13. Paavalin kirje roomalaisille
Kirjoittaja ja kirjoittamistilanne
Roomalaiskirje on kirjoitettu seurakunnalle, jossa Paavali ei ole koskaan vieraillut. Seurakunta on syntynyt ilman Paavalin työtä ja ennen hänen työkauttaan, mahdollisesti jopa kolmatta kymmentä vuotta ennen Roomalaiskirjeen kirjoittamisaikaa. Se kuuluu täten niihin seurakuntiin, joiden parissa Paavali ei katso ensisijaisesti tekevänsä työtä (15:20). Kirjeensä lopussa Paavali osoittaa kuitenkin tuntevansa koko joukon seurakunnan opettajia sekä jäseniä.
Seurakunta on koostunut pienistä kotikirkoista (Room. 16:5), jotka lienevät kokoontuneet enemmän tai vähemmän salaa. Niihin kuului paljon juutalaiskristittyjä. Paavali tunsi heistä monia jopa nimeltä (16:7–11). Historiallista tilannetta ajatellen tämä tuntuu varsin luontevalta. Roomassa on Pompeiuksen valloitusretkistä lähtien ollut suuri joukko juutalaisia orjaperheitä. Paavalin aikoihin kaupungissa on asunut kymmeniä tuhansia juutalaisia, etupäässä orjia sekä vapautettuja.
Vuonna 49 Claudius oli karkottanut juutalaisia Roomasta. Tämä yhteiskuntaa häirinneiden levottomuuksien tähden suoritettu karkotus lienee koskenut lähinnä vastuunalaisessa asemassa olleita henkilöitä, ei kaupungin koko kymmentuhatpäistä juutalaisväestöä. Näiden karkotuksien aikana Rooman seurakunnan juutalaiskristityt työntekijät Aquila ja Priscilla ovat joutuneet lähtemään kaupungista (Ap. t. 18:2). Tällä pariskunnalla näyttää olleen kaikkein läheisin suhde Paavaliin. Muutettuaan Korinttiin he ovat tavanneet hänet ja työskennelleet hänen kanssaan siellä ja Aasiassa (Ap. t. 18:1–3,18). Roomaan Aquila ja Priscilla ovat päässeet palaamaan viimeistään vuonna 54 Claudiuksen kuoltua. Roomalaiskirjeessä tapaammekin heidät seurakunnan työnte-kijöinä ja Paavalin läheisinä ystävinä, jotka ovat henkensäkin uhalla puolustaneet Paavalia (16:4). He ovat olleet keskeisiä henkilöitä Rooman seurakunnassa ja heidän kotinsa on toiminut seurakunnan yhtenä kotikirkkona (16:3–5).
Milloin kirje kirjoitettiin? Paavali on ollut kolmannella lähetysmatkallaan ja kirjeestä käy ilmi, että hän on pian lähdössä Jerusalemiin. Hän vie Jerusalemin köyhälle seurakunnalle pakanaseurakuntien keräämän avustuksen (15:25). Paavali vietti matkansa loppuvaiheessa kolme kuukautta Kreikassa (Ap. t. 20:3). Luontevin paikka lienee ollut Korintti. Paavalin matkan ajoitus vaihtelee, mutta kirje lienee saneltu vuoden 57 vaiheilla.
Teologiset pääajatukset
(a) Paavalin evankeliumi. Roomalaiskirjeen sanoman keskuksessa on Paavalin evankeliumi (1:1). Tällä termillä on Vanhassa testamentissa aivan ainutlaatuinen teologinen merkityssisältö. “Evankeliumista” tulee käsite erityisesti Jesajan kirjan teksteissä. Hyvä sanoma kertoo siitä, että Jumala tarttuu pakkosiirtolaisuuden kurimuksessa elävän kansansa ja jopa koko maailman tapahtumiin. Jumalan kuninkuus ja valtakunta ovat tulossa. Hän asettuu valtaistuimelle ja ottaa hallinnon käsiinsä. “Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille: – Sinun Jumalasi on nyt kuningas!” (Jes. 52:7).
Uuden testamentin puolelta on jokaiselle kovin tuttua, että Jeesuksen julistus keskittyi juuri tällaiseen eskatologiseen Jumalan valtakunnan odotukseen. Evankeliumi toteutuu siinä, että Jumala antaa Messiaansa, Ihmisen Pojan, joka tuo pelastuksen kansalleen.
Kun Paavali Roomalaiskirjeen alussa määrittelee sanomansa, evankeliuminsa, ja evankelioimistyönsä sisällön, hän puhuu Jumalan valtakunnan tulosta pääsiäisen näkökulmasta. Jeesus on ylösnousemuksessa korotettu taivaalliseen valtaan (Room. 1:4). Hänestä on nyt tullut taivaan ja maan Herra, hänelle on annettu “kaikki valta taivaassa ja maan päällä”. Sanaan “evankeliumi” liittyy Uuden testamentin koko hätkähdyttävä opetus ja väite: Jumalan valtakunta ja itse Jumalan tulo toteutuivat siinä, kun Jeesus tuli maailmaan ja hänet lopulta korotettiin taivaalliseksi hallitsijaksi.
Evankeliumin julistaminen eli ilosanoman eteenpäin vieminen merkitsee Kristus-sanoman kertomista. Sovitus on suoritettu, Jumalan armoliitto kaikille kansoille on vahva. Uudistetun Daavidin valtakunnan Herra istuu kuoleman voittajana taivaallisella valtaistuimella. Iloinen sanoma tästä Herrasta siirtää kuulijat hänen valtakuntaansa. Tämä sanoma on Paavalille “Jumalan voima” (1:16). Juutalaisia ja kreikkalaisia ei voi enää erotella, koska on kysymys kaikista ihmisistä. Koko syntiinlankeemuksen rikos on nyt sovitettu.
Paavalille tämä sanoma on “se uskon sana, jota me julistamme” (Room. 10:8). Sen sisältönä on Jeesuksen kuolleista herättäminen (eli asettaminen taivaalliseksi kuninkaaksi ja Herraksi). Sen seurauksena puolestaan on se, että kuulijat tunnustavat Jeesuksen Herraksi, omaksi Herraksensa (10:9). Sanoma menee eteenpäin vain silloin, kun on tarpeeksi viestin viejiä. Niitä Paavali kaipaa lisää saman luvun lopussa. Ja ikään kuin ympyrän sulkemiseksi hän lainaa edellä mainittua Jesajan kirjan ydinkohtaa (52:7) jakeessa 10:15.
(b) Synti ja tuomio. Paavali on myös synnin ja tuomion teologi. Hän kirjoittaa hyvin terävästi Jumalan vihasta, joka kohtaa maailman syntiä. Muihin juutalaisiin opettajiin verraten hän laajentaa ajatuksen syntisiä kohtaavasta tuomiosta koskemaan kaikkia ihmisiä: “sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23; vrt. 3:9; 11:32). Syntinlankeemus on Paavalin teologiassa keskeisellä sijalla. Tämä näkyy erityisesti Aadam-typologiassa. Vanhan testamentin kertomuksessa olennainen kuoleman aihe nousee lankeemuksen metaforaksi. “Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä.” (Room. 5:12). Aadamissa kaikki ovat kuolleet ja heidät on täten predestinoitu rangaistuksen alaisiksi. Ajatukselle vapaasta tahdosta tässä teologiassa ei ole sijaa.
Tällaista näkemystä kutsutaan yleensä predestinaatioksi. Jumala on määrännyt tuomion kaikille ihmisille. Paavali ajattelee, että ihmisillä ei Kristuksen ulkopuolella voi olla mitään pelastumisen mahdollisuutta. Tässä kohden hän ajautuu jyrkkään vastakkainasetteluun muun juutalaisuuden kanssa. Temppelin uhrit eivät voi todella sovittaa ihmistä. Edes Jumalan tahdon noudattamiseen sitoutuminen ei voi tuoda ketään valittujen joukkoon. Ainoastaan Kristuksen sovituskuolema ja ylösnousemus uuteen elämään voivat antaa synteihinsä kuolleelle ihmiselle uuden elämän (Room. 6:1–5; 10:9–13). Valittujen joukkoon päässeet on siihen kutsuttu evankeliumin saarnalla. Kristittyjen erityisenä nimenä on “kutsutut” (Room. 1:6; 1. Kor. 1:2; Gal. 1:6). Jo juutalaisessa teologiassa merkittävän sijan saanut valinnan aihe tulee Paavalin teologian ratkaisevimmaksi teemaksi. Valinta tapahtuu Kristuksen evankeliumin kautta. Sanoma ylösnousseesta kutsuu kuolleet uuteen elämään.
(c) Jumalan vanhurskaus. Paavalin predestinaatioteologia kulminoituu käsityksessä vanhurskaudesta. Käsitys Jumalan pelastushistoriasta ja kaikkien ihmisten syntisyydestä yhdessä Kristuksen ainutkertaisuuden ajatuksen kanssa luovat näkemyksen oikeasta vanhurskaudesta. Todellinen, pelastava vanhurskaus tulee Jumalalta ja se lahjoitetaan Kristuksessa. Tästä syystä on periaatteen tasolla olemassa vain kaksi erilaista vanhurskautta: Jumalan antama tai ihmisen “oma” vanhurskaus. Kristuksen ulkopuolella ja uskonvanhurskauden ulkopuolella ihminen jää väistämättä “omavanhurskauden” varaan.
Tällaisen kaksijakoisuuden mukaan Paavali Roomalaiskirjeessä arvioi juutalaisten suhtautumista vanhurskauteen. Kristuksen hylänneet juutalaiset eivät tunne Jumalan vanhurskautta eivätkä täten Jumalan pelastustahtoa. He eivät ole tunnistaneet Jumalan pelastavaa toimintaa. “He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on, ja yrittäessään pystyttää omaa vanhurskauttaan he eivät ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta.” (Room. 10:3).
Paavalin vanhurskauskäsityksen olennaisena väitteenä on, että juutalaiset eivät ole “alistuneet” Jumalan vanhurskauden alle. He eivät ole hyväksyneet Jumalan valitsemaa pelastusta. Paavali ei täten väitä, että juutalaisuus olisi ollut tietoisesti omavanhurskas uskonto. Tokihan Israelilla oli lupaukset ja uhrit uskonsa perusteena. Paavali väittää kuitenkin, että pelastushistoriassa on ylitetty ratkaiseva rajalinja. Kristuksen tulon jälkeen ja pääsiäisen jälkeen lupausten potentiaali on keskittynyt Jumalan Pojan tuomaan vanhurskauteen. Vastustaessaan Kristusta ja hylätessään hänen tuomansa vanhurskauden monet juutalaiset hylkäävät itse Jumalan.
Onkin hyvä huomata, että Paavali käyttää paljon termiä “Jumalan vanhurskaus”. Siitä laki ja profeetat todistavat, mutta nyt se on ilmoitettu ilman lakia (3:21). Vanhassa testamentissa Jumalan vanhurskaus merkitsee Jumalan pelastavaa ja oikeuden toteuttavaa työtä. “Autuas se kansa, joka tuntee juhlariemun… sinun vanhurskautesi voimasta heidät korotetaan” (Ps. 89:16–17). Tämä vanhurskaus merkitsee suurta oikeutta: “hän tuomitsee maanpiirin vanhurskaudessa ja kansat uskollisuudessansa” (Ps. 96:13). Jesajakin tietää odottaa pelastuksen tulevan Jumalan vanhurskauden kautta: “Siion lunastetaan oikeudella ja sen kääntyneet vanhurskaudella. Mutta luopiot ja syntiset saavat kaikki turmion” (1:27–28).
Tämä Jumalan vanhurskaus on uskonvanhurskautta, jonka Jumala itse lahjoittaa syntisille, koska he ovat “Jumalan kirkkautta vailla” (3:22–23). Jumala tuo siis oikeuden kaikille ihmisille. Hän ei voinut toteuttaa tuota oikeutta pelkällä tuomiolla, koska silloin kaikki olisivat tuhoutuneet. Päinvastoin, hän on “jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit” ja tuominnut ne kaikki Kristuksessa. Näin Kristuksesta tuli syntiuhri ja sijainen meidän edestämme. Ihminen ei voi saavuttaa omaa vanhurskautta, vaan Jumala vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen (3:26).