12. Paavalin ensimmäinen kirje korinttilaisille
Kirjeen konteksti ja kirjoittaminen
Apostolien tekojen mukaan Paavali pysyi Efesoksessa noin kolmen vuoden ajan vuosina 53-56. Efesoksesta Paavali on kirjoittanut Galatalaiskirjeen lisäksi ensimmäisen Korinttilaiskirjeen ja kaiketi muutakin kirjeenvaihtoa. Kirjeitä leimaa Korintin seurakunnan ristiriitaisuus ja puoluemieli. Paavali joutuu toisaalta perustelemaan työtään ja toisaalta ohjaamaan sekä seurakunnan eettistä käyttäytymistä että teologiaa.
Kirje liittyy Paavalin laajempaan toimintaan esimerkiksi siten, että 1. Kor. 16 Paavali antaa korinttilaisille kolehdista samat ohjeet, jotka hän on matkallaan antanut Galatian seurakunnille. Kolehti kerätään ”sapatin jälkeisenä päivänä” eli Herran päivänä, jolloin vietettiin jumalanpalvelus (”ylösnousemuksen päivä”). Kolehtia kerättiin, jotta lahja voitaisiin myöhemmin viedä Jerusalemiin (16:3). Paavali sanoo kirjeessä myös suunnittelevansa matkaa Makedoniaan ja Korinttiin (16:5). Kirjoittamispaikka on selvä: ”Jään tänne Efesokseen helluntaihin saakka” (16:8). Timoteuksen Paavali lähettää edeltä jo matkaan.
Myös 1. Kor. lopusta löytyy Paavalin omakätinen allekirjoitus: ”Minä, Paavali, kirjoitan tähän tervehdyksen omakätisesti. Jos joku ei rakasta Herraa, hän olkoon kirottu. Maranata! Herramme, tule!” (16:21–22).
Matkat ja kirjeet
| 53–55 | Efesoksen kasvun aika |
| 55 | Efesoksen mellakka (?) |
| 55 | Työkausi Troaksessa |
| 56 | Makedonia ja Kreikka, ilmeisesti Korintti (yli kolme kuukautta) |
| 57 | takaisin Filippin kautta Troakseen ja Miletokseen (viesti Efesokseen) |
| 57 | Jerusalemiin (kolehdin vieminen) |
| 57–59 | Kahden vuoden vankeus Kesareassa |
| 59 | Oikeudenkäynti Festuksen edessä |
| 59–62 | merimatka Roomaan, kahden vuoden vankeus |
Teologian pääaiheita
1. Ristin teologia: Korintin yltiökarismaattisen subjektivismin ja puoluemielen hillitsemiseksi Paavali opettaa, että sana rististä on Jumalan voima ja viisaus. Kristillinen evankeliumi ei voi irtautua Kristuksen työstä eikä esimerkistä. Paavalin opetuksessa menestyksen teologialle ja power-evangelization -asenteelle ei jää tilaa. Inhimillinen viisaus joutuu hiljenemään Jumalan viisauden edessä.
2. Kristityn etiikka: Paavali opettaa haureudesta, riidoista, perheestä ja avioliitosta, sekä epäjumalille uhratusta lihasta.
3. Kristologinen shema-tunnustus: Kirjeen yllättäviä yksityiskohtia on juutalaisen tunnustuksen kristologinen uudelleentulkinta. Israelilla sai olla vain yksi Jumala, heidän oma Herransa. Tämä lähtökohta oli selvää tietysti jo ensimmäisen käskyn mukaan. ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi”, puhui Jumala Israelin kansalle. ”Sinulla ei saa olla muita jumalia.” (5. Moos. 5:6–7). Tämän käskyn todellisuudesta nousi Paavalin tärkein tunnustus, shema-tunnustus (”kuule”): ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin.” (5. Moos. 6:4).
Tämän tunnustuksen hurskaat juutalaiset lausuivat joka päivä, ja sen he sitoivat ”merkiksi käteensä” ja ”tunnukseksi otsalleen”. Raamatunlausekotelot löytyivät myös talojen ovenpielistä, joita kosketettiin aina sisälle tultaessa. Se oli ollut myös farisealaisen Saulin tunnustus ja hän oli koko sydämestään pitänyt siitä kiinni.
”[M]eillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät.” (1. Kor. 8:6).
Juutalainen shema-tunnustus sai nyt uuden merkityksen. Yhden Jumalan ja kaikkien Isän rinnalla on yksi Herra, Jeesus Kristus. Usko Jumalaan merkitsee samalla uskoa Kristukseen. Kristus on ollut esikoinen ja kaikki on luotu hänen välityksellään. Tämä maailma ja kaikki, mitä siinä on, on luotu Kristuksen välityksellä. Samoin luotiin myös seurakunta, uusi Jumalan valtakunta. Siihen kuuluvat vain ne, jotka tunnustavat Jeesuksen Kristuksen Herraksi. Uskovat palvovat sekä Isää, ainoata oikeata Jumalaa, että Jeesusta, ainoata oikeata Herraa.
Tämä käsitys Kristuksesta johtaa Paavalin Roomalaiskirjeessä huudahtamaan kesken pohdintaa israelilaisten suhteesta Jeesukseen: ”Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen!” (Room. 9:5). Se Jumalan Poika, jonka monet israelilaiset hylkäsivät, on juuri se todellinen Jumala, joka tuo kansalle pelastuksen. Paavalikin oli taistellut häntä vastaan, kunnes joutui kohtaamaan hänet taivaan Herrana.
Samasta uskosta kasvaa edelleen paradoksaaliselta kuulostava käsitys Jumalan kolmiyhteydestä. Me kohtaamme ainoan oikean Jumalan sekä Isässä että Herrassa Jeesuksessa. Myös Pyhä Henki kuuluu Paavalin mukaan Jumalan kolmiyhteyteen. Pyhän Hengen kautta Jeesus on korotettu taivaalliseen kuninkuuteen (Room. 1:3). Pyhän Henkensä kautta Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Siksi uskoville annettu Pyhä Henki on vakuutena heidän ylösnousemuksestaan (Room. 8:11). Kolmiyhteinen Jumala toimii Paavalin mukaan jatkuvasti synnyttäen uskoa ja tuoden ihmisiä pelastukseen. ”Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa: hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.” (2. Kor. 1:21–22). Uskova onkin Paavalin mielestä Kristuksen kirje, joka on kirjoitettu Jumalan Hengellä ihmissydämiin (2. Kor. 3:3).
4. Ehtoollinen: Korintin seurakunnan sekavaa hurskauselämää saamme kiittää myös siitä, että Paavali kirjoitti varhaiseen kirjeeseensä ehtoollisen asetussanat. Tämä osoittaa, että hänen seurakunnissaan vietettiin ehtoollisjumalanpalvelusta muun kristikunnan tavoin (ilman tätä viitettä tutkijat olisivat väittäneet päinvastaista).
5. Opetus henkilahjoista: Seurakunnan hurmos vaati myös osansa. Paavali joutuu ohjaamaan kirjeessään henkilahjojen oikeata käyttöä ja korostamaan seurakuntaruumiin tasa-arvoa. Näin hän asettui hurmosjohtajia vastaan. Tästä kasvaa myös hänen tärkeä rakkaudenteologinsa (luku 13).
6. Ylösnousemus: Paavali sitoo kaiken pääsiäistunnustukseen, jota hän pitää samana kuin Jerusalemin apostolit. Seurakunta rakentuu Kristus-tunnustuksen varaan. Samalla Paavali opettaa ylösnousemuksen ruumiillisuudesta hyvin konkreettisesti.
Paavalin toinen kirje korinttilaisille
Kirjeen konteksti ja kirjoittaminen
Efesoksen kausi kesti pitkään ja ilmeisesti sen loppuvaiheessa Paavali joutui ristiriitaan Korintin seurakunnan kanssa. 2. Kor:sta käy ilmi, että Paavali on kirjoittanut Korinttiin useampia kirjeitä, kuin itse kaanoniin on sellaisenaan säilynyt. Luvussa 2:4 hän toteaa kirjoittaneensa kyynelissä ja sydän raskaana seurakunnan hajaannuksen ja holtittoman elämän tähden: ”Kirjoitin teille suuressa tuskassa, sydän raskaana ja kyynelsilmin, mutta en aiheuttaakseni teille surua, vaan osoittaakseni, kuinka suurta rakkautta tunnen erityisesti teitä kohtaan.”
Tämän kirjeen viitteitä on haettu Paavalin tekstistä, ja monet tutkijat katsovat, että kirje löytyykin samasta Paavalin kirjekokoelmasta, vaikkakin ilman tervehdyspuheita. Alkujakson 2. Kor. 1-9 sävy on sovinnollinen ja valoisa, mutta jakso 10–13 taas on ankara ja suorastaan hyökkäävä. Tästä syystä on ajateltu, että 10-13 sisältää ”kyynelkirjeen”, joka on näin ollen kirjoitettu jo ennen varsinaisen 2. Kor. laatimista.
Kysymys kyynelkirjeestä
Kyynelkirjeen sisältö on väkevä. Paavali varoittaa korinttilaisia ja ilmoittaa käyvänsä joidenkin ”kimppuun” (10:2), tosin hengellisin asein. Hän vangitsee ajatukset ”kuuliaisiksi Kristukselle” ja rankaisee tottelemattomuudesta (j. 5–6). Hän on ankara kirjeissään, ja aikoo toimia samoin paikan päällä, vaikka ei aiokaan ylpeillä kohtuuttomasti (j. 15). Paavali vartioi korinttilaisia ”intohimoisesti”, vaikka pelkää samalla, että käärme viettelee seurakuntalaiset. Hän vastustaa vääriä apostoleja, joiden sanomaa korinttilaiset mielellään kuuntelevat (11:13). Paavali myöntää puhuvansa kuin järjetön, mutta hän tekee kaikkensa voittaakseen seurakunnan takaisin. Hän kertoo henkilöhistoriansa ja koettelemuksensa vankeudessa ja ruoskittuna, jotta korinttilaiset ymmärtäisivät hänen panevan kaiken likoon evankeliumin puolesta. Hänen ylpeilynsä kohde ei ole hänen voimansa, vaan heikkoutensa, jossa Kristuksen voima asuu (11:30; 12:9). Matkustaessaan kolmannen kerran (12:4) Korinttiin Paavali on valmis uhraamaan sekä varansa että itsensäkin seurakunnan hyväksi (12:15).
Sovintokirjeen sisältö
Sovintokirjeessä Paavali toteaa, että hän on lykännyt Korintin-matkaansa säästääkseen seurakuntalaisia (1:23). ”Päätin näet, että vierailuni teidän luonanne ei tällä kertaa saa aiheuttaa mielipahaa.” (2:1). Nyt hän kirjoittaa sovittelevasti ja rohkaisee seurakuntalaisia antamaan anteeksi ihmiselle, joka on ennen tuottanut hänelle surua. Paavali itsekin antaa tälle anteeksi (2:7–10).
Kirjeen kirjoittamisen vaiheessa Paavali on jo lähtenyt Efesoksesta. Siellä hän ilmeisesti oli joutunut ”niin suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin” että hän pelkäsi jo henkensä puolesta (1:8). Efesoksen mellakan jälkeen Paavali kulki Troakseen, missä hänelle koitti hedelmällinen työkausi (2:12). Troaksesta Paavali on todennäköisesti vuonna 56 siirtynyt Makedoniaan. Kirje on kirjoitettu jossain Makedonian seurakunnassa, mahdollisesti Filippissä tai Tessalonikassa.
Paavali puhuu virasta, aarteesta saviastioissa, sekä sovinnon julistamisesta.
Luvussa 7 Paavali kertoo tarkemmin suhteestaan seurakuntaan. Hän on kuullut viestit Makedoniaan saakka. ”Vaikka tuotin kirjeelläni teille mielipahaa, en sitä kadu.” (7:8). Kyynelkirje ei ollut turha. ”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen.” (j. 10).
Varsinainen sovintokirje päättyy terveisiin Makedonian seurakunnan tilanteesta 8-9 ja köyhille tehtävän keräyksen tilasta. Tämän keräyksen suorittamisesta Paavali muistuttaa myös korinttilaisia (9:2).
Sovintokirjeen teologiasta
Paavali kuvaa seurakunnan Jumalan temppelinä, jossa Pyhä Henki asuu. Temppeli on siten uskonnollinen yhteisö. Se on käsitteenä kollektiivinen ja uusi “rakennus” muodostuu ihmisistä. Hänen mukaansa uskova ekklēsia on Jumalan huone, ja kristityt ovat tämän temppelin pyhä papisto. Paavali puhuu vuorotellen sekä yksittäisestä uskovasta että koko seurakunnasta Pyhän Hengen temppelinä.
Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen alkuosan retoriikka perustuu monin tavoin temppelin rakentamisen ja uuden temppelin pyhyyden teemoihin. Luvussa kolme Paavali katsoo ensinnäkin olevansa “taitava rakentaja”, joka laskee perustuksen uutta temppeliä varten. “Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.” (1. Kor. 3:11). Tämän jälkeen hän käyttää metaforaa pareneesiin: kunkin rakentaman hengellisen rakennuksen arvo mitataan tuomiopäivänä, kun tuli koettelee, “millainen itse kunkin aikaansaannos on” (j. 13). Seurakunta itse on Paavalille eskatologinen temppeli. Siksi sen pyhyyttä ei kukaan saa turmella.
Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli, ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jos joku turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te. (1. Kor. 3:16–17)
Paavali jatkaa siten Jeesuksen opettamaa ja jo juutalaisesta teologiasta tunnettua kahden temppelin eskatologiaa. Israelin Messias on temppelin rakentaja ja tämä temppeli on hengellinen yhteisö. Se on Jumalan basileia, ja apostolin tehtävänä on kutsua ihmisiä tähän seurakuntaan evankeliumin avulla. Jeesuksen opetusta soveltaen voidaan sanoa, että näin rakennetaan eskatologista temppeliä aivan erityisen peruskiven varaan, nimittäin Pietarin “kalliolle” eli Kristus-tunnustuksen varaan.
Tämän teologian mukaan jokaisen kristityn ruumis on Pyhän Hengen temppeli: “Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä.” (1. Kor. 6:19). Ontologinen näkökulma jatkuu yksilöön keskittyvällä kuvalla temppelistä. Uskosta osalliset Jeesuksen seuraajat ovat nyt se paikka, jossa Jumalan kirkkaus (shekina) asuu. Jumalan Henki ei ole palannut Jerusalemin temppeliin. Sen sijaan Henki palaa ihmisten muodostamaan temppeliin.
Käännösten vaikeus osoittaa teologisen pohdinnan monimutkaisuuden Paavalin käsitteiden äärellä. Kun hän siteeraa Vanhan testamentin kohtaa (2. Moos. 29:45; vrt. Jer 31:33, Hes. 36:28) hän ei puhu pelkästään kahden tahon välisestä suhteesta siten, että Jumala olisi seurakunnan jäsenten keskellä. Sen sijaan Paavalin ajatus voidaan ymmärtää ontologisesti, kuten niin monissa inessiivisissä ilmauksissa: Jumala on asuva uskovissaan (enoikēsō en autois). Jakso itse asiassa menettäisi merkitystään ilman ontologista näkökulmaa. Miten ihmiset voivat olla Jumalan temppeli, jos Herra itse jätetään temppelin ulkopuolelle käyskentelemään?
Paavalin selkein opetus Jeesuksen Kristuksen eskatologisesta temppelistä löytyy toisesta Korinttilaiskirjeestä. Vaikka kuudennen luvun jaksoon (6:14-18) ei usein kiinnitetä huomiota, se kuuluu Paavalin teologian viiteen ainutlaatuiseen helmeen yhdessä ehtoollistekstien (1. Kor. 11), pääsiäistunnustuksen (1. Kor. 15), kristologisen credon (Room. 1:3–4) ja kenosis-hymnin (Fil. 2) kanssa. Kaikissa näissä teksteissä Paavali kuvaa kristillisen identiteetin rajakohtia. Toisaalta tekstit ilmaisevat kristillisen uskon ydinsanoman ja toisaalta ne korostavat eroa uskon ja maailman välillä.
Korinttilaiskirjeen jakson ensimmäinen motivaatio löytyy tässäkin kohden pareneesista. Uskovan ihmisen tulee Paavalin mukaan ohjata elämäänsä uuden pyhyyskäsityksen mukaan. Siihen kuuluu erottautuminen epäjumalanpalveluksesta. Uudistuneen ihmisen tulee sulkea epäjumalat pois elämästään samalla ehdottomuudella, millä epäjumalien kuvat suljettiin pois Jerusalemin temppelistä.
Miten jumalien kuvat soveltuvat Jumalan temppeliin? Mehän olemme elävän Jumalan temppeli, niin kuin Jumala on sanonut: – Minä asetun heidän keskelleen ja vaellan heidän mukanaan. Minä olen oleva heidän Jumalansa ja he minun kansani. Siksi Herra sanoo: – Lähtekää pois heidän joukostaan ja erotkaa heistä älkääkä koskeko mihinkään saastaiseen, niin otan teidät vastaan ja olen oleva teidän Isänne ja te olette minun poikiani ja tyttäriäni. Näin sanoo Herra, Kaikkivaltias. (2. Kor. 6:16–18).
Pareneesi innostaa Paavalin jälleen kerran lainaamaan seurakunnan opetustraditiosta teologisesti painavaa ainesta, jonka sisältö ylittää monin verroin käsillä olevan kehotuspuheen aiheet (vrt. Filippiläiskirjeen hymnin suhde kohdan pareneesiin). Paavalin käyttämä tekstisikermä käsittää suuren joukon eskatologisia tekstejä Vanhasta testamentista. Kohta perustuu ilmeisesti täysin seurakunnan perinteelle, sillä siinä on lukuisia harvinaisia sanoja, joita ei löydy muualta Paavalin kirjeistä. Kyseessä on ainutlaatuinen katena (lat. catena, ketju) eli lainausten kooste pyhien kirjoitusten kohdista, jotka tarjoavat raamattutodistuksen Messiaan eskatologisesta temppelistä. Jakson jokainen lause tai lauseen osa rakentaa tekstien varassa näkemystä Jumalan eskatologisesta temppelistä.
1. “Minä asetun heidän keskelleen ja vaellan heidän mukanaan.” Ensimmäinen lainaus on otettu Mooseksen kirjoista. Erämaavaelluksesta puhuva lause korostaa sitä, miten Jumala itse asuu kansansa keskellä. Painotus on kansan kollektiivisessa yhteydessä Jumalaansa. Mooseksenkirjassa lausetta edeltävä jakso alkaa aiheeseen sopivasti epäjumalien kieltämisellä.
Teillä ei saa olla epäjumalia. Älkää pystyttäkö jumalien kuvia tai patsaita. Älkää veistäkö maassanne kuvia kiviin älkääkä palvoko niitä, sillä minä olen Herra, teidän Jumalanne. Pitäkää kunniassa sapatti ja määräykset, jotka olen siitä antanut. Pelätkää ja kunnioittakaa minun pyhäkköäni. Minä olen Herra. (3. Moos. 26:1–2)
Varoitukseen liittyy lupaus. Jos kansa elää Jumalan antamien säädösten mukaan, Herra antaa maahan rauhan (j. 6). Jumala antaa myös ihmisten saada suuren joukon jälkeläisiä (j. 9). Lisäksi Jumala lupaa Mooseksen johtamalle kansalle asua heidän luonaan. Tarkasti ottaen kohdassa puhutaan Jumalan temppelistä kansan keskellä: “Minä pystytän asumukseni teidän keskellenne enkä väsy teihin.” (3. Moos. 26:11). Sanatarkka käännös kuuluu: “minä asetan ilmestysmajani/telttani heidän keskelleen”. Hepreankielisestä tekstistä löytyy siten varsinainen motivaatio tekstikohdan käyttämiseen katenan alussa. Yhteys temppelin tematiikkaan löytyy siitä, että Jumala lupaa asettaa ilmestysmajansa eli temppelinsä (mishkan) ihmisten keskuuteen. Ajatus ei tule kreikankielisen Septuagintan käännöksestä, koska se ei tunne tätä vaihtoehtoa. Sen mukaan Jumala asettaa “liiton” ihmisten keskelle. Alkutekstin mukaan Herra asuu temppelissä kansan keskellä. Itse katena ei siten ole sidoksissa pelkästään Septuagintaan, vaan leikkii hepreankielisen Vanhan testamentin ajatuksilla.
Paavalin käyttämä traditio myös muuttaa ja ajankohtaistaa Mooseksenkirjojen tekstiä. Temppelin sijasta Paavalin lauseessa on sana “asua” (enoikein). Sen sanajuuressa on kyllä sana “asunto”, mutta se ei nouse edellä olevasta kohdasta. Katena yhdistää monta raamatunkohtaa taitavasti toisiinsa. Asumista tarkoittava sana on ilmeisesti otettu Hesekielin kirjasta (37:27 LXX), jossa esiintyy samaa sanajuurta oleva sana. Se puolestaan on käännös hepreasta (mishkan) ja tarkoittaa temppeliä. Katenan ensimmäinen lause on siten yhdistelmä Hesekielin ja 3. Mooseksenkirjan teksteistä. Ajatusta täydentää jo Mooseksenkirjoista löytyvä lupaus: “olen teidän Jumalanne, ja te olette minun kansani”. Kun Jumalan eskatologinen temppeli on kansan keskellä, Herra saa jälleen olla valitun kansan Jumala.
2. “Minä olen oleva heidän Jumalansa ja he minun kansani.” Tämän lauseen kohdalla edellä mainittu kahden eri tekstin yhdistyminen näkyy vielä selvemmin. Tooran perustaa täydentää ja tulkitsee profeetta Hesekielin kirjan yllä mainitusta kohdasta löytyvä toisinto: “Minun asuinsijani on heidän luonaan, minä olen heidän Jumalansa ja he ovat minun kansani” (Hes. 37:27). Vaikka lähtökohta on edellisen lauseen jatkossa, kyseessä näyttää itse asiassa olevan Hesekielin kirjan vastaava lause. Siinä Jumala lupaa armahtaa epäjumalanpalveluksensa tähden luvatusta maasta karkoitetut israelilaiset ja koota heidät takaisin omaan maahansa. Babylonin vankeudessa elävät saavat kuulla profetian siitä, että Jumala antaa Israelin kuolleisiin luihin jälleen hengen. Elämään herätetyt johdatetaan takaisin omaan maahansa. Paavalin käyttämän lainauksen edellä olevat lauseet itse Hesekielin tekstissä antavat sille enemmän sisältöä.
Näin sanoo Herra Jumala: Minä otan israelilaiset niiden kansojen keskeltä, joiden sekaan he ovat joutuneet, min kokoan heidät joka taholta ja tuon heidät omaan maahansa. Siinä maassa, Israelin vuorilla, minä teen heistä yhden kansan. Heillä kaikilla on oleva hallitsijanaan yhteinen kuningas. (Hes. 37:21–22)
Israelin restauraation keskushenkilönä on Hesekielin mukaan Daavidin poika, jonka johdolla kansa saa ikuisen liiton ja taatun rauhan. “Minun palvelijani Daavid on oleva heidän kuninkaansa, heillä kaikilla on yksi ja sama paimen.” Myös Hesekielin mukaan pakkosiirtolaisuuden evankeliumi toteutuu Messiaan johdolla. Kun pelastuksen aika koittaa, Herra saa jälleen olla Israelin Jumala. Siksi jakso huipentuu ajatukseen siitä, että Jumala asuu kansansa luona.
3. “Lähtekää pois heidän joukostaan ja erotkaa heistä älkääkä koskeko mihinkään saastaiseen.” Profeettojen todistus täydentyy katenassa Jesajan kirjan lainauksella. Itse lause antaa ensin sen vaikutelman, että kyseessä on pelkkä saastaisesta erottautuminen. Sanojen konteksti osoittaa kuitenkin, että myös tässä lainauksessa on samalla kyse eskatologisesta ilosanomasta pakkosiirtolaisuuden kärsimyksen alla elävälle Israelille. “Lähtekää pois heidän joukostaan ja erotkaa heistä älkääkä koskeko mihinkään saastaiseen.” (Jes. 52:11).
Myös Jesajan kirjan kohdan mukaan vapautuksen lauseet lausutaan vankeudessa elävälle Israelille: “Irrota kahleet kaulastasi, vangittu tytär Siion!” (52:2). Kansa myytiin ilmaiseksi orjuuteen, ja ilman rahaa heidät myös lunastetaan vapaaksi.
Puhjetkaa riemuun, te Jerusalemin rauniot, kaikki yhdessä iloitkaa! Herra on antanut kansalleen lohdutuksen, hän on lunastanut vapaaksi Jerusalemin! Herra on osoittanut pyhän käsivartensa voiman kaikkien kansojen silmien edessä, niin että maan kaikki ääret näkevät pelastuksen, jonka meidän Jumalamme on tuonut. Pois, pois, lähtekää Babylonista! Saastaiseen älkää koskeko, lähtekää pois sieltä, pitäkää itsenne puhtaina, te Herran pyhien astioiden kantajat! (Jes. 52:9–11)
Profeetan kehotus erottautumiseen tarkoittaa nimenomaan eksiilistä vapautumista ja liittymistä Jumalan pyhittämään kansaan. Tätä tukee lauseiden edeltä löytyvä eksiilin evankeliumin pääteksti (52:7), jonka viesti on sama, kuin Hesekielillä. Vapautuksen ilosanoman tullessa Jumalan basileia toteutuu: “Sinun Jumalasi on nyt kuningas”. Kun vapautuksen viesti saavuttaa pakkosiirtolaisuuden kahleissa elävän kansan, Jumala julistaa sille lähtökäskyn: lähtekää heidän joukostaan. Eskatologinen valtakunta on Jumalan pyhittämä ja siksi uusi ekklēsia erottautuu saastaisesta. Tämä lause palveli myös Paavalin tavoitteita kehotuspuheessa. Seurakunta on Jumalan eskatologinen temppeli, ja siihen kuuluvat uskovat erottautuvat lähtemällä pois maailmasta. Näin he erottautuvat saastaisuudesta samalla tavalla kuin Babyloniasta palaava Jumalan kansa.
4. “[N]iin otan teidät vastaan.” Eksiilin evankeliumi täydentyy lyhyellä viittauksella Hesekielin kirjan aikaisempaan kohtaan: “minä kokoan teidät” (Hes. 20:34). Lauseiden välinen yhteys ei näy käännöksistä, koska Septuagintasta saatu kokoamista tarkoittava sana (dekhomai) merkitsee sanatarkasti ‘vastaanottamista’. Siksi Uuden testamentin kohdassa kokoamisen ajatus katoaa tästä yhteydestä. Sikermässä sana viestii kuitenkin Hesekielin ajatusta. Israelin kansan historiaa ja elämää koskeva jännite on tässä Hesekielin kohdassa sama, kuin edellisissä kohdissa. Israel lankesi epäjumalanpalvelukseen ja elää yhä samassa synnissä: “Te palvotte samoja iljetyksiä ja olette minulle uskottomat. Vielä tänäkin päivänä te saastutatte itsenne, kun palvotte epäjumalianne, kannatte niille lahjoja ja uhraatte poikanne tuliuhrina.” (Hes. 20:30–31). Jumala varoittaa synnistä, mutta vastaa kansalle uudistamalla kuninkuutensa.
Niin totta kuin elän, sanoo Herra Jumala, minä olen teidän kuninkaanne. Minä hallitsen teitä väkevällä kädellä, minun käteni on koholla ja minun vihani on raju. Minä vien teidät vieraiden kansojen keskeltä, minä kokoan teidät [*dekhomai] maista, joihin olen teidät hajottanut, minä kohotan väkevän käteni ja syöksen vihani teihin. (Hes. 20: 33–34)
Jumala tuomitsee kansan ja “erottelee” heidän joukostaan kapinoitsijat. Pelastus ei koske kaikkia, vaan vain Israelin jäännöstä. Herra osoittaa rakkautensa uskollisille: “Koko Israelin kansa on vielä palveleva minua omassa maassaan, minun pyhällä vuorellani, Israelin korkealla vuorella – näin sanoo Herra Jumala. Siellä minä osoitan teille rakkauteni ja otan vastaan uhrinne, teidän satonne ensi hedelmät, kaikki teidän pyhät lahjanne.” (j. 40).
Katenan sikermässä kerrataan näin ollen pakkosiirtolaisten saamia lupauksia. Jumala kutsuu ihmisiä evankeliumilla ja kokoaa heidät kansojen keskeltä. Hän palauttaa uskovat omaan valtakuntaansa ja uudistaa heidän elämänsä.
5. “[J]a olen oleva teidän Isänne ja te olette minun poikiani ja tyttäriäni.” Seuraava lainaus liittyy Daavidin suvun saamien lupausten kollektiiviseen tulkintaan. Aiemmin on jo todettu, miten lapseuden tematiikkaa sovellettiin ensimmäisessä Aikakirjassa koko Israeliin (1. Aik. 17). Daavidin itsensä rakentaman temppelin sijaan Jumala lupasi rakentaa Daavidille temppelin, huoneen, joka on kollektiivisesti koko pelastunut Israel. Tämä temppeli on hengellinen yhteisö. Katenan mukaan Jumalan lapseus toteutuu siinä nimenomaan Daavidin saamien lupausten mukaan, kuten Samuelin kirjoissa sanottiin: “Minä olen oleva hänelle Isä, ja hän on oleva minulle poika” (2. Sam 7:14). Lapseus totetuu apostolisen opetuksen mukaan nimenomaan Kristuksen eskatologisessa temppelissä, joka on seurakunta itse. Silloin Jumala on uskoville Isä samalla tavalla, kuin Jeesukselle (vrt. Abba; Room. 8:15).
6. “[J]a tyttäriäni.” Katenan tekstien pieni maininta tyttäristä nostaa lapseuden teeman täydentäjäksi vielä uuden raamattutodistuksen Jesajan kirjasta (Jes. 43:6). Jesajan kirjan kuvaus lapseuden toteutumisesta sisältää erikseen maininnan tytöistä, mutta laaja teologinen konteksti säilyy samana. Kansojen keskuuteen hajotetut sukukunnat kutsutaan takaisin pelastuksen ajan koittaessa:
Tuokaa kaukaa minun poikani takaisin, maan ääriltä tyttäreni, tuokaa jokainen, joka on kutsuttu minun nimiini, jonka olen kunniakseni luonut, muovannut ja valmiiksi tehnyt. (Jes. 43:6–7)
Näin kutsutaan Jesajan mukaan esiin “kansa, joka on sokea, vaikka sillä on silmät” (j. 8). Silloin toteutuu pelastus yksin Jumalan tahdosta: “ei ole muuta pelastajaa kuin minä” (j. 11). Jumala tekee autiomaahan tien, joka itsessään jo on pelastuksen tie. Lapseus toteutuu lainauksen mukaan siten siinä uudistuksessa, missä rikkoneet otetaan takaisin valtakuntaan.
7. “Näin sanoo Herra, Kaikkivaltias (pantokrator).” Koosteen päättää Jumalan oma vakuutus. Se on todennäköisesti peräisin Daavidin saamasta lupauksesta, johon edellinen lause viittasi (2. Sam. 7). Hepreankielisen tekstin perusteella tehty suomennos ei tosin osoita tätä yhteyttä: “Herra Sebaot on sanonut näin”. Katenan kooste seuraa tässä kohden Septuagintan tekstiä. Siinä Jumalan nimi Sebaot käännetään Uudesta testamentistakin löytyvässä muodossa: “Näin sanoo Herra, Kaikkivaltias (pantokrator)” (2. Sam. 7:8 Septuagintan mukaan). Tiivis katena päättyy siten niihin johdantosanoihin, joilla Daavidille annetut lupaukset Naatanin profetiassa alkavat. Näin jopa sikermän viimeinen lause vahvistaa Naatanin profetian kollektiivisen tulkinnan: Jumalan lapseus toteutuu Daavidin pojan valtakunnassa. Syntyvä basileia on elävän Jumalan temppeli, jossa uskoville lahjoitetaan Jumalan pyhyys hänen armotekonsa perusteella.
Paavalin kirjeen seuraava lause osoittaa, että hän on todellakin lainannut Vanhan testamentin lupausten sikermää: “Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset” (7:1). Kyse on seurakunnan yhteisestä lupaustraditiosta. Käsitys pelastuksen seurakunnan luonteesta muodostuu näiden tekstien pohjalta. Jumalan temppelinä seurakunta sekä elää pyhyydestä että erottautuu maailmasta. Paavalin mukaan todistukset rohkaisevat siihen, että meidän tulee “pyhittää elämämme kokonaan hänelle”.
Raamattutodistusten sikermään on näin ollen koottu lukuisa määrä tekstilainauksia, joilla on sama teologinen tähtäyspiste. Hieman saman kaltainen eskatologisten tekstien kokoelma on löytynyt Qumranista (4QFor.), kuten kävi ilmi käsiteltäessä Jeesuksen opetusta temppelin rakentamisesta. Qumranissa uskottiin, että yhteisö toteuttaa Naatanin profetian lupauksen Daavidin pojan eskatologisesta seurakunnasta (2. Sam. 7:10): “Minä hankin kansalleni Israelilla asuinsijan ja juurrutan sen siihen, niin että se saa asua levollisesti aloillaan. Eivätkä vääryyden tekijät enää sorra sitä niin kuin ennen.” Qumranin selitys kuului: “Tämä tarkoittaa huonetta, jonka he rakentavat hänelle viimeisinä aikoina”. Temppeli oli lisäksi käsin tekemätön, kuten Mooseksen laulu (2. Moos. 15:17) sanoo.
Qumranin tekstikokoelma lainaa lisäksi Naatanin profetian ydintä (2. Sam. 7:12–14). Yhteisössä odotettiin Daavidin poikaa, joka tulisi johtamaan seurakunnan vapauteen. Pelastuksen seurakunta myös erotetaan langenneen kansan yhteydestä (Jes. 8:11), ja se puhdistautuu kaikesta saastaisesta (Hes. 44). Paavalin tekstikohtaan Florilegiumin lauseita yhdistää edelleen se, että tekstin mukaan uskovat ovat valon lapsia. Vastakohtaisuus pimeyteen on selvä. Lisäksi Qumranissa selitettiin, että Jumalan eskatologinen temppeli vapauttaa uskovat paholaisen vallasta: “minä annan heille rauhan Belialin pojista, jotka houkuttelevat heitä lankeamaan”. Qumranissa “pyhien seurakunta (qāhāl)” on lisäksi Belialin seurakunnan vastakohta (1QH 2.2). Vapautuksen tekstien kooste tulkitaan tietysti Qumranissa eri tavalla, kuin Uudessa testamentissa. Sen sisältö vastaa kuitenkin yllättävän suurelta osin alkukristillistä katenaa. Rinnakkaiskohta löytyy myös Leevin testamentista: “Tehkää valinta valon ja pimeyden suhteen, Herran lain ja Beliarin tekojen suhteen.” (TLev. 19:1).
Perustilanne on myös kaikissa Paavalin käyttämissä teksteissä yhtenevä. Langennut Israel elää pakkosiirtolaisuudessa Jumalan vihan alla. Jumala on kuitenkin luvannut Daavidin pojalle huoneen, eskatologisen temppelin, joka on pelastuneista ihmisistä koostuva uskonnollinen yhteisö. Israelin restauraatio toteutuu, kun kansa erottautuu epäjumalanpalveluksestaan ja jumalanvastaisen maailman saastaisuudesta. Jumala armahtaa kansaansa ja kokoaa omansa kansojen joukosta. Eskatologinen valtakunta on Jumalan basileia, jota Daavidin poika paimentaa isien saaman lupauksen mukaisesti ikuisena kuninkaana. Hänen kauttaan toteutuu lapseuden aika. Daavidin huone on kollektiivinen ekklēsia, jossa Jumala saa olla uskovien Isänä.
Paavalille katenan edustama teologia merkitsee pelastuksen seurakunnan perustetta. Jeesukseen uskovien ekklēsia on Kristuksen ruumis ja käsin tekemätön temppeli. “Mehän olemme elävän Jumalan temppeli.” Apostoli näkee Israelin restauraation toteutuneen, kun Daavidin poika sovitti uhrillaan koko syntisen maailman. Siksi Jumala pyhittää uudessa temppelissä jokaisen, joka tulee hänen armotyönsä piiriin. Lapseuden aika toteutuu Pyhän Hengen uudistuksena. Jumalan Henki asuu uudessa temppelissä ja siksi seurakunta on pyhä. Juuri siksi seurakuntaan voidaan soveltaa eksiilin evankeliumia ja eskatologisen temppelin teologiaa samassa merkityksessä, kuin missä se esiintyy Vanhan testamentin profeettateksteissä. Kristuksen luokse tulevat puhdistautuvat epäjumalanpalveluksesta ja kaikesta saastaisuudesta. He lähtevät pois kuolleiden kivijumalien luota ja löytävät yhteyden elävään Jumalaan.
Niinpä Paavalin soteriologisesta lähtökohdasta seuraa edelleen pyhitysteologinen tavoite. Uskovien tulee Paavalin mukaan elää temppelin kaltaisessa pyhyydessä: “Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle.” (7:1). Tästähän Paavalin ajatuskulku oli lähtenyt liikkeelle jo alun pitäen. Mitä yhteistä on epäjumalilla ja Jumalan temppelillä? Temppeli on pyhä, ja siksi jokaisen Pyhästä Hengestä elävän kristityn tulee myös valvoa temppelinsä pyhyyttä arjessa.