Perusta 5/2006

SANANSELITYSTÄ

Maailmankuvat törmäyskurssilla

Aam. 7:10–15
21. sunnuntai helluntaista 29.10.

Aamoksen ja Amasjan kohtaaminen on kahden erilaisen maailmankuvan yhteentörmäys. Amasja oli Israelin, pohjoisvaltakunnan, toisen pääpyhäkön pappi. Betelin temppelin leivissä hän oli oppinut elämään tiettyjen sääntöjen mukaan ja omaksunut paikallisen maailmankuvan.

Amasja oli todennäköisesti pienestä pitäen osallistunut Betelin temppelin juhlallisuuksiin. Hänen isänsä oli varmaankin ollut pappi. Isältään Amasja oli oppinut työnsä. Hän tiesi myös, että muutamien kilometrien päässä etelässä oli Juudan pyhäkkö. Jerusalemin temppeliin ei heillä kuitenkaan ollut syytä mennä, sillä olihan Israelilla oma palvontapaikkansa Betelissä.

Näin Amasja oli oppinut, että kullakin valtakunnalla oli omat jumalanpalveluksensa. Jokaisessa maassa hoidettiin jumalien palvonta omalla tavallaan. Saattoipa hän ajatella, että kullakin kansalla oli oma jumalansa. Häntä ei varmastikaan haitannut Jerusalemin temppelin olemassaolo. Se ei vain ollut hänen temppelinsä. Hänen kansansa kokoontui Betelissä, koska se oli kuninkaan määräys. Kuningas määrää uskonnon. Näin Amasja oli oppinut.

Amasjalla itsellään oli myös hyvä olla ja elää. Toimeentulo oli turvattu. Hänellä oli vakituinen työpaikka. Hänen piti vain kaikessa huolehtia siitä, että kuninkaan puolesta rukoiltiin ja hänelle ennustettiin hyvää. Elämä sujui kaikkiaan hyvin raiteillaan.

Tämän maailman keskelle sitten yhtäkkiä ilmestyy naapurivaltiosta kiertävä saarnamies. Amasja ei voi ymmärtää, miksei profeetta hanki elantoa profetoimalla hyvää Juudan kuninkaalle. Sitä vartenhan profeettoja koulutettiin, että he antaisivat kuninkaalle hyviä ohjeita. Amasja luulikin Aamoksen tulleen hankkimaan elantoaan Israeliin. Se kyllä saattoi vielä menetellä, mutta Aamos ei ollut kovin hyvin koulutettu, kun hän julisti vain masentavia ja huonoja uutisia valtakunnalle.

Todennäköisesti oli siis niin, että Amasja ei lainkaan pohtinut, oliko Aamokselle sanat antanut ainoa oikea Jumala. Olihan jumalia monia, tai ehkei ole Jumalaa ollenkaan. Amasjalle oli merkityksellistä vain, ettei kuninkaan käskyjä loukattu. Siksi Aamoksen saarna oli hänen mielestään vakava ongelma. Se aiheuttaisi levottomuutta ja jakaantumista.

Amasjan ajattelutapaan maailma haluaa ohjata meitä. Meille viestitetään, että on viisainta olla hiljaa ja antaa kunkin uskoa omalla tavallaan. On puhuttava vain niitä sanoja, joita ihmiset haluavat kuulla.

Aamos oli puolestaan tottunut ajattelemaan toisin. Kenties hän oli saanut kasvaa uskovassa juutalaisessa kodissa. Oli käyty temppelissä ja palvottu yhtä, elävää Jumalaa. Juudan alueen ikuisena murheena oli, että Herran kansan suuri osa eli erossa todellisesta Jumalasta. Herra oli kutsunut Aamoksen pelastamaan tätä Jumalan seurakunnan osaa, joka oli lähes täysin kadottanut yhteytensä Herraan.

Amasjan viesti kuninkaalle oli: ”Aamos lietsoo israelilaisten keskuudessa kapinaa sinua vastaan. Maa ei kestä hänen puheitaan.” Voimme todeta Amasjan olleen tietyllä tavalla oikeassa. Inhimillisesti ajateltuna maa ei olisi kestänyt kuulla Aamosta. Maa olisi jakautunut. Mutta Jumalan näkökulmasta katsottuna maa ei lopulta kestänyt sitä, että se ei kuunnellut Aamosta. Noin 30 vuotta Aamoksen jälkeen (722 eKr.) Assyrian hallitsija Sargon II tuhosi Israelin.

Herra yritti viimeiseen asti vetää kansaa puoleensa. Tässäkin kohdassa Aamos vielä siteeraa Herran sanoja: ”Mene ja julista kansaani Israelia vastaan!” (J. 15.) Herra nimittää edelleen Israelia omaksi kansakseen. Hän ei ole sitä hylännyt, vaan yrittää vasemmalla kädellään vetää sitä vielä luokseen, kun oikea käsi ei enää kelpaa.

Herran vasemmankin käden alla olemme hänen rakkautensa kohteina. Hän ei meitä hylkää, sillä hän on Jeesuksen hylännyt meidän sijastamme. Jeesukselle Jumala sanoi: ”Sinä et ole kansaani.” Mutta meitä hänen kansakseen kastettuja hän ei hylkää vaan on valmis aina armahtamaan, kun käännymme hänen armohelmaansa.

Antti Leinonen

TM, Oulun OPKOn opiskelijatyöntekijä

 

Autuaat perille päässeet

Matt. 5:1–12
Pyhäinpäivä 4.11.

Pyhäinpäivän tekstit puhuvat pyhistä ihmisistä. He ovat Jumalan silmissä pyhiä. He ovat täällä maailmassa turvautuneet Jeesukseen, hänen Golgatalla tapahtuneeseen sovitustyöhönsä. He ovat perille päässeitä. Tekstimme käyttää heistä sanaa autuas.

Jeesus toistaa kahdeksan kertaa sanat: ”Autuaita ovat - -." Kysymys ei ole pelkästään tunteissaan onnellisista ihmisistä. Ilmaisu on paljon syvempi.  Nykysuomen sanakirjan määritys osuu ytimeen: autuaaksi sanotaan sitä, joka on saavuttanut tai saavuttaa ikuisen elämän. Autuas on uskonnollinen termi. Sen sisältönä on ”täydellinen onnellisuus, joka saavutetaan Jumalan yhteydessä”. Näin määriteltynä autuas saa paljon raamatullista sisältöä.

Raamatussa autuas merkitsee Jumalan hyväksymää ihmistä. Se on vastakohta ilmaisulle, joka merkitsee Jumalan hylkäämää. Käyttäessään sanoja: ”Autuaita ovat - -" Jeesus panee kuulijansa miettimään, kenen hyväksyntä on heille tärkeintä, Jumalan vai ihmisten.

Autuaaksi julistamisissaan Jeesus asettaa eteemme kuvan seuraajistaan. Tällaisia he ovat. Tällaisia ovat heidän sanansa, tekonsa, ajatuksensa ja asenteensa. Ne ovat seurausta siitä, mitä tapahtui, kun he kohtasivat elävän Jumalan ja Vapahtajansa.

 

He ovat

hengessään köyhiä,

murheellisia,

kärsivällisiä,

niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano,

armahtavaisia,

puhdassydämisiä,

rauhantekijöitä,

niitä, joita vanhurskauden tähden vainotaan

 

Jeesuksen lyhyeen muotoon pukemat vuorisaarnan alkujakeet antavat koko saarnalle vahvan pohjan. Niissä puhutaan uskovista ihmisistä. Luettelossa ei puhuta autuaiden inhimillisistä pyrkimyksistä eikä ominaisuuksista, ei heidän luonteensa laadusta, temperamentistaan eikä muusta vastaavasta. Murheellinen ei ole Jumalan edessä sen parempi kuin iloinen. Kärsivällinen ei kelpaa Jumalalle yhtään helpommin kuin kärsimätön. Maailman rauhan hyväksi työskentelevä ei ole tämän toimintansa tähden otollinen Jumalalle.

Autuaat ovat monenkirjavaa joukkoa ominaisuuksiltaan ja lahjoiltaan. Heidän suuri yhteinen ongelmansa täällä maailmassa on sama kuin kaikkien muidenkin. Joku on ilmaissut sen sanomalla: "Synnymme tänne selkä käännettynä Jumalalle." Autuaaksi tullakseen he ovat turvautuneet Jeesuksen kuolemaan heidän puolestaan.

Sanoessaan: "Autuaita ovat hengessään köyhät" Jeesus ei ihannoi köyhyyttä. Köyhyyden mukanaan tuoma huoli tukahduttaa sydämessä Jumalan Hengen työn yhtä helposti kuin rikkauden viettelyskin. Jeesus puhuu niistä köyhistä, jotka ovat sydämessään vakuuttuneet syntisyydestään ja syyllisyydestään Jumalan kasvojen edessä. Heillä ei ole Jumalalle kelpaavia tekoja eikä ansioita, joihin he voisivat vedota. Avuttomuudessaan he tarvitsevat avun ulkopuoleltaan, Jumalalta. Raamattu sanoo: "Nälkäiset hän täyttää hyvyydellään, mutta rikkaat hän lähettää tyhjinä pois."

Ensimmäinen autuaaksi julistaminen on kuin oven avautuminen kaikkein huonoimmallekin yhteyteen Jumalan kanssa. Vain hengellisesti köyhä etsii ja janoaa Jumalan anteeksiantoa. Hänelle kuuluu lupaus: "Heidän on taivasten valtakunta." Muut autuaaksi julistamiset voivat toteutua vain niiden elämässä, jotka ovat hengessään köyhiä.

Jeesuksen luokse hengessään köyhä tulee murheellisena katsoessaan itseensä. Hänen luonaan murheellinen saa lohdutuksen. Vain hengessään köyhällä on vanhurskauden nälkä ja jano. Hänelle kuuluu lupaus: "Heidät ravitaan." Hengen köyhyys synnyttää armahtavaisuutta toisia kohtaan. Se tekee ihmisestä maailmalle vieraan ja vainottavan.

Samalla hengen köyhyys on avain koko vuorisaarnaan. Lupaus hengessä köyhille kantaa silloinkin, kun vuorisaarnan omaantuntoon käyvät, ehdottomat vaatimukset kohtaavat ihmisen.

Hepreassa sanat köyhä ja nöyrä tulevat samasta juuresta. Ihmisellä ei ole Jumalan edessä mitään omaa, mihin pelastuksessaan luottaa. Hänen ainoa toivonsa on Jeesuksen täyttämässä työssä. Tämän armon varassa ovat ihmisen koko hengellinen elämä ja perille pääseminen.

 

Pekka Jokiranta

Rovasti, Kansanlähetyksen eläkkeellä oleva kotimaisen työn johtaja, Vantaa

 

”Kuulovaltakunta” ja lähetys

Room.10:12–18
Uskonpuhdistuksen muistopäivä 5.11.

”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä pelastuu.” Tämä Joelin kirjan profetia täyttyi helluntaina. Siksi apostoli voi nyt julistaa: Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen (jae 12). Apostoli esittää kirjeessään ketjupäätelmän, jossa edetään lopusta alkuun.

 

1)  Tunnustaminen eli avuksi huutaminen edellyttää uskoa. Jumalan sanan tulee ensin olla sydämessä. Sieltä se nousee suuhun, tunnustamiseen.

2)  Uskomisen edellytyksenä on sanoman kuuleminen. Sydämeen sana menee korvien kautta.

3)  Kuulemisen edellytyksenä on julistaminen: ”Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?”

4)  Julistamisen edellytyksenä on julistajan valtuuttaminen eli lähettäminen. Sana apostellein merkitsee kumpaakin. Apostoli on valtuutettu nimenomaan Jes. 52:7:n ennustamaksi ilosanoman tuojaksi, evankelistaksi.

5)  Lähettämisen takana on myös Jesajan mainitsema akoee, joka on tässä ja Jes. 53:1:ssä suomennettu ”meidän sanomaksemme” eli julistukseksemme. Sen hepreankielinen vastine shemu’atenu ja kreikankielinen vastine akoee heemoon voitaisiin kääntää myös lauseella ”se mitä olemme kuulleet”.

6)  Apostolien julistuksen ja valtuutuksen edellytyksenä on apostolin itsensä kuulema ”Kristuksen sana”, joka sisällöltään on sekä evankeliumi että valtuutus julistaa sitä.

 

Apostoli puhuu tässä ilosanoman tuojan askelista. Jukka Thurén, jonka selitystä edellä olen seurannut, sanoo Roomalaiskirjeen kommentaarissaan, että apostolin teksti on tässä rikkaampi kuin suomennoksesta arvaakaan. Niin varmaan on monessa muussakin kohdassa. Askelet ovat ihanat, mutta apostolin käyttämällä kreikannoksella horaioi on toinenkin merkitys. Askelet ovat ”oikea-aikaiset”. Bauerin sanakirjan mukaan lauseen voisi tulkita: ”Kuinka sopivalla hetkellä ovatkaan ilmaantuneet ilosanoman tuojat, jotka julistavat pelastusta!” Paavalilla on mielessään tässä se Galatalaiskirjeen vakuutus, että Kristus, evankeliumi ja usko ovat tulleet juuri oikeaan aikaan, ”kun aika oli täytetty.”

Uskonpuhdistuksen muistopäivä kutsuu näin meidät julistamaan täyteläisesti Kristuksen evankeliumia. Siihen tehtävään meidät on kutsuttu ja valtuutettu. Evankeliumi Kristuksen täyttämästä työstä on voimallinen synnyttämään uskoa ja uskon kuuliaisuutta. Kirkkomme syvin tarve tänään on juuri tässä. Kristuksen seurakunta on ”kuulovaltakunta”. Usko syntyy kuulemisesta! Paljon on keskellämme sen sijaan toissijaista puuhailua, epämääräistä sananselitystä, ihmiskeskeistä vaivannäköä.

Martti Lutherin löytö oli Kristuksen kirkon kallein aarre, evankeliumi. Tämä aarre löytyi Jumalan sanasta, joka koko rikkaudessaan tuo taivaan keskellemme. Tänäänkin saamme tehdä saman löydön, syntien anteeksiantamuksen evankeliumin. Sitä saamme vapaasti ja rajoituksitta kuuluttaa kaikille. Julistajina pääsemme itsekin kokemaan, miten ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!

Tämä uskonpuhdistuksen muistopäivän epistolateksti on myös mitä väkevin lähetyksen teksti. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille. Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Kirkkomme kaipaa syvää lähetysherätystä. Sellaisen saadessamme voimme hyvin moninkertaistaa osuutemme maailmanlähetyksessä. Tähänkin avain on evankeliumissa. Lähetys lähtee aina Golgatalta!

 

Reijo Arkkila

Teologian tohtori, eläkkeellä oleva SLEY:n lähetysteologi, Helsinki

 

Anteeksiantaminen on prosessi

Matt. 6:14–15
23. sunnuntai helluntaista

Sunnuntain evankeliumi on Isä meidän -rukouksen viidennen pyynnön selvennys. Se teroittaa pyhän aiheen mukaisesti anteeksiantamisen tärkeyttä. Teksti herättää kysymyksen, missä määrin meidän anteeksiantomme on edellytys Jumalan armon saamiselle. Onko Jumalan armo sittenkin ehdollista?

Päivän evankeliumia ei pidä irrottaa kristillisen uskon ydintotuuksista. Jumalan armo on edellytyksetöntä. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Pelastus on yksin armosta. Tekstimme avautuu mielestäni parhaiten siten, että anteeksiantamuksessa elämistä tarkastellaan koko elämän ajan kestävänä prosessina: Minä tarvitsen Jumalan armoa päivittäin. Tämä armo alkaa vaikuttaa minussa niin, että voin oppia antamaan anteeksi myös toisille. Jumala näyttää, että oma velkani on sellainen, että minulla ei ole varaa olla armoton minua vastaan rikkoneille. Tästä puhuu 1. vuosikerran evankeliumi Matt. 18:23–35. Mikäli saan yhtäältä oppia tuntemaan itseäni ja toisaalta Jumalan mielenlaatua syntisiä kohtaan, hän vaikuttaa minussa tahtomista ja tekemistä, minkä seurauksena voin antaa anteeksi toisille – vaikka se voi välillä lujille ottaakin.

Ilmeisesti ihmisellä on kuitenkin vaarana joutua myös toisenlaiseen syyn ja seurauksen kehään. Siihenkin mahdollisuuteen evankeliumi viittaa. Mikäli ihminen ei halua oppia Mestariltaan eikä harjoitella anteeksiantamista, Jumalan armoon uskominenkin käy päivä päivältä vaikeammaksi. Ihminen etääntyy Jumalasta, sillä Jumalan armon vastaanottamisen ja toisille anteeksi antamisen välillä on kytkös. Kristityn on opittava tekemään parannusta myös anteeksiantamattomuuteen taipuvasta mielenlaadustaan. Muuten hän ei voi pysyä Jumalan armosta osallisena. Kokonaan toinen asia on sitten, että tämä anteeksiantaminen voi olla vaikeaa.

Yksi näkökulma päivän teemaan ja tekstiin voisi nousta siitä, että Jeesus puhuu tässä myös ihmisen ajallista parasta ajatellen. Anteeksiantamaton mieli sitoo ihmistä ja kuluttaa hänen voimiaan. Vihan siemenet alkavat itää varsin nopeasti sydämen maaperässä. Katkeruuden juuret leviävät helposti, ja niitä on vaikea kitkeä. Rikkaruohojen juuriminen sisimmästä voi olla vieläkin hankalampaa kuin kasvimaan puhdistaminen, mutta hyvät vaihtoehdot ovat vähissä. Mikäli perkaustöitä ei tehdä eikä parannuksessa eletä, sydämen puutarha muuttuu ryteiköksi, jossa ei enää mitään kaunista kasva. Esimerkiksi käyvät aviosuhde, perhe-elämä, työpaikan ilmapiiri ja suhde naapureihin ja sukulaisiin. Näissä suhteissa tulee vastaan loukkaantumisen mahdollisuuksia – usein tasaisella syötöllä. Mikäli emme harjoittaudu antamaan toisillemme anteeksi, elämään tulee valtavasti lisälastia. Elämästä tulee kuin aurinkokello, jossa varjo on aina nykyhetkessä. Voidaan puhua myös lumipalloefektistä: katkeruus alkaa lisääntyä ”eksponentiaalisesti”. On siis annettava anteeksi ja unohdettava se, mikä on takanapäin. Tämä on ajallisen onnemme kannalta elintärkeää.

Entäpä jos sama henkilö loukkaa minua jatkuvasti? Missä menee anteeksiantamuksen raja? Mihin kaikkeen pitää suostua, mikä hyväksyä? Periaatteessa voi varmaan sanoa, että kaikkeen ei pidä suostua, vaikka anteeksi antaisikin. Esimerkiksi perheväkivaltaan, uskottomuuteen tai työpaikkakiusaamiseen ei pidä suostua.

Käytännössä voi kuitenkin olla vaikeaa tehdä tällaista erottelua anteeksiantamisen ja suostumisen välillä. Joskus voi joutua suostumaan vaikeisiinkin olosuhteisiin. Näihin yhtälöihin ei löydy valmista ratkaisukaavaa. Minkäs teet, jos on toimimaton työyhteisö, jossakin on rahat tienattava? Vaikean ihmissuhteen vaihtoehdot saattavat olla nekin huonoja.

Anteeksiantamattomuuteen meidän ei tulisi kuitenkaan missään tilanteessa juuttua. Siksi Jeesuskin sanoo Matt. 18:15–22:ssa, joka on toisen vuosikerran evankeliumi, että meidän tulisi antaa seitsemänkymmentäseitsemän kertaa anteeksi – ei vain seitsemän kertaa. Anteeksiantamisen prosessissa tulisi siis elää kaikesta huolimatta.

Hankala lähimmäinen voi olla aikamoinen koetus. Asia voidaan nähdä myös uskon harjoituksena ja koetuksena. Tällainen asenne saattaa helpottaa ja tuoda ahdistuneille uusia näkökulmia. Lutherilla on seuraavia neuvoja monenlaisiin ahdistuksiin (lainaus Carl Fr. Wislöffin kirjasta Elämän koulu, s. 178).

 

1.  Kun olet ahdistuksessa, älä noudata omia tunteitasi, vaan pitäydy Jumalan sanaan. Meidän tunteemme vaihtelevat, mutta Jumalan sanan lupaukset kestävät.

2.  Älä luule, että vain sinä olet ahdistunut, vaan muista, että moni muu käy samaa kamppailua kuin sinä.

3.  Älä sen tähden toivo pääseväsi ahdistuksesta eroon mihin hintaan tahansa, vaan kestä ja yritä nähdä Jumalan tahto siinä vaikeassa, mitä joudut kokemaan.

4.  Kiitä ja ylistä Jumalaa sen verran kuin jaksat, sillä raskasmielisyyden henkeä ei karkoteta huokailemalla eikä valittamalla vaan ylistämällä Jumalaa. Silloin mieli tulee iloiseksi.

5.  Yritä kiittää Jumalaa, joka katsoo sinut arvolliseksi kestämään tällaisia koetuksia.

6.  Älä epäile Jumalan armoa, vaan katso Jeesukseen ja hänessä olevaan pelastukseen.

 

Toinen näkökulma ja kirjavinkki teeman käsittelyyn on Daniel Nylundin artikkelissa hänen toimittamassaan kirjassa Hankalat suhteet (Kristityn kasvu 5, 1984). Anteeksiantamuksen prosessi on kehä, jossa on kuusi askelmaa. Kehään voi tulla mistä kohdasta tahansa, ja sillä tulisi kulkea kaikki askelmat.

 

1.                        Anteeksiantamuksen tielle lähtevän tulisi nähdä oma osuutensa tapahtuneisiin asioihin. Usein näemme rikan toisen silmässä, vaikka omassamme on hirsi.

2.  Meidän olisi hyvä miettiä, missä määrin hankala lähimmäinen on synnintekijä ja missä määrin synnin uhri. ”Etsi Jumalan ajatuksia loukkaajaasi kohtaan ja ajattele itsekin Jumalan ajatuksia hänestä.”

3.  Anteeksiannossa ei ole olennaista tunne vaan se, että tahdotaan antaa anteeksi. Tärkeintä ei ole tahdon voima vaan sen suunta.

4.  Toimi ja käyttäydy kuten ihminen, joka on antanut anteeksi. Jos käyttäydymme katkerasti, alamme myös tuntea katkeruutta. Jos käyttäydymme ystävällisesti, tunnemaailmammekin lähtee vähitellen aiottuun suuntaan.

5.  Siunaa sinua loukannutta, älä kiroa. Näin teki myös Vapahtaja itse (1. Piet. 3:9).

6.  Tunnemaailma voi parantua vähitellen, mutta se ei ole tässä ajassa täydellistä. Anteeksiantoa ei pidä rakentaa tuntemistensa varaan.

Jeesus edellyttää omiltaan kaikesta sydämestä tapahtuvaa anteeksiantoa (Matt. 18:35).  Käytännössä tässä tarvitaan usein aikaa ja pitkäaikaista prosessointia. Jotta tässä prosessissa voitaisiin pysyä, tulee meidän itse elää jatkuvasti armosta. Apunamme tässä kamppailussa on hän, joka tahtoo antaa meille kaikesta sydämestään anteeksi – ei vain seitsemän vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.

 

Jorma Pitkänen

Teologian lisensiaatti, Tampereen Pyynikin seurakunnan seurakuntapastori

 

Valvova seurakunta

1. Tess. 5:2–11
Valvomisen sunnuntai 19.11.

Tessalonikan kaupungin asukasluku Rooman keisariaikana oli 100 000. Kaupungilla oli vilkkaat kauppasuhteet. Sijaitsihan se rannikolla ja tärkeän kauppareitin (Via Egnatia) varrella. Vilkas liike-elämä oli tuonut kaupunkiin myös sellaisen määrän juutalaisia, että oli voitu perustaa synagoga (Ap. t. 17:1).

Paavalin julistuksella oli hyvä pohja, koska Vanhan testamentin tekstit tunnettiin perusteellisesti. Niinpä hänen tarvitsikin opetuksessaan vain asettaa valmiit palat oikeille paikoilleen. Näin tessalonikalaisten juutalaisten ja jumalaapelkäävien eteen oli piirtynyt Vanhan testamentin kuva ristiinnaulitusta Herrasta (Ap. t. 17:2–4).

Julistus kuitenkin myös jakoi synagogan. Toiset peittivät silmänsä totuudelta ja vastustivat Paavalin opetusta aggressiivisesti. Niinpä Paavali kumppaneineen joutui pakenemaan lähistön Beroiaan. Sielläkään hän ei kuitenkaan saanut olla Tessalonikan kiivailijoilta rauhassa, vaan pakeni lopulta Ateenaan (Ap. t. 17:5–15).

Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille on kirjoitettu pian näiden tapahtumien jälkeen eli vuonna 51 Korintista. Se on ensimmäinen meille säilynyt Paavalin kirje. Kirjeen sisältämä rohkaisu tuli suureen tarpeeseen. Tessalonikan kristityt olivat kuuluneet pieneen ja tiiviiseen juutalaisten joukkoon. Nyt tämä joukko, johon he itse edelleen mielsivät kuuluvansa, oli hylännyt heidät ja jopa vainosi heitä. Ristin teologia johti ristin kantamiseen myös elämässä.

Kirjoittaessaan ahdistuksen ja painostuksen keskellä elävälle Tessalonikan seurakunnalle Paavali toivoi, ettei seurakunta vaikeuksiensa keskellä luopuisi evankeliumista, joka on itsensä Jumalan sana (1. Tess. 2:3–4, 13). Tekstissämme Paavali kehottaakin seurakuntaa valvomaan (greegoreoo, j. 6). Kristityt eivät saa vaipua synnin uneen. Tämän opetuksen Paavali on saanut Jeesukselta joko tradition kautta tai suorana ilmoituksena, sillä niin hyvin opetus käy yksiin Jeesuksen sanojen kanssa (Mark. 13:33–36, par.).

Valvomisajatuksen juuret ovat vahvasti jo Vanhassa testamentissa. Egyptistä lähdön jälkeen Jumala oli käskenyt kansaa valvomaan (šimmurim, LXX: profylakee) pääsiäisyönä, koska silloin hän oli vienyt heidät pois Egyptistä (2. Moos. 12:24). Valvomisen ajatus on siis jo Vanhan testamentin aikana liitetty pääsiäisen tapahtumiin. Kyseessä oli pyhä yö, vapautuksen hetki. Tänä valvomisen yönä liityttiin myöhemminkin noihin orjuudesta vapautumisen aikoihin.

Valvominen on koko juutalaisen seurakunnan tehtävä. Toki jokainen yksilö on mukana, mutta ennen kaikkea kyseessä on pääsiäisaterialle kokoontunut yhteisö. Sama yhteisöllinen näkökulma valvomiseen on myös Paavalilla: ”Rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne, ja niinhän te teettekin” (j. 11). Seurakunnan valvominen on siis sitä, että pyritään pitämään toinen toistaan uskon tiellä rohkaisten, varoittaen, nuhdellen, rakastaen.

Valvominen tarkoittaa siis, että seurakunta pitää huolen jäsenistään. Näin ei ”yksikään hukkaa Jumalan armoa” (Hepr. 12:15).

Valvomisen tarkoitus on Herran päivän odottaminen. Tämä päivä yllättää ne, jotka nukkuvat synnin pimeyden keskellä (j. 3). Nukkuville se päivä on Herran koston päivä, kuten monet profeetat jo ennustivat (Jes. 13:6, 9, 13; 34:8; Jer. 46:10; Hes. 7:19; 13:5; 30:3; Joel 1:15; 2:1, 11; 3:4; 4:14; Aam. 5:18–20; Ob. 1:15; Sef. 1:7, 14, 18; 2:2; Sak. 14:1; Mal. 2:23).

Ne, jotka eivät ole synnin pimeydessä vaan ovat valon lapsia, välttävät kuitenkin tämän kauhean tuomion (esim. Joel 4:17–21; Sef. 2:3). Herran päivä ei varhaisten kristittyjen ymmärryksessä ollutkaan ahdistava. Olihan nimittäin sunnuntai, viikon ensimmäinen päivä, heille Herran päivä (Ilm. 1:10; Ign. magn. 9:1; Did. 14:1). Sinä päivänähän seurakunta valvoi yhteisessä uskossa (1. Kor. 15:1–11) yhteisellä rakkauden aterialla. Tänä Herran päivänä he odottivat ja toivoivat Herran tulemista, paruusiaa (j. 8). Itse asiassa he olivat tuona Herran päivänä jo osallisia viimeisestä Herran päivästä. Olihan Ylösnoussut itse läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä, kun seurakunta oli asetussanat lausumalla kutsunut Jeesuksen keskuuteensa (Ilm. 3:20). Jokasunnuntainen Herran tuleminen yllätti seurakunnan armahduksellaan.

Miksi meidänkään tulisi pelätä Herran päivää, kun tänäkin Herran päivänä saamme käydä Herran pöytään armoa ammentamaan? ”Varustautukaa siis sävyisään kestävyyteen ja uudistukaa uskossa, mikä on Herran liha, ja rakkaudessa, mikä on Jeesuksen Kristuksen veri” (Ign. trall. 8:1).

Antti Leinonen

 

Kristus, kaikkeuden Herra

Matt. 25:31–46
Tuomiosunnuntai 26.11.

Tuomiosunnuntain evankeliumi on kuin selkeä maalaus: keskus, pääsanoma, on kirkas, samalla se on täynnä rikkaita yksityiskohtia. Ydinkohta on siinä, että Kristus on Tuomari. Enkelit kokoavat kaikki hänen istuimensa eteen. Ihmisen Poika tuomitsee. Tässä on syvä evankeliumi. Hän on ollut kaikessa kiusattu ja tuntee siksi ihmiselämän ihanuuden ja kurjuuden. Sehän tulee esille juuri siinä, että hän tietää, mitä on nälkä, jano, kodittomuus, köyhyys, kipu ja vankeus.

Tuomari tuntee näin sisältäpäin kaikki eteensä kootut. Saman Jeesus tuo esille vertauksessa viikunapuusta viinitarhassa (Luuk.13). Hän itse tuntee puunsa taimesta asti, hän sitä hoitaa, kuokkii, mullittaa ja lannoittaa. Hän myös puhuu puunsa puolesta Isän edessä. Hän puun myös katkaisee, jos se ei tuota hedelmää. Nyt on tullut se hetki, jolloin kaikki lopullisesti selvitetään.

Tuomio on täynnä yllätyksiä. Kaikki hämmästelevät, niin armon kuin tuomion saavat. Kolminkertaiset milloin?-kysymykset nousevat kaikkien huulilta. Lampaat kysyvät, milloin he tekivät hyviä tekoja, vuohet tiukkaavat, milloin he jättivät tekemättä. Vanhurskaat eivät ole tietoisia hyvistä teoistaan eivätkä siksi vetoa niihin, tuomitut päinvastoin uskovat toimineensa oikein.

Hengen hedelmiä ei näytetä, ettemme söisi niitä (Gal. 5:22). Usko ja teot kuuluvat yhteen. Jos usko ei ilmene tekoina, se on kuollutta aivouskoa. Jeesuksen opetus on yhteydessä profeetta Jesajan sanomaan oikeasta paastosta (Jes. 58:6–10). Armosta autuas ei voi kätkeytyä niiltä, jotka ovat samaa luuta ja lihaa kuin hänkin. Siksi itse Jumalakin tuli ihmiseksi Pojassaan, että hän voi sisältäpäin armahtaa ja tuomita.

Tuomio tuo vastuun nykyhetkeen. Vain tietoisuus siitä, että kaikki kerran asetetaan kohdalleen ja joudumme tekemään tilin, varjelee sydämen petojen irtipääsyltä. Siksi oppi kaikkien pelastumisesta on hirveä. Se on täysin vastoin Jumalan sanaa. Mutta sen hedelmäkin on hirveä, koska se poistaa ihmiseltä lopulta kaiken todellisen vastuun. Se päästää valloilleen sydämissä asuvat pedot. Se haluaa taivaastakin tehdä helvetin. Ihminen saa sekä aktiivisesti että passiivisesti tehdä pahaa ja muuttaa siten jo maanpäällisen elämän helvetin esikartanoksi.

Viisas on Johann Gerhardtin neuvo: Asetu tänään Jumalan kasvojen eteen sellaisena kuin haluat olla kerran tuomiolla. Tuomiosunnuntain evankeliumi riisuu meidät näin aivan tyhjiksi, armon kerjäläisiksi, jotka tahtovat taittaa leipää toisillekin kerjäläisille ja opastaa heitä sinne, mistä leipää saa. Tuomion armo asettaa meidät päivittäin kaltaisinamme pyhän Jumalan kasvojen eteen. Siinä ei kelpaa muu kuin Kristuksen ansio. Omien syntien ja oman vajavaisuuden tunteminen ja tunnustaminen tekevät ihmisestä särkyneen saviruukun.

Gnostilaisessa Tuomaan evankeliumissa saattaa olla aitojakin Jeesuksen opetuksia. Yksi niistä on lause: ”Joka on lähellä minua, on lähellä tulta.” Hänen läheisyydessään synnit polttavat, palavat ja sulavat. Hän myös tuo rakkauden lämmön ja valon ihmissuhteisiimme. Tuomion evankeliumia valaisee myös toinen opetus. Jauhoruukkua kantava nainen ei huomaa, että ruukku on särkynyt. Kaikki jauhot valuvat tielle, ennen kuin hän pääsee kotiin. Jotain kuitenkin jää, ruukku, vaikka särkynytkin. Tyhjin käsin lopulta kaikki tulevat Vapahtajan tuomioistuimen eteen.

 

Erkki Ranta

Teologian tohtori, eläkkeellä oleva
Tampereen Viinikan kirkkoherra

 

Kuninkaasi tulee nöyränä

Matt. 21:1-9
1. adventtisunnuntai

Jeesuksen lähtiessä Jerikosta kaksi sokeaa miestä oli huutanut suuren väkijoukon keskellä kovalla äänellä ”Daavidin Poikaa” (20:29–34). Itse asiassa se oli ollut vasta toinen kerta, kun Jeesusta nimitettiin tällä arvonimellä. Kanaanilainen nainen oli huutanut sitä ensimmäisenä, mutta se tapahtui Israelin rajojen ulkopuolella (Matt. 15:22). Suuri yleisö ei ilmeisesti ollut aivan perillä siitä, että Jeesus oli Daavidin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa (Matt. 12:23; Joh. 7:41–42). No, nyt ainakin sai koko juhlakansa kuulla ja nähdä Jeesuksen hyväksyvän kuninkaallisen arvonimensä itsestään selvänä tosiasiana. Ilmeisesti nimitys ”Daavidin Poika” jäi soimaan pääsiäisjuhlille matkaavan ihmisjoukon korviin. 

Koko kolmivuotisen toimintansa ajan Jeesus oli järjestelmällisesti kieltäytynyt ryhtymästä kuninkaaksi. Hän ei ollut etsinyt kuuluisuutta, vaan mieluummin paennut sitä. Mutta nyt hän yhtäkkiä muuttikin menettelytapaansa ja osoitti käytännössä olevansa sama Messias-kuningas, josta Vanha testamentti oli ennustanut. Ketjureaktio alkoi siitä, kun Jeesus lähetti opetuslapsensa hakemaan aasinvarsaa.

Psalmeissa ja profeetoissa oli puhuttu siitä päivästä, jolloin Herra itse saapuisi kuninkaana kaupunkiinsa. Aasi oli merkki siitä, että nyt tuo hetki oli tullut. Runsaat 400 vuotta aikaisemmin oli Sakarja nimittäin ennustanut, että Messias saapuisi kaupunkiinsa aasilla, ei hevosella. (Jae 5, vrt. Sak. 9:9 RK 38) Raamattunsa lukeneet juutalaiset tajusivat heti, mistä oli kyse, ja kohtelivat Jeesusta kuin kansansa luo saapuvaa kuningasta.

Paljon olikin Jordanissa virrannut vettä sen jälkeen, kun juutalaisten kuningas viimeksi oli ratsastanut Jerusalemin portista sisään. Sidkia oli viimeinen, joka pakeni muurin aukosta ulos ja jätti kansansa babylonialaisten käsiin. Noista ajoista oli kulunut jo yli 600 vuotta. Sen jälkeen ei yksikään Daavidin jälkeläinen ollut hallinnut Israelia eikä Juudaa. Osoittaakseen uskovansa, että Jeesus oli kauan kaivattu kruununperillinen, levitti yksi opetuslapsista viittansa tielle aasin eteen. Toiset seurasivat esimerkkiä. Jeesukselle valmistettiin ikään kuin ”punainen matto” Betfagesta Jerusalemiin asti noin neljän kilometrin matkalle.

Ne jotka ratsastavat hevosella sotajoukkonsa etunenässä, tulevat yleensä hallitsemaan kansaansa kovalla kädellä. Aasilla ratsastaminen oli ”nöyryyden ja hiljaisuuden” merkki (Sak. 9:9). Se osoitti, ettei Jeesus ollut tulossa käskemään eikä komentamaan. Ei, hän oli tulossa kärsimään kansansa puolesta. Vapahtaja aikoi hallita rakkaudella ja voittaa kärsimällä (vrt. 20:28). Hän ei tahtonut pakottaa ketään palvelukseensa, vaan odotti, että ihmiset palvelisivat häntä vapaehtoisesti, vastarakkaudesta häneen.

Kansanjoukko huusi Jeesukselle Hoosianna-psalmia. Psalmi 118 olikin kirjoitettu Raamattuun nimenomaan sitä hetkeä varten, kun Messias lopulta ratsastaisi kuninkaana kansansa luo. Psalmin keskeisenä sanomana on kiitollisuus Herralle hänen armostaan: ”Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä, iäti kestää hänen armonsa.” Mutta psalmissa ennustetaan myös Jeesuksen hylkääminen: ”Kivi jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi.”

Oikeastaan hoosianna-huuto merkitsee: ”Herra, anna meille apusi!” Eikö ole ihmeellistä, että sopivin tervetulotoivotus Jeesus-kuninkaalle oli avunhuuto ja on sitä yhä vieläkin. Avun huutaminen kun on jo uskoa. Se on myös parasta valmistautumista Vapahtajan tuloa varten, odotimmepa sitten joulua tai hänen paluutaan. Hoosianna-huuto kuuluu myös ehtoollisliturgiaan, jossa toivotamme Vapahtajan tervetulleeksi luoksemme sunnuntai sunnuntain jälkeen.

Ehkä Jumala on antanut sinulle tämän joulun alla jonkin taakan, jonka alla sinun on jatkuvasti huudettava hoosianna-huutoa: ”Oi Herra, auta!”. Tuo huoli/ suru/ tuska on annettu sinulle vain siksi, että Vapahtaja saisi tulla tänäkin adventtina kotiisi. Siksi että sinun olisi suorastaan pakko avata hänelle porttisi, koska kukaan muu ei voi sinua auttaa...

Jeesuksen suurin toive on saada tulla sinun ja rakkaittesi luo tänä adventtina ja jouluna. Hän on nöyrä ja hiljainen, ei huuda, ei pakota, ei vaadi. Vaikka Jeesus on Kuningasten kuningas, ei hän tule luoksesi palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan syntisi anteeksi (20:28). Siksi sinäkin voit tänään yhtyä ylistämään hänen armotekojaan yhdessä opetuslasten kanssa. 

 

Mailis Janatuinen

 

Kiitos isänmaasta

5. Moos. 8:10–14,  Joh. 8:31–36
Itsenäisyyspäivä 6.12.

Ajallisen itsenäisyyden kolme tuntomerkkiä ovat vapaus, äidinkieli ja isänmaa. Äidin kieli on myös lapsen kieli, isän tehtävä on turvata kodin ja isänmaan vapaus. Vaikka sitä pidettäisiin kuinka vanhanaikaisena tahansa, niin näissä kahdessa sanassa äidinkieli ja isänmaa ilmaistaan naisen ja miehen perustehtävät yhteiskunnassa. Missä nämä perusteet horjuvat, siellä hyvinvoinnin tilalle tulee pahoinvointi.

Kreikan sana vapaus, eleutheria, tulee verbistä, jonka merkitys on ’mennä, tulla’. Se kuvaa näin ihmistä, jolla on vapaus mennä ja tulla mielensä mukaan. Vapauden merkitystä ja arvoa ei voi ymmärtää, jos ei tiedä, mitä on elää sidottuna sisäiseen tai ulkonaiseen vankeuteen.  Keskitysleiristä vapautunut Viktor Frankl kuvasi ihanaa vapauden tunnetta: ”Kutsuin Herraa ahtaasta vankilastani ja hän vastasi minulle avaruuden vapaudesta.”

VT:n teksti yli 3000 vuoden takaa on hyvin ajankohtainen. Niin silloin kuin nytkin Lähi-idässä vaelsi isänmaattomia kansoja. Sellaisiin kuului myös Israel, joka vaelsi läpi autiomaan ja pyrki kohti luvattua maata. Sen ihanuus hedelmätarhoineen väikkyi mielissä ja antoi voimaa vaikeuksien keskellä kohti omaa maata. Traagista on kuitenkin, että juuri autiomaan aika oli sittenkin onnellisinta aikaa ja saapuminen päämäärään tiesi uudenlaisia vaaroja ja vaikeuksia. Niistä Mooses varoitti jo etukäteen.

Israelin perusongelma oli siinä, että se osasi elää niukkuudessa mutta ei runsaudessa. Ulkoiset viholliset eivät voineet sitä kukistaa, mutta sisäiset voivat ja lopulta kukistivatkin. Totta oli silloin ja on nyt: ”Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä” (Sananl. 14:34).

Parasta aikaa oli pyrkiminen kohti päämäärää, ikävöinti ja unelmointi vihollisista vapaasta isänmaasta. Tuhoisinta oli onnen saavuttaminen, joka vei sydänten luopumiseen elävästä Jumalasta. Tämä pyrkimisen ja saavuttamisen aaltoliike onnen kukkuloilta syviin vesiin on kuvattuna esimerkiksi Psalmissa 107. Kauneimmat isänmaalliset runot ja sävelmät ovat syntyneet Suomessakin ennen kuin itsenäinen Suomi saavutettiin. Niihin runoihin ja sävelmiin kuuluvat muiden muassa Maamme-laulu, Aleksis Kiven Maa kunnasten ja laaksojen, Finlandia ja lähes kaikki isänmaalliset virret (577–580, 582).

Ulkonainen vapaus ja hyvinvointi ovat Jumalan lahjoja, mutta synti on usein väärinkäytettyä hyvää. Jumalan lahjojen äärellä on kolme mahdollisuutta, kuten myös Israelin vaiheet osoittavat. 1. Ajallinen onni ja runsaus vievät ihmisiä syvenevään nöyryyteen ja kiitollisuuteen Luojaa kohtaan. 2. Jumala hylätään ja etsitään korvikkeita tai tyydytään pelkkään ulkoiseen muotomenoon. 3. Lopulta voidaan ajautua niin syvään luopumukseen, että ihmisestä itsestään tulee kaiken mitta valistuksen nimissä.

Teilhard de Chardin kuvaa suurinta pelkoaan läntisessä maailmassa, jopa koko globalisoituvassa maailmassa: ”Suurin vaara, jota ihmiskunnan on syytä pelätä, ei ole jokin ulkonainen katastrofi vaan elämänilon menetys. Ilman tätä elämäniloa, ilman sielun tulta – – ei ole väkevää uskonnollista elämää vaan pelkkää vetelyyttä ja keskinkertaisuutta.”

Lopulta vain Ihmisen Poika voi tehdä ihmiset vapaiksi, sillä hän on itse Totuus. Totuus tekee vapaaksi. Missä valhe ja vääryys pääsevät vallalle ja totuus kukistuu, siellä myös vapaus kukistuu. Missä totuus ja itse Totuus pääsevät kukoistamaan, siellä myös vapaus kukoistaa, ja synti kukistuu.

Isänmaamme perussymbolit ovat ristilippu ja leijonavaakuna. Ne kumpikin osoittavat Suomen kansan perusarvoja. Risti viittaa syntiemme Sovittajaan, puolestamme verensä vuodattaneeseen. Leijona tarkoittaa jo keskiajalta asti vaakunassamme Juudan Jalopeuraa, Kristusta. Hänessä tulevat ilmi samalla kertaa Karitsan heikkous ja Leijonan väkevyys. Ovatko johtajamme jo peräti unohtaneet maamme perussymbolien merkityksen, kun jatkuvasti heikennetään kristillisen elämän ja kymmenen käskyn merkitystä? Virttä 504 on syytä laulaa itsenäisyyspäivän kirkossa.

 

Erkki Ranta

 

Vapautuksenne on lähellä

Luuk. 21:25–33
2. adventtisunnuntai 10.12.

Mikä sopisikaan paremmin 2. adventtisunnuntain aiheeksi kuin Herramme toinen adventti (adventus domini)! Katselemme siis tänään Raamatusta Jeesuksen toista tulemista.

Evankeliumiteksti on osa Jeesuksen vastausta opetuslasten esittämään kysymykseen: ”Opettaja, milloin tämä kaikki tapahtuu? Mikä on merkkinä siitä, että se aika on tulossa?” (Luuk. 21:7.) Kysymyksen sai aikaan Jeesuksen toteamus tulevasta temppelin hävityksestä.

Ensiksi Jeesus kuvaakin temppelin hävitystä ja sitä edeltäviä tapahtumia (21:8–24). Päivän tekstijakso on puolestaan kuvaus Ihmisen Pojan tuomiolle saapumisesta.

Ovatko Jeesuksen kuulijat tunnistaneet sauman opetuksessa? Ovatko he ymmärtäneet, että temppelin hävitys ja Ihmisen Pojan tuleminen ovat eri asioita? Luultavasti he eivät ole osanneet tällaista erottelua tehdä ainakaan ennen temppelin hävitystä. Se ei kuitenkaan liene olennaista, sillä Jeesuksen pikaisen paluun odotus ei ole väärin. On vain hyvä, jos odotamme Ihmisen Pojan tulemista hetkenä minä hyvänsä.

Me myöhemmät kristityt löydämme sauman Jeesuksen opetuksessa. Me huomaamme, että temppelin hävityksellä ja Ihmisen Pojan tulolla tarkoitetaan eri asioita. Osaammeko kuitenkaan lukea ajan merkkejä oikein ja odottaa paruusiaa?

”Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa.” (J. 25.) Voimme helposti löytää useita tapahtumia, jotka sopivat näihin ajan merkkeihin. Erityisesti meren aaltojen pauhu on viime aikoina kuulunut voimakkaana. Onhan meillä tsunamit, voimistuneet hurrikaanit ja huoli napajäätikköjen sulamisesta. Nämä katastrofit ovat myös aiheuttaneet suurta ahdistusta ja epätoivoa. Herran tuleminen näyttäisi siis merkkien perusteella olevan lähellä.

Mitä tällaisen ajatuksen sitten pitäisi saada meissä aikaan? Pitäisikö meidän kiivetä vuorelle ottamaan Jeesusta vastaan? Ei. Jeesus ei kehota meitä jättämään omia kutsumustehtäviämme perheessä, yhteiskunnassa, kirkossa. Niissä meidän tulee toimia Ihmisen Pojan päivään asti.

Jeesus ei myöskään sano, että näiden tapahtumien pitäisi masentaa meitä vaan: ”Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä” (j. 28).

Luther opettaakin hyvin havainnollisesti Jeesuksen sanojen merkityksestä: ”Asia on tässä samoin, kuin jos sinä viruisit vankina jonkin linnan tornissa ja kuulisit, miten ulkona sitä ammutaan ja se valloitetaan. Ethän sinä silloin tuota ampumista ja rynnäkköä ensinkään pelkäisi, vaan olisit siitä suuresti iloissasi tietäessäsi sen tapahtuvan sinun tähtesi, että sinä vapaaksi pääsisit. Samoin tapahtuu tässäkin. – – En minä tullessani tahdo teitä heittää helvettiin, vaan tahdon pelastaa teidät tuosta törkeästä, turmeltuneesta, sairaalloisesta ja jumalattomasta maailmasta, erottaa teidät perkeleestä ja hänen palvelijoistansa ja asettaa teidät enkelien pariin, missä teidän ei enää tarvitse kärsiä, vaan saatte elää iankaikkisessa kirkkaudessa.” (Huonepostilla.)

Jeesuksen tarkoitus ei siis ole sanoa: ”Katselkaa näitä suuria ja voimallisia merkkejä, jotta oppisitte kauhistumaan, piiloutumaan ja pelkäämään Jumalan Pojan tulemista.” Sen sijaan Jeesus tahtoo opettaa: ”Katselkaa näitä merkkejä, jotta odottaisitte minua yhä varmemmassa uskossa, suuremmassa rakkaudessa ja täydellisemmässä toivossa.” Tämän myönteisen näköalan hengessä Jeesus esittää myös positiivisen kuvan viikunapuusta ja muista puista ja kesän tulosta.

”Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu” (j. 32). Tämä Jeesuksen lause tuntuu nykylukijasta hankalalta. On kuitenkin todettava, että kyseisestä jakeesta ei ole olemassa – minkään evankeliumin kohdalla – käsikirjoitusvariantteja, jotka osoittaisivat varhaisten kristittyjen kokeneen jakeen ongelmalliseksi.

Jakeen aiheuttamaa ongelmaa on yritetty ratkaista monella tavalla. Itse lähtisin hakemaan ratkaisua kreikan sanasta genea, joka ei välttämättä tarkoita ’sukupolvea’ vaan väljästi ’sukua’. Lauseyhteydestä on sitten pääteltävä, pitäisikö suomeksi täydentää sukukunta vai sukupolvi (vrt. esim. Luuk. 16:8; Ap. t. 8:33; LXX: 3. Moos. 25:41; Ps. 24:6; Jer. 10:25).

Jos käännämme sanan sukukunnaksi, miten ymmärrämme sen? Viitataanko sillä epäuskoisiin, jotka ovat kauhun vallassa ja samalla maailman loppuun asti merkkinä kristityille? Tällaisessa negatiivisessa merkityksessä Luukas käyttääkin tässä esiintyvää rakennetta hee genea autee (esim. 7:31; 11:29–32,50–51; 17:25–29).

Mielestäni ”tämä sukukunta” viittaa ennemminkin uskoviin, joita Kristus haluaa rohkaista. He eivät vaikeuksienkaan keskellä tule tuhoutumaan, sillä Kristuksen kirkkoa eivät helvetin portit voita (Matt. 16:18). Opettaahan Jeesus vielä viimeisessä jakeessa taivaan ja maan katoavan. Hänen sanansa eivät kuitenkaan katoa. Kristityt eivät myöskään häviä sukupuuttoon, koska he pitäytyvät Kristuksen sanaan. Pyhä evankeliumi on heidän voimansa.

 

Antti Leinonen

 

Messiaan tien raivaaja

Matt. 11:2–10
3. adventtisunnuntai

Johannes Kastajan vangitseminen kerrotaan Matt. 4:12:ssa. Päivän tekstissä hän on vankilassa. Viimeisen kerran vankilakuvaus on Matt. 14:1–12:ssa, jolloin hänet tapetaan. Johannes Kastajan surmaaminen on kerrottu myös Josefuksen Juutalaisten historiassa (kirja 18, luku V, jae 2).

On puhuttelevaa lukea Jumalan miehen epäilyksistä. Kuka tahansa saattaa siis joutua sellaiseen pimeyteen, että uskon rohkeus on tipotiessään. Kastajan kysymys: ”Oletko sinä se, jonka oli määrä tulla” viittaa selvästi Messiaaseen, sillä hän on ”se tuleva” (1. Moos. 49:10).

Jeesuksen vastaus näyttää aluksi korostavan hänen tekemiensä ihmetekojen merkitystä. Kun hän kuitenkin siteeraa kahta Jesajan kirjan kohtaa (35:5–6; 61:1), on ilmeistä, että hän korostaa Jumalan sanan toteutumista, ei ihmeitä sinänsä. Kyseiset profetian sanat viittaavat messiaaniseen aikaan. Edellisessä korostetaan Jumalan itsensä tekevän tällaisia ihmeitä.

Jeesus siis kehottaa Johannesta lukemaan vankilassa Raamattua ja sitten miettimään, toteutuvatko messiaaniset merkit nyt. Jeesuksen parantamisihmeiden tarkoitus ei ollut kaikkien Palestiinan sairaiden tekeminen terveeksi. Ne olivat merkki, josta saatettiin havaita uuden aikakauden tulleen maailmaan. Samalla ne olivat esimakua tulevasta maailmanajasta.

Viitatessaan Johannes Kastajaan Jeesus sanoo Malakian profetioiden täyttyneen Kastajan valmistaessa tietä Jeesukselle. Sitten Jeesus vertaa Johannesta Eliaan. Kastaja ei tietenkään ole mikään Elian inkarnaatio. Molemmat olivat huomattavia parannussaarnaajia. Saamme mielenkiintoisen rinnastuksen, kun ajattelemme, että Elia oli Johannes Kastajan esikuva ja Elian seuraaja, profeetta Elisa, oli Jeesuksen esikuva. Elisa nimittäin teki useita samankaltaisia ihmeitä kuin Jeesuskin: puhdisti Jerikon veden, ruokki suuren väkimäärän, paransi sairaita ja jopa herätti kuolleen. Jeesus teki kaiken suurempana, joten kansan oli helppo päätellä, että hän oli ainakin profeetta, ellei jopa Messias.

 

Eero Junkkaala

Rovasti, Suomen Lähetysseuran raamattukouluttaja

Helsinki