4. Matteuksen evankeliumi
Matteuksen henkilö
Perinteisen käsityksen mukaan evankeliumin tarkoittama Matteus on yksi kahdestatoista apostolista, joka oli ennen kutsumistaan publikaani eli tullimies. Tätä perinnettä voidaan kyseenalaistaa hypoteettisilla syillä, mutta asian varmentamiseksi ei ole olemassa käypiä argumentteja. Muut selitykset jäävät siten enemmän uskomuksen tasolle, kuin perinteinen näkemys.
Eusebioksen kirkkohistoria antaa Matteuksesta mielenkiintoisen huomautuksen. Se on Papiaksen maininta (Eusebioksen kirkkohistoria III.39.16). Thurén kääntää sen seuraavasti: “Mutta Matteuksesta on sanottu näin: ‘Matteus puolestaan on laatinut heprean/aramean kielellä yhtenäisen esityksen logioneista (so. Herran sanoista ja teoista), mutta (aluksi) itse kukin tulkkasi niitä niin hyvin kuin osasi” (vrt. kr. syntaxin toon kyriakoon …. logioon).
Hieromymus puolestaan kirjoittaa 400-luvulla näin:
– Matteus on ensimmäisenä kirjoittanut evankeliumin Kristuksesta. Sen hän on tehnyt Juudeassa juutalaisuudesta uskoviksi tulleita varten heprean kirjaimin ja kielellä. Kuka sen on sittemmin kääntänyt kreikaksi, ei ole enää varmaa. Heprealainen teksti on yhä tallella Kesarean kirjastossa, jonka marttyyri Pamfilos on huolellisesti koonnut. Syyrian Beroian nasarealaiset, jotka käyttävät tätä kirjaa, ovat antaneet myös minulle tilaisuuden kopioida sitä. Ansaitsee huomiota, että missään kohdassa, missä evankelista lainaa VT:n todistuksia, joko omasta puolestaan tai Herran sanoina, hän ei seuraa Septuagintaa vaan heprealaista alkutekstiä.
Kirjoittamisen ajankohta
Selkeitä ajoittamisen perusteita ei ole. Koska Ignatios lainaa Matteusta, evankeliumi on kirjoitettu ainakin ennen 100. Monien mielestä ajankohta sijoittuu jaksolle 80-100. Ajoittamisen argumentit ovat kuitenkin usein ongelmallisia. Onko evankeliumi kirjoitettu ennen vai jälkeen Jerusalemin hävityksen? Vanhan tulkinnan mukaan jälkeen, koska tiettyjen lausumien uskottiin puhuvan siitä (jälkikäteen). Nykyään yleistyvän tulkinnan mukaan mikään evankeliumi, ei edes Matteus, hyödynnä Jerusalemin hävitystä aiheena. Sen sijaan eskatologiset tapahtumat esiintyvät evankeliumeissa jäsentymättöminä. Siksi olisi johdonmukaisempaa ajatella, että teksti on koottu ennen juutalaissotaa 66-70. Mikäli alkuperäinen Matteus on arameankielinen, se on voitu näin ollen koota jo 50-luvulla. Matteuksen evankeliumin auktoriteettina on yleensä pidetty Antiokian seurakuntaa. Siksi kreikankielisen Matteuksen synty voitaneen sijoittaa sinne.
Kirjan jäsennyksestä ja teologiasta
Matteus avaa evankeliuminsa juutalaisen opettajan ja tradition välittäjän tapaan. Hän esittelee tarkasti Jeesuksen daavidilaisen syntyperän ja perustelee sen avulla hänen messiaanisuuttaan. Sukuluettelo ei kuitenkaan ole pelkkä genealogia. Sen sijaan se on kristologinen kertomus. Matteus ei kirjoita pelkkää Jeesuksen historiaa. Hän julistaa korkeata kristologiaa maailman Vapahtajasta. “Jeesuksen Kristuksen, Daavidin pojan ja Abrahamin pojan, sukuluettelo.” Nasaretin Jeesus on juutalaisten Messias-kuningas, voideltu eli Kristus. Hän on ensinnäkin kuninkaallinen vapahtaja, Daavidin suvun toivo. Tämän lisäksi hän on alusta lähtien myös Abrahamin poika, Iisak, jonka isä on valmis uhraamaan suuremman päämäärän tähden.
Lisäksi Matteus korostaa, että Jeesus on syntymästään lähtien Jumalan lähettämä Immanuel, jonka tehtävänä on vapauttaa Jumalan kansa sen synneistä (1:21-23). Immanuelin sanatarkka selitys jakeessa 1:23 antaa sekin kristologisen viestin: “Jumala on meidän kanssamme”. Matteuksen evankeliumin kertomus saa kehykset inkarnaation syvästä todellisuudesta. Jumala on astunut ihmisten keskuuteen. Siksi evankeliumi loppuu lähetyskäskyn lohdulliseen lupaukseen: “minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”.
Messiaanisen ajan merkit toteutuvat kohta kohdalta Jeesuksen toiminnassa. Samalla tuo toiminta kuitenkin synnyttää ristiriidan perinteisen juutalaisuuden kanssa ja ajaa Jeesusta kohti lopullista konfliktia ja kuolemaa. Evankeliumin jäsennystä ohjaa apokalyptinen eskatologia: alun autuaaksi julistamiset (makarismit) saavat lopussa vastapainokseen ankarat profeetalliset voi-huudot. Lista makarismeista selittää siten ensin sitä, miten Jumala vastaa pakkosiirtolaisuuden hengellisessä ja fyysisessä kurimuksessa eläville israelilaisille. Jumala antaa vanhurskauden sateen taivaasta ja pelastaa oman kansansa – nyt, kun Daavidin poika on tullut. Lopusta löytyvä lista voi-huudoista puolestaan esittää varoituksen syntiensä vallassa elävälle pakkosiirtolaisuuden kansalle. Ihmisten tulee tehdä parannus ja kääntyä Jumalan puoleen. Muuten he tuhoutuvat Jumalan vihan alle.
Matteus on usein esitelty lain saarnaajana, joka tekee Jeesuksesta auktoritatiivisen lain opettajan. Laki ja profeetat saavat täyttymyksensä uudessa vanhurskaudessa ja rakkauden käskyssä. Painopisteen ajatellaan olevan Jeesuksen opetuksessa. Markukseen verrattuna Matteus sisältääkin enemmän juuri Jeesuksen puheita. Lakia ei niissä kumota. Se saa täyttymyksen uudessa vanhurskaudessa, jonka vuorisaarna esittää. Lakia painottava selitys kuulostaa kuitenkin koko evankeliumia ajatellen liian yksipuoliselta.
Matteuksen evankeliumi sisältää myös selvän opetuksen Jeesuksen kärsimystiestä. Jesajan kirjan luvun 53 mukaisena Jumalan palvelijana Jeesus huolehtii syntisistä ja väheksytyistä (Matt. 8:17). Pelastus on kiinni uskosta, joka seisoo tai kaatuu messiastunnustuksen varassa (16:16ss.). Kohdassa 20:28 Matteus ottaa esille Markukselle tärkeän lauseen lunnasrahoista (Mark. 10:45). Ehtoolliskertomuksessa hän puolestaan painottaa, että Jeesuksen liiton veri vuodatetaan monien edestä “syntien anteeksiantamiseksi” (26:28).
Vuorisaarnan asema evankeliumissa on kieltämättä keskeinen. “Matteus ylittää Markuksen esityksen myös siinä, että Vuorisaarnasta lähtien hän kuvaa Jeesuksen Messiaaksi, joka asettaa opetuslapsensa (ja heidän kauttaan koko kansan) Mooseksen tuoman lain eteen. Se nostaa esiin Jumalan alkuperäisen tahdon. Matteuksen mukaan Jeesus tuo Jumalan todellisen tahdon esiin monin tavoin. Messiaanisen voimansa vallalla hän korottaa näkyville Siinain lain todellisen tahdon ja merkityksen, joka on ollut peitossa väliaikaisten ja ihmisten sydämen kovuuden tähden annettujen yksityisten säädösten (vrt. 19:8) alla. Kun seurakunta noudattaa Jumalan tahtoa ja käskyn mukaan rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä vihollisetkin mukaanlukien (5:43ss., 22:34ss.), ihmisten vanhurskaus on suurempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten. Silloin he voivat omalla kohdallaan olla varmoja lopunajallisesta pelastussanomasta, jonka maailmaan palaava messiaaninen Ihmisen Poika ja maailmanhallitsija Jeesus Kristus tuo mukanaan. Mutta vain silloin!” (Stuhlmacher, Evangelium).
Lain painotus tulee ymmärrettäväksi historiallisista syistä, koska evankeliumin taustalla on ilmeisiä vastakkainasetteluja. Evankeliumin täytyy ensinnäkin vastata synagogan syytöksiin. Jeesuksen ja kristittyjen väitettiin halveksivan lakia (5:17-20; 23:3). Toisaalta Matteuksen on vedettävä rajaa pakanakristilliseen hurmokseen. Siinä on vaarana intoilla henkien ulosajamisesta ja unohtaa Jumalan rakkaudellinen tahto (vrt. 7:21s.).
Tietty jännite sovitussanoman ja täydellisyyden vaatimuksen välillä herättää kysymyksen, miksi Matteus ottaa esille Jeesuksen ankaralta kuulostavan vaatimuksen niin voimakkaasti. Ensinnäkin on huomattava, että Jeesuksen opetuksen taustalla on sama viisausteologinen lakikäsitys kuin Paavalilla. Lain olemus on rakkaus ja se on yhtä Jumalan luomisjärjestyksen kanssa. Siksi jokainen lain rikkomus on rikkomus Jumalaa ja hänen luomaansa elämää vastaan. Jumalan tahdon mukainen elämä ei siksi voi tehdä kompromisseja rakkauden toteuttamisen kanssa.
Tuota hyvin selkeää lakikäsitystä ei tule asettaa väärällä tavalla ristiriitaan Matteuksenkin esille tuoman sovitussanoman kanssa. Lain julistamisella on apokalyptis-eskatologinen merkitys. Sen on määrä osoittaa ihmisten syntisyys todeksi. Vain syntiset tarvitsevat kärsivää Messiasta, joka antaa henkensä lunnaiksi heidän edestään. Juuri sellaisista ihmisistä tulee Jeesuksen seuraajia, kun he Herran seurakunnassa saavat ehtoollisyhteydessä elää jatkuvassa syntien anteeksiantamuksessa.
Sen ohella on huomattava, että Jeesuksen opetus tuomion ylösnousemuksesta on ankara. Jokainen tuomitaan tekojensa mukaan. Tuota tuomiota ei kuitenkaan voi ulottaa armahdettuihin syntisiin. Heidät on lunastettu kalliisti Jeesuksen verellä. Tuollaisen sovitusteologian ohella Matteuksella esiintyy uskoville osoitettu ehdoton kuuliaisuuden vaatimus. Se on tyypillistä juutalaiskristilliselle julistukselle, kuten Heprealaiskirjeestä ja Jaakobin kirjeestä voidaan nähdä. Lankeaminen pois Jeesuksen yhteydestä takaisin jumalattomuuteen vie ihmisen takaisin predestinoidun eli väistämättömän tuomion alle. Siksi rakkauden vaatimuksen kanssa ei voi tehdä kompromisseja.
Matteuksen soteriologiaa kuvastaa hyvin Jeesuksen kuolinhetken tulkinta. Jerusalemissa on suuri maanjäristys ja temppelin esirippu repeää ylhäältä alas asti. Itse esiripulla on juutalaisessa teologiassa olennainen rooli. Temppelissä se varjelee Jumalan pyhyyttä erottaessaan Pyhä-huoneesta debirin eli Kaikkeinpyhimmän. Näin tuo paksu verho muodostuu rajaksi, joka kätkee taakseen Jumalan asumuksen. Kaikkeinpyhimmässä Jumalan läsnäoloa kuvaa liitonarkku, jota varjostavat kerubit kannattelevat Jumalan valtaistuinta (merkavah).
Temppelin esirippu toimii siten rajana maallisen ja pyhän, inhimillisen ja jumalallisen, sekä eräässä mielessä myös maanpäällisen ja taivaallisen välillä. Israelin uskossa ylipapin rooliin kuuluu tuon rajan ylittäminen ja Jumalan kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Kun monissa uskonnoissa jumaluuden kohtaaminen mielletään tabun tai taivaallisen majesteettisuuden kautta, Israelin uskossa se jäsennetään syntikäsityksen avulla. Ylipapin toiminnan kautta toteutuva kollektiivinen Jumalan kohtaaminen tapahtuu sovitusveren pirskottamisen ja syntien armahtamisen kontekstissa. Sijaisuhrin veri viedään verhon taakse, liitonarkun kannen päälle, Jumalan kasvojen eteen.
Kun verho repeää pitkäperjantaina, suoja maallisen ja pyhän väliltä murtuu. Ihmiset näkevät Kaikkeinpyhimpään ja Jumalan maailma paljastuu kaikille. Uskonnollisessa mielessä tämä merkitsee Jumalan pyhyyden häpäisemistä hieman samaan tapaan, kuin sotapäälliköt olivat historian kuluessa sen häpäisseet kävelemällä valloitusretkensä päätteeksi suoraan kaikkeinpyhimpään. Esirippu menettää merkityksensä ja näin itse asiassa koko temppeli menettää perimmäisen funktionsa.
Toisin sanoen, kun Jumalan Poika häpäistään teloittamalla hänet rikollisena ristillä pilkkahuutojen saattelemana, samaan aikaan Jumala itse häpäistään temppelissä. Esiripun revetessä Pojan kuoleman hetkellä Isä ottaa häpeän päällensä. Jumala ei tämän jälkeen ole enää kohdattavissa valitun kansan temppelissä. Ylipapin toimilla ei ole mieltä, koska Jumalan koskematon pyhyys on menetetty. Esiripun takana toimitettu sovitus on menettänyt vaikutuksensa, koska Jumalan huone on profanoitu. Sovituksen fokus siirtyy toisaalle.
Matteus itse ei täydennä tätä teologiaa sanallisesti. Hän vain asettelee tilanteet rinnakkain ja luo kertomuksella sisällöt, jotka koskevat temppeliteologiaa. Tämä kärsimyskertomuksen näkökulma ei kuitenkaan jää vaille seurauksia. Monen Uuden testamentin kirjoittajan ajatukset liittyvät joko Kaikkeinpyhimpään tai verhon avautumiseen.
Evankeliumi loppuu suunnattomaan missionaariseen näkymään. Ylösnoussut ilmestyy opetuslapsille Galilean vuorella täydessä Ihmisen Pojan voimassa (28:16s.). Hänen herrautensa on sama, mistä Markuksen evankeliumi on puhunut. Lopunajalliselle messiaaniselle kuninkaalle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän lähettää opetuslapset julistamaan evankeliumia kaikille. Hän lupaa heille läsnäolonsa tämän maailmankauden loppuun asti.