Perusta 1/2006

Sanan selitystä

Kristus, Jumalan kirkkauden säteily

Luuk. 2:22–33
Kynttilänpäivä 5.2.

Jeesus syntyi hurskaaseen juutalaiseen perheeseen. Mooseksen lain säädökset olivat osa hänen elämäänsä alusta asti. Kahdeksan päivän iässä hänet ympärileikattiin lain käskyn mukaan. Runsaan kuukauden ikäisenä hänet vietiin Jerusalemin temppeliin asetettavaksi Herran eteen samoin lain käskyn mukaan. J. 22–24 sisältävät kaksikin säädöstä, jotka edellyttivät tällaista matkaa Jerusalemiin. Ne löytyvät helposti jakeiden alaviitteitä tarkastelemalla.

Laki määräsi poikalapsen synnyttäneelle äidille 33 päivän puhdistusajan, jonka jälkeen äidin piti tulla temppeliin uhraamaan polttouhri ja syntiuhri. Isän oli oltava mukana, koska hänellä perheen päänä oli velvollisuus huolehtia siitä, että kaikki lain vaatimat uhrit ja muut toimitukset tulisivat asianmukaisesti hoidetuiksi. Hän tietenkin myös kustansi uhrit vaimonsa puolesta. Koska Joosef oli köyhä, hän sai korvata polttouhrikaritsan kyyhkysellä ja toi siis Marian puolesta uhriksi ”parin metsäkyyhkysiä tai kaksi kyyhkysen poikaa”.

Jokainen israelilainen esikoispoika oli lain mukaan Herran omaisuutta, pappispalvelukseen pyhitetty. Koska pappeus oli kuitenkin vain Leevin sukukunnan osana, muiden sukukuntien esikoispojat tuli lunastaa viiden sekelin lunastusmaksulla.

Jeesus ”syntyi lain alaiseksi” (Gal. 4:4). Hänen oli elämällään täytettävä koko laki alusta loppuun asti voidakseen päästää meidät lain orjuudesta evankeliumin vapauteen. Kristuksessa säteilevä Jumalan kirkkaus on vapauttavan evankeliumin kirkkautta. Jo laissa näkyi Jumalan kirkkaus, onhan sekin Jumalan sanaa, mutta Kristuksen evankeliumin kirkkauden rinnalla lain kirkkaus himmenee (2. Kor. 3:7–10).

Kristuksen kirkkaus ei ollut näkyvää paitsi kirkastusvuorella. Jeesus-lapsella ei ollut sädekehää päänsä ympärillä, mistä Simeon olisi hänet tunnistanut. Simeon tunsi hänet yksinkertaisesti Pyhän Hengen ilmoituksen perusteella. Simeon oli Natanaelin tavoin ”oikea israelilainen, mies vailla vilppiä”. Hän oli juutalainen sydämeltään, ei vain ulkoisesti tavan mukaan. Vilpittömät uskovat ovat aina olleet vähemmistö – seurakunnassakin – mutta Simeon oli Luukkaan todistuksen mukaan sellainen.

Uskovan yksi tunnusmerkki on Jumalan sanan tutkiminen ja sen alle asettuminen. Pyhissä kirjoituksissa Pyhä Henki puhui Simeonille ja lupasi, että hän saisi ennen kuolemaansa nähdä Messiaan omin silmin. Ei ole mitään syytä olettaa, että Pyhä Henki olisi puhunut hänelle suoraan, ohi Raamatun ilmoituksen. Pyhä Henki voi tietenkin puhua suoraan ihmisen sydämelle, mutta pääsääntöisesti hän puhuu Raamatun sanan kautta ja vahvistaa kaiken sanalla.

Simeon vaelsi Hengessä. Hengen vaikutuksesta hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Emme tiedä, millaista kaavaa esikoispojan Herran eteen asettamisessa käytettiin, mutta ilmeisesti lapsi kulki sylistä syliin läsnäolijoiden joukossa. Niin Simeonkin sai Jeesus-lapsen syliinsä. Silloin hän Hengen vaikutuksesta sai nähdä lapsessa Jumalan kirkkauden. Hän tiesi: Tämä on nyt Se Lapsi, Herran Voideltu!

Simeon puhui Hengessä profeetallisia sanoja: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi.” Sanat viittaavat juuri Jeesuksen evankeliumin kirkkauteen. Simeon näki Jeesuksessa Jumalan valmistaman pelastuksen uskon silmin. Epäuskoinen ei näe Jeesuksessa mitään Jumalan kirkkautta. Usko avasi Simeonin silmät näkemään tarkemmin ja syvemmälle. Uskossa hän näki myös, että Jumalan kirkkaus loistaa Kristuksessa kaikille kansoille, ei vain israelilaisille, vaan myös pakanoille.

Jumalan sana on vahvasti läsnä tässä tekstissä. Raamattu on tietenkin kannesta kanteen kokonaan Jumalan sanaa, mutta joissakin kohdissa Sana ikään kuin nousee erityisen voimakkaasti esiin Raamatun riveiltä. Näin on laita tässä tekstissä. Alussa on esillä  Jumalan pyhä laki, johon Jeesuskin sitoutui ja jonka hän täytti meidän puolestamme. Seuraavaksi löytyvät rivien välistä laki ja profeetat, VT:n pyhät kirjoitukset, joiden kautta Pyhä Henki puhui Simeonille ja antoi hänelle lupauksen. Kolmanneksi lupauksen täyttyessä Simeon itse puhui Pyhässä Hengessä profeetallisin sanoin julistaen pelastusta Jeesuksessa kaikille kansoille. Näin pääsimme lain sanasta pelastuksen sanaan, evankeliumiin. Laki, profetia ja evankeliumi – kaikki on tässä lyhyessä tekstissä.

Jumalan pyhästä sanasta näemme Kristuksen ja Kristuksessa Jumalan kirkkauden – jos katsomme uskossa. Uskon kautta Simeon näki pienessä lapsessa Jumalan valmistaman pelastuksen kaikille kansoille. Epäuskoiset eivät koskaan nähneet Jeesuksessa enempää kuin hyvän opettajan tai jumalanpilkkaajan. Epäuskoinen ei myöskään näe Raamatussa mitään Jumalan kirkkautta, vaan ainoastaan ihmisten muistiin merkitsemiä uskonkokemuksia, inhimillistä uskontulkintaa ja traditiohistoriaa. Mutta uskon silmin katsellen ja uskon korvin kuunnellen Raamatussa näkyy pelastuksen evankeliumi Kristuksessa niin kirkkaana, ettei siitä jää lukijalle/kuulijalle mitään epäselvyyttä.

 

Petri Virkkunen

Sysmän kappalainen

 

Ansaitsematon armo

Luuk. 17:7–10
3. sunnuntai ennen paastonaikaa 12.2.

Kristillisessä kielenkäytössä sana armo lienee kokenut kaikkein pahimman inflaationi. Armosta on tullut selviö, periaate, uskonnollisen, opillisen ja eettisen välinpitämättömyyden tukipilari.

Armo voi säilyä oikeassa merkityksessään vain, jos Jumalan sana otetaan täydestä. Jumalan sana avaa eteemme sellaisia elämän ulottuvuuksia, joita ei järki käsitä. Niitä ovat luominen, lankeemus, sovitus ja kadotus. Jos emme usko niihin, emme myöskään voi käsittää, mitä on armo.

Siinä mielessä tämän sunnuntain aihe on erityisen ajankohtainen kristikunnassa. Nykyisessä kristillisessä puheistossa armoa pidetään itsestäänselvyytenä. Sanaa armo ei pitäisi lainkaan käyttää, jos samaan aikaan kielletään sen taustalla oleva Jumalan vihan, tuomion ja kadotuksen todellisuus.

Keskiajalla vallitsi kokonainen aikakausi, jolloin Jumalan armo oli kristikunnalta peitossa. Vallitseva käsite tuolloin oli ansio, meriitti. Oli olemassa pyhimysten ansioita, joita jopa kaupattiin, oli kohtuullisia ansioita ja vähemmän kohtuullisia ansioita, joita saavutettiin ankaramman tai lievemmän katumuksen avulla. Yksi vain oli, jota ei tunnettu, ja se oli Kristuksen ansio, hänen pyhän elämänsä, viattoman kärsimyksensä ja voitollisen ylösnousemisensa meille tuottama ansio.

Seurauksena tästä kaikesta oli, että alettiin opettaa jälleen ansiollista armoa. Eiköhän tälläkin hetkellä kaiken kirkollisen aktiivisuuden, puuhailun, tempausten ja keräysten pohjimmaisena pontimena ole jonkin sortin meriitti, tuleminen kelvolliseksi ihmisten, kirkon ja jopa Jumalan edessä? Kun puuttuu taju ja tietoisuus ihmisen vaarasta joutua kadotukseen syntien tähden, toimintakin madaltuu vain kepeäksi harrasteluksi ja ajan kuluttamiseksi hyväntekeväisyyden muodoissa.

Miten toisenlainen onkaan se näkymä, jonka Jeesuksen opetukset antavat tähän asiaan! Päivän evankeliumi voi aluksi vaikuttaa vaikeasti käsitettävältä. Tämän tekstin avainsana on tunnustus: ”Me olemme arvottomia (ansiottomia, hyödyttömiä) palvelijoita.”

Nykyään ajatellaan, että kristityn päämääränä on tulla jotenkin ansiolliseksi. Käsitys vie ennen pitkää omaan vanhurskauteen. Viidessäkymmenessä vuodessa on koko teologinen käsitteistö käännetty nurin. Käskyjen pitämistä ei saa keneltäkään edellyttää. Uskoa ei saa vaatia kuulijoilta. Riittää, kun he rakastavat lähimmäisiään ja ovat syrjittyjen, heikkojen ja sorrettujen puolella. Kun Kristuksen uhri kielletään, kristityltä on alettu vaatia uhria.

Tämän Jeesuksen puheen tähtäimessä on oma vanhurskaus, ajatus, jonka mukaan kristitty synnit anteeksi saatuaan tarvitsee vielä jonkinlaista erillistä ansioitumista Kristuksen ansioiden lisäksi.

Tämä pikku vertaus osoittaa kristityn itsessään loppuun saakka syntiseksi ja mahdottomaksi. Se nimittäin liittyy sellaisiin Jeesuksen opetuksiin, jotka näyttävät ihmisen turmeltuneisuuden myös kristittynä. Edellä on ollut puhe siitä, miten monta kertaa on annettava anteeksi rikkovalle veljelle. Siinä on yksi kohta, jossa kaikki kuviteltu pyhyys osoittautuu riittämättömäksi.

Entä sitten, jos kaikki onkin hyvin suhteessamme Jumalaan, niin voisihan meillä olla vähän enemmän uskoa? Jokainen uskonsa suuruudesta kerskaileva joutuu häpeään tämän Jeesuksen muutoin käsittämättömän puheen edessä, jossa hän sanoo, että jos meillä olisi uskoa, niin voisimme käskeä vuoren siirtyä mereen. Vielä kolmanneksi hän kertoo spitaalisista, jotka hän paransi ja jotka saivat takaisin terveytensä. Vain yksi palasi Jumalaa ylistämään. Sisältääkö elämämme jatkuvan ja loppumattoman ylistyksen Jumalalle hänen hyvistä teoistaan?

Jo nämä kolme kohtaa osoittavat vääräksi sellaisen ajatuksen, jonka mukaan kristityn elämä voisi Jumalan armon kautta muodostua sillä tavoin täydelliseksi, ettei hän elämänsä jossain vaiheessa olisi kokonaan riippuvainen Kristuksen pelastustyöstä. Vain hän on sovittanut syntimme ja hankkinut meille Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden oman pyhän elämänsä nojalla. Siksi kristitty pysyy loppuun saakka ansiottomana, ja pyhyys lahjoitetaan hänelle uskon välityksellä. Tähän perustuu kristityn vapaus. Tällä perusteella Uusi testamentti kehottaa meitä keskinäiseen rakkauteen ja hyviin tekoihin, kun ne eivät enää ole tarpeen pelastukseemme.

Kristityn tulisi ei vain synnintunnustuksessa, vaan myös kaiken tekemänsä jälkeen sanoa näin.

Sama sana esiintyy ennen Jeesuksen opetusta viimeisestä tuomiosta: ”Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen” (Matt. 25:30). Nykyisen vallitsevan raamatunselityksen mukaan tämmöinen tunnustus on paikallaan synnintunnustuksen yhtey­dessä, mutta tavoitteena on, että ihminen voisi viimeisen tuomion vertauksen mukaisesti itsekin arvella kuuluvansa niihin, joille Jeesus sanoo, että he antoivat nälkäisille ruokaa ja janoisille juotavaa ja kävivät häntä katsomassa, kun hän oli sairaana ja vankeudessa.

Tämä selitys jättää jokaisen kristityn tosi ahtaalle omassatunnossaan, kun ei kukaan vilpitön ihminen voi sanoa näin toimineensa eivätkä taivaaseen päässeetkään tienneet näin tehneensä.

Sen vuoksi olisi kaiken toiminnan tavoitteeksi asetettava tämä näkymä, jossa ihminen voi sanoa elämänsä lopulla: ”Me olemme ansiottomia palvelijoita.” Silloin voisi meille kirkastua myös evankeliumin syvin salaisuus: kristitylle lahjoitetaan uskon välityksellä ei vain syntien anteeksiantamus vaan Kristuksen ansiot eli hänen pyhä ja viaton elämänsä, niin että saamme kasteen ja evankeliumin välityksellä olla autuaita.

 

Lasse Marjokorpi

Kemijärven kirkkoherra

 

Jumalan sanan kylvö

Matt. 13:31–33
2. sunnuntai ennen paastonaikaa 19.2.

Matteuksen evankeliumin 13. luvussa on monta Jeesuksen vertausta, jotka kuvaavat Jumalan valtakunnan tulemista: kylväjävertaus, vertaus vehnästä ja valhevehnästä ja tekstimme vertaukset sinapinsiemenestä ja hapatuksesta.

Vertaukset nostavat esiin syvällisen raamatuntulkintakysymyksen. Immanuel Kantin jälkeinen eksegetiikka ei ole voinut hyväksyä sitä, että Raamatussa olisi jotakin tietoa yliluonnollisesta tai tulevasta historiasta. Niinpä kyseiset vertaukset on tulkittu siitä lähtien 1800-luvun kehitysfilosofian mukaisesti sovinnaisena ja hyväuskoisena näkynä maailman vähittäisestä muuttumisesta Jumalan valtakunnaksi.

Näin yksioikoinen tulkinta ei taida kuitenkaan tehdä oikeutta Jeesuksen tarkoitusperälle. Jos otetaan vertauskohdiksi muut tässä luvussa kerrotut Jeesuksen vertaukset, niin kaikissa niissä on mukana myös kielteinen, torjuva elementti. Kylväjä-vertauksessa kolme maaperää on huonoja – vain yksi on hyvä. Lisäksi vertauksen selitykseen liittyy profeetta Jesajan sitaatti, jossa kerrotaan Jumalan sanan kaksinaisesta vaikutuksesta: jos sitä ei oteta vastaan, se paaduttaa. Vertaus vehnästä ja valhevehnästä on myös sisällöltään äärimmäisen selvä: Jumalan sanan kylvön edetessä maailmassa etenee myös vastustajan ja Jumalan vihollisen, Saatanan, kylvötyö.

Vertaukset sinapinsiemenestä ja hapatuksesta olisi näin ollen ymmärrettävä saman kaavan mukaan. Sinapinsiemen on puutarhakasvien siemenistä kaikkein pienin. Lopulta siitä tulee kaikkein suurin puu puutarhaan.

Näin vertaus voitaisiin ymmärtää historiallisesti siten, että ylösnousseen Kristuksen antaman lähetyskäskyn jälkeen kaste ja evankeliumi yhdentoista miehen vieminä ovat olleet se pikkuruinen siemen, joka kylvettynä maailmaan on tuottanut suurenmoisen hedelmän.

Näin käy edelleen joka päivä ja jokaisessa tilanteessa. Jumalan sana näyttää pieneltä, jopa olemattomalta tämän maailman systeemien, valtojen ja laitteiden seassa. Kuitenkin vain se voi valaista ihmiselämää, tuoda pääsyn synneistä, luoda elämään tarkoituksen ja avata tien ikuiseen elämään. Jopa kansojen elämä voi varjeltua ja uudistua tämän puun lehvien katveessa.

Samalla kuitenkin käy niin kuin kylväjä-vertauksessa: linnut ovat pahan vertauskuva. Ulkoinen mahtavuus voi tuottaa sellaista suuruutta, että asiaan kuulumattomat tekijät alkavat pesiä tuon valtakunnan puiden oksilla, kuten nyt tapahtuu.

Rikkaus ja maallinen valta on tuottanut menneisyydessä kristikunnan puun oksille hyvin kummallisia siivekkäitä. Tällä hetkellä on taas sellainen aika menossa.

Vaikeampi tulkittava on Jeesuksen vertaus hapatuksesta. Sen voisi tietysti ajatella tarkoittavan sellaista Jumalan valtakunnan ominaisuutta, että tuo siemen tunkee lävitse ja näin valloittaa vähitellen koko maailman. Jumalan sanassa on vaikuttavuutensa. Pyhä Henki luo sen välityksellä uskon.

Kaikkialla muualla raamatullinen konteksti näyttää kuitenkin viittaavan hapatukseen kielteisessä merkityksessä. ”Varokaa fariseusten hapatusta.” ”Peratkaa pois vanha hapatus.” Suomen kielessäkin sana hapatus on lyönyt läpi tässä merkityksessä, niin että uuteen raamatunkäännökseen otettu tekosana hapate tuntuu kuivalta ja steriililtä.

Olisin taipuvainen tulkitsemaan sanan hapatus pääasiassa kielteiseksi, varsinkin kun muut vertaukset tässä luvussa korostavat samalla läsnä olevaa Saatanan vallan, epäuskon ja pahan todellisuutta. Ajan merkit ovat sellaiset, että niissä toteutuu tuo Jeesuksen sana: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?”

2000-luvun alussa kristikunta on kenties kaikkein voimakkaimmin sellaisen sisältä päin tulevan hyökkäyksen kohteena, jossa yritetään hävittää Jumalan sanan – kristillisen opin ja etiikan – sitovuus kristityn elämässä. Hapatus syntyy, kun kielletään Jumalan sanan luonne ilmoituksena, ei rohjeta esittää sen mukaista kristinuskon todistusta maailmalle eikä tehdä siitä nousevia eettisiä johtopäätöksiä, vaan yritetään mukauttaa kristinusko ihmisten enemmistön mielipiteeseen. Jumala-kuva yritetään muuttaa, Kristuksen pelastustyön ainutlaatuisuus kielletään, tuonpuoleista ei tunnusteta, ja toiminta muuttuu materialistiseksi ja filantrooppiseksi maailmanparantamiseksi.

Tämä maailma on edelleen se objekti, jota pitää valaista Jumalan sanalla, eikä päinvastoin. Myös luopumuksen keskellä tulee antaa Jumalan sanan lampun valaista tämän maailman pimeää huonetta ja antaa evankeliumin valaista ihmisten elämää.

 

Lasse Marjokorpi

 

Jumalan rakkauden uhritie

Mark. 10:32–45
Laskiaissunnuntai 26.2.

Jeesus lähti johtamaan joukkoaan kohti Jerusalemia. Opetuslapset olivat ymmällään ja peloissaan, koska Jerusalem oli Jeesukselle tuolloin hyvin ”epäterveellinen” paikka. Se oli hänen pahimpien vastustajiensa tyyssija. Opetuslapset ihmettelivät, miksi Jeesus lähti ehdoin tahdoin kulkemaan kohti vaarallisimpia vihamiehiään (Joh. 11:8). Mutta perässähän heidän oli mentävä, vaikka vastentahtoisesti. Jeesus kulki edellä, ja opetuslasten kuului seurata Mestariaan, minne tahansa hän menikin.

Nykyäänkin Jeesus joskus johdattaa omiaan ”järjen vastaisesti” päin vaaroja, vainoa ja jopa kuolemaa. Kristityn ei pidä etsiä vaaroja eikä olla tyhmän rohkea, mutta silloin kun tiedän, että Herra kulkee edellä ja valmistaa minulle tietä, tulee minun enemmän kuunnella hänen kutsuaan kuin omaa itsesuojeluvaistoani. Vaikka hän johdattaisi minut marttyyriuteen, tiedän, että hän on jo kohdannut pahimman minun puolestani.

Juuri tätä ”pahinta” Jeesus nyt oli matkalla kohtaamaan.

Jeesus ei tee elettäkään poistaakseen opetuslastensa pelkoa. Voisi jopa sanoa, että hän päinvastoin ruokkii sitä, kun hän kertoo suoraan ja avoimesti, että juuri se, mitä opetuslapset pelkäävät, tulee tapahtumaan: ”Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.” Tästä puheesta opetuslapset olivat ymmärtävinään, että Jeesus oli täysin tietoisesti ja täydessä ymmärryksessään kulkemassa kohti – kuten heistä näytti – varmaa tuhoa. Tämä ei heidän mielestään voinut eikä saanut olla heidän Herransa kohtalo. Ei ihme, että he olivat ymmällään ja peloissaan.

Jeesuksen viimeistä lausetta opetuslapset eivät ymmärtäneet. Puhe kuolleista nousemisesta jäi heille täysin käsittämättömäksi. Itse asiassa oli vielä hyvin paljon, mitä opetuslapset eivät ymmärtäneet. Heillä oli yhä mm. hyvin väärä käsitys taivasten valtakunnasta – kuten veljesten Jaakobin ja Johanneksen pyyntö osoittaa.

Opetuslapset mahdollisesti kuvittelivat, että jokin viime hetken ihme kuitenkin pelastaisi Jeesuksen siltä kohtalolta, jonka hän oli heille kuvannut, että Jumala puuttuisi tapahtumien kulkuun, tuhoaisi Jeesuksen viholliset ja perustaisi taivasten valtakunnan maan päälle. Siinä valtakunnassa Jeesuksen opetuslapset saisivat hallita yhdessä Jeesuksen kanssa.

Ehkä jokin tämän kaltainen ajatus mielessään Jaakob ja Johannes lähestyivät Jeesusta. Matteuksen mukaan veljesten äiti oli mukana ja toimi heidän puhemiehenään. Hallitsijan oikealla ja vasemmalla puolella istumisessa on kyse kunniapaikoista, korkeasta asemasta hallitsijan rinnalla. Veljesten pyyntö on inhimillinen, ymmärrettävä ja heidän omasta mielestään varmasti oikeutettukin. Lisäksi he ovat vilpittömästi sitä mieltä, että pystyisivät juomaan saman maljan kuin heidän Herransakin ja tulemaan kastetuiksi samalla kasteella. He olisivat valmiit taistelemaan tai kärsimään tai maksamaan minkä tahansa hinnan, mitä pyynnön täyttäminen edellyttäisi.

Jeesus ei nuhtele heitä pyynnön esittämisestä eikä tyrmää sitä suoralta kädeltä – mutta ei myöskään lupaa täyttää sitä. Hän vähän yllättäen sanoo, ettei hänellä olisi edes valtuuksia täyttää sitä, vaan Isä oman valtansa nojalla antaa nämä paikat niille, joille hän on ne valmistanut. Veljesten pyyntö heijastaa heidän käsitystään taivasten valtakunnasta: Se muistuttaa hyvin paljon esim. Rooman valtakuntaa tai mitä tahansa valtakuntaa maan päällä, jossa hallitsija on valtapyramidin huipulla ja käyttää valtaansa kaikkiin alamaisiinsa.

Kymmenen muuta opetuslasta ”alkoivat närkästyä” (vanha käännös) Jaakobille ja Johannekselle kuultuaan asiasta. Närkästyksen syy on selvä. He kokivat tulleensa väärinkohdelluiksi tai peräti joutuneensa juonittelun uhreiksi, kun heidät oli näin sivuutettu. Olisihan toki heidänkin kanssaan tullut neuvotella eikä lähteä noin vain jakamaan tulevan valtakunnan ”ministerinsalkkuja”. Koskihan asia heitäkin. On helppo kuvitella, että varsinkin Pietari oli katkera!

Jeesus katkaisi opetuslastensa valtapelin heti alkuunsa. Hän otti heidät erilleen ja kärsivällisesti selitti heille, mitä eroa on tämän maailman kansojen valtakunnilla ja taivasten valtakunnalla. Jeesus kääntää valtapyramidin ylösalaisin: Se, joka on suurin, onkin kaikkien palvelija, ei herra ja hallitsija. ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.” Jeesuksen asema opetuslasten keskuudessa oli kiistaton. Hän oli heidän opettajansa, Mestarinsa, Herransa, Kuninkaansa, Messiaansa. Kuitenkin hän oli jo moneen kertaan osoittanut olevansa niin kuin se, joka palvelee. Myöhemmin Jerusalemissa viimeistä pääsiäisateriaa vietettäessä hän hyvin kauniilla ja konkreettisella tavalla opetti tämän saman asian opetuslapsilleen (Joh. 13:3–15).

”Ihmisen Poika tuli antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” Taivasten valtakunnan Herra ja Kuningas ottaa kannettavakseen kaikkien alamaistensa raskaimman kuorman, heidän syntitaakkansa, ja kantaa sen heidän puolestaan ristille. Hän kärsii heidän syntiensä rangaistuksen eli kuoleman. Hän antaa oman henkensä lunnaiksi alamaistensa hengen puolesta. Näin Jeesus meitä palvelee.

Jumalan pyhyys vaati synnin rankaisemista. Jumalan rakkaus tahtoi syntisen armahdusta. Siksi piti Herran ja Kuninkaan oppia nöyryyttä, tulla kaikkien palvelijaksi ja antaa henkensä lunnaiksi. Tämän kaiken valtaa ja kunniaa havittelevat opetuslapset tulivat ymmärtämään myöhemmin, kun Jeesus oli noussut kuolleista.

 

Petri Virkkunen

 

Hengen kaste on kiusausten  ja koetusten kaste

Mark.1:12–13
1. paastonajan sunnuntai 5.2.

Menestysteologian laineet vyöryvät protestanttisen kristikunnan yli. ”Hengen kasteessa” uskoville luvataan onnea, menestystä ja vaikutusvaltaa. Ben Hinnin kaltaiset profeetat viettelevät uskovia tielle, jonka päätöksenä on epäusko ja lopulta toivottomuus. Kun sairaat eivät parane, syytösten sormi kohdentuu ”heikkouskoisiin”: Jumala parantaa, mutta jos ei paranna, syy on uskovassa.

Huippuunsa puhetaidollisesti trimmatut saarnaajat levittävät Suomenkin koteihin Tv 7:n ohjelmiston välityksellä amerikkalaisperäistä uskonnollista tuotetta, jolla on hohtava ulkokuori, mutta valitettavasti tuotteen sisältö saa voimansa ensimmäisen ihmisen uskomuksesta: minusta tulee niin kuin Jumala.

Miten erilainen olikaan Jeesuksen edelläkävijän toiminta ja sanoman sisältö! Kamelinkarvavaatteeseen pukeutunut mies saarnaa autiomaassa ja syö henkensä pitimiksi heinäsirkkoja ja villimehiläisten hunajaa. Saarnana on yksinkertainen ja koruton parannussaarna, joka paljastaa synnin, mutta johon liittyy elimellisesti evankeliumin lupaus: Katso Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin.

Jordanin virrassa saa Jeesus kasteen. Kolminaisuus ilmenee tuossa hetkessä kirkkaasti: Pyhä Henki kyyhkysen muodossa ja Isän ääni taivaasta: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mielistynyt.” Nykyisen menestysteologisen idean mukaan tuosta hetkestä olisi pitänyt alkaa Jeesuksen julkinen, menestyksellinen ”voimaevankeliointi” ihmeineen ja merkkeineen. Mutta ei alkanut. Henki ei vienyt Jeesusta ”juhlimaan” Hengen kastetta suurten kansanjoukkojen keskelle, vaan ”ajoi” Jeesuksen erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Alkukielessä käytetään tässä yhteydessä voimakasta ilmaisua, joka viittaa siihen, että Jeesuksen oli ”pakko” mennä perkeleen häntä varten suunnittelemiin kiusauksiin. Jumalan maailmansuunnitelmassa on toki aina muistettava, että perkele on Jumalan ”kahlekoira”, jonka liekanarun pituus on tarkasti etukäteen mitattu. Niin oli Vapahtajamme kohdalla, ja niin on jokaisen Jeesuksen seuraajan elämässä.

Luku 40 liittyy moniin Vanhan testamentin henkilöihin ja tapahtumiin aina Mooseksesta lähtien. Kiusauskertomuksessa on väkevä jännite: perkele kiusaa, ja samalla enkelit pitävät Jeesuksesta huolta. Tässä ilmenee ristin paradoksi: olla kiusattu, koeteltu, piinattu, maahan kukistettu, mutta kuitenkin samalla hyvän Isän tarkan huolenpidon kohteena, jossa yhdenkään hiuksen putoaminen ei jää Isältä huomaamatta. Englanninkielisissä käännöksissä esiintyy sana, joka viittaa siihen, että jokainen hius on ”numeroitu”.

Perkeleen kiusatessa Jeesusta hän ei vedonnut siihen tapahtumaan, joka oli kolmiyhteisen Jumalan esiintulo Jordanin kasteessa. Jeesuksella oli vain sana, kirjoitettu sana, johon hän saattoi viitata koetuksen hetkessä. Ehkä tässä on opetusta meillekin: hengellisen kokemuksen aikaansaama turva ja lohdutus on horjuva turva silloin, kun Jumalan lapselle on tullut koetusten ja kiusausten ”neljäkymmentä” päivää.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja viittaa sielunhoidollisesti merkittävään totuuteen: Jeesus oli kiusattu niin kuin mekin saatamme olla, vaikka hän oli ilman syntiä. Vanha testamentti on jännittävä kertomus siitä, miten ”pelastuksen ketjun” jokainen rengas kesti, niin että Vapahtaja saattoi syntyä maailmaan synnin sovittajaksi, vanhurskaudeksi, jonka varassa jokainen uskossa Kristukseen liitetty kestää viimeisellä tuomiolla.

Näyttää siltä, että viettelevien hengellisten ”villieläinten” teologia murskaa klassisen kristinuskon ulkonaisen muodon, mikäli on uskomista Timo Eskolan kirjan Ateistit alttarilla esiintuomiin faktoihin. Siitä saamme olla varmat, että Jeesuksen tuloon asti kristikunnan keskellä Jumala synnyttää lapsia itselleen luotettavan Sanan ja kalliiden sakramenttien kautta. Jeesukselle uskolliset joutuvat kamppailemaan hurmahenkisen menestyksen teologian ja liberaaliteologian näivettämän kirkollisuuden keskellä. Jumalan kansa on loppuun saakka kiusattua ja monella tavalla viheliäistä joukkoa, jonka suunta on kuitenkin kohti taivasta, Isän kotia. Sinne menevät – Jumalan armosta – ne, joilla on Kristuksen veressä valkaistu lahjavanhurskauden vaate.

 

Sakari Pöyhönen

Rovasti, eläkkeelläoleva Pomarkun seurakunnan kirkkoherra

 

Suuri syntinen, suuri anteeksiantamus, suuri rakkaus

Luuk. 7:36–50
2. paastonajan sunnuntai 12.3.

Kertomus on evankeliumeiden ”suuria armon helmiä” (Erkki Ranta: Sanoma suuresta ilosta). Suuren anteeksisaamisen vastakohtana ei ole ”pieni anteeksiantamus” vaan se, että synnit ovat ja jäävät anteeksi antamatta. Vaikka Jeesus puhuu (41–43; ks. myös Matt. 18!) suuremmasta ja pienemmästä anteeksisaamisesta ihmisten välisissä velkasuhteissa, ei Jumalan edessä ole osittaista syntien anteeksiantamusta. Arkielämässä ja juridiikassa voimme hyvinkin vertailla eri asioiden syntisyyttä/pahuutta/ vahingollisuutta, mutta Jumalan edessä tuomiolla on kysymyksessä kaikki tai ei mitään, joka usko Jeesukseen tai epäusko. ”Pieni ja suuri syntinen” tarvitsevat saman armon. Jeesuksen suorittama anteeksiantamusten vertailu toistuu (47), ja viittaus on edelleen arkielämään. Samalla kertomus muuttuu reaaliaikaiseksi synninpäästön julistukseksi naiselle (48).     

Syntisen naisen kunnioittava rakkaudenosoitus esitetään ensin ja hänen saamansa synninpäästö lopuksi. Kertomuksen rakenne saattaa johtaa väärään tulkintaan: naisen rakkaudenosoitus oli absoluution peruste. Lukijalle on kuitenkin täysin selvää, että nainen toki uskoi Jeesuksen Messiaaksi jo ennen absoluutiota. Tämän uskonsa vuoksi hän tulikin Jeesuksen luo, itki katumustaan ja osoitti Jeesukselle nöyrää kunnioitusta. Sanoma on yksiselitteinen.

Jeesuksen isännältään (eri fariseus kuin spitaalinen Simon, Mark. 14; Matt. 26) saamaa vastaanottoa Jeesus kuvaa kylmähköksi ja pintakohteliaaksi (44–46). Jeesus ei ollut ainoa, joka näki fariseusten ulkokultaisuuden. Varmasti monet oudoksuivat Jeesuksen vierailua – olihan tämä arvostellut fariseusten uskoa ja elämää julkisesti ja rajusti. Vierailu kuitenkin osoitti, että fariseukset olivat Jeesuksen kovasta kritiikistä huolimatta hänelle ihmisiä.

Jeesuksen profeetallisuutta (lue: messiaanisuutta) testattiin (tahattomastikin) sillä, miten Jeesus suhtautui(si) paikalle saapuneeseen prostituoituun. Oikea profeetta olisi fariseusten käsityksen mukaan nähnyt naisen syntisyyden (39) ja torjunut tämän kosketuksen. Jeesus tiesi naisen syntisyyden, mutta ei siitä huolimatta torjunut naisen katumusta ja kunnioittavaa kosketusta. Jeesus ei vähimmässäkään määrin vähätellyt prostituution (eikä aviorikoksen, Joh. 8) synnillisyyttä. Tarvittiin täysi synninpäästö.

Naisen näkemiseen portoksi ei sitä paitsi olisi tarvittu erikoista profeetallisuutta, sillä pitkäaikainen porton elämä (47a) jää ihmisen kasvoihin ja silmiin. Eräs minulle hyvin läheinen ihminen oli alkoholisti, jolle selvisi uskonvanhurskauden lahja. Hän odotti uskovista itselleen uusia ystäviä, mutta kun ensi kertaa vein hänet mukanani muutamien uskovien luo, häntä katsottiin (liian) pitkään (kenenkään tarkoittamatta pahaa). Varjopuolen elämän merkit näkyivät hänessä (liian) selvästi. Sen jälkeen hän kamppaili suitsevassa uskossaan lähes yksin kuolemaansa asti.

Jeesuksen totuudellisuus teki eron ihmisen ja tämän synnin välillä. Asialla on sovellus aikamme keskusteluihin: kristitty saa olla Jumalan sanan perusteella jyrkästi tiettyjä syntejä ja käyttäytymismalleja vastaan (esim. prostituutio, aviorikos, toteutettu homoseksuaalisuus ja muiden elämänalueiden eittämättömät lankeemukset), mutta samalla kristitty tunnustaa ilman epäilyksen häivää kaikille saman ihmisarvon ja pyrkii saamaan kaikki Jeesuksen armon osallisuuteen. Prostituoitu tarvitsee saman armon kuin muut ja muut saman kuin hän. Maailma ei kylläkään usko kristityn ajattelevan näin, vaan tuomitsee hänet: kristitty on fariseus, omahyväinen, rakkaudeton, kova, ihmisarvoa loukkaava jne.

Ihmisen ja synnin erottelulla on käytännössä tiettyjä raja-alueita. Minulle tämä teksti ja mm. K.S.Latouretten esimerkki opettavat, ettei kenenkään kirkonmiehen ole syytä mennä tervehtimään paavia, ellei hän samalla ja julkisesti ilmaise (antikristilliseksi) lankeemukseksi sitä, että roomalaiskatolinen paavi-instituutio suostuu pitämään paavia ”Kristuksen sijaisena” maan päällä tai että ko. kirkko kieltää jumalattoman ihmisen vanhurskauttamisen yksin uskosta ja käyttää messu-uhria. (Oppikeskustelut ovat asia erikseen.) Harhaa julkisesti levittävä kuuluu tuomita julkisesti, kuten Jeesus teki ja Luther aikanaan. Lain tuomio kutsuu katumatonta ihmistä parannukseen ja ajaa Kristusta kohden (Gal. 3:24).

Teksti osoittaa, että synti on synti ja anteeksiantamus täydellinen (47). Tuomion sana ja armon sana tulevat samalta Jeesukselta. Molemmat ovat ehdottomia. On niitä, jotka uskovat syntinsä anteeksisaaduiksi, ja niitä, jotka eivät voi tai tahdo uskoa Jeesukseen. Ihmisarvo oli kaikilla sama luomisen ja ristillä toteutuneen sovituksen/lunastuksen perusteella. Monet eivät ole vielä edes kuulleet Jeesuksesta (Room. 10:14–15).

KR 1938 kääntää jakeen 47a sanatarkasti: ”Tämän paljot synnit ovat anteeksi annetut.” Jakeen jälkiosa saattaa kuitenkin antaa kuvan, että rakkaus olisi absoluution peruste. Käännös on kielellisesti mahdollinen (”hänhän näet rakasti”). KR 1992 kääntää rakenteen hieman selittävästi mutta tekstiyhteyden mukaisesti eikä väärinkäsityksen mahdollisuutta ole. Tekstin ydinhän on uskolla omistettu anteeksisaaminen. Pyhä Henki varmaan ennakoi tulkintaongelman ohjatessaan evankelistaa päättämään sanomansa sanoihin: ”Uskosi on pelastanut sinut” (ei siis rakkautesi).

 

Juhani Lindgren

Teologian tohtori, Lähetysyhdistys Kylväjän eläkkeellä oleva lähetysjohtaja, Hämeenlinna

 

Jeesus, Pahan vallan voittaja

Joh. 8:46–59
3.paastonajan sunnuntai 19.3.

Kristillisen uskomme keskuksena on Jeesus Kristus. Hän on uskomme alkaja, häneen uskomme kohdistuu, ja hänen opettamanaan uskomme Jumalaan. Siksi Jeesuksen asema ja arvovalta on meille kristittyinä elämän ja kuoleman kysymys, ja kaikki, mikä kiistää Jeesuksen arvovallan, on meille Pahan valtaa.

Johannes kertoo kuinka Jerusalemin temppelissä käydyssä väittelyssä Jeesus avoimesti puolusti jumalallista alkuperäänsä ja arvovaltaansa. Jeesus ei hävennyt puolustaa itse itseään. Vastustajien rajut syytökset johtivat hänet sanomaan suoraan, kuka hän on. Se, mitä hän sanoi itsestään, oli niin suurta, että vastustajat ivasivat: ”Mikä sinä luulet olevasi?” (53), ”sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki” (48). Jeesus kiisti syytökset ja sanoi, että he häpäisevät häntä (49). Jumala tulee kyllä kirkastamaan hänen kunniansa (54). Jeesuksen asemaan ja arvovaltaan kohdistuva väittely on jatkunut läpi koko historian.

Mitä suurta Jeesus sanoi itsestään? Hän väitti, että hän on lähtöisin Jumalasta ja tullut maailmaan Jumalan luota. Hän ei päättänyt itse tulostaan, vaan Jumala lähetti hänet (42). Se merkitsee, että hän oli olemassa jo ennen kuin hän syntyi ihmiseksi Betlehemissä.

Jeesuksen iankaikkinen alkuperä tuli kärjistetysti esille väittelyn lopussa, kun keskusteltiin Abrahamista. Juutalaiset kokivat kymmeniä sukupolvia aikaisemmin elänen Abrahamin kantaisäkseen, josta oli alkanut heidän olemassaolonsa Jumalan kansana. Heille Abraham oli todella suuri. Nyt tuo vaatimaton nasaretilainen korottaa itsensä Abrahamin yläpuolelle ja väittää, että hän on kohdannut Abrahamin ja Abraham oli jopa riemuinnut hänet nähdessään (56). Jeesus jopa väitti, että ennen kuin Abraham oli edes syntynyt, hän oli jo ollut olemassa (58). Näin Jeesus samastui Miikan profetiaan, jonka mukaan Betlehemissä syntyneen Messiaan alkuperä ”on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista” (Miika 5:1, KR 38).

Jeesus myös väitti, että hän todella tuntee Jumalan ja pitää kiinni Jumalan sanasta (55). Kaikki, mitä hän Jumalasta puhuu, on ehdottoman totta, sillä hän puhuu vain sitä, mitä hän on Jumalan luona nähnyt (38) ja kuullut Jumalalta itseltään (40).  Siksi hänen sanansa ovat Jumalan sanoja. Siksi myös se, ”joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa” (51). Tämä kuulosti niin suurelliselta ja loukkaavalta, että kuulijat sanoivat: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki” (52).

Kaiken lisäksi Jeesus samasti itsensä Jumalaan. Hän lausui jumalalliset sanat ”minä olen” (kreik. ego eimi, aikamuotona tässä on preesens eikä käännöksen käyttämä imperfekti, 58). Noilla sanoilla Jumala on ilmoittanut itsensä ja nimensä Moosekselle Siinain autiomaassa (2 Moos 3:14). Nyt Jeesus väitti, että hän on tuo sama Jumala, joka ilmestyi Moosekselle. Juutalaiset kirjanoppineet ymmärsivät, mitä Jeesus noilla sanoilla tarkoitti. Hän korotti itsensä Jumala vertaiseksi.

Jeesuksen rohkeat ja avoimet sanat, joilla hän paljasti alkuperänsä ja olemuksensa jumalallisen luonteen, synnyttivät hänen vastustajissaan raivon ja murhanhimon. Jeesus oli Jumalaa pilkkaavilla sanoillaan häväissyt temppelin kunnian ja pyhyyden.

Jeesus ei myöskään millään tavoin koettanut löytää sopua vastustajiensa kanssa. Hän ei lieventänyt sanojaan, vaikka näki, että ne loukkasivat (45). Hän väitti, ettei heidän uskonsa ollut Jumalasta (47). Särkeäkseen heidän itsevarman uskonsa Jeesus kohdisti heihin kauhistuttavat sanat: ”Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää.” (44.) Näin me emme voi koskaan sanoa toisesta ihmisestä, vaikka meistä saattaisikin tuntua siltä. Nämä sanat sisältävät tuomion, jonka vain Jumala voi lausua.

Jeesus synnytti sanoillaan vastustajissaan vihan, mutta hän ei kivittänyt heitä. Hän ei vastustanut pahaa väkivallalla, vaan puhumalla totuutta. Sen sijaan hänen vastustajansa poimivat kiviä vaientaakseen hänet. Nauloilla he lopulta hänet vaiensivatkin. Pahan hallitsemassa maailmassa väkivalta voittaa. Jeesuksen ja hänen seuraajiensa osa on marttyyrius. Voitamme pahan Jeesuksen kanssa ylösnousemuksessa ja suostumalla tänään kärsimään.

Annammeko Jeesukselle saman ehdottoman arvon, joka tässä väittelyssä tuli esille?  Saako Jeesus tänään sen aseman, joka hänelle kuuluu maailman monien uskontojen keskellä (Apt. 4:12)? Uskommeko, että vain hänen sanansa antaa meille iankaikkisen elämän?

 

Olavi Peltola

Rovasti, Lähetysyhdistys Kylväjän eläkkeellä oleva koulutussihteeri, Helsinki