6. Luukkaan evankeliumi
Luukkaan henkilö
Kuka oli Luukas? Evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjoittajaksi nimetty henkilö on kirkon vanhan tradition mukaan Paavalin työtoveri Luukas (näin Irenaeus, Origenes ja Eusebius). Uudessa testamentissa Luukas esiintyy Paavalin vankeusajan kirjeissä (usein yhdessä Markuksen kanssa) ”työtoverina” (Filemon, 24). Hän on Kolossalaiskirjeen ”rakas lääkäri” (Kol. 4:14) ja Timoteuskirjeen uskollinen ystävä: ” Vain Luukas on täällä kanssani” (2. Tim. 4:11).
Eusebiuksen kirkkohistoriassa kerrotaan, että lääkäri Luukas oli kotoisin Syyrian Antiokiasta – toisin sanoen seurakunnasta, josta Paavali lähti lähetysmatkoilleen – ja oli ”paljon ollut” Paavalin kanssa (Kirkkohistoria III.4.6.). Tietoa ei voida tarkistaa. Kuitenkin on ilmeistä, että Paavalin työtovereina Markus ja Silas Silvanus olivat taitavia sanankäyttäjiä, jotka hyvin ovat kyenneet kirjallisiin tehtäviin. Molemmat muuten siirtyivät kesken matkojen Pietarin työtovereiksi. Luukas on siten tuntenut Pietarin ”perinteen välittäjän” henkilökohtaisesti.
Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan pidä evankelista ”Luukasta” (mikäli tämä oli hänen nimensä) Paavalin työtoverina. Tutkimusta hallitsi pitkään F.C. Baurin vanha dialektisen historiankäsityksen mukainen ajoitus, jonka mukaan Apostolien teot kirjoitettiin toisen vuosisadan alussa rakentamaan sovintoa paavalilaisen kristillisyyden ja juutalaiskristillisen suunnan välille (näin vielä Gyllenberg). Tällöin kaksoisteoksen kirjoittaja ei voisi olla Paavalin aikalainen. Tämä näkemys oli yleinen 1900-luvun alun saksalaisessa eksegetiikassa, joka näin ollen vaikutti vahvasti myös suomalaiseen tutkimukseen. Toisena arguementtina pidettiin sitä, että Apostolien tekojen kuva Paavalista ei vastaisi apostolin omien kirjeiden antamaa kuvaa (Gyllenberg, Kuula). Niinpä Kuula päättelee: ”Luukas ei kuulunut Paavalin lähipiiriin”.
Argumentteja on useita, mutta ne jäävät yleensä ex silentio -argumentin (asiasta vaietaan) tasolle. Gyllenbergin mukaan Ap. t. on liian rauhallinen verrattuna Paavalin kirjeiden kiistoihin (Gyllenberg). Paavali ei myöskään kirjoittele kirjeitä Ap.t. matkoillaan. Apostolien kokouksen säännöistä on myös ollut erimielisyyttä. Rikkoiko Paavali sääntöjä julistaessaan myös juutalaisille, vai tarkoittiko pakanoiden evankelioiminen aluetta eli Vähää-Aasiaa? Luukas ei erikseen mainitse Paavalin rahalähetystä, vaikka matkasta Jerusalemiin puhutaankin (Kuula). Luukas ei näytä edes pitävän Paavalia apostolina, vaikka tämä itse kirjeissään käyttää nimitystä (vai oliko termi Luukkaalle rajattu niihin kahteentoista?). Vaikenemisen argumentit ovat todistusarvoltaan heikkoja.
Entä teologiset perusteet? Luukas ei kuulemma puhu vanhurskauttamisesta, vaikka tämä on Paavalille tärkeä termi (Kuula). Tosin Paavalin puheessa esiintyy nimenomaan tämä teologinen käsite ja vielä avainkohdassa (Ap. t. 13:39). Lisäksi Paavalin sanotaan puhuneen maaherra Feliksille erittäin tutun kuuloista sanomaa: ”Mutta kun Paavali puhui vanhurskaudesta ja itsensähillitsemisestä ja tulevasta tuomiosta, peljästyi Feeliks” (24:25, 1938 käännös). Kiistaa on käyty myös siitä, julistaako Luukas paavalilaista ”ristin evankeliumia”. Suomalaisen tutkimuksen mukaan Luukas ei puhuisi Jeesuksen ristinkuoleman pelastavasta merkityksestä (Salo). Kuitenkin Luukas toistaa ehtoollistekstit nimenomaan Paavalin kirjeiden muodossa (1. Kor. 11). Lisäksi saarnoissa korostetaan yhä uudestaan, että Jumala on korottanut juutalaisten ristiinnaulitseman Jeesuksen oikealle puolelleen avatakseen Israelille tällä tavoin mahdollisuuden kääntymykseen ja syntien anteeksiantoon (Ap. t. 2:36–38; 5:31; 10:43). Näin ollen teologiset perusteetkin jäävät vaille suurta painoarvoa.
Luukkaan henkilön määrittelemisessä mielipiteiden heiluri on nykyään kääntynyt Paavalin työtoverin suuntaan (näin Thurén).
Kirjoittamisen ajankohta
Luukkaan kaksoisteoksen ajoitus on sidoksissa Apostolien tekojen ajoitukseen. Aikaisemmin nämä kirjat ajoitettiin 80–90 -luvuille, koska juutalaissodan argumentti ja baurilainen historiankäsitys ohjasivat tulkintaa. Adolf Harnackista lähtien on kuitenkin pantu merkille, että Apostolien tekojen erikoisin piirre on vaikeneminen Paavalin oikeudenkäynnistä (ja kuolemasta). Luukas rakentaa juonta Paavalin persoonan ympärille tehokkaasti ja saa lukijan kiinnostumaan. Lopussa hän kuitenkin jättää ratkaisun kertomatta ja lukijat pettyvät. Mitä tapahtui Paavalille? Tuomittiinko hänet?
Johdonmukaisinta on ajatella, että Apostolien teot kirjoitettiin loppuun tilanteessa, jossa kertomus päättyy, eli mahdollisesti vuonna 62 (Robinson). Tekstissä ei nimittäin ole mitään piirteitä, jotka edes vihjaisivat Paavalin kuolemaan. Hänen vangitsemisestaan esitettään Agabuksen profetia, mutta tässäkään yhteydessä ei puhuta Paavalin kuolemasta – olipa tuo profetia sitten tutkijoiden mielestä aito tai ei.
Irenaeus ajoittaa Luukkaan Paavalin ajalle: ”Matteus julkaisi kirjallisen evankeliumin heprealaisten keskuudessa ja heidän kielellään, kun taas Pietari ja Paavali olivat evankeliumin julistajia ja perustivat Rooman seurakunnan. Heidän kuolemansa jälkeen Markus, Pietarin opetuslapsi ja tulkki, kirjoitti myös niistä kertomuksista, joita Pietarilla oli tapana julistaa. Lisäksi Luukas, Paavalin avustaja, julkaisi kirjana sen evankeliumin, jota Paavali saarnasi.” (Adv.Haer. 3.1.1.)
Eusebius puolestaan päättelee, että Paavali vapautettiin ensin Roomassa, ja vangittiin uudelleen vasta myöhemmin. Toisen Timoteuskirjeen perusteella Eusebius toteaa, että Paavali joutui ensin puolustautumaan yksin. Vasta myöhemmän vangitsemisen aikana Luukas oli hänen kanssaan. Siksi Luukas rajoitti Apostolien teot tähän vaiheeseen. Tämä myös selittää sen, että Paavalin kuolemasta ei puhuta vielä mitään: ”Paavalin marttyyrikuolema ei sattunut siihen hänen Roomassa oleskeluaikaansa, jonka Luukas mainitsee” (Kirkkohistoria II.22).
Kirjan jäsennyksestä
Luukkaan evankeliumi on synoptikoista joka tapauksessa myöhäisin ja siksi sen viesti on myös omaleimainen. Taidokas kirjoitus lähtee liikkeelle traditiotietoisesti viittauksella silminnäkijöihin ja evankeliumin julistajiin. Luukkaan evankeliumin erikoinen kaksijakoisuus muodostuukin vanhan tradition ja ns. toisen sukupolven kontekstin kohtaamisesta. Juuri Luukkaalta löytyy vanhoja traditiolausumia ja hymnejä, jotka on hienosti sovitettu evankeliumimateriaalin keskelle. Lisäksi on muistettava selkeä lähteiden käyttö, josta keskusteltiin aiempana Logia-lähteen yhteydessä. Luukas seuraa ensin tarkoin Markusta, mutta
Luukkaan evankeliumia on joskus pidetty ohjelmallisena historiateoksen, jonka motivaationa olisi erityisesti paruusian viipyminen. Se on liioittelua, sillä kirjoittajan pelastushistoriallinen näkökulma ei vaadi kielteistä perustetta. Pikemminkin Luukas kirjoittaa Paavalin tapaan Jeesuksen alennuksesta ja korottamisesta siten, että ylösnousemus asettuu kaiken keskukseen. Pelastushistorian täyttymys löytyy Jeesuksen historiasta, joka on ajan keskipiste ja jossa Jumalan lupaukset toteutuvat. Israelin aika on lain ja profeetojen aikaa Johannes Kastajaan asti. Helluntaista alkaa kirkon aika, joka kestää paruusiaan saakka.
Matteuksen tavoin myös Luukas kuvaa Jeesuksen alusta pitäen kuninkaalliseksi Daavidin jälkeläiseksi, jolle “Herra Jumala antaa… hänen isänsä Daavidin valtaistuimen” (1:32). Jeesus on pelastuksen tuoja. Jokaiselle evankeliumin kuulijalle kuuluu enkelien ilmoitus: “Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra” (2:11).
Luukas asettaa aikansa pakanakristillisen seurakunnan eteen kaiken sen perinteen, mikä seurakuntaa kannattelee ja ohjaa. Siinä kertomuksilla Jeesuksesta on kiistatta suurin merkitys. Luukas esittää Jeesuksen messiaaniseksi Jumalan Pojaksi, joka julistaa köyhille ja jumalan hylkäämille Jumalan valtakuntaa sekä tekee Jumalan valtakunnan heille todelliseksi tunnustekojensa avulla (vrt. 4:16ss.; 6:20ss.; 19:1–10). Luukkaalle Jeesus on evankeliumin henkilöitymä (17:20s.): evankeliumi köyhille avatusta yhteydestä Jumalan kanssa. Siitä evankeliumista elää Jerusalemista Antiokian kautta aina Roomaan ulottuva missio, kuuluipa se sitten Pietarin ja Johanneksen, Stefanus-ryhmän, Herran veljen Jaakobin tai Paavalin vaikutuspiiriin (vrt. Luuk. 16:16 ). (Stuhlmacher, Evangelium).
Luukkaan mukaan Jeesus kulkee uhritien kärsivänä vanhurskaana, joka on esikuva ja sijainen. Jeesus ei kuitenkaan ole sovittaja vain kärsimystapahtuman vuoksi. Myös Jeesuksen julistus ja toiminta kuuluvat tuohon yhteyteen. Jeesuksen toiminnan tavoitteena on sovittaa Jumala ja ihminen ja tuoda ihminen takaisin Jumalan luo. Juuri tuollaista tehtävää alleviivaavat monet vertaukset.
Apostolien tekojen puheissa korostetaan yhä uudestaan, että Jumala on korottanut juutalaisten ristiinnaulitseman Jeesuksen oikealle puolelleen avatakseen Israelille tällä tavoin mahdollisuuden kääntymykseen ja syntien anteeksiantoon (Ap. t. 2:36–38; 5:31; 10:43). Jeesus on pelastuksen hankkija ja tuo pelastus toteutuu seurakunnalle annetussa evankeliumissa. Niin kuin Vanhassa testamentissa Jumalan pelastava toiminta yhdistyy Jahven nimeen, on Luukkaallakin Jeesuksen koko pelastava työ läsnä Jeesuksen nimessä – sen Jeesuksen, jonka Jumala on tehnyt Herraksi ja Kristukseksi.
Luukkaan evankeliumi on synoptikoista myöhäisin ja siksi sen viesti on myös omaleimainen. Taidokas kirjoitus lähtee liikkeelle traditiotietoisesti viittauksella silminnäkijöihin ja evankeliumin julistajiin. Luukkaan evankeliumin erikoinen kaksijakoisuus muodostuukin vanhan tradition ja ns. toisen sukupolven kontekstin kohtaamisesta. Juuri Luukkaalta löytyy vanhoja traditiolausumia ja hymnejä, jotka on hienosti sovitettu evankeliumimateriaalin keskelle.
Luukkaan evankeliumia on joskus pidetty ohjelmallisena historiateoksena, jonka motivaationa olisi erityisesti paruusian viipyminen. Se on liioittelua, sillä kirjoittajan pelastushistoriallinen näkökulma ei vaadi kielteistä perustetta. Pikemminkin Luukas kirjoittaa Paavalin tapaan Jeesuksen alennuksesta ja korottamisesta siten, että ylösnousemus asettuu kaiken keskukseen. Pelastushistorian täyttymys löytyy Jeesuksen historiasta, joka on ajan keskipiste ja jossa Jumalan lupaukset toteutuvat. Israelin aika on lain ja profeettojen aikaa Johannes Kastajaan asti. Helluntaista alkaa kirkon aika, joka kestää paruusiaan saakka.
Evankeliumin sisällöstä ja teologiasta
Siinä, missä Markuksen evankeliumi sopii Rooman monikulttuuriseen kontekstiin, ja Matteus juutalaiskristilliseen yhteisöön, Luukkaan evankeliumi on varsin selvästi Paavalin vaikutusalueen evankeliumi. Kaksoisteos toisaalta kohdistuu ja toisaalta kuvaa Rooman valtakunnan evankeliointia Vähässä-Aasiassa.
1. Kuninkaallinen kristologia
Jo Luukkaan evankeliumi – Apostolien teoista puhumattakaan – on täynnä hymnejä, puheen runkoja, tunnustuksia ja formeleita. Tällaisia löytyy Marian ilmestyksestä ja monista muista avainkohdista:
Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua. (1:32-33)
Marian kiitosvirsi Magnificat ja Sakariaan kiitosvirsi ovat loisteliaita varhaisen kristologian kuvauksia. Niissä evankeliumi esitetään pakkosiirtolaisuuden päättymisenä ja rauhan valtakunnan syntymisenä. Messias tuo mukanaan anteeksiantamuksen ja uuden elämän.
Matteuksen tavoin myös Luukas kuvaa Jeesuksen alusta pitäen kuninkaalliseksi Daavidin jälkeläiseksi, jolle “Herra Jumala antaa… hänen isänsä Daavidin valtaistuimen” (1:32). Jeesus on pelastuksen tuoja. Jokaiselle evankeliumin kuulijalle kuuluu enkelien ilmoitus: “Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra” (2:11).
2. Köyhien evankeliumi
Luukas asettaa aikansa pakanakristillisen seurakunnan eteen kaiken sen perinteen, mikä seurakuntaa kannattelee ja ohjaa. Siinä kertomuksilla Jeesuksesta on kiistatta suurin merkitys. Luukas esittää Jeesuksen messiaaniseksi Jumalan Pojaksi, joka julistaa köyhille ja jumalan hylkäämille Jumalan valtakuntaa sekä tekee Jumalan valtakunnan heille todelliseksi tunnustekojensa avulla (vrt. 4:16ss.; 6:20ss.; 19:1-10). Luukkaalle Jeesus on evankeliumin henkilöitymä (17:20s.): evankeliumi köyhille avatusta yhteydestä Jumalan kanssa. Siitä evankeliumista elää Jerusalemista Antiokian kautta aina Roomaan ulottuva missio, kuuluipa se sitten Pietarin ja Johanneksen, Stefanus-ryhmän, Herran veljen Jaakobin tai Paavalin vaikutuspiiriin (vrt. Luuk. 16:16 ). (Stuhlmacher, Evangelium).
3. Luukas ja sovitusteologia
Luukkaan mukaan Jeesus kulkee uhritien kärsivänä vanhurskaana, joka on esikuva ja sijainen. Jeesus ei kuitenkaan ole sovittaja vain kärsimystapahtuman vuoksi. Myös Jeesuksen julistus ja toiminta kuuluvat tuohon yhteyteen. Jeesuksen toiminnan tavoitteena on sovittaa Jumala ja ihminen ja tuoda ihminen takaisin Jumalan luo. Juuri tuollaista tehtävää alleviivaavat monet vertaukset.
Apostolien tekojen puheissa korostetaan yhä uudestaan, että Jumala on korottanut juutalaisten ristiinnaulitseman Jeesuksen oikealle puolelleen avatakseen Israelille tällä tavoin mahdollisuuden kääntymykseen ja syntien anteeksiantoon (Ap. t. 2:36–38; 5:31; 10:43). Jeesus on pelastuksen hankkija ja tuo pelastus toteutuu seurakunnalle annetussa evankeliumissa. Niin kuin Vanhassa testamentissa Jumalan pelastava toiminta yhdistyy Jahven nimeen, on Luukkaallakin Jeesuksen koko pelastava työ läsnä Jeesuksen nimessä – sen Jeesuksen, jonka Jumala on tehnyt Herraksi ja Kristukseksi.