Herran palvelemisen monet ulottuvuudet

1. Sam. 2:1–2; 6–9
Marian ilmestyspäivä 26.3.

Jumala korotti lähelleen kaksi Herran palvelijatarta ja ”maan hiljaista”, Hannan ja Marian, piti heidät uskossa ja johti heidät luovuttamaan oman lapsensa Herralle. Jumalan hyvyys ja rakkaus toteutuivat tuskien läpi.

Rukoileva Hanna ei ole yhdestäkään kristitystä kaukana. Hän sai osakseen pilkkaa ja väärinkäsitystä – tosin tahattomasti – taholta, jonka olisi pitänyt liittyä hänen esirukoukseensa (1:12–16). Vuosituhannet saavat unohtua väliltämme: hän rukoili, me rukoilemme. Jumalamme on sama Kolmiyhteinen, Isä, Poika ja Pyhä Henki, vaikka Hannan nimitys hänestä oli toinen, Jahve. Jumalaansa uskova Hanna on Herran palvelijatar.

Ei ole sama, ketä rukoillaan. Rukouksen arvo ei ole sydämen purkamisessa, jota voi tehdä esimerkiksi tavallisissa luottamuksellisissa keskusteluissa. Raamatun rukoilija puhuu Herralle, Jumalalleen, joka on elävä, oikea Jumala. Toive tulla äidiksi oli luomisjärjestyksen mukaan Hannassa voimakas, ja siksi lapsen saaminen on monien ja pitkien rukousten kohde. Hänen miehensä toinen vaimo Peninna (1:6) oli myös nöyryyttänyt Hannaa. Uskollinen rukoilija vaikeuksien keskellä on Herran palvelijatar.

Kun Jumala sitten vastasi, Hanna paljasti miehelleen ja pappi Eelille suunnitelmansa lapsen tulevaisuudesta: hänet luovutetaan Herralle (1:28). Tässä moni nykyaikana rukousvastauksia saanut mies ja nainen poikkeaa Hannasta ja tahtoo pitää kaiken saamansa itsellään. Jokainen rukousvastaus on kyllä suuren ilon aihe pyytäjälleen, mutta tämä ei merkitse sitä, ettei saatua lahjaa voisi luovuttaa pois. Lapsensa Herralle luovuttava äiti oli Herran palvelijatar.

Hannan kiitosvirsi saattoi alkaa – tai oikeastaan jatkua (2:1). Se sai syvällisen ja riemullisen rukouksen muodon, ja sen sanat välittävät – katkelmallisinakin – Hannan uskon sisällön ja paljastavat hänen ”Jumala-kuvansa” ja maailmankatsomuksensa. Luomisjärjestyksen mukainen itsetunto sai vahvistusta lapsen saamisen myötä; Hanna varmaan ajatteli Peninnaa. Sydämensä kiitosvirttä veisaava on Herran palvelijatar.

Hanna uskaltaa tunnustaa Jumalansa pappi Eelin läsnä ollessa (2). Herra, Jahve, yksin on pyhä ja ihmisen ainoa kestävä turva. Israelin varhaisajan taistelua käytiin monella rintamalla, mutta yksi olennaisimpia oli kysymys oikean Jumalan palvelemisesta. Juuri tuona aikana aseellisiinkin taisteluihin liittyi kysymys Jumalasta, oikeasta uhrista ja rukouksesta. Nöyryytetty ja Herran avun saanut katsoi ydinasiaksi saada liittyä ainoan elävän Jumalan tunnustajiin sydämensä rukouksessa. Jumalansa tunnustava on Herran palvelijatar.

Hanna tunnustaa Jumalansa ainoaksi elämän ja kuoleman Herraksi. Jos siksi tunnustettaisiin jokin muu jumaluus tai ihminen itse, oltaisiin syvällä pakanuudessa, okkultismissa ja epäuskon ylpeydessä. Luojana Jumala yksin on Herra, jonka kädessä on elämämme alku ja loppu ja kaikki siltä väliltä. Tässä tunnustuksessa välähtää kirkkaasti jo tuonelasta nostaminen, ylösnousemus. Myöhempi lisä, sanoo joku raamattukriitikko. Joku kenties väittää, ettei sana viittaa kuoleman jälkeiseen elämään. Sen me iloiten tunnustamme, että pelastushistoria kasvoi historiassa ja Jumalan ilmoitus ja sen kattavuus vanhassa liitossa muotoutuivat kohti Jumalan tarkoittamaa täydellisyyttä Uudessa testamentissa. Mutta sitä emme voi myöntää, ettei iankaikkisuus olisi ollut ilmoituksessa mukana, sen sanoissa ja ilmoitussisällössä aina siitä lähtien, kun ikuisen Jumalamme nimi tuli esiin ja hänen ensimmäiset tekonsa tapahtuivat ja niistä kerrotaan ilmoituskäärössä, jo Raamattumme alussa. Sanan varassa elävä on Jumalan palvelijatar.

Herra on kaikkivaltias, joka kaikkivaltiudellaan avaa tietään rakkaudelleen (7–8), ei suinkaan vastusta tai kyseellistä rakkauttaan. Jumalan rakkauteen tarttuva on Herran palvelijatar, samoin se, joka jättää tiensä Herran johdatukseen kamppailujen keskellä (9). Vaikka tekisimme mitä ja kuinka ihmeellistä tahansa, ilman uskoa emme olisi Herran palvelijoita ja palvelijattaria. Uskossa sen sijaan olemme näitä hetkestä toiseen. Tekomme eivät tee meitä hänen palvelijoikseen, mutta hänen palvelijoinaan tartumme uskoon, sanaan ja rakkauteen, rukoukseen ja kiitokseen. Annamme, mitä kuuluu antaa, pyrimme tekemään, mitä tulee tehdä.

 

Juhani Lindgren

 

Jumalan vaihtaminen

Jes. 29:13–16
5. paastonajan sunnuntai 2.4.

Tämä Vanhan testamentin teksti avaa evankeliumitekstin (Mark. 12:1–12) viinitarhan vuokraajien pohjattoman uhman ja röyh­keyden tarhan omistajan poikaa eli Jeesusta kohtaan. Heidän mielestään olivat kadonneet kaikki suhteellisuudentaju ja normaali inhimillinen käytös, kohteliaisuus ja hyvät tavat. Jes. 29 kuvaa taustan, jolta nousee tarhanvuokraajien ja meidän muiden epäuskoinen suhde Jumalan Poikaan, Jeesukseen.

Israelista puuttui oikea Jumalan tuntemus (13), ja se oli suunnattoman vakavaa. Muotomenoa oli kyllä, mutta epäusko, välinpitämättömyys ja ajattelemattomuus olivat vallanneet sydämet, joista Jumala oli kaukana. Jahvella ei ollut ihmisille mitään todellista merkitystä. Hän ja hänen ulkonainen palvelemisensa olivat yksi elämänsektori muiden joukossa ja selvästi asioiden merkityksettömimmästä päästä. Jumalaa koskevan tiedon saaminen ei koskaan ole pahasta, mutta kansan oppima aines ei ollut Jumalan sanaa eikä sen oikeaa tulkintaa, vaan ”opittuja ihmiskäskyjä”, joiden sisältö muodosti esteen oikealle Jumalan tuntemiselle. Mitä me Jumalasta!

Vakavampi paljastus oli tulossa (14). Kansan asenne perustui sen koettuun ja itsevarmaan ”viisauteen ja ymmärrykseen”. Kun viisaus ja ymmärrys eivät ole Jumalan antamia eivätkä siis perustu ilmoitukseen eivätkä siten Jumalan Hengen työhön, ne ovat ihmissydämestä nousseita ja hengellisesti vahingollisia. Langenneisuudessaan ihminen asettaa oman viisautensa Jumalan tuntemista vastaan pitäen tätä tarpeettomana. Israelin kansan suhtautuminen Jumalan lähettiläisiin ja heidän parannussanomaansa nousi ihmisviisaudesta, joka ei antanut tilaa Jumalan viisaudelle (1. Kor. 1:19–21).

Vielä vakavampi paljastus oli tulossa (15). Kansa ja sen vaikuttajat yrittivät kätkeytyä Herralta. Heillä oli väärä, pakanallinen Jumala-kuva. Jumala ei ollut heille kaikkivaltias ja kaikkinäkevä. Jumala, jolta katsotaan voitavan kätkeytyä, on ihmistekoinen epäjumala. Tällaiseksi täysin merkityksettömäksi Jahve oli tullut toistuvasti kansan johtajille, papeille ja suurelle osalle muita. Kuvattu tilanne muistuttaa selvästi oman aikamme ja tilanteemme piirteitä. Jumalalla, jonka olemusta ja toimintaa ihminen katsoo voivansa säädellä ja ohjata, ei ole mitään muuta merkitystä kuin olla ihmisten ajatusruokana, kiroamisen kohteena tai suosiontavoittelun välineenä.

Ne, jotka uskovat ja tietävät olevansa Herran omia, eivät saa kovettua toisten iskijöiksi, vaan heidän tulee nöyrtyä ihmisten rohkaisijoiksi evankeliumista käsin. Se tapahtuu usein hiljaisuudessa, huolta kantaen, heikkoja tukien, Jumalan pyhyyteen ja rakkauteen viittaamalla, joskus myös väärien paimenten kanssa yhteen ottaen. Tämä vaatii suurta nöyrtymistä, kun ”maltillisen ja rauhaa rakastavan kristityn maine” on vaarassa mennä.

Vieläkin vakavampi paljastus oli tulossa (16). Kansan ajattelussa tapahtui nykyajastamme tuttu täydellinen roolien vaihtaminen. Se toteutui ja toteutuu kahdella tavalla. Ensinnäkin ihminen on vaihtanut Jumalan kirkkauden katoavaisten ihmisten ja lintujen ja muiden luontokappaleiden kuviin (Room. 1:23). Jumalan kirkkauden eli todellisen ja ainoan oikean, kaikkivaltiaan ja kaikkinäkevän Jumalan tilalle on tullut ihmisajatusten uskonto ja siitä nousevat lähestymistavat, kuvailut, ehdottomat maailmankatsomukselliset paradigmat ja tulkinnat.

Toiseksi tämä vaihtaminen tapahtuu vielä syvemmällä tasolla. Pohjimmiltaan on kysymys enemmästä ja pahemmasta kuin oikean palvonnan lakkaamisesta – on kysymys Jumalan ja ihmisen paikan vaihtumisesta, ihmisen tulemisesta Jumalan tilalle ja jumalaksi. Ihmisen kaikkiylpeys jumalallistaa hänet ja tekee ainoan elävän Jumalan hänelle tarpeettomaksi ja vääräksi; hänestä pitää ehdottomasti vain päästä eroon. ”Teos sanoo tekijästään: ei hän ole minua tehnyt” (16; Room. 9:20). Tässä näkyy ihmisviisauden kuviteltu kaikkivaltius, ajatus itsestä autonomisena ilman Jumalaa ja luomakunnasta ilman Luojaa. Tästä nousee palvonnan kohteen vaihtaminen Luojasta luotuun. Tietomme, kutsumuksemme ja työmme vaihtelevat eivätkä ratkaise uskoamme eivätkä palvontamme kohdetta. Olemmeko koskaan joutuneet elävän Jumalan eteen? Onko alkumme ihmisinä Jumalan elämän Hengestä? Onko elämämme ehdottomalla tavalla riippuvaista kolmiyhteisestä Jumalasta, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä? Olemmeko uskon ja rationaalisuuden ihmisiä vai epäuskon, rationalismin ja irrationaalisuuden eli kaiken järkiperäistämistä ja kaiken määräämistä himoitsevia ihmisiä, joille huuhaakin on yhtä arvostettua kuin luomisjärjestysten järkevyys ja velvoittavuus tai Jumalan kaitselmus ja johdatus? Me tämänkään ajan viinitarhurit emme saa anteeksi ilman Jeesusta. Mutta Jeesus on – meitä varten.

 

Juhani Lindgren

 

Kunnian kuninkaan alennustie

Matt. 21:12–17 (18–22)
Palmusunnuntai 9.4.

Jeesusta oli seurannut tuhansien ihmisten joukko Galileasta asti. Kansalle oli tullut käsitys, että hän ottaisi nyt kuninkuuden itselleen Jerusalemissa. Heidän mielessään oli Daavidin pojan Salomon kruunajaisratsastus tuhat vuotta aikaisemmin Kidronin purolta ylös kaupunkiin työjuhdan selässä (1. Kun. 1:33–40). Silloin oli huudettu hoosiannaa ja varmaan levitetty vaatteita tielle. Nyt uskottiin Natanin ennustaman Daavidin Pojan toteuttavan kaiken luvatun ja Israelin saavuttavan uuden mahtavuuden.

Kansa oli jo Jerikosta, Palmukaupungista, ottanut palmunoksia mukaansa Jeesuksen kruunajaisratsastusta varten. Palmusunnuntai, Dominica palmarum, saikin aivan toisen luonteen kuin opetuslapset ja kansanjoukko olivat ajatelleet. Siihen viittasi jo juhlitun Messiaan hiljaisuus juhlivan kansan keskellä (Matt. 21:5). Pian messiaanisen ajan riemu vaihtuu Messiaan profeetalliseen tuskaan, kun hän itkee pääkaupungin tulevaa kohtaloa (Luuk. 19:41–44). Hän näkee juhlariemun yli oman kansansa tuleviin kärsimyksiin, jotka johtuvat siitä, ettei se tunne etsikkoaikaansa. Evankeliumi ei totisesti ole oopiumia kansalle, sillä tämä maailma on Marxinkin mukaan ”valituksen laakso”. Vastoin hänen ajatuksiaan Jumala ei kuitenkaan turruta ihmismieliä eikä johda ihmisiä väärään rauhaan.

Jeesuksen tuska muuttuukin pian pyhäksi vihaksi siitä syystä, että Jumalan temppeli on muutettu rosvojen luolaksi, kuten jo Jeremian aikana (Jer. 7:10–11). Kuten Jeremia silloin niin Jeesus nyt ennustaa Jerusalemin tuhon 40 vuotta ennen sen tapahtumista (Luuk. 19:43–44). Kun vääristynyt uskonnollisuus ottaa vallan Jumalan huoneessa, se tekee siitä rosvojen luolan. Sellaiseen temppeliin tullaan synnin poluilta hetkeksi väärään rauhaan kätkemään ryöstösaalista ja vetämään rauhoittavaa laastaria synnin päälle. Sieltä lähdetään taas entisille synnin poluille ilman tosi katumusta ja parannusta.

Jeesus lainaa kombinaatiossa myös toista profeettaa, Jesajaa (56:7), opettaessaan temppelin oikeaa käyttöä. ”Minun temppelistäni tulee huone, jossa kaikki kansat saavat rukoilla.” Hän myös omalla esimerkillään osoittaa, millainen on oikea Herran huone. Siellä ylistetään Kristusta kuten nyt lasten suulla (21:15). Siellä opetetaan Jumalan sanaa, ja kansa riippuu kiinni Messiaassa (Luuk. 19:47–48). Siellä myös sokeat ja rammat saavat avun (Matt. 21:14). Kirkon on oltava paikka, jossa hoidetaan särkyneitä sydämiä ja särjetään särkymättömiä. On peräti murheellista, että Jumalan huoneen oikea käyttö ei aina miellytä ns. hengellisen regimentin edustajia. Ainakin silloin heille oli tärkeämpää taloudellisten voittojen ja etujen saaminen. Heille oli myös tärkeää olla ”rähmällään” suuren ”isonveljen”, Rooman, vallanpitäjien, edessä. Siksi he olivat valmiit häikäilemättömiin keinoihin raivatakseen väärän rauhansa häiritsijän tieltään (Luuk. 19:47; Mark. 11:18).

Jeesus antaa esikuvan valvoville kristityille, miten on meneteltävä, kun hengelliset johtajat menevät harhaan ja tekevät vääriä ratkaisuja miellyttääkseen suurta enemmistöä ja vallanpitäjiä. Essealaisten tie on separaatio, vetäytyminen sisäpiireihin, toisen asteen eristäytyminen, omien kannattajien kanssa hartauden harjoittaminen. Kyllä aina kipeästi tarvitaankin hengellistä yhteyttä, hengellistä kotia, kokoontumisia, joissa keskitytään Jumalan sanan kuulemiseen ja rukoukseen. Mutta Jeesus ei jäänyt vain tähän. Se olisi lopulta peittänyt historian pölyn alle koko uskonyhteisön, kuten kävi essealaisille. Jeesuksen tie oli taisteluun käyminen, pahan kohtaaminen silmästä silmään. Hän ei jättänyt juonittelijoita vain ”paistumaan rasvoissaan”, vaan meni heidän keskelleen. Hän teki ”nuorista ruoskan” (Joh. 2), kun ”vanhat oksat” eivät enää taipuneet hänen käyttöönsä. Juuri nyt tarvitaan uskon apologiaa (2. Kor. 10:4–6). Siihen taisteluun ei voi kuitenkaan käydä ilman hiljaisuutta ja rukousta Sanan ääressä. Hiljaisen viikon taistelujen keskellä Jeesus vetäytyi päivittäin yksinäisyyteen ”Kidronin puron tuolle puolen” (Mark. 11:19).

 

Erkki Ranta

Teologian tohtori, Tampereen
Viinikan eläkkeellä oleva kirkkoherra

 

Jeesus Getsemanessa

Matt. 26:30–56
Hiljaisen viikon maanantai 10.4.

Israelin-matkaajat käyvät yleensä myös Getsemanen puutarhan kirkossa Jerusalemista Jerikoon johtavan tien alkupäässä. Kirkon suurikokoinen alttaritaulu kuvaa Jeesusta rukoilemassa. Alttarille on hyvä polvistua ja hiljentyä kertaamaan Jeesuksen rukoustaistelua. Kirkon hämyssä voi myös käydä omaa rukoustaisteluaan ja jälleen opetella pitämään Jeesuksen rukousta oman rukouselämänsä esikuvana.

Juuri Getsemanesta alkoi viimeinen vaihe siinä tapahtumasarjassa, joka teki Jeesuksesta täydellisen syntiemme sovittajan. Syntiemme sovitukseksi ei vielä riittänyt, että hän oli Jumalan Poikana tullut ihmiseksi, siinnyt Pyhästä Hengestä ja syntynyt neitsyt Mariasta. Hänen oli myös kärsittävä. Nyt oli tullut se Pontius Pilatuksen aika, jolloin Jeesuksen lopullinen kärsimystie alkoi opetuslapsen suudelmalla (Matt. 26:49) ja väkivaltaisella kiinniottamisella. Jeesus ei pyytänyt Isältään avuksi kahtatoista legioonaa enkeleitä (Matt. 26:53). Raamatun mukaan yksi ainoa enkeli löi yhtenä yönä kuoliaaksi 185000 miestä (2. Kun. 19:35). Jeesus oli nyt kuin karitsa, joka viedään teuraaksi (Jes. 53:7).

Emme koskaan ihmisinä pysty tajuamaan Jeesuksen Kristuksen kärsimyksen syvyyttä, sillä hän kärsi Jumalan karitsana, joka kärsimyksellään otti pois maailman synnin. Edessä eivät olleet vain hänen ruumiilliset tuskansa, ei vain ihmisten pilkka, vaan ennen kaikkea hetki, jolloin hän syntiemme todellisena kantajana huusi kovalla äänellä: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani? Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Matt. 27:46.)

Raamattu vakuuttaa, että Jumala lähetti Poikansa syntiemme sovitukseksi (1. Joh. 4:10). Omassa ruumissaan hän sovitti meidät Jumalan kanssa ristin kautta (Ef. 2:16). Getsemanen rukoustaistelua seuraavana päivänä Golgatan ristillä tapahtui koko maailman syntien sovitus (1. Joh. 2:2).

Jumalan tahto oli silloin ja on tänäänkin, että ainoa tapa, jolla syntimme sovitetaan ja anteeksiantamus saadaan, on syntimme kantaakseen ottaneen viattoman uhrin kärsimys ja kuolema. Nyt sinetöitiin lopullisesti se Jumalan tahto, jonka mukaan anteeksianto ei ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta (Hepr. 9:22).

Matteus kuvaa, kuinka murhe alkoi ahdistaa Jeesusta ja hän joutui tuskan valtaan. Voimme luulla, että on helppoa ja jopa vastuuta välttelevää rukoilla: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.” Emme ehkä ymmärrä, että Jumalan tahdon toteutuminen voi särkeä sydämemme tuskan alla. Raamatussa kerrotaan monen sellaisen Jumalan ihmisen elämästä, jonka sisin on ollut täynnä raskasta tuskaa. Sellaisena kohtaamme Daavidin monissa psalmeissa. Sellainen oli myös Jeremia ja Valitusvirsien tekijä, eikä Jobillakaan ollut helppoa.

Jumalan tahto voi olla myös meidän elämässämme jotain sellaista, missä murhe alkaa ahdistaa meitä ja joudumme suuren tuskan valtaan (Matt. 26:37). Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi. Niin kuin tämä maailma ja elämä ruoskivat Poikaa, niin ne ruoskivat myös Pojan seuraajia.

Getsemanessa Jeesus kamppaili ihmisenä oman tahtonsa ja Jumalan tahdon välisessä jännityksessä. Hän rukoili niin kuin jokainen ihminen rukoilee, kun tajuaa joutuneensa keskelle koko tähänastisen elämänsä puitteet hajottavaa myrskyä. ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni” (Matt. 26:39). Toisenkin kerran Jeesuksen rukous sisältää saman hiljaisen toivomuksen: ”Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin toteutukoon sinun tahtosi” (26:42).

Ei ole kysymys siitä, ettei Jumalalle kaikki olisi mahdollista, vaan siitä, mitä hän tahtoo. Sen, mitä hän tahtoo, paljastavat meille tapahtumien kulku ja elämän todellisuus. Se voi olla henkilökohtaisessa elämässämme kauheiden asioiden kokemista, kuten se oli Jeesuksen Kristuksen elämässä. 

Jos joku väittää, että Jumalan tahdon toteutuminen hänen elämässään on hauskaa ja mukavaa, hän ei vielä ole kohdannut todella Jumalan tahtoa, vaan Jumala on sallinut hänen elää oman tahtonsa ja mielensä mukaan. Taipuminen Jumalan tahtoon voi tosi paikan tullen olla äärimmäisen vaikeaa ja tuskallista. Jeesus ei kapinoinut, mutta meidän sisimmässämme saattaa syntyä rajua kapinaa ja jopa Jumalan herjaamista.

Elämme aikaa, jossa ihminen haluaa taivuttaa Jumalan omaan tahtoonsa. Moni etsii uskosta voimaa, terveyttä, menestystä, ystäviä ja monia muita myönteisiä ajallisia asioita. Sellainen usko kelpaa, joka eniten antaa hyvää tässä ja nyt.

Jumalan Pojan osa tässä maailmassa oli kärsimys. Myös hänen seuraajansa osa on kärsimys. Se oli ja on Jumalan tahto. Siihen on suostuttava. Kestää usein kauan, ennen kuin opimme sydämestämme sanomaan: ”Sinun tiesi on sittenkin parhain, / vaikka meistä ei tuntuisi niin, / vaikka veisi se kuoleman alhoon / tai kyyneliin, kärsimyksiin” (Hengellisiä lauluja ja virsiä 256:1).

Kärsimys tulee elämäämme silloin, kun sen aika on, ja sellaisena kuin Jumala näkee sen hyväksi antaa. Täällä Jumalan kansa huokailee ja itkee paljon. Vasta kirkkaudessa pyyhitään kaikki kyynelet pois, vasta siellä riemuitaan.

 

Olavi Peltola

Rovasti, Lähetysyhdistys Kylväjän eläkkeellä oleva koulutussihteeri, Helsinki

 

Jeesus tutkittavana

Matt. 26:57–27:10
Hiljaisen viikon tiistai 11.4.

Vanhojen ahtisaarnojen tekstit olivat pitkiä. Suhteellisen pitkä on myös tämä saarnateksti. Evankelista Matteus kuljettaa meidät Jeesuksen matkassa ensin ylipappi Kaifaan ja sitten maaherra Pontius Pilatuksen eteen. Samalla evankelista on tallettanut kahden opetuslapsen, Pietarin ja Juudaksen, kohtaloita tuskien tien varrelta.

Ylipapin palatsi oli Jerusalemin yläkaupungissa, lännessä, lähellä Herodeksen vanhaa kuninkaanlinnaa. Sinne olivat siis suuri neuvosto, lainoppineet ja kansan vanhimmat kokoontuneet. Oli kiire. Sapatti oli ovella, ja sitä paitsi asia oli saatava pois päiväjärjestyksestä, ennen kuin Nasaretilaisen kannattajat ehtisivät aiheuttaa levottomuuksia kaupungissa. Neuvoston jäsenet yrittivät hankkia vääriä todistajanlausuntoja. Sellaisia oli kyllä runsaasti saatavilla, mutta ne eivät olleet yhtäpitäviä.

Lopulta ylipappi tekee suoraan vaarallisen ja tulenaran kysymyksen, jota hän ei olisi esittänyt temppelialueella kaiken kansan kuullen: ”Oletko sinä Messias, Jumalan Poika?” Sen vastustajatkin olivat ymmärtäneet Jeesuksen julistuksesta, ettei hän ollut poliittinen Messias. Mutta oliko hän Jumalan Poika? Sen väittäminen olisi jumalanpilkkaa.

Ylipapin suoraan kysymykseen Jeesus vastaa myöntävästi: ”Itsepä sen sanoit.” ”Kyllä, asia on juuri kuten sanoit!” Näin vastauksen kääntää arvostettu New International Version. Tähän myöntävään vastaukseen Jeesus sitten lisää olevansa Ihmisen Poika, joka istuu Voiman oikealla puolella ja tulee taivaan pilvien päällä. Näin rakas Vapahtajamme tällä ratkaisevalla hetkellä – kuten usein puheissaan – käyttää Danielin kirjan messiasnimitystä Ihmisen Poika. Messias on kärsivä Herran Palvelija, jonka tie kulkee ristille, ja samalla se Ihmisen Poika, joka kerran tulee takaisin kunniassa ja kirkkaudessa.

Asia on tällä ratkaistu. Ylipappi lopetti todistajien kuulemisen ja antoi asian mennä välittömästi äänestykseen. Päätös oli yksimielinen kuolemantuomio.

Sitten seuraa yllättävää. Neuvosto rikkoi hyvää järjestystä vastaan, joka muuten oli tunnusomaista Israelin korkeimmalle tuomioistuimelle. Muissa evankeliumeissa kerrotaan oikeudenpalvelijoiden lyönneistä ja pilkasta. Mutta nyt itse suuri neuvosto sylkee Jeesusta kasvoihin ja lyö häntä. Jeesusta läimäytetään poskille ja herjataan. Tässä pilkassa ja lyömisessä oli tavallaan jo kuolemanrangaistuksen alkuosa. Neuvoston jäsenet luulivat pilkkaavansa valemessiasta, mutta he löivätkin oikeaa Messiasta, Jumalan Poikaa.

Bo Giertz sanoo, että näihin väkivaltaisuuksiin kätkeytyi ymmärrettävä epävarmuus: jospa Jeesus olikin oikeassa? Se oli mahdotonta, mutta siitä oli silti pakko vakuuttua. Jos hän todella oli Messias, hänellä täytyi olla yli-inhimillinen tieto. Hänen täytyisi tietää lyöjänsä nimi. Jeesus oli kuitenkin vaiti. Niinpä hänessä ei ollut mitään erikoista. Voitiin olla rauhassa. Nyt asia siirrettiin Pontius Pilatuksen hoidettavaksi.

Matteuksen tiivistetyssä kertomuksessa Pietarista ei mainita hiilivalkeaa, jonka ääressä kieltäjäopetuslapsi olisi lämmitellyt. Galileanaramea ja juudeanaramea erosivat siinä määrin toisistaan, että Pietarin käyttämä murre paljasti hänet. Pietari lopulta turvautuu itämaalaiseen väkevien sanojen varastoon ja vannomiseen. Vasta kukon laulaessa hän tuli ajatelleeksi Mestariaan ja muisti, mitä oli luvannut. Hän tajusi selvästi, mitä oli tehnyt.

Kertomus kuuluu siihen alkukristilliseen evankeliumiin, jota apostolit – myös Pietari itse – julistivat, pitkään kertomusten sarjaan, joka puhuu apostolien epäonnistumisista. Juuri tässä, keskellä kärsimyshistoriaa, sen merkitys tulee selvimmin esiin. Evankeliumi koskee todella niitäkin, jotka itkevät katkerasti epäonnistumisiaan. Oikeus olla Jumalan lapsi ei perustu meidän voittoihimme vaan siihen, mitä Toinen on tehnyt meidän puolestamme, voittoon, jonka hän yksin saavutti.

Matteus kertoo myös, mitä Juudakselle kävi. Luukas kertoo tästä vasta Apostolien tekojen alussa. Matteus on ainoa, joka kertoo Juudaksen katumuksesta. Giertz sanoo, että Pietarin ja Juudaksen kohdalla nähdään tässä kaksi erilaista katumuksen lajia. Pietari pysyi opetuslasten joukossa. Hänen sydämensä oli sitoutunut Mestariin. Juudas taas lähti muiden luota yksinäisyyteen ja epätoivoon. Näin Matteus osoittaa, ettei katumus sinänsä pelasta. Vain usko voi ottaa vastaan pelastuksen. Siksi tarvitaan sekä katumusta että uskoa, paluuta Jeesuksen luo, anteeksiantamuksen omistamiseen.

Hiljaisella viikolla on hyvä tehdä matkaa kohti Golgataa ja rukoilla (Siionin Kannel 39:3):

”Jeesus, verihaavas paina / sydämeeni tuskaiseen, / että muistan sinun aina / puolestani kärsineen. / Kuinka suurta, ihanaa, / sinua on rakastaa! / Ristis, vaivas, kipus kovat / yksin pyhyyteni ovat.”

 

Reijo Arkkila

Teologian tohtori,
Evankeliumiyhdistyksen eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja, Helsinki

 

Mitään ei ollut tehtävissä…?

Matt. 27: 11–32
Hiljaisen viikon keskiviikko 12.4.

Evankeliumi avaa ikkunan oikeusdraamaan. Sellaisethan, täydennettynä tuomioiden täytäntöönpanoilla, ovat kautta historian olleet ihmisten suurta viihdettä. Mikäpä kiehtoo enemmän lainkuuliaista mieltä kuin nähdä syyllisten (tai syntipukkien) kuulevan tuomionsa ja tulevan hirtetyiksi tai sähköistetyiksi tai muinoin leijonille syötetyiksi! Syvällä on ihmisten oikeuden kaipuu!

Matteuksen kertomassa oikeusdraamassa on oikeutta jakamassa Juudean provinssin koko lain­opillinen asiantuntijuus. Pilatus on tuomarin istuimellaan roomalaisen oikeuden edustaja. Ylipapit ovat paikalla juutalaisen itsehallinnon korkeimpina lain käyttäjinä, ja neuvoston jäsenten joukossa on kirjanoppineita pedantteina tooran tulkkeina. Sitten on runsas väkijoukko edustamassa itämaista kansanoikeutta ja ennakoimassa myöhempiä länsimaisia lautamiehistöjä.

Puolustus näyttää heikolta. Syytetty on toki paikalla, mutta hän on koko ajan vaiti ja hänen läheiset apurinsa ovat vetäytyneet hyvissä ajoin taustalle pohtimaan eksistenttisempää ongelmaansa: ”Miten meidän nyt käy?”

Jos pääsiäisen aikaan mediassa on tarvetta pohtia kirkollisen juhlan ulottuvuuksia pajunkissoja, pääsiäistipuja ja suklaan kulutusta laajemmalla tasolla, niin helpoimmin lähestyttäviksi aiheiksi on osoittautunut tämä pääsiäisen oikeusdramaattinen näkökulma. Pohditaan roomalaisen oikeuden yleisesti korkeatasoista luonnetta, Pilatusta sen edustajana ja hänen persoonaansa, ja sitä, miksi näin kuitenkin kävi. Juutalaisuuden tuntijat voivat vastaavasti ihmetellä täsmällisistä oikeusprosesseista tunnetun neuvoston leväperäisyyttä tässä tapauksessa. Formalistisesta pedanttisuudesta muuten tunnetut oppineet käyttäytyvät kuin sokea kostonhimo olisi toiminnan ainoa yhteinen nimittäjä.

Kansan osalta ei ole niin paljon selittämisen tarvetta. Ikkuna itämaisten kansankokousten lynkkausmentaliteettiin on tänäkin keväänä ollut nähtävissä uutisvälähdyksissä tavan takaa. Mikään ei ole muuttunut. Toki nyt on esillä ollut enemmän muu kuin juutalainen Lähi-idän maailma. En kuitenkaan sitä tässä nimeltä mainitse, ettei toimitus joudu syytteeseen vähemmistöjä tai enemmistöjä tai keskinkertaisuuksia loukkaavasta kirjoittelusta.

Mielenkiintoinen sivujuonne on tämän tekstin ajankohtaisyhteys kansankirkollisen todellisuutemme oikeudenmukaisuusintoiluun. Piispamme ovat yksissä tuumin lähteneet suureen ristiretkeen, ihmisoikeustaisteluun demokratian toteutumiseksi kirkossa. Luterilaisessa tunnustuksessa on vielä yksi kohta, joka ryhdistää piispat rintamaan: virkakysymys. Siis ulos kirkosta viimeisetkin vastaan hangoittelijat! Samaan aikaan kansankirkko piispainkokousten täydessä hiljaisuudessa lipuu kohti Ilmestyskirjan Sardeksen ja Laodikean prototyyppejä, ikään kuin ei mitään olisi tehtävissä raamatullisen uskon puolesta tai yleistä mielipidettä ja poliittisia suhdanteita vastaan.

Matteuksen perikoopin ja hiljaisen keskiviikon ytimessä ei kuitenkaan ole kysymys maallisesta tai uskonnollisesta oikeuden ja vallan käytöstä. Ydin, tekstin hermeneuttinen avainhenkilö, astuu näyttämölle satunnaisen pikku- tai keskinkertaisrikollisen hahmossa. Barabbas, jonka nimessä (Bar abba – isän poika) on nähty yhteyksiä Jeesuksen nimeen, jää meille tuntemattomaksi tyypiksi. Hänen henkilöhistoriansa ja rikosrekisterinsä selvittäminen ei ole onnistunut edes myöhempien aikojen suomalaisilta eksegeeteiltä, niin paljon muita kummallisuuksia kuin he ovatkin onnistuneet Uuteen testamenttiin selittämään.

Barabbas – omassa oikeusprosessissaan jo tuomittu mies – tulee sivullisena mukaan Jeesuksen oikeusprosessiin. Siinä hänestä tulee yllättäen armahdettu ja sellaisena eräänlainen jumalattoman (forenssisen) vanhurskauttamisopin prototyyppi ja samastumiskohde pääsiäisen kristillisen sanoman kuulijalle. ”Olet vapaa, Barabbas – toinen mies naulataan sille ristille, joka sinua varten oli olemassa.” Tämä ”hermeneuttinen avain” on linjassa Pilatuksen sanojen kanssa: ”Mitään ei ollut tehtävissä”, ja se on linjassa keskiviikon kirjetekstin kanssa: ”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. – – Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. – – Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.” (Room. 5:6–11.)

Tämän tulkinnan avaimen ymmärtämiseen tähtää kirkkokäsikirjan rukous: 

”Rakas Vapahtaja, kaikki syyt kelpasivat, kun sinut tuomittiin. Kansa halusi huutaa sinut ristiinnaulittavaksi. Sinun oli kuljettava ristintiesi yksin. Herra, emme ymmärrä kärsimyksesi syvyyttä. Kuitenkin rukoilemme: Auta meitä joka päivä kuolemaan pois vääristä mielihaluista ja elämään sinulle, sinä ristinkantaja ja lunastaja, joka elät ja hallitset ikuisesti.”

 

Martti Ylinen

Pastori, Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori, Kauniainen

 

Kaikkien puolesta

Matt. 26:17–30
Kiirastorstai 13.4.

Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisviikolla avaamme päivä päivältä Kristuksen kärsimisen historian. Kirjojen kirjankin lehdet ovat ulkoasultaan vähäiset, mutta sisältö on valtava. Ellei noita rivejä olisi kirjoitettu, mieltä vailla olisi elämä, ja tarkoitukseton olisi kuolema. Siunattua on tuo historia, jonka evankeliumit sisältävät, ja siunattu on apostolien opetus, joka varmistaa, että olemme ymmärtäneet Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen oikein. Iankaikkinen Sana antaa pelastuksen jokaiselle, joka nuo sanat uskoo ja tekee niiden mukaan.

Lähes 2000 vuotta kristikansa on kokoontunut yhteen tutkimaan Raamattua, kiittämään, ylistämään ja rukoilemaan sekä viettämään Herran pyhää ehtoollista. Evankelista Matteus kertoo, kuinka kristittyjen matka-ateria sai alkunsa. Leipää Jeesus jakoi tuhansille, mutta ehtoollisen hän jakoi seuraajilleen. Kärsimysviikon torstai-iltana Jeesus asettaa ehtoollisen, ja Juudas Iskariot kavaltaa Jeesuksen.

Johanneksen evankeliumi määrittää ateria-ajankohdan synoptikoista poikkeavasti jo vähän ennen pääsiäistä tapahtuneeksi. On mahdollista, että Johannes pitäytyi viralliseen temppelin kalenteriin, kun taas Jeesus opetuslapsineen seurasi toista, mahdollisesti Qumranin yhteisön käyttämää kalenteria. Eroa oli yksi päivä.

Opetuslapset ovat aloitteellisia pääsiäis­aterian valmistamisessa, mutta Herra on ollut asialla jo ennen heitä. Herralle on tiedossa ja jo läsnä koko se matka, joka meille avautuu hetki ja askel kerrallaan. Mat­teus on suurpiirteisempi, mutta Markukselta ja Luukkaalta tiedämme, että kaupunkiin lähetetyt Pietari ja Johannes tunnistivat ateriapaikan omistajan miehille harvinaisesta tehtävästä, vesiruukun kantamisesta. (Mark. 14:12–; Luuk. 22:7–). Tunnussana: ”Hetkeni on lähellä” oli tuntemattomaksi jääneen miehen tiedossa, joko Jeesuksen ennalta sopimana tai profeetallisesti. Perheet olivat kaukana Galileassa, ja niin pääsiäisateria vietettiin ”opetuslapsiperheenä”. Yläsalissa ilmeisesti asetuttiin U-muotoon päät kohti pöytää ja kyynärpäähän nojaten. Ehtoollinen voisi aivan hyvin olla pää­siäis­ateria, sillä kristityt viettävät sitä sunnuntaisin, pienenä pääsiäisenä. Sitä paitsi niin sunnuntai kuin ehtoollinenkin kertovat ikuisen elämän toivosta.

Mistä tunnussanasta meidät tunnetaan? Ainakin sotaveteraanit tietävät tunnussanan merkityksen. Raamattu on täynnä sellaisia esimerkkejä Jumalan johdatuksesta, joissa ikään kuin ”Jumalan suorat leikkaavat”. Romaanin kirjoittajan tavoin Jumala johtaa tapahtumia kahtaalla, ja sitten tapahtumat ja ihmiset yhdistyvät. Erityisesti tähtäyspisteenä on sielujen pelastus. Ajattele vaikka Filipposta ja hoviherraa, Paavalia ja Ananiasta tai Pietaria ja Corneliusta. (Ap. t. 8–10) .

Kun Jeesus ilmoittaa kavaltajansa, alkavat opetuslastat murheen vallassa yksi toisensa jälkeen kysellä: ”Herra, en kai se ole minä?” Tiedämme kovin vähän edes itsestämme. Siksi rukoilemme: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.” Kenties sellaista pahaa, mitä en tahdo, teenkin. Juudaksen kysymys on sama kuin toistenkin, vain puhuttelusana on toinen. Matteuksella opetuslapsista vain Juudas käyttää Jeesuksesta sanaa rabbi ’opettaja’. Muille Jeesus on Herra. Suureltakin opettajalta otetaan vastaan sellainen, mikä itselle sopii. Mutta jos Jeesus on Herra, taivumme hänen tahtoonsa silloinkin, kun oma järkemme tai tunteemme kapinoi sitä vastaan.

Oliko Juudaksella valinnan mahdollisuutta, vai oliko hänet määrätty kavaltajaksi?

Jo profeetat olivat ennustaneet Jumalan Pojan kavaltamisen (Ps. 41:10), ja Jeesus sanoi, että yksi opetuslapsista oli kavaltava hänet. Vastuullinen Juudas kuitenkin kurjasta teostaan on. Kysymys laajenee koskemaan meitä jokaista. Onko sen, mitä tapahtuu, jumalallisesta määräyksestä tapahduttava, vai voisiko tapahtua toisin?

Me olemme ajan lapsia. Hetki katoaa, ennen kuin seuraava tulee. Aika on tällaista, ja taipumuksemme on ajatella, että sillä tavalla kaikki asiat ovat. Sanomme, että Jumala on kaikkitietävä, mutta silloinkin ajattelemme, että hän muistaa menneisyyden ja näkee tulevaisuuden. Mutta entä jos Jumala ei ole ollenkaan ajassa? Hän ei ole menettänyt eilistä, eikä häneltä puutu huominen. Jumala luo ajan niin kuin kirjailija romaaninsa, muttei itse ole siinä. Oletko miettinyt, kuinka Jeesus saattoi samalla kertaa olla Jumala, joka tietää ja voi kaiken, ja kuitenkin myös ihminen, joka kysyy: ”Kuka minuun koski?” ja pyytää valvomaan ja rukoilemaan kanssaan? Aikakäsityksemme tuo jälleen vaikeutta. Ajattelemme, että Jeesuksella oli pitkä ajanjakso Jumalana, sitten 30 vuotta ihmisenä ja nyt hän taas jatkaa kirkkauden Herrana. Ei voi sijoittaa Jeesuksen jumalelämää ja ihmiselämää mihinkään aikasuhteisiin. Jumalalla ei ole historiaa, vaikka hän toimii historiassa ja on historian Herra.

Jumala ei muista sinun tehneen jotakin eilen, hän näkee sinun tekevän sen. Hän ei näe etukäteen huomispäivän tekojasi, hän näkee sinun tekevän ne. Hänellä on eilinen ja huominen. Kiirastorstaina lähdit kirkkoon. Sinulla oli valittavanasi muitakin vaihtoehtoja. Et ollut yhtään vähemmän vapaa valitsemaan eri vaihtoehdoista siksi, että Jumala näkee, että lähdit kirkkoon.

Erään ryhmämatkan ehtoollistilaisuuteen osallistuivat muut paitsi yksi mies. Seuraavassa yhteistilaisuudessa hän selitti kaikille, miksei hän osallistunut. Hän kertoi nuoresta saakka oppineensa, että ehtoollisen voi nauttia tuomiokseen. Koska hän ei ollut varma, hän jäi varmuuden vuoksi pois. Hän ei myöskään halunnut teeskennellä hurskaampaa kuin on.

Keino saada hyvää aikaan on käyttäytyä kuin se jo olisi olemassa. Sanomme rukouksessa: ”Isä meidän.” Asetumme Jumalan lapsen asemaan kuin konsanaan Jeesus, jonka tahto sentään oli yhtä Isän kanssa. Eikö sellainen ole röyhkeää teeskentelyä? Kuitenkin Jeesus käski meidän tehdä niin täysin tietoisena siitä, mitä me olemme. Samalla hetkellä, kun tunnet teeskenteleväsi, ajattelet ehkä jotakin asiaa, jolla teeskentelyä saisi pienemmäksi. Ehkä sinun onkin pyydettävä anteeksi puolisoltasi. Omatuntosi alkaa toimia uudella tavalla. C.S. Lewis kutsuu sitä ”hyväksi tartunnaksi”.

Ellei tartunta tule syömällä ja juomalla, kuinka sitten? Seisot kirkon kuorissa ja odotat ehtoollisvuoroasi. Huomaat ehtoollisvieraan, joka muistaa sinut aivan toisenlaisesta käyttäytymisestä. Tunnet itsesi teeskentelijäksi hurskaiden seurassa. Päätät muuttaa tästä lähtien käyttäytymistäsi. Olet saanut tartunnan. Jonkin aikaa päätöksesi pitää, mutta jonakin päivänä huomaat, että sisimpäsi kiehuu kuin ennenkin. Emme voi muuttaa sitä, mitä olemme. Alat ymmärtää, miksi kristityt rukoilevat joka päivä ja tulevat ehtoollisellekin yhä uudestaan.

Kyllä Jumala näkee, että rukoilija ja ehtoollisvieras on kurja syntinen. Mutta kun syntinen ”pukeutuu” Jeesukseen, Jumala kohtelee syntistä niin kuin tämä olisi sitä, mitä Jumala tarkoitti hänet olemaan. Arastelemme tulla tarttuvan lähelle Jeesusta, koska aavistamme, että siitä alkaa remontti, muutos.

Ehtoollinen kuuluu uskon suuriin salaisuuksiin. Se eroaa muista syömisistä niin kuin kaste eroaa muista pesuista ja kirkon virka muista viroista. Yhteyden ateriasta on tullut myös kristittyjä erottava. Meidän luterilaisten usko siihen, että Kristus on todellisesti läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä, perustuu Jeesuksen omiin asetussanoihin hoc est (lat. ’tämä on’). Siunattu leipä ja viini eivät muutu eivätkä ole kuva vaan ovat Kristuksen ruumis ja veri. Asetussanojen kokonaisuuteen kuuluvat myös vastaanottaminen ja syöminen. Siten siunattu leipä ja viini ovat ehtoollinen vasta vastaanotettuna ja syötynä, ja ehtoollinen päättyy siihen, kun viimeinenkin vieras on saanut siunatun leivän ja viinin. ”Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle.” Kukaan ei jäänyt käsittelemään tähteitä.

 

Keijo Rainerma

Rovasti, Kankaanpään seurakunnan kirkkoherra

 

Jumalan Karitsa, meidän edestämme

Matt. 27:32-54
Pitkäperjantai 14.4.

Palmusunnuntain juhlariemun tunnelma muuttuu pitkin hiljaista viikkoa. Yhä enemmän Jumala on vaiti, ja vastustajien äänet pääsevät voitolle. Pahan valta on äänessä, mutta aktiivinen, hyvä valta on ääneti, passiivinen (kärsivä). Yhä selvemmäksi tulee Lutherin ajatus: ”Silloin Jumala eniten vihastuu, kun hän ei ensinkään vihastu vaan sallii pahan elää ja rehennellä eikä tuhoa sitä.”

Lutherin sanoin ”risti on ankara kuvastin”. Se ei jätä koskemattomaksi ketään. Risti möyrii esiin ihmissydänten pohjamudat, mielestään hurskaimpienkin sydämissä asuvat pedot, kurjan hurskauden. Tuli todeksi Ps. 22:n sanat ”kuin raatelevista pedoista”, jotka ympäröivät Daavidin Poikaa (j. 14, 17). Mutta risti loihtii esiin myös ulkonaisesti kurjimpien hurskauden hurskaan kurjuuden. Parhaan uskontunnustuksen antavat ryöväri (Luuk. 23:40-42) ja pakanallinen kapteeni (Matt. 24:54).

Omituisia neljän ryhmiä tavataan Golgatalla. Siellä neljä sotilasta muodostaa noppasakin ja nauttii luontoisetunsa (Luuk. 23:34; Joh. 19:23-24). On siellä myös neljä kunnon miestä, ryöväri, kapteeni, Joosef Arimatialainen (Matt. 27:57-60; Joh. 19:38) ja se opetuslapsi, joka ei paennut yöhön, Johannes. Hän näki ja kuuli kaiken ja välitti sen meillle (Joh. 19:26-27, 35). Yhtään pahaa sanaa ei lausuta naisista ristin luona. Heistä tärkeimpiä ovat ne neljä naista, jotka olivat Jeesusta seuranneet niin voittojen hetkillä kuin nyt tappion hetkellä (Joh. 19:25). Eikö siis ole syytä nyt kysellä: Miehet, veljet, mitä me teemme Golgatan tapahtumissa, missä joukoissa seisomme?

Eivät kyllä naisetkaan vähemmällä pääse. Ristin kuvastin on ankara, sillä se riisuu pois kaikki naamiot. Vaarallisin rikollinen naulittiin keskimmäiselle ristille. Kristus onkin vaarallinen, sillä hän pöyhii esiin synnin syvimmätkin sopukat, mutta jakaa myös ihmiset kahteen leiriin, puolesta ja vastaan. Kolmatta tietä ei tässä ole. Niille jotka uskovat, rististä tuleekin Kuninkaan valtaistuin. Hän on Victor quia victima.

Pitkänperjantain sanomaa on hyvä tutkia ja siitä saarnata neljästä täyttymyksen näkökulmasta:

1. Golgatalla Kirjoitukset täyttyivät. Kärsivän Messiaan tie on jo ennalta suunniteltu ja kätketty Vanhan testamentin sanomaan. Kun temppelissä uhrattiin pääsiäiskaritsoita, niin oikea pääsiäislammas antoi henkensä Golgatalla. Nisankuun 14. päivän tapahtumat olivat järkyttävän kirjaimellisesti totta pitkänäperjantaina: Karitsa teurastettiin iltahämärässä (2. Moos. 12:6). Kosminen hämäryys osoittaa luonnonkin kauhistuvan ihmisten pahuutta. Mutta pimeys kätkee aina myös Jumalan suuret teot (luomisessa, Jeesuksen syntymässä ja paluussa). Jes. 53:n profeetalliset perfektit tulevat ymmärrettäviksi vain Golgatan valossa. Daavidin riipaisevat kuvaukset ennakoivat Daavidin Pojan kärsimystä (Ps. 22: hylätyn huuto, herjaajien nyökytykset, lävistetyt kädet ja jalat, vaatteiden jakaminen).

2. Vapahtajan kärsimysten mitta täyttyi. Kädet, jotka olivat tehneet vain hyvää, naulittiin liikkumattomiksi, kärsivien luo kulkeneet jalat lävistettiin nauloin. Suloisia sanoja lausunut suu suljettiin, ja se sai juomakseen sappea ja etikkaa. Rakkauden täyttämä sydän murrettiin, kirkkaiden silmien valo himmeni. Meille taivaan avanneelta taivas suljettiin, pilvi ja synkeys kätkivät Isän ainosyntyisen Pojan katseelta.

3. Synti sai täyden rangaistuksen. Maailman kaikki synti sovitettiin, kertakaikkinen uhri annettiin. Kaikki täytettiin siihen mittaan, että mitään lisättävää ei ole eikä mitään voi ottaa pois. Verenpunaiset synnit tulivat Isän silmissä valkeiksi kuin lumi, purppuranpunaiset valkeiksi kuin puhdas villa (Jes. 1:18). Meitä rasittaneen velkakirjan yli vedettiin risti nurkasta nurkkaan kuten roomalaisessa käytännössä (Kol. 2:14).

4. Ainoa oikea elämä tämän maan päällä saavutti täyttymyksensä. Tosi ihminen oli kulkenut koko ihmisen tien. Hän täytti viimeistä piirtoa myöten myös olemassaolon syvimmän lain: ”Muita hän on auttanut, itseään ei voinut auttaa.” Siinä viholliset lausuivat tietämättään syvän totuuden. Esirippu aukeni ylhäältä alas asti. Niin aukenee meille ristin kautta tie pääsiäisen iloon. Paha näyttää voittavan tänään ja huomenna, mutta ei enää kolmantena päivänä.

 

Erkki Ranta

 

Hyvä kuolema

Matt. 27:45–46
Jeesuksen kuolinhetki

Meillekin on tuleva oma yhdeksäs tuntimme, hetki, jolloin meidän on annettava henkemme. Sitäkin voi edeltää pimeys, hylätyksi tulemisen tunne. Jos koskaan, niin pitkänäperjantaina tähän aikaan päivästä kristityn sopii ajatella myös omaa kuolemaansa. Varmasti meistä useimmat olemme tässä asiassa kuin pienet lapset, joita pelottaa olla yksin pimeässä. Jeesuksen kuolema on tarkoitettu turvaksemme omalla lähtöhetkellämme. Mutta rohkaiskoon Jeesuksen kuolema meitä ajattelemaan lähtöämme jo tänään ja siihen tämän iltapäivän rauhassa ja hiljaisuudessa valmistautumaan.

Jeesus kärsi ja kuoli meitä varten. Hänen kuollessaan repesi Jerusalemin temppelin väliverho merkiksi siitä, että Jumala paljasti salaisuutensa kaikelle kansalle, Jumala ”demokratisoi” parhaan lahjansa koko ihmiskunnalle. Siihen saakka vain ylipappi sai kerran vuodessa, suurena sovintopäivänä käydä väliverhon sisäpuolella kaikkein pyhimmässä. Jeesuksen kuolema, hänen heikoin hetkensä, repäisi auki tien kaikelle kansalle kaikkein pyhimpään. Kun Luther käänsi Raamatun kaiken kansan kielelle, hän tahtoi samaa. Kun kirkko opetti meidän kansamme lukemaan, oli kysymys samasta tahdosta. Kun tänään toivotaan, että kirkko lähestyisi kansaa, että saarnaaja käyttäisi ymmärrettävää kieltä, niin se merkitsee kulkuluvan anomista, pyyntöä päästä matkustamaan kaikkein parhaaseen kohteeseen tässä universumissa, jopa oikeutta vapaaseen pääsyyn kaikkein pyhimpään milloin vain.

Kuolema, ihmisen heikoin hetki, koskee meitä jokaista. Tarvitsemme käyntiä, viipymistä kaikkein pyhimmässä uskaltaaksemme rauhassa ajatella täältä lähtöämme. Siellä, kaikkein pyhimmässä, Jumalalla on salaisuuksia ja lahjoja, joita katsellessamme pelkäävä sydämemme rauhoittuu. Siellä kuulemme Jumalan ihmisiä rakastavan sydämen sykkeen ja se auttaa meitäkin kerran huutamaan tai kuiskaamaan: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.”

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi viimeisiksi sanoikseen: ”Se on täytetty.” Sitten hän kallisti päänsä ja antoi henkensä. Kun katselijoiden mielestä kaikki oli menetetty, Jeesus sanoi: ”Se on täytetty.” Meidän päivinämme saneeraus vie monilta työpaikan. Moni saa kuulla, että hänessä on syöpä tai ettei sydän enää jaksa kauan. Onko silloin kaikki menetetty? Joku taloudellisen katastrofin läpikäynyt tai vaikean sairauden sairastanut saattaa todistaa aivan toista. Elämä on menetysten ja surujen keskellä avautunut aivan uudella tavalla. Sanotaan, että niin kauan kuin on elämää, on toivoakin. Mutta mitä sitten? Eikö kuoleman tullessa ole enää toivoa? Me kristityt katselemme Herramme Jeesuksen Kristuksen lähtöhetkeen, joka todistaa toista. Hän sanoo: ”Se on täytetty”, kun kaikki on menetetty. Jeesuksen viimeiset sanat avaavat meille kuoleman aivan uudella tavalla. Siinä saapuu maaliin voittaja. Urakka on suoritettu, ansaittu lepo odottaa. Kärsimysten ja tuskien yö on päättynyt kirkkaan aamun koittoon.

Tällaisen kuoleman, oman kuolemansa, Herramme Jeesus Kristus meille uskossa lahjoittaa. Eikö se ole todella hyvä kuolema, kaikin puolin tavoittelemisen ja vastaanottamisen arvoinen?

 

Jussi Talasniemi

Teologian tohtori, eläkkeellä oleva Espoonlahden seurakunnan kirkkoherra, Espoo

Teksti on julkaistu aiemmin kirjassa Sana kantaa, Kirjapaja 1998.

 

Autuutemme perusta

Jes. 53:9–11
Pitkänperjantain ilta

Jumalan ikuinen armopäätös autuutemme pettämättömäksi perustaksi on kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, tekojen varassa. Osmo Tiililä toteaa, että pelastuksen perustaan kuuluu koko Vanhan testamentin ilmoitus. Martti Luther oli erityisen kiinnostunut Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, koska siitä löytyvät kaikki kristillisen uskon peruselementit, mm. tulevan inkarnaation merkit. Kristuksen sovitustyön profeetta Jesaja (luku 53) kertoo ”tarkemmin” kuin silminnäkijät satoja vuosia myöhemmin. Ennakoivan profetian ”kaukoputkessa” on tarkempi linssi kuin itse tapahtumien seuranneiden kuvaajien ”digikameroissa”.

Evankeliumi on sanoma rististä (1. Kor.1:18). Uusi testamentti puhuu myös ”sovituksen sanasta” (2. Kor. 5:19). Jumalan pyhänä ja puhtaana uhrikaritsana Kristus Jeesus on uusi uhrilammas, jonka persoona ja työ tekivät kristinuskosta ainutlaatuisen maailmanhistoriassa. Sovitusteko on suuri kokonaisuus. Se on elimellisesti yhteydessä mm. inkarnaatioon, ylösnousemukseen ja Hengen vuodatukseen. Sovitusta tarvittiin, koska synti oli saanut aikaan ylittämättömän kuilun pyhän Jumalan ja syntiin langenneen ihmisen välillä. Rippikoulussa olen käyttänyt pelkistettyä kuvaa. Olen piirtänyt syvää kuilua kuvaavan ”montun”, jonka toisella puolella on kolmiona Isä, Poika ja Pyhä Henki ja toisella puolella ihminen. Erottavan kuilun yli on piirrettynä silta, jonka merkkinä on Kristus-monogrammi. Apostolikaan ei halunnut julistaa muuta kuin Jeesusta Kristusta ja häntä ”ristiinnaulittuna” (1. Kor. 2:2).

Uudessa testamentissa Heprealaiskirje liittää ainutlaatuisen selväpiirteisesti jo Vanhassa testamentissa esiin tulevan sovituksen ilmoituksen kokonaiskehykseen. Kristus Jeesus uhrasi itsensä ”viattomana” uhrikaritsana (Hepr. 9). Jokaisesta Raamatun kirjasta kulkee polku Golgatalle. Vanhan liiton ja uuden liiton taitevaiheessa Johannes Kastaja viittasi Jeesukseen: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” (Joh. 1:29). Vanhan testamentin autiomaavaelluksen kuvauksessa vaskikäärme oli lupaus ristillä verensä vuodattavasta Kristuksesta.

Teologian historiassa on paljon keskusteltu ”klassisesta” ja ”latinalaisesta” sovituskäsityksestä. Useat teologit ovat pitäneet puhetta Jumalan vihasta kristinuskoon sopimattomana. Syntiä vihaava Jumala ja synniksi meidän tähtemme tehty Kristus eivät mahdu heidän ajatteluunsa. Jumala on niin täydellinen rakkaus, ettei häneen voi liittää pyhyyden ja vanhurskauden olemusta – siis ”kaikki pääsevät taivaaseen”! Viime aikojen sovituksesta käydyssä keskustelussa Jumalasta on väkisin väännetty kuva, joka todellisuudessa muistuttaa Jumalan vastustajaa, Saatanaa (Timo Eskola: Ateistit alttarilla). Aavistelen, että ns. latinalainen sovitusnäkemys on vähitellen väistymässä muunlaisten näkemysten rinnalta: Jumala ei tarvitse mitään satisfactiota, rangaistuksen peruuttamista Kristuksen suorituksen nojalla. Pelottavia merkkejä on siitä, että saarnatuoleista katoaa perinteinen näkemys vanhurskaasta ja pyhästä Jumalasta ja hänestä kehitellään kuvaa kiltistä ja kaikki lopulta armahtavasta isästä. Näin Kristus on turhaan kuollut. Pyhä sovintoveri on turhaan vuodatettu. Jeesuksen käsistä, kyljestä ja jaloista ei haavoja enää löydy.

Vielä kuitenkin kuuluu ”veren ääni Golgatan vuorella”, kuten kristityt sydämen pohjasta aikaisemmin veisasivat. Kuuluuhan tuo ääni perillä taivaan kirkkaudessa, jossa Jumalan Karitsaa ylistetään iankaikkisesti.

 

Sakari Pöyhönen

Rovasti, eläkkeellä oleva
Pomarkun kirkkoherra, Vantaa

 

Jeesus haudassa

Job 19: 25–27
Hiljaisen viikon lauantai 15.4.

Päivän tekstit. Saarnaajalle avautuu mielenkiintoinen tekstivalikoima. Evankeliumi Matt. 27:62–66 on historialähtöinen ja tarjoaa pohjan mm. apologeettiselle saarnalle, jossa voi viitata ihmismielen uskomattomaan valmiuteen uskoa ilmeisen vääriä huhuja ja ennakkoluulojen vahvuuteen uskoa vastaan. Samalla teksti valaisee voimakkaasti ylösnousemuksen historiallista todellisuutta.

1. Piet. 3:18–22 liittyy läheisesti Vanhan testamentin tekstiin Jobin kirjasta. Se on sekä historia- että teologialähtöinen, kun taas Job on korostetusti teologinen. Se on saanut osakseen myös hyvin outoja selityksiä 1. Piet. 4:6:n kanssa ja sen ohjaamana ihmisten kuoleman jälkeisestä uudesta mahdollisuudesta pelastumiseen, mitä teksti ei suinkaan tarkoita. Suurimpana ongelmana on yleensä kai koettu ”evankeliumin julistaminen kuolleille” siinä uskossa, että tämä olisi tapahtunut vasta heidän kuolemansa jälkeen. Eihän toki, evankeliumin he ovat kuulleet jo eläessään. Tämä kytkeytyy selvästi myös tekstiyhteyteen. Tekstin käännös KR 1938 on ratkaisevasti alkutekstille uskollisempi kuin KR 1992.

Job 19:25–27 on Vanhan testamentin tekstiksi erittäin sopiva hiljaiseen lauantaihin. Siinä nostetaan katse suunnattomien ahdistusten ja Jumalaan kohdistuvien syytösten keskellä ”uskomattomassa uskossa” kuoleman rajan ja myös ylösnousemuksen tuolle puolelle. Tekstin sanoma on käytännöllisesti katsoen identtinen 1. Piet. 3:18–22:n perusajatuksen kanssa: ihmisen ruumiillisen kuoleman jälkeen iankaikkinen elämä jatkuu uskovalle, ja hän saa nähdä Jumalan. Jobin teksti suorastaan tarkentaa Pietarin sanomaa joillain yksityiskohdilla. Myös viitteitä välitilaan/tuonelaan on tekstistä löydettävissä.

Alkukieli antaa useita keskenään samantapaisia käännösvaihtoehtoja. Niillä ei ole ratkaisevaa merkitystä tekstin neljän pääkohdan oikealle ymmärtämiselle.

1. Usko kohdistuu Lunastajaan, joka on Jumala. Pietarin teksti koskee yleisesti kaikkia Jeesukseen uskovia, Jobin on sen sijaan hyvin henkilökohtainen. Samalla sillä on reaalisovellus kaikkiin vanhan ja uuden liiton uskoviin. Jobin uskonvarmuus on häkellyttävä: hän tietää Lunastajansa elävän kaiken tuskan ja repaleisen ihmiselämän jälkeen, kun ”kaikki on lopussa” (New International Version). Vapahtajan oleminen ”viimeisenä” joko ”hautojen päällä” tai ”viimeisen sanan sanojana” (KR 1938/1992) eivät ole käännösten tasolla ratkaisevia. Ratkaisevaa on Pelastajan ehdottomuus ja kaikkivaltius kaiken ihmisistä ja ihmismielestä nousseen yläpuolella. Kun ihmis(t)en tie on kuljettu loppuun, Lunastaja kuitenkin on, hän elää, itsekin haavoitettuna, mutta ylösnousseena. Tämä Lunastaja on muuta kuin ihminen yksilönä tai kollektiivina – hän on Jumala yli kaiken ja kaikkien. Tiedollisesti hän samastuu Jumalaan (26), ja myös hän on näkemisen kohteena, kun se hetki koittaa.

2. Jobin ruumis kuolee. Jobin fyysisen kuoleman kuvaus on eri käännöksissä raju – niin kuin olivat Jobin elämä ja kärsimys jo ennen kuolemaa. Nahka revitään, liha ”on irti”, ja hän joko ruumiissa tai ”siitä irrotettuna” (yksi käännösvaihtoehto) näkee täyttymyksen. Job ennakoi fyysisen kuolemansa sen hetkisten tuntojensa mukaisesti äärimmäisenä rikkirepimisenä ja läpikotaisena kaiken fysiologisen ja biologisen elämänsä lakkaamisena. Vastakohta on tietoinen siihen, mitä seuraava askel paljastaa:

3. Job saa nähdä Jumalan. Hän on perillä. Hänen luomistarkoituksensa on täyttynyt. Luontevinta on ymmärtää teksti niin, että näkeminen tapahtuu ylösnousemusruumiissa. Lyhyen tekstimme lävitse kulkeva kaksinaisuus ”ruumiissa” – ”ruumiista erossa” on nyt päättynyt.

Kaikki tuska on jäänyt taakse, kyynelet, suru rakkaimpien menetyksestä ja pettymys ihmisapuun, Jumalan arvostelemisen viiltävä kipu ja sen nostattama syyllisyys ovat menneet. Menneet ovat myös inhimillisen elämän suurenmoiset ilon hetket, vanhat ja uudemmat.

Kun siirrymme Jobin elämän loppuvaiheeseen ja sen aikana tapahtuneeseen reaaliaikaiseen näkemiseen, siirrymme samalla lukuun 42, jossa Jumalan näkeminen on ennakoitunut jo uskossa. Tässä on kysymys elämän vielä kestäessä tapahtuneesta näkemisestä, mutta luvussa 19 tämä vaihe jo ennakoiden sivuutettu ja katsahdettu perille pääsemiseen

Tämä lopullinen täyttymys on kaiken määrä. Meidän ei tarvitse tietää, miten Lunastajan näkeminen toteutuu tässä Jobin täyttymyskokemuksessa. Voimme joka tapauksessa ilmaista asian niin, että tässä näkemisessä toteutuu aivan kaikki – kaikki, mitä ihminen on koskaan voinut toivoa ja uskoa. Käsittämätöntä! Loputtoman ihmeellistä!

4. Job on edelleen Job. Job tiedostaa persoonallisuutensa säilyneen. Ei ole tapahtunut mitään sulautumista keneenkään, ei jumaluuteen, ei toisiin, ei ”olevaisuuteen”. Kaikki käännökset korostavat tätä henkilökohtaista minuuden ja oman persoonallisuuden todellisuutta. Job ei ole itselleen vieras, ei ruumiilleen, mielelleen, sielulleen eikä hengelleen. Jumala ei ole hänelle vieras, vaan hänen oma Lunastajansa, Vapahtajansa, Pelastajansa. Merkillinen uskon kipinä Jobin sydämessä ennakoi vuosisatojen takaa sitä sanomaa, jonka jo lukemattomat muutkin vanhan liiton uskovat olivat uskoneet ja joka sitten paljastettiin täydessä kirkkaudessaan, loistossaan ja kaikkine meille tarpeellisine yksityiskohtineen syntisen evankeliumiksi Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen jälkeen.

 

Juhani Lindgren

 

Kristus on voittanut kuoleman

Mark. 16:1–8
Pääsiäisyö 15.4.

Oi kuinka ihmeellinen onkaan tämä yö ja sen muisto! Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa juuri tänä yönä ihmisten vihollisista viimeinen ja ehdottomin voitetaan. Olkoon yö jälleen kuinka pimeä tahansa, tämä yö on riemun yö. Näyttääpä kuoleman mahti kuinka järkkymättömältä tahansa, tänä yönä sen ehdoton valta saa ensimmäisen iskunsa. Sen lähtölaskenta on alkanut.

Tuonakin yönä näytti hetken aikaa siltä, kuin kuolema olisi sanonut viimeisen ja ratkaisevan sanansa. Se näytti lakaisseen lopullisesti kysymyksen Jeesus Nasaretilaisen olemassaolosta, merkityksestä ja arvosta pois päiväjärjestyksestä. Jäljelle oli jäänyt vain voimaton, runneltu ruumis ja läheisten ystävien uskollinen rakkaus, joka kesti loppuun asti.

Tänä yönä kuoleman on pakko hellittää otteensa suurimmasta ja parhaimmasta saalistaan – ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta. Se ei saanutkaan hänestä lopullista otetta. Jeesus paini kuoleman kanssa ja voitti sen. Kun Jeesus voitti, niin kaikki häneen sitoutuneet voittavat hänen kanssaan.

Tänä yönä kajahti se fanfaari, joka kuulutti uuden ja loppumattoman aamun koittoa. Pimeys on väistyvä, ja valo on voittava. Hetki vielä ja lopullisesti ”kuolema on nielty ja voitto saatu” (1. Kor. 15:54). Jo nyt voimme Jeesuksen ylösnousemukseen katseemme suunnaten riemumielin sanoa: ”Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?”

Ihmeellinen ylösnousemus! Se on todellinen ihme, suurin ihme, Jumalan uusi luomisteko.

Kertoessaan Jeesuksen ylösnousemuksesta Markus asettaa kuvauksen keskukseen joukon Jeesuksen mukana jo Galileassa kulkeneita ja häntä palvelleita naisia (Mark. 15:41): Magdalan Maria, toinen Maria ja Salome (15:40). He olivat olleet Golgatalla katsomassa Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja kuolemaa (15:22, 40). Magdalan Maria seurasi Jeesusta niin pitkälle, että hän näki, mihin Jeesus haudattiin (15:47).

Kolmannen päivän alkaessa nämä kolme naista (16:1) menevät sille hautaluolalle, johon Jeesuksen ruumis oli pantu. Kun he tulivat paikalle, he näkivät, että jotain merkillistä oli tapahtunut. Hautaluolan suu oli avoin. Aukon edessä ollut suuri kivi oli vieritetty pois. Joku oli sen tehnyt. He menivät sisälle luolaan. Yllätyksekseen he eivät löytäneetkään sieltä Jeesuksen ruumista. Se oli varmasti poissa. Jotain oli tapahtunut sille. Sen sijaan he näkivät luolassa oikealla puolella istumassa valkoisiin vaatteisiin puetun nuoren miehen ja säikähtivät.

Jälkeenpäin naiset muistivat erittäin hyvin, mitä mies oli puhunut: ”Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin.” (16:6.) Naiset saattoivat todella katsella paikkaa, johon Jeesuksen ruumis oli pantu. Se oli tyhjä.

Naisten kuulemista sanoista on tullut osa kristillisen uskon ydintunnustusta. He saivat myös tehtävän kertoa Jeesuksen opetuslapsille ja erityisesti Pietarille: kuolleista noussut Jeesus menee heidän edellään Galileaan, ja siellä he saavat nähdä hänet (16:7). Kaikki, mitä he olivat nähneet ja kuulleet, vaikutti heihin voimakkaasti, ja he pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten (16:8). Tämän jälkeen he olivat ensimmäisen kristittyjen sukupolven keskellä Jeesuksen ylösnousemuksen todistajia, vaikka aluksi pelko olikin mykistänyt heidät (16:8).

Kristillisen uskon perussanoma on siinä, että Jumala tunnustautui ristiinnaulittuun Jeesus Nasaretilaiseen herättämällä hänet kuolleista (Gal. 1:1). Eivät opetuslapset eikä Paavalikaan pystyneet järjellään selittämään, mitä siinä todella oli tapahtunut. He olivat vain vakuuttuneita siitä, että Jeesuksen ylösnousemus oli tapahtunut. He katsoivat, kuulivat, jotkut jopa koskettivat ylösnousemuksen jälkeen Jeesusta. Sen he ymmärsivät epäilystensäkin keskellä, että he olivat tekemisissä jonkun yhtä todellisen kanssa kuin mitä he itse olivat. Jeesus elää, ja kuitenkin hän tuokio sitten oli kuollut ristillä! Kyseessä on heille mitä todellisin historiallinen tapahtuma.

Mikään mahti maailmassa ei voi enää tehdä tyhjäksi Jeesuksen ylösnousemusta tapahtumana. Mutta toki se voidaankin kokonaisten sukupolvien mielestä pestä pois vaikenemalla tai väittelemällä.

Jeesuksen ylösnousemuksessa murtautui tähän maailmaan Jumalan väkevä ja voittamaton voima. Kerran jokainen polvi notkistuu sen vallan ja kirkkauden edessä ja tunnustaa Jeesuksen Kristuksen Herraksi (Fil. 2:10–11). Jeesuksen ylösnousemus vahvisti myös, että hänen kuolemansa ristillä oli Jumalalle kelpaava ja riittävä syntiuhri. Syntiemme kirous on väistynyt, ja rangaistus on jo kärsitty. Jeesus on nyt Jumalan luona ja puhuu meidän puolestamme hyvää, kun huudamme avuksemme hänen nimeään ja uskomme häneen.

 

Olavi Peltola

 

Hän on noussut kuolleista

Matt. 28:1–8
Pääsiäispäivä

Kaikki evankelistat kertovat Jeesuksen ylösnousemuksesta, kukin tavallaan. Yhteistä on, että Jeesuksen ylösnousemus tulee kaikille suurena yllätyksenä siitäkin huolimatta, että Jeesus oli siitä puhunut. Kaikilla on tyhjä hauta, ylösnousemusilmoitus naisille ja ylösnousseen ja opetuslasten tapaaminen. Ylösnousemuskertomusten erilaisuudet osoittavat, että kuvaukset ovat itsenäisiä; ei ole pyrkimystä harmonisoida kuvauksia jonkin virallisesti hyväksytyn linjan mukaisiksi. Matteuksen erityispiirteitä tässä ovat seikkaperäinen kuvaus naisista ylösnousemuksen ensimmäisinä todistajina, vartijoiden ja ylipappien yhteistyö tosiasioiden pimittämiseksi ja Jeesuksen antama lähetyskäsky.

Matteus – entisenä veronkerääjänä evankeliumin kirjoittajaksi ehkä opetuslapsijoukosta vähiten toivottu – päättää evankeliuminsa kuin töksähtäen. Muuta kerrottavaa ei ollut. Mutta nyt tuli kiire kertoa evankeliumi kaikille. Syntiselle ei riitä lunastuksen periaate; hän tarvitsee Lunastajan. Kuolevaiselle ei riitä ylösnousemuksen periaate; hän tarvitsee kuoleman Voittajan. Nyt meillä on kaikki tämä Jumalan lähettämänä ja hyväksymänä. Miksi Jeesus? Koska muita hyviä vaihtoehtoja elämässä ja kuolemassa ei ole. Emme julista masentavaa kehotusta: ”Auta itseäsi ja muita.” Tätä neuvoa maailma tarjosi Vapahtajallekin. Saamme julistaa täytettyä työtä. Sinua varten kaikki on valmiina. Alkukirkko saarnasi: ”Kristus on kuollut syntiemme tähden puolestamme, Jumala on herättänyt hänet kuolleista, hän elää, ja me odotamme hänen toista tulemistaan.” Tällä asialla mekin olemme.

Markuksella ei ole kertomuksia ylösnousseen ilmestymisistä, Matteuksella on vain muutama, Luukkaalla enemmän ja Johanneksella eniten. Muuntuiko suuren opettajan tarina vuosien myötä jumallegendaksi? Evankeliumien kirjoittamisjärjestyksestä ei ole varmuutta, mutta jos aikaisemmin evankeliumien synty ajoitettiin varsin myöhäiseksi ensimmäisellä vuosisadalla ja ”legendan” syntymismarginaali itse tapahtumiin nähden jäi suureksi, on uudempi tutkimus jatkuvasti varhaistanut kirjoittamisaikoja. Synoptiset evankeliumit kirjoitettiin kaiketi 50-luvun lopussa ja 60-luvun alussa. Myös Luukkaan evankeliumin jatko-osa Apostolien teot lienee valmistunut viimeistään vuonna 62. Johannes tuskin ajoittuu paljon myöhäisemmäksi. Evankeliumit kirjoitettiin silminnäkijöiden, sekä seurakunnan että vastustajien, kriittisten katseitten alla. Liioittelu tai sepitelmät eivät tulleet kysymykseen, vaikka niitäkin syntyi mutta vasta paljon myöhemmin eivätkä ne päässeet mukaan Raamatun kaanoniin.

Apostolinen uskontunnustus mainitsee Jeesuksen kärsimyksen, ristiinnaulitsemisen ja ylösnousemuksen, mutta kuittaa Jeesuksen elämän ja opetukset yhdellä pilkulla. Evankeliumit ovat laajennettuja pääsiäiskertomuksia. Alun alkaen keskeistä oli usko Jeesuksen kuoleman lunastavaan merkitykseen ja ylösnousemuksen tuomaan ikuisen elämän toivoon. Tästä esimerkkinä on evankeliumien todistustakin varhaisempi uskontunnustus, jota Paavali käyttää kirjoittaessaan Ensimmäistä korinttilaiskirjettä vuosien 55–57 välillä (15:3–7). Sen ydinkohdat ovat: ”Jeesus kuoli syntiemme tähden”, ”hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä”, ”hän ilmestyi Keefakselle…” Paavali kertoo antaneensa tiedoksi sen, minkä itse oli saanut ottaa vastaan. Apostoli välittää pyhän perinteen, jonka ilmaisut ovat vanhoja. Paavali lienee saanut kyseisen tunnustuksen pian kääntymisensä jälkeen Jerusalemissa itse Pietarilta ja Jaakobilta noin vuonna 35 (Gal. 1:18,19). Uskontunnustus oli siis muotoutunut käyttöön kenties noin 2–5 vuotta tapahtumien jälkeen. Teksti luettelee suuren joukon ylösnousseen näkijöitä siinä vaiheessa, kun he vielä olivat kaikkien tavoitettavissa. Varhaisia apostolisia saarnoja on talletettuina Apostolien teoissa (2:32; 3:15; 10:41; 13:31).

Jos kuulisimme oikeudessa ylösnousseen Kristuksen todistajia kutakin 15 minuuttia, saisimme kuulla 129 tuntia silminnäkijätodistuksia. Kuka poistuisi epäillen salista?

Ensimmäiset todistajat ovat naisia, joista Matteus toteaa, että he ”tulivat katsomaan hautaa”. Elämä kutistuu, ja jää vain hauta. Mitä tehdä ja minne mennä? Näitä suuria tyhjyyden hetkiä elämässä tulee. Aamuvarhaisesta huolimatta Jumalan enkeli on jo liikkeellä ennen naisia. Ihmisille ylivoimaiset esteet, kivi ja vartijat, ovat vain enkelin istuin ja pääsiäissanoman ensimmäisiä viestittäjiä. Monet näkivät Jeesuksen kuolevan, mutta kukaan ei nähnyt sitä, kuinka Jumala herätti hänet kuolleista. Vartijoiden kummallinen ja helppo tehtävä, ruumiin vahtiminen, päättyi tehtävän epäonnistumiseen ja veret seisauttavaan järkytykseen. Aseistetut sotilaat pötköttivät maassa, ja vainajan ruumis oli poissa. Tässä on kaikkien järistysten äiti, jonka jälkivärähtelyt tuntuvat yhä. Mitä vielä onkaan tulossa!

Pelastushistorian riemullisissa ratkaisuhetkissä enkeli tulee ihmissilmin havaittavaksi ja pelästyttää. ”Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi.” Tämä oli enkelin sanoma naisille ja meille ja meidän kauttamme kaikille. Suuri uutinen ei alkanut Pietarista eikä muista kymmenestä opetuslapsesta. Jumalan tiet ovat erilaiset. Se, minkä he ja me luulimme päättyvän kyyneliin, johtaakin suureen riemuun.

Ylösnousseen todistajat olivat valmiit kuolemaan uskonsa tähden. Pinttyneitä skeptikkoja Herran veljestä Jaakobista ja kristittyjen vainoojasta Saulus Tarsolaisesta alkaen kääntyi uskoon. Viiden viikon sisällä tuhansiin nousevan juutalaisjoukon sosiaalisen ja uskonnollisen elämän rakenteet muuttuivat. Tuhannet halusivat tulla kastetuiksi Jeesuksen nimeen, ja he kokoontuivat säännöllisesti viettämään ehtoollisjuhlaa hänen muistokseen, joka oli heidän suuri opettajansa, ei, vaan – joka kuoli ristillä heidän puolestaan! Syntyi ja kasvoi räjähdysmäisesti kristillinen seurakunta! Kumman olisit luullut säilyvän, ”nasaretilaisen lahkon” vai Rooman valtakunnan? Nykyisin kastamme lapsia Johannekseksi, Pietariksi ja Paavaliksi, mutta Caesariksi ja Neroksi nimitämme koiramme. Oletko kuullut kaikille näille asioille parempaa selitystä kuin Jeesuksen ylösnousemus?

Jos on ylösnousemus, on myös taivas. Jos Jeesus herätettiin kuolleista, myös minut herätetään kerran. Kaikki muu toivo on liian ahdasta ja rajoittunutta.

 

Keijo Rainerma

 

Ylösnousseen kohtaaminen

Matt. 28:8–15
2. pääsiäispäivä

Toisen pääsiäispäivän evankeliumitekstit keskittyvät ylösnousseen Vapahtajan kohtaamiseen. Ensimmäisen vuosikerran teksti on Emmauksen tien opetuslapsista, joista Luukas kertoo. Toisen vuosikerran teksti on Johanneksen evankeliumista, jossa Maria kohtaa Jeesuksen. Kolmas vuosikerta on Matteukselta, joka kertoo naisten ja Jeesuksen yllättävästä tapaamisesta. Tämä Matteuksen pääsiäisevankeliumi tarjoaa aineksia myös kerrata ylösnousemuksen todisteita.

1. On tyhjän haudan todistus. Siitä kertoo Johannes yksityiskohtaisemmin. Pietari ja Johannes juoksevat kilpaa haudalle, menevät sinne sisään ja näkevät käärinliinat ja hikiliinat paikoillaan. Sitten evankelista toteaa Johanneksesta: ”Hän uskoi” (20:8).

Matteus tuo esiin tyhjän haudan todistuksen toisella tavalla. Vartiomiehet kertoivat ylipapeille kaikesta, mitä oli tapahtunut. Ylipapit keksivät valheen ja pyysivät sotilaita levittämään sitä: ”Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat ja varastivat ruumiin!” Evankelista toteaa, että tätä kertomusta on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään saakka.

Selviönä siis ylipapitkin pitivät, että Jeesuksen hauta oli tyhjä. Sitä ei yritetty kiistää. Sen sijaan oli keksittävä uskottava selitys tälle kummalliselle asialle. Miten oli mahdollista, ettei Jeesuksen ruumis ollut enää tuossa haudassa?

Niin meilläkin on tänään tyhjän haudan todistus! Jeesus ei ole enää haudassa. On aina puhuttelevaa käydä Jerusalemissa puutarhahaudalla, katsella tyhjää hautaa, lukea ovessa oleva teksti: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös kuolleista!”

2. Ei ollut kuitenkaan vain tyhjää hautaa: opetuslapset saivat kohdata ylösnousseen Herran. Päivän evankeliumi kertoo tästä kohtaamisesta. Pieni yksityiskohtakin osoittaa tämän kohtaamisen reaalisuuden: naiset syleilivät Jeesuksen jalkoja! Jeesus oli siis todella kohdattavissa, ylösnousemusruumiissa kylläkin, mutta silmin nähtävissä ja käsin kosketeltavissa.

Apostoli Paavali 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvussa luettelee näitä kohtaamisia Ylösnousseen kanssa: ”Hän ilmestyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista, sitten yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat vielä elossa.” Tuomas ei ollut paikalla, kun opetuslapset ensi kertaa kohtasivat Ylösnousseen, ja sanoi sitten, ettei uskoisi, ennen kuin saisi omin silmin nähdä ja koskea haavojen jälkiä. Niin Jeesus sitten tulee opetuslastensa keskelle ja puhuttelee Tuomasta. Niin epäilijä Tuomaskin tunnustaa: ”Minun Herran ja Jumalani!” (Joh. 20:28.)

Evankeliumit osoittavat, ettei opetuslasten ollut helppo uskoa tähän kaikki ajatuskuviomme ylittävään ja hämmentävään tapahtumaan. Jeesus puhutteli kärsivällisesti opetuslapsiaan ja söi heidän kanssaan. Näin usko syntyi opetuslapsijoukossa.

3. Kirjoitusten todistus. Emmauksen tien opetuslapset saivat olla Jeesuksen pitämässä raamattukoulussa (Luuk. 24). Siinä Kirjoitukset avautuivat, ja sydämet syttyivät palamaan. Opetuslapset alkoivat ymmärtää, että Jeesuksen ristin tie, hautaaminen ja ylösnousemus ovat Vanhan testamentin kirjoitusten syvin sisältö. Näin me tänäänkin saamme lukea Kirjoituksia ja vakuuttua Kristuksen ylösnousemuksesta.

4. Mikä ylösnousemuksen todisteista minun järkeäni eniten vakuuttaa? Kysymykseen on helppo vastata: opetuslapsissa tapahtunut muutos. Pelkurit ja kieltäjät muuttuvat rohkeiksi ylösnousemuksen todistajiksi. He tiesivät varmasti, ettei tyhjä hauta ollut valhetta. Eivät he valheiden ja keksittyjen juttujen varassa olleet liikkeellä. He olivat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän Herransa oli noussut ylös ja voittanut kuoleman.

5. Kun tulin ensimmäisellä Israelin-matkallani 1988 ulos puutarhahaudasta, tervehti oppaamme Mikko Louhivuori minua unohtumattomilla sanoilla: ”Nyt olet käynyt siinä ainoassa paikassa, josta Uusi testamentti sanoo: ’Ei hän ole täällä!’” Se oli syvä uskon totuus. Tänään saan kohdata ylösnousseen Kristuksen siellä, missä hänen nimessään kokoonnutaan. Kristus, Vapahtaja, tulee luoksemme evankeliumissa, kasteessa ja ehtoollisessa. Niissä hän on totisesti, reaalisesti läsnä.

Minäkin tunnustan ihmetellen ja iloiten Tuomaan kanssa: ”Minun Herrani ja Jumalani!”

 

Reijo Arkkila

 

Ylösnoussut Jeesus yllättää

Luuk. 24:36–49
1. sunnuntai pääsiäisestä 23.4.

Ristiinnaulittua, ylösnoussutta Jeesusta Kristusta eivät enää sitoneet paikan ja ajan lait.

Erikoista on havaita yhtäläisyydet Luukkaan (24:36–49) ja Johanneksen (20:36–43) tekstien kuvaamien tapahtumien välillä. Kysymyksessä lienee sama Ylösnousseen ilmestys. Ristiinnaulitsemisen merkit ”näkyvät” molemmissa. Molemmissa kuulemme Jeesuksen lausuman rauhan tervehdyksen. Tosin Luukas ei kerro Jeesuksen puhalluksesta, johon liittyi Pyhän Hengen antaminen. Luukas jättää mainitsematta syntien anteeksiantamisen valtuutuksen.

Näin Luukas ja Johannes täydentävät toisiaan. Tässä mielessä Raamatun kriitikoiden on vaikea löytää ko. teksteistä ristiriitaisuuksia. Lähteiden käyttäjät ovat toimineet itsenäisesti. Molempien todistus on pätevä ja palvelee kirkastaen ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen olemusta ja persoonaa, jota suljetut ovet eivät pidätelleet. Hänen tulonsa yllättää. Yllätys onkin yksi aidon kristillisen uskon tuntomerkeistä. Jos kristillinen sanoma ja toiminta on etukäteen tarkasti ja vakuuttavasti formuloitu, siinä on aina jotain epäilyttävää. ”Tänä iltana rukouskokous, jossa sairaat parantuvat, ihmeet ja merkit ilmenevät.” Sopinee varoa tällaista ”varmuutta”!

Luukkaan tekstiin liittyy kahden opetuslapsen paluu Emmauksesta pääsiäispäivän jälkeisenä myöhäisenä iltana. ”Lukittuja” ovia ei tekstissä mainita, mutta niin vain Jeesus ylösnousseena seisoo ”yhtäkkiä” opetuslasten keskellä.

Tätä Raamatun tekstiä on aikojen kuluessa kritikoitu. On puhuttu opetuslasten hallusinaatioista. Kuten Erkki Ranta Luukkaan evankeliumin kommentaarissaan asiallisesti toteaa, hallusinaatiot yleensä ovat yhden ihmisen kokemusmaailmaa. Koko joukon kokemus on jotain muuta kuin keskushermoston tuottamien ärsyketilojen epämääräisiä reaktioita. Ylösnousseen Kristuksen ilmestyminen ylösnousemusruumiissa on valtaisa todistus kristillisen uskon ainutlaatuisuudesta ja poikkeavuudesta uskontojen keskellä. Jeesuksen ylösnousemusruumiissa olevat ristiinnaulitsemisen merkit näkyivät opetuslapsille. Sana oli tullut lihaksi. Sana oli tullut loukkaukseksi viisaille ja ymmärtäväisille, mutta se ilmoitettiin lapsenmielisille – ja ilmoitetaan tänäänkin.

Epäuskoiset opetuslapset tarvitsivat vielä lisääkin todistusaineistoa, että kysymyksessä oli todella sama Jeesus Kristus, joka vaelsi heidän keskuudessaan opettaen ja rakastaen, armahtaen ja joskus lausuen hyvinkin ankaran tuomion havaitessaan uskonnollista teeskentelyä ja kaunista valhetta uskonnon varjolla esitettynä: ”Te olette isästä perkeleestä ja isänne himoja te noudatte.” Te valehtelette seuratessanne isänne perkeleen jalanjäljissä. Tämä oli sama Kristus joka oli valmis armahtamaan syntistä naista fariseuksen huoneessa, Vapahtajansa kieltänyttä, kirosanoin ”tunnustustaan” vahvistanutta Pietaria ja ristillä riippunutta ryöväriä.

”Ilon tähden” opetuslapset eivät vielä uskoneet! Lieneekö tänäänkin sellaista ”kristillistä” iloa, joka karkottaa aidon, luottavan uskon syntisten Vapahtajaan? Liian riehakas ”ilakointi” saattaa karkottaa Jumalan pyhyyden tunnon. Ehkä sittenkin on parempi viipyä enemmän ”murhehuoneessa” kuin ”ilohuoneessa” (vanhemman tekstin ilmaisua). Jeesus ei halua tänäänkään, että usko ”hengellistetään” siinä määrin, että ”kalan syömisen” ohittaa hengellisyys, josta puuttuvat risti, Golgata, ylösnousemus, kärsimys, omasta uskovaisuudesta riisuminen. Ehkä on niinkin, että huippulaatuunsa kehitelty ja lanseerattu uskovaisuus karkottaa aidon evankeliumin äärestä viimeisetkin etsivät sielut. Miksi muuten Jeesus käytti itsestään nimitystä ”Ihmisen Poika”?

Mitä lähempänä olemme vierellä kulkevaa, kärsivää kanssakulkijaa, sitä elävämmin kirkastuvat ”Ihmisen Pojan” salaisuuteen kätkeytyneet inhimillisyys, tavallisuus, normaalina ihmisenä eläminen, sen ilot ja tuskat. Mitä avuttomampi olet, sitä lähemmäksi pääset apua tarvitsevaa, vapisevaa lähimmäistäsi. Jeesus tulee joskus sisään ”ovista”, joissa ei lue ”Rukoushuone” eikä ”Kirkko”. Hän tulee silloin, kun hyväksi näkee. Evankeliumi Kristuksesta vaikuttaa elävän uskon aikana ja tavalla, joita saarnaaja ei määrää. Laki sattuu tuntoon, eikä sen tapaa eikä hetkeä voi ohjelmoida etukäteen.

Evankeliumi kirkastuu, kun kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, näkee hyväksi näin tapahtuvan. Jumalamme on yllätysten Jumala. Vapahtajamme, ylösnoussut ja ristiinnaulittu Kristus, tekee Sanan ja sakramenttien kautta hiljaista työtään sielläkin, missä ihmissilmä näkee vain pimeää pakanuutta ja jumalattomuutta.

 

Sakari Pöyhönen

 

 

Ovenvartija avaa

Joh. 10:1–10
2. sunnuntai pääsiäisestä 30.4.

Sairaalassa vieraillessani keskustelin siellä olevien seurakuntalaisteni kanssa. Yleensä vastaanotto oli myönteinen ja avoin hengellisten asioiden esille ottamiseen. Joskus sielunhoitaja kuitenkin koki täydellisen avuttomuuden.

Niinpä kerran erään miehen vuoteen äärellä tuli tunto, ettei hänellä enää ollut monta ”armon päivää” jäljellä. Yritin puhua kauniisti Jeesuksen rakkaudesta, syntien anteeksisaamisesta ja elävästä toivosta. Tällainen vilpitön yritys tuoda evankeliumi pian pois siirtyvälle potilaalle päättyi perin traagisesti. Vakaumuksen syvällä rinta-äänellä mies lausui vain yhden sanan: ”Perkele”, käänsi kylkeä, veti peitteen korvilleen ja viestitti näin, että kirkkoherran olisi syytä jättää hänet rauhaan ja siirtyä toisen vuoteen ääreen. Parin viikon kuluttua puhe miehen hautajaisissa ei ollut helpoimpia pappisviran tehtäviä. Toki en puhunut kuolleelle, mutta saattoväelle yritin kirkastaa Kristuksen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen ainutlaatuista merkitystä varsinkin silloin, kun vuorollamme astumme viimeisen rajan yli. Ehkäpä hyvä Jumala lähetti jonkun toisen sielunhoitajan miehen vuoteen äärelle sen jälkeen, kun olin yrittänyt kirkastaa Kristusta lähtöä tekevälle. Ehkäpä joku toinen onnistui paremmin kuin minä.

Kun ovenvartija avaa, lampaalla on tilaisuus käydä sisälle lammastarhaan. Jos ovenvartija ei avaa, lammas jää ulkopuolelle. Rakkaalla taivaallisella Isällä on halu kirkastaa Sanan ja sakramenttien avulla ihmiselle Kristus lunastajana, syntien anteeksiantajana, ainoana pelastuksen perustana. Miksi sitten ovi avautuu joillekuille mutta toisille näyttää pysyvän kiinni? Ihmisen puolesta on ehkä paljonkin rukoiltu, mutta ”uskon korva” näyttää pysyvän suljettuna. Kannat rakkaintasi rukouksin Jeesuksen luo. Tämä näyttää vain etääntyvän yhä kauemmaksi kristillisestä sanomasta. Näkeekö hän enää ovea ollenkaan? Mistä tuo täydellinen passiivisuus? Miksi tuo kuurous Hyvän Paimenen, Jeesuksen, äänelle? Vai onko sittenkin niin, että mykkyys on hiljaista lähentymistä kristillisen uskon ydinsanomaan päin, niin että etsintä vain kätkeytyy harhauttavasti kielteisyyden ja mykkyyden salaperäiseen vaippaan? Kolmiyhteinen Jumala tekee hiljaista työtään. Pinnalla kuohuu, mutta sisin käy aitoa kamppailua, joka sittenkin eräänä hetkenä avautuu ”autuuden poluksi” epätoivoisten ja epäuskoisten esirukoilijoiden ihmetykseksi. Entä jos sittenkin mykkä on koko ajan puhunut kieltä, jota emme ole ymmärtäneet? Tätä viittomakieltä Lammasten Paimen on koko ajan ymmärtänyt, mutta esirukoilijan näkökulmasta kaikki on näyttänyt turhalta työltä.

Tämän tekstin ääressä joudumme vakavasti kysymään, olemmeko sananjulistajina ja sielunhoitajina niin kaavoittaneet evankeliumin, ettemme tajua Jumalan salattuja polkuja ihmissydämiin. Käytämme ”hengellisiä” silmälaseja, jotka vääristävät totuuden. Onneksi Isä taivaassa hallitsee tilanteen. Isä näkee totuuden. Isä Kristuksessa rakastaa loppuun asti. Ehkä meille sallitaan väärät ”lasit”, joiden läpi tirkistelemme ja yritämme päästä selvyyteen asioista, jotka Jumala tahtoo pitää salaisuuksina, ettemme kuvittelisi itsestämme liikoja saarnaajina ja sielunhoitajina. Meidät varjellaan ja esirukouksen kohteet ”varjellaan” aitoa pelastusta varten, jottei ihminen sekoittaisi viisaan ja armollisen Jumalan töitä.

Hyvä Paimen liikkuu keskellämme ja avaa oven, usein yllättäen, hiljaisesti ja silmiltämme salassa. Toki on ihana kuulla juuri uskoon tulleen nuoren ja vanhemmankin Kristus-todistusta. Voi, miten se virkistääkään vähän kauemmin uskon tiellä tarponutta! Näitäkin tapauksia joskus vielä kohtaa. Tärkeintä on, mitä Suuri Ovenvartija tekee ja ajattelee. Ihana on tavata perillä taivaassa niitä, joiden puolesta on ehkä saanut rukoilla.

Ihmetyksen aihe on toki, kun Isän armosta saa päästä perille Hyvän Paimenen hyvässä hoidossa. Hänen rakkaudellinen ja hoitava äänensä kuuluu yhä Sanassa, virressä, rukouksessa, jumalanpalveluksissa. Se kuuluu, kun tapaa kadulla kristityn veljen tai sisaren. Jumalan kansan jäsenet tuntevat toisensa ”hajusta” kuten saman talon lampaat.

Merkillinen on Jeesuksen omien joukko. Sitä eivät rajoita kirkkokuntien rajat, kieli eikä ihonväri. Kun vaatteet on pesty Karitsan veressä, matka saa jatkua kolmiyhteisen Jumalan hyvässä hoidossa kotia kohti. Nimemme voidaan pyyhkiä pois ihmisten laatimista rekistereistä. Meidät voidaan kirota, ja meitä voidaan pitää häiritsevänä joukkona, joka ”rikkoo” yhteiskunnallisen yksimielisyyden ajastaan jälkeen jääneillä mielipiteillään. Parempi, ettei tuota häiriötekijää enää olisi modernisoituneessa Suomessa!

Ette te Jeesuksen omien vainoojat kykenee murskaamaan lopullisesti Jeesuksen lammaslaumaa, joka raihnaisena ja monella tavalla puutteellisena taivaltaa Isän kotia kohtia. Se pysyy uskollisena Hyvän Paimenen äänelle, vaikka ”puukkoja sataisi”, kuten vanhat körtit joskus lausahtivat.

 

Sakari Pöyhönen

 

Rauha levottomalle sydämelle

Joh. 14:1–7
3. sunnuntai pääsiäisestä 7.5.

”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Siksi sydän saa rauhan vain Jumalassa.” Nämä Augustinuksen sanat ovat monille tutut. Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu sydämen levottomuudesta, joka on vastakohta rauhalle. Saarnassa on tietysti mahdollisuus, ehkä houkutuskin puhua monenlaisista levottomuuden syistä, joita ihmisillä on. Asiayhteys kuitenkin osoittaa, ettei Jeesus puhu mistä tahansa levottomuudesta vaan sellaisesta, jota tunnetaan usein, kun ollaan kasvotusten kuoleman kanssa. Epävarmuus iäisestä asuinsijasta voi joskus johtaa siihen, että pelkkä viittauskin kuolemaan koetaan ahdistavaksi. Mitä sitten, kun siitä puhutaan aivan suoraan?

Ajan ja ikuisuuden rajapinnassa liikuttiin silloinkin, kun Jeesus valmisti opetuslapsiaan tulevaa kuolemaansa varten. Hänen lähtönsä oli jo aivan lähellä, ja hän puhui siitä opetuslapsilleen suoraan. Samalla hän kertoi, miksi uskova saa olla levollinen kuoleman edessä. Ensinnäkin Isän kodissa on otettu huomioon jokainen ihminen. Paikkavaraus koskee jokaista. Jo luomisen perusteella tiedämme, että meidät on luotu kirkkauden asuntoja varten. Syntiinlankeemus erotti meidät kuitenkin Jumalasta, ja eteemme avautuivat synkät näköalat. Lausuessaan Jeesukselle: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet” Tuomas lausui totuuden meidän kaikkien puolesta. Emme kykene itse löytämään pelastustietä. Emme edes kaipaa sitä, sillä synti on tehnyt ihmisestä kuolleen. Vasta kun Jumala herättää hänessä paratiisin kaipuun, ihminen näkee, mistä tie kulkee taivaaseen. Levottomuus kuoleman läheisyydessä ja katumus ovat merkkejä siitä Jumalan työstä, jota hän tekee synnyttääkseen ihmisessä pelastavan uskon. Synnin ikävien seurausten paljastuttua evankeliumi syntien anteeksisaamisesta on kuin valo pimeydessä.

Toinen levollisuuden syistä onkin, että Jeesus avasi meille tien takaisin Jumalan yhteyteen. Käsittämättömässä laupeudessaan Jumala antoi Poikansa kärsiä meidän syntiemme rangaistuksen. Jeesus otti vapaaehtoisesti vastaan kuolemansa. Hän puhui siitä avoimesti. Hän ei ollut levoton niin kuin se, jolla ei ole tulevaisuuden toivoa. Hän oli levollinen silloinkin, kun hän oli kasvotusten kuoleman kanssa. ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Pääsiäisaamun kirkkaat säteet valaisivat hänen koko elämänsä ja kuolemansa hetken. Jeesuksen sanat ristillä: ”Se on täytetty” (Joh. 19:30) ilmaisivat, että kaikkien ihmisten kaikki synnit oli silloin sovitettu ja tie takaisin Isän tykö oli aukaistu. Päivän evankeliumiin on talletettu Jeesuksen sanat, jotka puolestaan korostavat hänen taivaaseen astumisensa ja paluunsa merkitystä. Ne ovat seurausta synnin ja kuoleman voitosta. Hän, joka kerran tuli meidän veljeksemme, on palannut Isän tykö. Se todistaa, että mekin voimme päästä iäisiin asuinsijoihin. 

Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat meille Jumalan ainutkertainen lahja. Ainutkertaisia ovat myös meidän ajallinen elämämme ja iankaikkisuutemme. Siksi on tärkeää, että ihminen suhtautuu oikealla vakavuudella elämäänsä. Jumalakin on ottanut meidät vakavasti. Jeesus on varma, mutta myös ainoa tie Isän tykö. Jeesukseen uskovan ei tarvitse olla levoton kuoleman edessä eikä pelätä, että jotain pitäisi vielä tehdä, jotta hän varmasti pelastuisi. Jeesuksen sovitusteko oli täydellinen. Jokaisella, joka uskoo häneen, on varmasti paikka iankaikkisessa elämässä.

Monet Jeesuksen aikalaiset odottivat Messiasta, jonka valtakunta olisi maallinen kuningaskunta. Tuomaskin saattoi ajatella niin vielä siinä vaiheessa, johon evankeliumimme liittyy. Sama konkreettinen ja ”maallinen” tyyli jatkui Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen. ”Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko” (Joh. 20:25). Kun Jeesus puhui tiestä sinne, minne hän oli menossa, näyttää siltä, että Tuomas oli kiinni vain maanpäällisissä asioissa. Hän ei osannut ajatella, että tästä ajallisesta tilasta pitäisi kerran siirtyä taivaalliseen. Maalliset tiet ovatkin niitä ainoita, joita me kykenemme itseksemme jotenkin hahmottamaan. Taivaalliset tiet kirkastuvat ihmiselle vasta sitten, kun Jumala ne hänelle kirkastaa. Tuomaan kohdalla näemme, että kun ei tunneta päämäärää, ei tunneta myöskään tietä, joka sinne johtaa.

Tuomaan tapainen ajattelu on tuttua myös tänä päivänä. Saatetaan toivoa ja toivottaa Jumalan siunausta, mutta se paljastuu yhdeksi konstiksi tavoitella vain ajallista menestystä. Kohdattaessa vastoinkäymisiä ääni kellossa muuttuu. Jumalaa pidetään petturina.

Rohkaiskoon Tuomaan esimerkki meitä kuitenkin julistamaan evankeliumia maailmassa, joka ei ole paratiisi. Se on kyllä tulossa jokaiselle, joka uskoo. Tuomaalla oli hyvä ja uskollinen opettaja, Jeesus, joka ei lannistunut. Saamme nähdä, että Tuomaan kohdalla epäilysten myrskyt vaihtuivat levolliseksi uskoksi. Hän lausui Vapahtajalleen: ”Minun Herrani ja Jumalani” (Joh. 20:28).

 

Antti Herkkola

Kalvolan kirkkoherra

 

Jeesuksen ystävänä

Joh. 15:10–17
4. sunnuntai pääsiäisestä 14.5.

Johanneksen evankeliumin vaikeutena on sen puhetyyli. Tämän päivän evankeliumin äärellä saattaa tulla ristiriitaisia ajatuksia. Miksi Johannes korostaa Jeesuksen sanoja niin, että lukijalle jää helposti käsitys: Ihminen pelastuu tekoja tekemällä. Eikö Raamattu kuitenkin korosta, että vain Jumalan armo ja ilmaiseksi saatava syntien anteeksianto, jotka ihminen on uskossa omistanut, pelastavat hänet? Toinen vaikeaselkoinen kohta on se, kun Jeesus sanoo, että hänen opetuslapsensa eivät enää ole hänen palvelijoitaan vaan ystäviään. Eikö Raamattu korosta, että yksi Jeesuksen seuraajien tuntomerkeistä on päivittäinen Herran palvelijana oleminen. Paavali kutsuu itseään jopa orjaksi. Onko ystäväksi tuleminen sellaista mystistä yhteyttä Jumalaan, joka vapauttaa ihmisen kristityn vastuusta ja tuntomerkeistä? Tähän voisi sanoa, että Jeesuksella on paljon ystäviä, jos pelkkä kristityn nimi riittää.

Kristillisen uskon ytimessä on selkeä marssijärjestys. Raamattu ei tarjoa kenellekään sitä mahdollisuutta, että ihminen voisi pelastua ilman Jumalan armoa ja Jeesuksen tuomaa anteeksiantoa. Omilla ansioilla ja omassa varassa ei tulla Jumalan lapseksi. Luterilainen tunnustus korostaa, että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta, ilman lain tekoja. Pelastuksen tulee tapahtua ensimmäisen käskyn hengessä: Tunnustamme Jumalan ainoaksi Jumalaksemme. Tämä on suurin käsky, mutta sen taustalla on myös suurin rakkaus. Sen Jeesus kiteyttää päivän evankeliumissa sanoen: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Rakkaus vetää puoleensa. Jumalan mielenlaatu avautuu meille Jeesuksen kautta.

Sanoessaan opetuslapsiaan ystäviksi Jeesus ottaa oikeastaan esimerkin arkielämästä. Kyllä kaikki sen tiesivät, että isännällä, jolla oli palvelijoita, ei välttämättä ollut kovin läheisiä suhteita alaisiinsa. Välit saattoivat olla ”asiallisen viileät”. Isäntä käski palvelijoita selittämättä sen enempää tarkoituksiaan, ja palvelija teki. Kaiken lisäksi niskuroijaa uhkasi rangaistus. Pelko ajoi tekemään, mitä käskettiin. Sen sijaan ystävyys kahden persoonan välillä on toisenlaista. Se merkitsee usein avointa toisen ajatusten ja elämän tuntemista. Puhutaan jopa sydänystävistä. Juuri siinä on ero palvelijan ja ystävän välillä. Jumala on avautunut meille Poikansa kautta. ”Olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen isältäni kuullut.” Hänellä on rauhan ja ystävyyden ajatukset meitä kohtaan. Miten me vastaamme hänelle? Jumalan rakkaus antaa luonnostaan etäällä olevalle ihmiselle voiman uskossa kääntyä hänen puoleensa. Siitä syntyy ystävyys, joka on molemmin puolista ja jota ei säätele pakko eikä rangaistuksen uhka. Rakkauden voimasta ihminen ei halua jäädä Jumalan viholliseksi, jollaisia olemme syntiin langenneina luonnostamme.

Raamattu korostaa, että emme itse saa uskoa itsessämme aikaan. Se on Jumala teko. Kristitty on uusi ihminen eikä sellaisena vastusta Jumalan tahtoa. Kun ystävyys Jeesuksen kanssa on syntynyt, on yhä syvenevää Jumalan ajatusten tuntemista. Tottahan ystävykset toisensa tuntevat. 

Jumala on avautunut meille, että me avautuisimme hänelle. Kristitty avautuu myös ihmisten edessä. Se tapahtuu Jumalan kunniaksi. Jumalan rakkaus on saanut tilaa hänen sydämessään. Siksi hän haluaa sitä, mitä Isäkin haluaa. Usko ilmenee kristityn puheissa. Antoihan Jeesus opetuslapsilleen tehtävän viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan. Se ei onnistu ilman sanoja, sillä usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (Room. 10:17). Kristitty haluaa näin käytännössä osoittaa sen, mitä Jumala on ensiksi osoittanut hänelle: rakkauden. Vastaus ensimmäiseen käskyyn ilmenee jokapäiväisessä elämässämme. Joudumme ratkaisemaan, noudatammeko Jumalan tahtoa vai saavatko langenneen ja vanhan ihmisemme halut meitä johtaa.

Voimme vain ihmetellen katsoa, mitä on todellinen rakkaus. Jumala rakasti meitä, vaikka synti teki meistä hänen vihollisiaan. Toinen ihmetyksen aihe on se, kun hän valitsee meistä syntisistä opetuslapsensa. Jeesuksen ystäväksi tuleminen ja pelastuksen osallisuus ovat suurinta, mitä meille voi tapahtua. Se ei ole palkkio hyvistä teoista. Jumala rakastaa niitä, jotka eivät sitä ansaitse. Suurta on sekin, että Jeesus on valinnut omansa palvelemaan häntä ja kantamaan hedelmää. Hänen rakkautensa on liittänyt meidät siihen joukkoon, joka keskinäistä rakkautta osoittaen antaa todistuksen Jumalan rakkaudesta.  

 

Antti Herkkola