoiminta. Ev.lut. Sisälähetyssäätiö rekisteröitiin talvisodan jälkeen ja se alkoi pitää raamattuluentoja ja -kursseja. Toisen sodan jälkeen kesällä 1945 ostettiin Kauniaisista rakennus säännöllistä raamattukurssitoimintaa varten. Piispa Elis Gulin vihki Raamattuopiston käyttöön 11.10.1945.

    Raamattuopisto perustettiin maallikoille annettavaa raamattuopetusta varten. "Raamatuntutkistelulla on Raamattuopistosssa luonnollisesti valta-asema. On pyrittävä syventämään oppilaitten raamatuntuntemusta. Tämän täytyy tapahtua rehellisellä, rakentavalla tieteellisellä pohjalla. tärkeintä on, että oppilaat alkavat todella rakastaa tätä pyhää kirjaa. Silloin se kyllä lukijoillensa ja tutkijoillensa aukenee." Näin kirjoitti Urho Muroma ensimmäisessä toimintasuunnitelmassa.

    Maallikoille annettu perusteellinen raamattuopetus oli uutta Suomen kirkossa. Tavallisessa seurakuntaelämässä ei Raamatun opiskelulla juuri ollut sijaa. Evankelisessa liikkeessä ja nuorisotyössä oli pidetty joitakin raamattukursseja, mutta useamman viikon kestävät kurssit sisäoppilaitoksessa olivat uutta. Kurssien lisäksi korostettiin henkilökohtaista Raamatun lukemista ja raamattupiirejä. Muroma osallistui aktiivisesti kirkolliseen keskusteluun, jossa hän puolusti Raamatun jumalallista arvovaltaa ja merkitystä. Hän vastusti liberaalia raamatuntulkintaa, jonka hän näki tuottavan hengellistä kuolemaa.

    Perustettu säätiö jatkoi Muroman aiemmin muissa yhteyksissä aloittamia työmuotoja, evankelioimistyötä ja Herää Valvomaan -lehden julkaisemista. Toiminta laajeni 1950- ja 1960-luvulla monin tavoin: työntekijämäärä ja kokoustoiminta seurakunnissa moninkertaistui, hankittiin kolme leirikeskusta ja aloitettiin nuorisonohjaajakoulutus. Raamattuopistosta muodostui viimeistään 1960-luvun alussa uuden, ns. viidennen herätysliikkeen keskus. Liikehdinnän laajuudesta kertoo jotakin se, että Herää Valvomaan -lehden levikki nousi tuolloin 40 000:een. Vaikka uuteen herätysliikkeseen lukeutui jo tuolloin useita järjestöjä, joiden määrä sittemmin on edelleen kasvanut, tunnustetaan eri tahoilla Muroman merkitys liikkeen tärkeimpänä alkuvaiheen vaikuttajana.


Opillinen rajankäynti ja kasteoppi

    Julistus- ja opetustyönsä ohella Muroma pyrki opillisiin selvittelyihin ja rajankäynteihin. Erityisen voimakkaasti hän arvosteli helluntailaista oppia: "Helluntailaisten oppi vesikasteesta on epäraamatullinen ja väärä. Helluntailaisten oppi henkikasteesta on epäraamatullinen ja väärä. Helluntailaisten oppi kielilläpuhumisesta on epäraamatullinen ja väärä". (HV 1957, 116)

    "Pidämme hyvin tärkeänä sitä, että koko Kristuksen seurakunta tänä aikana täyttyisi Pyhällä Hengellä, mutta silloin täytyy opin olla ennenkaikkea raitista ja raamatullista. Mikäli mukaan tulee pienimmässäkin määrin epäraitista, sielullista suggestiohenkeä, silloin menee koko kristillinen elämä väärään. Sensijaan, että olisimme saaneet Pyhän Hengen täyteyden saammekin helposti sielullisen suggestion "henkikasteen", joka totisesti on valkoisen perkeleen "henkikaste" päätellen niistä lahkolaisilmiöistä, siitä itserakkaudesta ja ylpeydestä, mikä sen hedelmänä on." (HV 1957, 153)

    Muroma vakuuttui varsin pian kääntymyksensä jälkeen siitä, että uudestikastaminen oli väärin. Usko Kristukseen ei hänen mukaansa voi olla mikään vaatimus, joka on täytettävä ennen kuin voidaan kastaa. Uudestikastajat tekivät kasteesta ihmisen kuuliaisuuden teon, joka syrjäytti Jumalan armon, kun he opettiva, että vasta ihmisen usko tekee kasteen kasteeksi. Lapsikastekäytännön oikeutus nousi siis Muroman mukaan kasteen olemuksesta Jumalan armotekona. Lapsikasteen tueksi Muroma esitti monia seikkoja: juutalainen proselyyttikaste oli tehty lapsille, Apostolien teoissa puhutaan koko perhekuntien kasteista ja kirkkoisien todistuksen mukaan lapsikaste oli ollut käytössä jo apostolisena aikana.

    Huolimatta siitä, että Muroman pääkritiikki kohdistui uudestikastajiin hänen omakaan näkemyksensä ei ollut täysin luterilainen. Muroma ei nimittäin voinut hyväksyä sitä, että opetettiin uudestisyntymisen tapahtuvan kasteessa. Tämä näkemys nousi hänen omasta kokemuksestaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että hän koki uudestisyntymisen Lunden herätyskokouksessa Johanneksen kirkossa. Tähän näkemykseensä hän sai vahvistusta englantilaisesta ja amerikkalaisesta herätyskristillisestä kirjallisuudesta, jota hän ahkerasti tutki.

    Muroma piti kiinni siitä Raamatun opetuksesta, että kasteessa saadaan Pyhä Henki. Mutta hän sanoi sen tapahtuvan tuolloin "objektiivisessa mielessä", kuin sinettinä, panttina tai vakuutena. Se ei hänen mukaansa vielä voinut merkitä sitä "elävää kokemusta Pyhästä Hengestä", josta uudestisyntymisessä hänen mukaansa oli kyse. Kaste valmistaa tilaa ja mahdollisuuksia suurelle lahjalle eli pelastuksen omistamiselle uskossa, mutta ei vielä merkitse pelastuksen omistamista. Näin Muroma päätyi tekemään eron vesikasteen ja henkikasteen välille. Vesikasteessa lahjoitetaan Kristus ja pelastus, mutta vasta kun tuo kaikki otetaan uskossa vastaan, tapahtuu henkikaste ja uudestisyntyminen. Usko merkitsi siis Muromalle sellaista pelastuksen omistamista, mikä ei ollut mahdollista lapselle.

    Muroman kastenäkemyksen takana oli pelko siitä, että jos opetetaan uudestisyntymistä kasteessa, ihmiset jäävät kääntymättömään tilaansa. Hänen kastenäkemyksensä on ymmärrettävä nimenomaan protestiksi sellaista sakramentalismia ja universalismia vastaan, jossa pelastustakeet annetaan kääntymättömille ja uskosta osattomille ihmisille. Muroma halusi siis torjua sen, että ihmisiä tyynnytettäisiin väärään rauhaan. Vaikka Muroman kasteoppiin siis selvästi sisältyy luterilaiselle kasteopille vieraita elementtejä, ovat sen takana olevat pyrkimykset hyvin ymmärrettäviä.


Perintö ja perilliset

    Evankelioimistyössä ja raamattuopetuksessa Urho Muroma teki suurtyön ja jätti pysyvät jäljet. Muroman ja hänen työtovereittensa kokouksissa uskoon tulleet ovat vuosikymmenten ajan olleet viidennen herätysliikkeen ja monen paikallisseurakunnan kantava ydinjoukko. Myös Muroman opillinen rajankäynti on joiltakin osin, ehkä erityisesti helluntailiikkeeseen päin, osoittautunut suuntaa antavaksi ja kestäväksi linjaukseksi.

    Voidaan kuitenkin kysyä, oliko Muroman pysyvä merkitys enemmän työmuotojen kuin teologian alueella. Viidennessäkin liikkeessä on useita, jotka hakevat teologisen pohjan mieluummin Lutherin vanhurskauttamisopista kuin Muroman uudestisyntymiskäsityksestä. Muroman perillisten vastattavana on yhä kysymys, voidaanko luterilainen evankeliumikeskeinen sanoma yhdistää anglosaksiseen herätys- ja pyhitysjulistukseen. Onko Muroman perinnössä sellaista, minkä varaan voidaan rakentaa hengellinen liike?

    On muitakin kysymyksiä, joita liikkeen on kohdattava. Ruokitaanko herätysliikettä vain evankelioimiskokouksissa? Opitaanko elämään uskossa arkielämässä ja kasvattamaan seuraavakin sukupolvi samaan? Ovatko vastakohdat asettuneet oikein siinä kamppailussa, jossa hengelliset ja maalliset, usko ja sosiaalinen vastuu pantiin vastakkain? Unohtuuko lähimmäisenrakkaus kaiken toiminallisuuden keskellä?

    Myös Muroman kastekäsitys herättää yhä kysymyksiä. Raamattuopiston oppilailta saatetaan seurakunnissa kysyä, joko opisto on irtisanoutunut Muroman kasteopista. Kysymykseen on sinänsä helppo vastata. Raamattuopisto on sitoutunut Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen, ei Muroman kirjoituksiin. Vaikeampi kysymys on, miten meidän ajassamme tulisi julistaa niin, että ihmiset heräisivät ja kääntyisivät. Harva kai nojaa kasteeseensa ilman kääntymistä ja uskoa. Suurempi ongelma lienee siinä, että aineellista hyvinvointia ja mukavuutta tavoiteltaessa unohtuu yhtä lailla kaste kuin kaikki muukin: Jumala, pelastus ja taivas. Mistä löytyvät tämän ajan herättäjät? Miten osaisimme julistaa Jumalan sanaa niin, että oman aikamme ihmiset löytäisivät Vapahtajan? Tämä on Muroman perinnön suurin kysymys meille.

    Muroma oli toki enemmän herätyssaarnaaja kuin teologi, enemmän herättäjä ja taistelija kuin luterilaista linjaa luova opettaja. Juuri herätyssaarnaajana hänellä kuitenkin on pysyvä paikka suomalaisessa kirkkohistoriassa. Muroman parhaan perinnön kantamista on pyrkimys julistaa evankeliumia