18. Paavalin kirje Titukselle
Kirje Titukselle avaa meille näkökulman Paavalin oppilaiden ja työtoverien elämään. Kirjeessä kaikuu Paavalin opetuksen perustava sanoma sekä huoli Kreetan seurakuntien kestävyydestä. “Apostolina olen saanut tehtäväkseni auttaa Jumalan valittuja uskomaan, tuntemaan pyhän totuuden ja toivoen odottamaan ikuista elämää.” (1:1–2). Evankeliumin päämääränä on aina usko, syntisen pelastuminen. Siksi evankeliumin palveluksessa oleminen on ensisijaisen tärkeätä. Jumala ilmoitti evankeliuminsa, kun “oikea aika oli tullut”. Jumala on historian Jumala ja hän tietää aikansa. Kristus tuli tuomaan pelastuksen oikealla ajalla. Silloin Jumalan pelastushistoria tuli täyttymykseen.
Järjestys seurakuntaan: Seurakunnan johtajista käytetään Tituksen kirjeessä samoja nimityksiä kuin Timoteuskirjeissä. Vanhimpia eli “presbyteerejä” kutsuttiin myös kaitsijan toimeen, episkopos. Tuosta tuli myöhemmin nimitys “piispa”, jolla tarkoitettiin työntekijöiden johtajaa. Seurakunnan johtajalle asetettiin kovat vaatimukset pitkässä listassa, jossa mainitaan tarkkoja yksityiskohtia moraalista ja itsehillinnästä. Seurakunnan johtajalla tuli olla hyvä maine, jotta häntä eivät pilkkaajat pääse syyttämään. Timoteuskirjeen tapaan tässäkin seurakunnan johtajaa verrataan perheenisään, joka osaa hyvin ohjata toisia. Kirje onkin ehkä suunnattu enemmän seurakunnille, kuin Titukselle.
Seurakunnan johtajalle annetaan lisäksi tärkeä ohje: hänen tulee pitää kiinni Paavalin opista. Vain siten hän voi varjella ihmisiä “villitsijöistä” ja oman voiton pyytäjistä. Tuota ohjetta on vaikea laittaa käytäntöön. Oppiin liittyvät asiat tuntuvat kuivilta ja “elävä” kristillisyys vaikuttaa usein paljon vapaammalta. On kuitenkin huomattava, että oikea opetus ja oppi johtaa terveeseen uskoon ja on sielunhoidollista. Kiista muistuttaa, että harhat hajottivat pian Paavalin nuoria seurakuntia.
Kiistat: Paavalin mukaan ihmisiä pitää jopa nuhdella ankarasti, jotta “he tulisivat uskossaan terveiksi” (1:13). Onkin viisasta verrata huonoa oppia sairauteen ja hyvää oppia terveyteen. Väärä opetus saa nimittäin ihmisen heikoksi omatunnossaan ja yrittämään parannusta sellaisista solmuista, jotka eivät ole lainkaan syntiä. Toiset helposti syyllistävät häntä väärillä käskyillä ja itsevalitulla askeettisuudella. Ihmiset juoksevat kasteiden perässä ja odottavat Pyhän Hegen kokemuksia, vaikka tärkeintä olisi saada kuulla vapauden evankeliumi Kristukselta.
Tuollaiseen sairauteen ei ole kuin yksi lääke: oikea oppi. Se on opetus Kristuksesta, joka on tullut pelastamaan syntisiä. Mitä syntisemmäksi koet itsesi, sitä parempi – koska sitä varmemminhan silloin kuulut niiden joukkoon, jotka tarvitsevat pelastusta. Oppiin liittyy pareneesi, joka kehottaa uskovia erottamaan synnin tavallisesta elämästä.
Paavalin katekismus: Teologisen koosteen huipentumassa kolmannessa luvussa tulee esille Paavalin “katekismus”, lyhyt uskonoppi autuuteen. Sen lähtökohtana on realistinen ihmiskäsitys. Syntisyydestä ihmiskunta ei pääse eroon (3:2). Meidät voi pelastaa vain Jumalan rakkaus. Hän pelastaa meidät armosta, ei omien tekojemme tähden. Tuo Jumalan rakkaus näkyy erityisesti kasteessa. Siinä Jumala pesee meidät puhtaaksi synnistä ja pukee meidät Kristukseen. Pyhän Hengen uudistus merkitsee sitä, että Kristus tulee meille rakkaaksi, vaikka ennen olemme olleet Jumalan vihollisia. Kristus on meidän vanhurskautemme. Meitä ei enää voida tuomita, koska Jeesus on sovittanut syntimme täydellisesti.
Viroista pastoraalikirjeissä ja Paavalin teologiassa: Apostolien teot kyllä tuntee kaitsijan (episkopos) viran. Nuoriin seurakuntiin asetettiin vanhimmisto, ja Miletoksen puheessa Luukkaan Paavali muistuttaa, että Pyhä Henki on asettanut Efesoksen johtajat episkopoksen virkaan seurakuntaa kaitsemaan. Filippiläiskirjeessä, jota kukaan ei esitä epäaidoksi, Paavali osoittaa tervehdyksensä niille, jotka ovat ”seurakunnan kaitsijoita ja palvelijoita” (episkopois kai diakonois). On ilmeistä, että synagogasta saadun esikuvan mukaisesti Paavali on asettanut perustamiinsa seurakuntiin kaitsijat ja diakonit. Malli on siten aivan sama, kuin pastoraalikirjeissä.
Uusi kronologia: Mounce (Word) katsoo, että pastoraalikirjeet voidaan ajoittaa Paavalin Rooman vankeuden jälkeiseen aikaan. (1.a. Matka länteen?) 1.b. Paavali lähettää Timoteuksen Efesokseen (ens. kirje). 2. Paavali tekee lähetysmatkan Kreetaan Tituksen kanssa, jättää tämän sinne ja kirjoittaa esim. Makedoniasta kirjeen. 3. Paavali on menossa talveksi Makedonian Nikopolikseen Adrianmeren rannalle (meritie Italian Via Appialle). Hän lähettää Kreetaan Artemaksen tai Tykikoksen ja kutsuu Tituksen Nikopolikseen (Tit. 3:12). 4. Ehkä tämän jälkeen seuraa lähetysmatka pohjoisempaan Dalmatiaan (ja sieltä mahdollisesti jopa ”lännen rajoille”). 5. Myöhemmin 2. Tim. Paavali on jo uudelleen vankina Roomassa. Tässä kirjeessä hän mainitsee monta kaupunkia Troaksesta Dalmatiaan. Nämä saattavat viitata matkoihin ennen Nikopolista (sielläkö vangiksi?) ja Tituksen Dalmatian missioon. Roomassa vain Luukas on hänen kanssaan ja hän kutsuu ”rakkaan poikansa” luokseen nyt, kun ”lähdön hetki” on tullut. Tämän kronologian mukaan pastoraalikirjeet voivat olla tärkeä historiallinen todiste Paavalin viimeisistä vaiheista v. 62–64. Kirjeiden informaatio Kreetan ja Dalmatian missiosta on ainutlaatuinen, puhumattakaan Paavalin telotuskuolemasta Roomassa (varhaiskristillisen perinteen mukaan Neron vainoissa n. 64).