Sydän puhuu Jumalan kanssa

Luuk. 11: 5–13

5. sunnuntai pääsiäisestä (rukoussunnuntai) 21.5.

 

”Rukoillaan!” Näin vastaamme ongelmaan, kun emme kykene ratkaisemaan sitä, inhimilliset keinomme ovat loppuneet ja kaikki mahdollinen on tehty. Moni lääkäri on tehtyään potilaan hyväksi kaikkensa sanonut: ”Nyt ei voi muuta kuin odottaa ja katsoa (mitä Jumala tekee).” Tosin loppukaneetti jää monesti kuin huulille, ääneen lausumatta. Ihmisen osaksi jääkin usein vain odottaminen ja sen katsominen, mitä tulee.

Kristittyinä olemme onnekkaita: emme ole ongelmamme kanssa yksin. Kanssamme on Jumala, joka voi kaiken, hän, joka herättää kuolleet ja on antanut kaikelle luodulle muodon ja elämän. Eikö hän voisi auttaa ja antaa, mitä kulloinkin tarvitsemme! Siksi vaikeudet ja vastoinkäymiset ovatkin todellista luottamuskoulua, johon meidät pannaan, jotta kaikessa turvautuisimme yksin Jumalaan.

Päivän teksti on jatkoa Isä meidän -rukoukselle: rohkaisun tai kehotuksen sana ”pyytää, niin meille annetaan”. Rukouksessa ei ole kysymys vain tarpeiden tuomisesta Jumalalle vaan myös avautumisesta vuorovaikutukseen Jumalan kanssa. Ihmisen ja Jumalan välinen yhteys on kuin isän ja lapsen välinen suhde, läheinen ja lämmin. Siitä ei puutu luottamusta, ja se on turvallinen. Silti usein Jumala tulee mieleemme vasta hädässä, kun pelinappulat ovat hävinneet ja olemme joutuneet tuntemattomaan maastoon. Hätä vie lapsen Isän luo etsimään suojaa ja turvaa hänen luotaan. Näin Sana ei vain anna ohjetta vaan myös mallin, miten toimia: kääntyä taivaallisen Isämme puoleen, joka näkee ja tuntee meidät ja tietää, mitä tarvitsemme. Meidänkin tulee oppia, mitä tarvitsemme, ennen kaikkea oppia luottamaan siihen, että Herra on kanssamme ja pitää meistä huolen ja auttaa oikealla hetkellä. Pyytäessään saa, lupaa päivän sana. Arkipuheessakin sanotaan, että ”sitä saa, mitä tilaa”.

Pyytäminen tai lainaaminen naapurilta oli ennen jokapäiväistä, niin kuin tässä katkelmassa kerrotaan, erityisesti seemiläisessä kulttuurissa. Isä meidän -rukouksen mahdollisessa selityksessä yövieraat yllättivät. Oli siis otettava vieraat/ystävät vastaan ja keksittävä jostain myös tarjottavaa heille. Tänään on helpompaa pistäytyä huoltoaseman myymälässä ja saada tarvitsemansa kuin häiritä varsinkaan tuntematonta, nukkuvaa naapuria. Tekstin scopus ei kuitenkaan ole tarjottavassa, vaan siinä, että meille annetaan, kun pyydämme hellittämättä, luovuttamatta.

On varmaan niin, ettei jokapäiväinen leipä ole sittenkään itsestäänselvyys. Tässäkin maassa kärsitään monenlaista nälkää, jollei ruumiin, niin sitten sielun ja aivan erityisesti hengen nälkää. Jokapäiväiseen leipään on perinteisesti sisällytetty kaikki jokapäiväiset tarpeemme. Lutherin Vähän katekismuksen selitys Isä meidän -rukouksen pyyntöön on edelleen varsin kattava.

”Mitä tarkoittaa jokapäiväinen leipä? Kaikkea, mitä ruumiimme ravinnokseen ja muuten välttämättä tarvitsee. Siihen kuuluvat ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, kelpo aviopuoliso, kunnolliset lapset, kunnollinen palvelusväki, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen.” Jokapäiväisen leivän saamista kannattaa rukoilla tosissaan, jotta elämä voisi ja saisi olla inhimillistä.

Jeesus ei muuten vertauksessaan kehota vain pyytämään vaan myös toimimaan: ”Etsikää, niin te löydätte” (j. 9b). Näiden liittäminen yhteen toisinaan unohtuu. Ajattelemme, että kun vain avaamme suumme kuin linnunpoikanen, se automaattisesti ja heti täytetään. Kätkössä oleva kultakin pitää kuitenkin etsiä ja kaivaa esiin. Se edellyttää suurta vaivannäköä, mutta lupaus kantaa etsijää: vielä piilossa oleva löytyy. Tekniikan saavutukset ja kaikki tehty tutkimus ovat sukua tälle raamatunkohdalle. Ratkaisut, vastaukset, löytämisestä saatava hyöty palkitsevat etsijän.

Hengellisesti on kysymys vielä paljon tärkeämmästä: Pyhän Hengen saamisesta (j. 13). Jumala vaikuttaa uskon jokaisen sydämessä, joka tulee Herran luo rukoillen. Usko on lahja mutta myös Jumalan teko, eikä sitä voi ottaa, ellei sitä anneta. Jumalan Henki synnyttää ihmisessä luottamuksen Jumalan huolenpitoon, vaikka pimeässä yössä voi olla vaikea luottaa siihen, että kaikki, mitä tarvitsemme, on saatavilla. Täytyy vain pyytää, etsiä ja kolkuttaa. Isä ei ole vain kiinnostunut lastensa tarpeista, vaan hän voi myös täyttää ne, koska hän luonut meidät, tuntee meidät ja tietää, mitä tarvitsemme.

 

Petri Flinck

Seurakuntapastori

Paavalin seurakunta, Helsinki

 

Ihana armon evankeliumi

Joh. 3:16–21

Helluntaipäivä 4.6.

 

Helluntai – Pyhän Hengen vuodattamisen juhla

Helluntaina uuden liiton seurakunta syntyi. Apostolit saivat Pyhän Hengen (Ap.t. 2). Hengen voimassa he saarnasivat parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Tämä puhdas, lyhentämätön Jumalan sana synnytti hengellisen herätyksen ja pelastavan uskon. Siitä tuli pääsiäisen ohella varhaisseurakunnan kastepäivä. 

Me käsittelemme usein liian rationaalisesti sitä raamatullista tosiasiaa, että Pyhän Hengen saaminen oli ihme, ”humaus taivaasta” (Ap.t. 2:2). Siksi ihme jää kristityllekin usein epätodelliseksi. Helluntain ihmeen jälkeen Pietari ja muut apostolit Pyhän Hengen voimassa ja rohkeudessa saarnasivat Jumalan sanaa – ja seuraukset olivat valtavat: Jeesuksen opetukset ja Jeesuksen sovitustyö – kärsiminen, ristin sovintokuolema ja ylösnousemus – siirtyivät opetuslasten korvista sydämeen. Apostolinen sana lävisti kuulijan sydämen: He saivat ”piston sydämeensä” (Ap.t. 2:37: kr. katanýssoo ’pistää, lävistää’, Biblia: ”kävi se läpi heidän sydämensä”). Apostoli Paavali kuvaa samaa: ”Te olette Kristuksen kirje, meidän palvelustyöllämme kirjoitettu, ei musteella, vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin, vaan sydämen lihatauluihin” (2. Kor. 3:2–3).

 

Ihana vapaan armon evankeliumi

Helluntain 3. vuosikerran evankeliumi alkaa pienoisevankeliumilla: ”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”  Se on vapaa, avoin, ihana saarna koko ihmiskunnalle. Sanat liittyvät Jeesuksen yölliseen keskusteluun Nikodemoksen kanssa.

Johtakoon tämä kirkas evankeliumi meidät ylistyksen hengessä saarnaamaan vapaata armoa. Älkäämme jääkö saarnassamme vain opettamaan, mitä evankeliumi on, vaan ajakoon väkevä, Pyhän Hengen täyttämä evankeliumin saarna epäuskon ja muut suuret synnit pois sydämestä! Evankeliumi on Jumalan voima. Lävistäköön tämä taivaallinen sana sydämet, niin että ne sulavat ja kuulijat täyttyvät uskolla, ilolla ja Pyhällä Hengellä!

Luther ei väsy ylistämästä pienoisevankeliumia: ”Tämä evankeliumi on Uuden testamentin ihanimpia ja ansaitsisi kultakirjaimilla tulla painetuksi, ei paperille, vaan sydämen pohjaan, jokaisen kristityn jokapäiväiseksi läksyksi ja tutkistelun aiheeksi, jotta voisimme oppia sitä oikein ja viljellä ja saisimme lohdutusta ja uskomme vahvistusta. Siinä on sanoja, jotka voivat tehdä murheellisen iloiseksi ja kuolleenkin eläväksi, jos vain uskolla niihin luotetaan.” ”On mahdotonta sanoin oikein selittää tätä jaloa saarnaa. Rukoilkaamme siis hartaasti Jumalaa, että hän Pyhän Henkensä kautta itse selittäisi tämän sanan sydämellemme paremmin kuin me kykenemme siitä puhumaan ja tekisi sen niin selkeäksi ja kirkkaaksi, että saisimme tuntea siitä lohdutusta ja iloa.”

 

Evankeliumin järkyttävä vastaanotto maailmassa

Jeesuksen jatko pienoisevankeliumin jälkeen on usein unohdettu. Se on kontrasti alun ihanalle evankeliumille. Jeesus saarnaa epäuskon kadottavaksi synniksi. Epäusko ei luota Raamatun sanaan Jumalan ilmoituksena. Epäusko ei omista evankeliumissa tarjottua vapautta synnistä ja helvetistä: ”Joka ei usko, se on jo tuomittu” (18).

Jeesus selittää syyn: ”Tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat.  Sillä jokainen, joka pahaa tekee, vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi.” (19–20.) KR 1992 kääntää turhaan virheellisellä verbillä (”valinneet pimeyden”, alkukielessä egápesan maallon = ”rakastivat enemmän pimeyttä”).

Tämä tekstin loppuosa mahdollistaa kohti käyvän tutkistelun ihmisen sydämen tilasta: ”Missä on sydämeni – aarteeni” (Matt. 6:21) ja tänä laittomuuden aikana ajankohtaisen eskatologisen käsittelyn: ”Tämä on tuomio, että valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valkeutta” (19–21). UT:n kirjeistä tällöin voi tueksi ottaa esim. apostolin ajankohtaisen opetuksen laittomuuden ihmisestä, joka hylkää Jumalan pelastavan sanan ja jolla ei ole rakkautta totuuteen: ”Silloin ilmestyy tuo laiton, – – jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä – – niille, jotka joutuvat kadotukseen, sen tähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua. Ja sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.” (2. Tess. 2:7–12.)

Luther toteaa: Vaikka evankeliumi on kaikille tarkoitettu ja kaikille saarnattava, kuitenkin harvat kuulevat sen.  Muutamat taas kuulevat, mutta eivät tahdo mitään sen tähden kokea ja kärsiä. Muutamat taas kuulevat, mutta pitävät enemmän rahasta, tavarasta ja maallisista huvituksistansa.

 

Evankeliumi on silti voimassa

Hyvä saarna palaa alkuun, pääasiaan, ihanaan evankeliumiin: Jumalan rakkaus roihuaa edelleen evankeliumin saarnassa ympäriinsä sydämiä sytyttäen, armahtaen ja uskoa synnyttäen, antaen Pyhän Hengen ja taivaan aarteinensa. ”Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat.

 

Teuvo Huhtinen

Rovasti

Kiukaisten seurakunnan kirkkoherra

 

Salattu Jumala

Matt. 28:16–20

Pyhän Kolminaisuuden päivä 11.6.

 

Oikeastaan sunnuntain nimeen (Pyhän Kolminaisuuden päivä) ja sen tekstiin (Matteuksen välittämä Jeesuksen kaste- ja lähetyskäsky) ja kirkon evankeliumikirjan antamaan pyhän aiheeseen (Salattu Jumala) sisältyy syvä ristiriita.

Salattu Jumala (lat. Deus absconditus) liittyy toisaalta siihen, miten syntiinlankeemus johti ihmiskunnan sillä tavoin irti Jumalasta, että sekä tiedollinen että intuitiivinen tieto Jumalasta tuli mahdottomaksi. Juutalainen Martin Buber käytti saksankielistä käsitettä Gottesfinsternis ´jumalanpimennys’. Julistuksen perinteissä tätä on kuvattu milloin äärettömäksi kuiluksi, milloin läpipääsemättömäksi muuriksi Jumalan ja ihmisen välillä. 1. Moos. 3 kuvaa sitä paratiisista karkottamisena ja enkelivartion asettamisena portille estämään ihmisen tunkeutumista takaisin elämän puulle.

Toisaalta salattu Jumala liitetään siihen, miten Kristuksen kautta uskossa Jumala-yhteyteen takaisin päässytkin joutuu kokemaan Jumalan etäisyyttä ja kätkeytymistä, sitä, ettei erityisesti elämän vaikeissa kohtaloissa ole helppo ymmärtää Jumalaa eikä uskoa hänen rakkauteensa, läsnäoloonsa eikä johdatukseensa. Mystikot ovat puhuneet tietämättömyyden pilvestä ja Raamatun omiin kuviin liittyen siitä, miten Jumala kätkeytyy pimeyteen. Luther puhuu siitä, kuinka Jumala vetäessään ihmistä puoleensa ensin tulee hänen luokseen ja paljastaa rakkautensa ihanuutta ja houkuttelee näin ihmisen etsimään yhteyttä häneen. Mutta kun ihmisen sydän kääntyy tähän etsintään, Jumala katoaakin näköpiiristä, aivan kuin pakenee edeltä huoneesta toiseen antaen ihmisen etsiä häntä usein kauan turhaan.

Kun puhutaan Kolminaisuudesta, onkin näkökulma kokonaan toinen. Salattuna Jumala ei ilmene ihmiselle kolmiyhteisenä. Puhe siitä, että Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki, on Jumalan ilmoitus itsestään. Jos osataan pohtia riittävän syvästi elämän, maailman, olemassa olevan todellisuuden ykseyden ja erillisyyden suhdetta, voidaan nähdä, miten juuri kolminaisuusoppi voi antaa tiedollisen perustan sille, että maailma ja maailmankuva pysyvät kiinteänä ykseytenä ja olioilla kuitenkin on erillisyytensä ja itsenäisyytensä. Tämähän on tärkeä näkökohta muun muassa ajateltaessa ja muodostettaessa ihmisten yhteiskuntia.

Emme kuitenkaan voi lähteä jonkinlaisesta olemisen analogian (lat. analogia entis) ajatuksesta, niin että tarkkailemalla elämää voisimme ihmisinä päätellä Jumalan kolminaisuudesta mitään ilman Jumalan ilmoitusta. Sitä vastoin juuri Jumalan oman ilmoituksen pohjalta voimme saada tätä tietoa Jumalasta. Karl Barth, joka teologiassaan kärjisti näitä asioita, asetti vastakkain käsitteet uskon analogia (analogia fidei) ja olemisen analogia (analogia entis). Ajatuksena oli siis, että edellisessä olemme kokonaan riippuvaisia siitä, että Jumala ilmoittaa itse itsensä, ja siitä, miten ja millaisena Jumala hän sen tekee. Sen pohjalta ihminen voi havaita vastaavuutta Jumalan olemuksessa ja luodun todellisuuden rakenteissa. Olemisen analogian eli ihmisen kyvyn tehdä päätelmiä luodun maailman perusteella Jumalasta ilman hänen ilmoitustaan Barth torjui täysin.

Nykyisin on tapana esittää, että me ihmiset emme pysty määrittelemään Jumalaa. Jos voisimme niin tehdä, pienentäisimme hänet niin, että saisimme hänet omin näppeihimme. Tällä ajatuksella, joka näennäisesti korostaa Jumalan suuruutta, kuitenkin pyritään tosiasiassa siihen, että myös Raamatun opetus Jumalasta ja siihen pitäytyminen, sen opettaminen Jumalaa koskevana totuutena, olisi jotenkin torjuttavaa Jumalan ottamista omien ajatusten ja määritelmien vangiksi. Tämä ei tee oikeutta sille, että Jeesus Kristus oli ja on todellinen Jumalan Poika ja siten Jumalan ilmoittaja ja Raamattu on Jumalan itseilmoitus, niin kuin kirkko on Raamattuun itseensä perustuen uskonut, vaikka samalla toki voidaan nähdä Raamatun synty  inhimillisenä prosessina, jossa on luonnollista puhua ihmisten Jeesusta koskevasta tulkinnasta. Niin kuin Kristuksella on kaksi luontoa – hän on ihminen ja Jumala – niin myös Raamattu on inhimillinen ja jumalallinen samalla kertaa ja molempia täydesti, ja Raamatun syntyyn ja kirjoittamiseen ja sen rajojen muotoutumiseen liittyvä prosessi on inhimillistä ajattelua ja työtä ja kuitenkin samalla täysin Jumalan johtamaa ja hänen tahtomaansa tulokseen saatettua vastaanottamisprosessia.

Se, miten ja millaisena Raamattu ja sen yksityiset kirjat ja niiden kirjoittajat Jumalan esittävät, ei ole vain kristinuskon tietyn vaiheen näkemys ajan vaihtelun virrassa, vaan kaikille ajoille ja kaikille ihmisille annettu yleispätevä Jumalaa koskeva totuus.

Näin lopulta voidaan tulla takaisin niin Jumalan kolminaisuuteen ja hänen eri persooniensa työhön, kasteen ja uskon merkitykseen tienä Jumalan yhteyteen kuin näistä avautuvaan kirkon ja kristittyjen lähetystehtävään moniarvoisessa maailmassa, jossa kaikkien muiden "ainoiden" totuuksien tai erilaisten osatotuuksien kulttuureissa tehtävämme on kertoa siitä oikeasta totuudesta, joka johtaa ihmisen ainoan Jumalan tuntemiseen.

 

Arno Toivanen

Rovasti, Iisalmen seurakunnan kirkkoherra

 

Etsikkoaikoja

Matt. 11:20–24

11. sunnuntai helluntaista 20.8.

Yksi sektori siinä kentässä, jossa lyhyen ajan, ehkä muutamien vuosikymmenien sisällä, on koettu suuri painopisteen muutos kirkollisessa opetuksessa, on se, miten ja missä määrin siinä käsitellään niin kutsuttua armonjärjestystä. Siinähän on kysymys siitä, että ihmisen pelastumista katsotaan ihmisestä käsin prosessina, jossa ihmisestä, ei-kristitystä tai nimikristitystä, tulee kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä. Hyvän kuvan asiasta saa vaikkapa vertaamalla rippikoulussa käytettyjä oppikirjoja kirkon katekismukseen kuuluneesta kristinopista nykyisiin kirjoihin siirryttäessä. Erityisesti luterilainen ortodoksia eritteli jopa pikkutarkkuuteen asti armonjärjestyksen sisältöä. Näin se teki sellaista arvokasta työtä, jota ei pitäisi hukata, vaikka painopiste on muuttunut osittain siksi, ettei Luther työstänyt sitä lainkaan samassa määrässä. Kuitenkin Lutheria lukiessa välittyy kuva, että se oli hänelle itsestään selvää. Tosiasiassa Uusi testamentti sisältää implisiittisesti ne ajatukset, jotka johtivat myöhemmin armonjärjestyksen tarkempaan esittämiseen.

Jumalan puolelta katsoen ihmisen pelastuksessa liikutaan luonnollisesti niissä ihmisen ulkopuolella olevissa asioissa, joissa Jumalan laki ja Kristuksen työ, syntien sovitus ja sen hedelmän välittävät armonvälineet ovat keskeisessä asemassa. Ihmistä tarkastellaan Jumalan pelastavan työn valossa ja hänet nähdään itsessään sen passiivisena kohteena ja vastaanottajana. Perusongelmana tässä on jännite, jota Luther työsti kirjassaan Sidottu ratkaisuvalta. Mitä merkitsee, ettei ihminen voi tehdä mitään pelastuakseen? Onko vaihtoehdot asetettu oikein, jos on valittavana vain ankara predestinaatio-oppi, johon mielestäni nykyinen vallitseva opetus johtaa, tai toisella puolella jonkinlainen semipelagiolainen yhteistyö, jossa lopultakin ihmisellä on kaikki ratkaisun avaimet käsissään ja jota viljelevät niin vanha kansanomainen katolisuus kuin vapaat suunnat toisaalla? Lienee niin, että olemme sellaisen mysteerin äärellä, jossa on tyydyttävä siihen, etteivät sanat ja oppilauselmat voi antaa yksiselitteisen oikeaa vastausta. Kyse on vastaavasta paradoksista ja sisäisestä jännitteestä, joka on myös lain ja evankeliumin välillä.

Prosessissa, jota oppi armonjärjestyksestä kuvaa, voidaan erottaa sarja asioita, joihin liittyy sekä ajallista peräkkäisyyttä että yhtäaikaisuutta. Vuoden 1948 kristinoppi, jota käytettiin vielä 1970-luvulla, sisälsi luvussa 6 (Uskonelämä) seuraavan erittelyn:

  1. suruttomuus
  2. Jumalan kutsu
  3. etsikkoaika
  4. Jumalan kutsun hylkääminen
  5. herääminen
  6. parannus
  7. usko
  8. vanhurskauttaminen
  9. uudestisyntyminen ja uskonelämä
  10. pyhitys.

Kristinopin yhteydessä oleva Tietolipas toteaa: "Kaikki pelastuvat kristityt tuntevat tilanteet, joita kutsutaan [näillä nimillä], vaikka eivät ehkä tunnekaan nimiä." Nykyinen ajattelu viittaa näissä yhteyksissä beckiläisen teologian vaikutukseen eikä sen eliminoiden kutsu kasteen armosta luopuneen ihmisen myöhemmän uskoon tulemisen yhteydessä tapahtuvaa muutosta uudestisyntymiseksi. Toivoisi, että nykyisessä kirkollisessa tilanteessa klassiseen uskoon pitäytyvät piirit eivät olisi tässä "sanakiistojen kipeitä" (1 Tim. 6:4 KR 1938), vaan näkisivät tärkeimmäksi pitäytyä itse asiaan: ellei ihminen elä kasteen armoliitossa, hänen tulee käydä läpi prosessi, jossa usko syntyy. Onhan yleinen linja kuitenkin se, että kirkollinen julistus tuntuu edellyttävän kaikkien sanankuulijoiden olevan Jumalan yhteydessä eläviä ihmisiä, koska heidät on kastettu. Tällöin ei tietenkään mistään armonjärjestyksestä voida puhua. Se käy tarpeettomaksi.

Etsikkoaika kuuluu siis osana prosessiin, jossa Jumala herättää suruttoman synnin unesta. Jumalaa ja pelastumista kohtaan välinpitämätön ihminen kohtaa Jumalan kutsun. Etsikkoaika (kr. kairos episkopee, Luuk. 19:44) viittaa tarkastukseen, vierailuun, Jumalan armolliseen lähestymiseen. Painotus on siis Jumalan työssä ja toiminnassa. Tekstimme samoin kuin 1. vuosikerran teksti (Luuk. 19), jossa esiintyy itse käsite, sijoittaa etsikkoajan Jeesuksen toimintaan siellä, missä hän kulloinkin on, Korasinissa, Beetsaidassa, Kapernaumissa, Jerusalemissa. 1. Piet. 2:12 on toinen kahdesta UT:n kohdasta, jossa sana esiintyy (heemera episkopee ’etsikkopäivä’), ja viittaa Jeesuksen ruumiillisen läsnäolon jälkeiseen, periaatteessa myös nykyiseen tilanteeseen, jossa Jeesuksen läsnäolo on erityisellä tavalla totta yksityisen ihmisen tai myös yhteisön elämässä. Etsikkoaikaansahan urheilijakaan ei aina osaa käyttää hyväkseen, kun otollinen tilanne menee ohi. Vakavaa etsikkoajassa on, ettei sitä ole aina eikä ihminen käytä sitä aina hyväkseen, ehkei aina edes tunne sitä. Tällöin hän urautuu entistä tiukemmin Jumalan tahdon vastaiseen elämän suuntaan. Jos hän pysähtyy ja noudattaa etsikkoajan tarkoittamaa Jumalan kutsuvaa ääntä, se johtaa häntä eteenpäin oman hengellisen hädän tunnistamiseen, parannukseen, uskoon, vanhurskauden omistamiseen ja uudestisyntymisen tuomaan uuteen elämään Kristuksessa.

Arno Toivanen