5. Markuksen evankeliumi
Markuksen henkilö
Eusebiuksen kirkkohistoriassa viitataan Papiaan katkelmiin, joiden mukaan Markus olisi nimenomaan Pietarin ajatusten kokoaja ja tulkki. Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä hän esiintyy luonnehdinnalla: “minun poikani Markus” (5:13). Markuksen on katsottu olevan Uudessa testamentissa muutoinkin tunnettu Johannes Markus (roomalainen nimi Marcus). Hän oli Barnabaksen serkku (Kol. 4:10). Hänen äitinsä taas omisti Jerusalemissa talon, jossa toimi yksi kotiseurakunnista. Näiden lähteiden perusteella hän oli alkuseurakunnassa hyvin tunnettu henkilö.
Henkilön samastaminen evankeliumin kirjoittajaan on luonnollisestikin herättänyt kiistaa. Minimalistien mielestä evidenssi ei riitä. Toisaalta kuitenkin kaikki vanhimmat dokumentit puhuvat Johannes Markuksen puolesta. Eusebiokselta löytyy jakso Papiaan tekstiä, johon moni nykyään vetoaa.
Papiaan edellä mainittuihin sanoihin on lisättävä se perintätieto, minkä hän kertoo Markuksesta, evankeliumin tekijästä, seuraavin sanoin: “Tämänkin sanoin presbyteeri: Markus, joka oli Pietarin tulkki (hermeneutees), kirjoitti tarkkaan mitä hän muisti (hosa emneemoneusen), hän ei kuitenkaan järjestyksessä (taksei) kirjoitanut sitä, mitä Herra sanoi ja teki. Sillä hän ei ollut kuunnellut Herraa eikä seurannut häntä, vaan myöhemmin hän oli, kuten olen sanonut, seurannut Pietaria. Tämä esitti opetuksiaan tarpeen mukaan, ei tehdäkseen Herran lausuntojen kokoelmaa [?]. Sen tähden ei Markus menetellyt väärin kirjoittaessaan osan niistä, sen mitä hän muisti. Yhtä asiaa hän piti silmällä, ettei jättäisi mitään kuulemastaan mainitsematta sekä ettei niissä esitettäisi mitään väärin.” Tämän on Papias kertonut Markuksesta. (Kirkkohistoria 3.39.14–16)
Kuten Jukka Thurén toteaa, on aika palauttaa perusluottamus Papiaksen asiantuntemukseen. Pietarin “tulkkina” Markus ei ole ollut suinkaan kielenkääntäjä, vaan kirjallinen avustaja, toisin sanoen ystävä ja kirjuri (näin Hengel). Tämä vastaa termin merkitystä antiikissa. Hän ei kirjoittanut ylös vain sitä, mitä sattui muistamaan, vaan suullisen perimätiedon muistinvaraisen aineksen. Toisen temppelin ajan juutalaisuudessa ja antiikissa yleisestikin korostettiin suullisen perimätiedon varmuutta ja luotettavuutta. Se opetettiin tarkasti ja opetuksen antajien henkilökohtaiseen auktoriteettiin voitiin luottaa. Opetuksen vakiintuessa se kuitenkin kirjoitettiin ylös. Tätä kuvaa myös Eusebioksen usein käyttämä verbi apomneemoneuein, “kirjoittaa muistitieto ylös”. Järjestys (taksei) ei tarkoittanut aikajärjestystä, vaan esityksen järjestystä. Sana ilmaisee suunnitellun esityksen rakentamista. Lausuntojen “kokoelma” (syntaksis) puolestaan tulisi kääntää yhtenäiseksi kokonaisesitykseksi. Papiaksen mukaan Markus ei vielä tällaista luonut, mutta Matteuksen evankeliumia voidaan pitää jo oikeana syntaksina. Markuksen evankeliumi on Papiaksen mielestä siten kokoelma hyödyllisiä kertomuksia Jeesuksesta.
Kirjoittamisen ajankohta
Tarkkoja ajoittamisen perusteita ei luonnollisestikaan ole myöskään Markuksen evankeliumille. Koska Markus on elänyt alkuseurakunnan keskellä sekä Jerusalemissa että muualla, ja tuntenut sekä Paavalin (ks. jännite Ap. t. 15:36s) että Pietarin läheisesti, hänellä on ollut aitiopaikka seurakunnan opetukseen. Näin hän ei ole ollut pelkästään Pietarin opetuksen varassa. Hänen toiminta-aikansa sijoittuu näin ollen heti vuosiin 30-42. Takarajana ovat Neron vainot, jotka keskittyvät vuoteen 66 jKr. Samana vuonna alkoi juutalaissota, ja niin juutalaiset kuin kristityt joutuivat lähtemään Jerusalemista. Kirjoittamisajankohdan voi sijoittaa henkilökohtaisin perustein 50-luvun loppuun tai 60-luvun alkuun. Tarkkoja kiintopisteitä ratkaisulle ei ole.
Kirjan jäsennyksestä
Markuksen evankeliumi on lyhyydessään ja iskevyydessään ainutlaatuinen. Vaikka evankeliumi saattaa ensin vaikuttaa pelkältä traditiojaksojen kokoelmalta, se on mitä suurimmassa määrin narratiivisten tavoitteiden ohjaama. Oliko Markus Pietarin kirjuri? Tälle yksityiskohdalle ei sinänsä ole sen varmempia perusteita, mutta se herättää erityisen mielenkiinnon Pietarin henkilöä kohtaan Markuksen evankeliumissa. Jos lyhyttä evankeliumia tarkastellaan erotellen siitä kärsimyskertomus ja sitä edeltävä toiminta omiksi kokonaisuuksikseen, Pietari nousee yllättävällä tavalla paitsi opetuslapsijoukon keskushenkilöksi, myös itse kertomuksen avainhahmoksi Jeesuksen ohella. Evankeliumi itse asiassa jaksottuu Pietarin henkilön mukaan. Narratologisesti hän saa siten suorastaan interpretantin luonteen kertomuksen kokonaisuutta tulkittaessa. Avainkohdat kuuluvat seuraavasti:
Pietarin kutsuminen (1:16) sekä Pietarin koti ja anoppi (1:30)
Pietari ja kuolleen herättäminen (5:37)
Suuri tunnustus (8:29)
Epäily ja nuhtelu (8:33)
Kirkastumisen todistaja (9:5)
Seloottinen into (10:28)
Lopun odottaja (13:3)
Puolustaja (14:29)
Kieltäjä (14:70) ja kukko lauloi
(16:7) “sanokaa Pietarille”
Markuksen evankeliumissa on toki myös selkeä laaja jäsennys. Näin ollen se on rakentunut samalla tavalla, kuin Matteus. Tosin pelkän jäsennyksen perusteella ei vielä voi ratkaista kysymystä näiden välisestä suhteesta.
1. Johdanto: Johannes Kastaja ja Jeesuksen ensimmäiset vaiheet
2. Jeesus Galileassa 1–7
3. Valmistautuminen kärsimystiehen 8–10
4. Jeesus Jerusalemissa 11–13
5. Apokalyptinen puhe 13
6. Kärsimyskertomus 14–16
Jokainen kyseisistä jaksoista on niin selväpiirteinen, että evankeliumimateriaalin voi jäsentää niiden avulla toisista hahmotelmista tietämättä. Galilean vaihe ja Jerusalemin vaihe poikkeavat toisistaan olennaisesti. Kärsimyskertomus taas muodostaa hyvin itsenäisen osan kaikissa evankeliumeissa. Markuksen loppuluvun ongelma: 16:9–20 puuttuu suurista käsikirjoituksista Sinaiticus ja Vaticanus.
Evankeliumin sisällöstä ja teologiasta
Evankeliumin teologinen sisältö ja tavoite nousee ennen kaikkea aineiston järjestelystä ja kirjoittajan esille nostamasta “juonesta”. Jeesuksen elämällä ja kuolemalla oli suuri tehtävä. Uuden Jumalan valtakunnan “kirjanoppineena” Markus pyrkii esittämään ja opettamaan tuosta tehtävästä kertovan sanoman kaikille kristityille.
Markuksen evankeliumin erityispiirteenä on pidetty ns. messias-salaisuutta. Jeesus kieltää opetuslapsiaan kertomasta messiaanisuudestaan kenellekään. Asia tulee esille erityisesti Pietarin Messias-tunnustuksen yhteydessä (8:30). Wreden vanhan teorian mukaan evankeliumissa esiintyvä messiaanisuuden salaamisen teema johtui siitä, että Jeesus itse ei ollut esiintynyt Messiaana. Lohse puolestaan pitää selitystä virheellisenä. Markus kirjoittaa Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, hyvän sanoman pelastusteosta. Jeesuksen elämää tarkastellaan koko ajan pääsiäisen näkökulmasta. Lohsen mukaan Markus pyrkii opettamaan lukijoilleen, että Messias ei ollutkaan voitokas hallitsija, jota kansa odotti, vaan ristiinnaulittu ja kuolleista herätetty Ihmisen Poika.
Kyseinen selitys on selvä parannus vanhan liberaaliteologian näkemyksiin verrattuna. Siinä on kuitenkin tietty ongelma. Lohse tuntuu ajattelevan, että Markus on joutunut muokkaamaan traditiota “keerygmaa” silmälläpitäen. Luontevammalta kuulostaa kuitenkin Stuhlmacherin selitys. Evankeliumitradition avulla Markus opettaa, että juuri Jeesuksen historiallinen kärsimystie ilmentää hänen messiaanista sovitustekoaan.
“Kohdan Mark. 8:27-9:13 mukaan Jeesus on kärsimykseen antautunut messiaaninen Ihmisen Poika, joka ilmoittaa Jumalan pelastustahdon. Siihen tehtävään Mooses ja Elia ovat antaneet vahvistuksen Jumalan kasvojen edessä. Messiaanisen tehtävänsä mukaisesti Jeesus antaa elämänsä lunnasrahoiksi monien edestä (10:45). Kärsimyksellään ristillä hän raivaa tietä Jumalan valtakunnalle ja syntien anteeksiannolle tullessaan Jumalan täysin hylkäämäksi. Evankeliumi on pääpiirteissään messiaaninen: Markus kertoo messiaanisen historian olennaiset kohdat, joissa Jumala ilmoittaa itsensä Jeesus Nasaretilaisen persoonassa, ja jotka johdattelevat evankeliumin julistamaan sovitukseen. Markuksen mukaan Jeesuksen messiaanisuus ymmärretään ja julistetaan oikein vasta silloin, kun usko näkee Jeesuksen maanpäällistä kulkua leimanneen salaisen kärsimystien hänen messiaanisen sovitustyönsä ilmentymänä. Silloin usko uskaltaa tunnustaa hänet Jumalan Pojaksi myös ristin todellisuuden huomioon ottaen.” (Stuhlmacher, Evangelium).
Markuksen evankeliumi sisältää lisäksi varsin selvän intronisaation kaavan. Evankeliumin alussa Jeesus voidellaan tehtäväänsä kuninkaan tavoin. Hänen kastehetkensä merkitsee Pyhällä Hengellä voitelemista ja tehtävän vastaan ottamista (1:10-11). Evankeliumin huippukohdassa Pietari tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi (8:29). Hänen valtansa aika ei kuitenkaan ole vielä silloin, vaan “Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin” (9:31). Jeesuksen eskatologiset puheet opettavat sitä tietoisuutta, joka näkyy lopulta kertomuksessa Jeesuksen tuomitsemisesta. Messiaanisuutta koskevaan kysymykseen Jeesus vastaa puhumalla toteutuneesta intronisaatiosta ja Ihmisen Pojan vallasta: “te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien keskellä” (14:62).
Evankeliumin lyhyt loppu on hämmästyttänyt monia. Miksi ylösnousemus ei ole saanut siinä suurempaa sijaa? Ongelma on evankeliumin kokonaisuutta ajatellen näennäinen. Ylösnousemus ei ole Markukselle mikään erityinen päätepiste. Se on vain luonteva vaihe intronisaatiossa valtaistuimelle kulkevan Jeesuksen kohtalossa. Kärsimystien kulkenut Ihmisen Poika on pääsiäisenä tehnyt palveluksensa ja antanut henkensä ihmisten syntien tähden. Sen jälkeen hänestä on tullut kunnian kuningas Voiman oikealla puolella. Ylösnousemuksen todistajat kokevat tuon tapahtuman seurauksia, mutta tärkein on jo tapahtunut: Ihmisen Poika on saanut vallan.