7. Apostolien teot

7. Apostolien teot

 

Luukkaan kaksoisteoksen ajoituksesta on puhuttu jo edellä. Kaksoisteos on aluksi kulkenut hänen nimissään, sillä nimitys Apostolien teot tulee vasta toiselta vuosisadalta. Johdonmukaisinta on ajatella, että Apostolien teot kirjoitettiin loppuun tilanteessa, jossa kertomus päättyy, eli mahdollisesti vuonna 62 (Robinson). Tekstissä ei nimittäin ole mitään piirteitä, jotka edes vihjaisivat Paavalin kuolemaan. Hänen vangitsemisestaan esitettään Agabuksen profetia, mutta tässäkään yhteydessä ei puhuta Paavalin kuolemasta – olipa tuo profetia sitten tutkijoiden mielestä aito tai ei.

     Paavalin matkojen ajoituksesta on olemassa yksi kiinnekohta. Prokonsuli Gallio otti Paavalin eteensä Korintissa, ja hänen tiedetään olleen virassa 51–52. Paavali itse on puolestaan ollut tuossa vaiheessa Korintissa jo puolitoista vuotta (Ap.t. 18:11). Näin ollen hän on tullut sinne talvella 49-50. Tämän varmistaa se tieto, että Aquila ja Prisca ovat vähän aikaisemmin saapuneet Korinttiin  Roomasta Claudiuksen (juutalaisia koskeneen) karkotusmääräyksen takia. Tämä on ajoitettu Claudiuksen yhdeksänteen hallitusvuoteen, vuonna 49.

 

Lähteet ja varhaiskristillinen materiaali

Apostolien teot jatkaa Luukkaan historiantutkimuksellista tavoitetta. Hän on kuullut silminnäkijöitä ja hankkinut muiden kirjoittamia ”tapahtumakuvauksia” (diēgēsis, Lk 1) ja kokoaa niitä yhteen. Evankeliumin tavoin Luukas on tässä työssään varsin pedantti: hän kokoaa materiaalia ja esittää sitä järjestyksessään. Apostolien teot on täynnä hymnejä, kerygman tiivistelmiä, puheen runkoja, tunnustuksia ja formeleita. Pietarin helluntaipuhe huipentuu pääsiäistunnustukseen: ”Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte” (2:36).

     Pietarin puhe Corneliuksen kodissa esittää puolestaan tiivistelmän varhaiskristillisestä julistuksesta (kērygma):

Te tiedätte, mitä on tapahtunut ensin Galileassa ja sitten kaikkialla Juudeassa sen jälkeen kun Johannes saarnasi ja kastoi. Te olette kuulleet Jeesuksesta, nasaretilaisesta jonka Jumala voiteli Pyhällä Hengellä ja voimalla. Hän kulki ympäri maata, teki hyvää ja paransi kaikki jotka olivat joutuneet Paholaisen valtaan, sillä Jumala oli hänen kanssaan. Tämän me voimme vahvistaa todeksi, kaiken tämän, minkä hän teki Juudean maassa ja Jerusalemissa. Hänet he ripustivat ristinpuulle ja surmasivat, mutta Jumala herätti hänet kolmantena päivänä ja antoi hänen ilmestyä – ei kaikelle kansalle, vaan todistajille, jotka Jumala oli ennalta valinnut, meille, jotka söimme ja joimme hänen kanssaan sen jälkeen kun hän oli noussut kuolleista. Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi. (Ap. t. 10:37–43)

     Kysymys Apostolien tekojen lähteistä on mielenkiintoinen. Vanhempi saksalais-suomalainen tutkimus puhui useasta eri lähteestä, jotka oli luokiteltu hegeliläisen historiankäsityksen (Baur) mukaan: jerusalemilainen, hellenistinen, antiokialainen, ja lisäksi me-jakso/lähde. Lähteitä Luukkaalla on varmasti ollut runsaasti, eikä niitä kaikkia ole mahdollista rekonstruoida. Me-jakso on kiinnostanut tutkijoita eniten, sillä luvut 16:10-28:16 kertoo henkilökohtaisesti Paavalia koskevista tapahtumista. Thurén toteaa, että löydämme tekijän oman, aidosti kreikkalaisen kirjoitustavan juuri me-jaksosta, sekä niistä kohdista, joissa tekijä yhdistelee materiaalia toimittajana. Muutoin Apostolien tekojen kieli on kirjan alkuosassa seemiläisvaikutteista (selvää lähteiden vaikutusta). Alkuseurakunnan kuvauksissa on runsaasti aramaismeja. Ennen me-jaksoa Luukas käyttää enimmäkseen ylevää Septuagintan tyyliä ja kieltä. Ateenan matkan kuvauksessa taas käytetään urbaania attikanmurretta.

 

Kirjan jäsennyksestä

Pääjaksoja on kaksi: Pietarin toiminta (luvut 1–12) ja Paavalin toiminta (luvut 13–28). Paavalin työn myötä evankeliumi valtaa Rooman valtakunnan provinssit ja päätyy lopulta pääkaupunkiin. Tätä kokonaisuutta voidaan jakaa tarkemmin osiin seuraavasti (Thurén):

1. Evankeliumi Jerusalemissa
2. Rajanylityksiä: a. Samariassa, b. etiopialaisille, c. Saulin vainot
3. Pakanalähetys alkaa: Pietari Corneliuksen talossa
   –  pakanalähetys siirtyy Paavalin myötä Syyriaan, Kyprokseen ja Galatiaan
   –  apostolien kokous Jerusalemissa
4. Paavali Makedoniassa, Akhaiassa ja Aasiassa
5. Paavali asettaa elämänsä alttiiksi Jerusalemissa todistaen kutsumuksestaan
   – todistaa Suuren neuvoston edessä
   – todistaa Kesareassa maaherralle ja juutalaisten hallitsijalle
   – viedään Roomaan, jotta hän todistaisi keisarille.

 

Apostolien tekojen sisällöstä ja teologiasta:

Mitä pitäisi ajatella Apostolien tekojen puheista? Teos sisältää monta herätyspuhetta tai lähetyspuhetta, jotka sijoittuvat kukin hyvin tärkeään historialliseen kontekstiin. Perinteinen protestanttinen tutkimus on historiallis-kriittisessä tarkastelussa pitänyt puheita pelkkinä kirjoittajien luomuksina. Tällöin niiden on katsottu heijastelevan melko myöhäistä, ensimmäisen vuosisadan loppupuolen teologiaa.

     Tutkimuksen pyörä on kuitenkin kääntynyt myös Apostolien tekojen puheiden arvioinnissa. Retorisessa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että antiikin teksteissä tavan takaa esiintyvät puheet perustuvat korkeaan puhetaitoon. Ne on kirjoitettu taitavasti ja retoriikan sääntöjen mukaisesti. Antiikin historioitsijan tavoitteena ei ole ollut esittää puheissa omia näkemyksiään, vaan tuoda esille kussakin tilanteessa vaikuttaneet merkittävät historialliset näkemykset. Puheita ei siksi ole syytä pitää sattumanvaraisesti koottuina keksintöinä. Niitä voi pikemminkin verrata nykyisiin presidenttien puheenkirjoittajien tuotteisiin. Kirjoittaja tietää, mitä missäkin tilanteessa on puhujan lähtökohdista ollut olennaista puhua. Hän tietää myös, mihin eri henkilöt ovat halunneet vaikuttaa ja minkälaisia perusteluja missäkin traditiossa on käytetty.

     Esimerkiksi Luukkaan aikalainen, juutalainen historiankirjoittaja Flavius Josefus on kirjoittanut Juutalaissodan historiaansa lukuisia erilaisia puheita sodan avainkohdissa. Kaikki nämä puheet rakentuvat tarkasti sen historiallisen tilanteen mukaan, jossa ne on (oletettavasti) pidetty. Josefus nostaa esiin kunkin sotapäällikön tai hallitsijan tavoitteita sekä motiiveja ja rakentaa puheet yleisten retoriikan sääntöjen mukaan.

     Myös Luukas toimii samaan tapaan. Hän tuntee varhaisen seurakunnan herätyspuheen ja siinä käytetyt retoriset elementit. Hänen kirjoittamansa puheet ovat keskenään erilaisia ja kuvaavat kunkin puhujan itsenäisiä intentioita. Vaikka kukaan historiantutkija ei voi täysin tietää, onko näitä puheita pidetty juuri tässä muodossa, voidaan pitää todennäköisenä, että tällaisen retoriikan avulla noissa tilanteissa kuului julistaa evankeliumia.

     Pietarin helluntaipuhe (Ap. t. 2:14–36) on oivallinen esimerkki Luukkaan ammattitaidosta. Siinä erilaiset traditiokatkelmat liittyvät sekä yleisiin raamattuperusteluihin että retorisesti täysipainoiseen ja johdonmukaiseen herätyspuheeseen. Puhe on samalla kertaa eskatologinen, pelastushistoriallinen, messianologinen ja hyvin määrätietoisesti kristologinen.

     Pietarin ensimmäisenä tavoitteena on esittää pääsiäisen ja helluntain tapahtumat Israelin profeettojen odottaman eskatologian huipentumana. Jumala itse toimii siten, kuin Joelin kirjassa on aiemmin kirjoitettu. Ennen Herran päivän koittamista tulee armon aika, jolloin Jumala vuodattaa Henkensä maan päälle. Silloin jokainen, joka “huutaa avuksi Herran nimeä”, pelastuu.

     Toiseksi Pietari nostaa esille valitun kansan suuren uskonnollisen ristiriidan. Israel hylkäsi oman Messiaansa. Näin Israel on astunut saman rivistöön pakanakansojen kanssa. Se on noussut Jumalaansa vastaan ja ajautunut paatumukseen.

     Jeesus oli kuitenkin nimenomaan juutalaisten Messias. Lukuisten raamattuperustelujen avulla Pietari opettaa kansalle, että ylösnousemus oli luvattu Daavidin siemenelle. Jumala oli luvannut korottaa Daavidin jälkeläisen kuninkuuteen, ja näin lupaus ylösnousemuksesta oli pääsiäisenä saanut täyttymyksensä. Ajatuksen avaimena on yksinkertainen sanaleikki. Puhe “korottamisesta”  (anisteemi) tarkoittaa sekä kuolleista korottamista että valtaistuimelle korottamista. Pietari tarkoittaa siten, että kuolleista korotettu Jeesus on Daavidin poikana samalla korotettu kuninkuuteen taivaalliselle valtaistuimelle.

     Pietarin mukaan pelastushistoriassa toimivat Isä Jumala, Daavidin suvun Messias ja Pyhä Henki. Kuninkuuteen korotettu Poika on eskatologisena hallitsijana vuodattanut Pyhän Hengen maailmaan, ja pelastuksen aika on tullut. Hengen voimassa apostolit todistavat Kristuksen ylösnousemuksesta, ja tämä sanoma pelastaa uskottomat. Puhe huipentuu varhaisen seurakunnan kuuluisimpaan raamattuperusteluun ja sen yhteydessä kulkeneeseen traditionaaliseen homologiaan. Psalmin 110 perusteella julistaja sanoo, että Jumala korotti Kristuksen “oikealle puolelleen” kirkkauden valtaistuimella. Kruunajaisnarratiivin mukaan tämä on merkinnyt kuninkaaksi asettamista: “Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi” (2:36). Prinssi on korotettu valtaan. Valtakunnassa on uusi kuningas.

     Onko Luukas itse kehitellyt tämän puheen? Tuskinpa vain. Puheen kaikki elementit ovat luontevia pääsiäiseen keskittyviä saarna-aiheita. Käytetyt raamattuperustelut ovat saman tapaisia, joita esimerkiksi Qumranin yhteisön oppineet sovelsivat oman yhteisönsä historiaan. Juuri tähän tapaan juutalainen teologi sovitti profeetallisia tekstejä omaan julistukseensa. Lisäksi pelastuksen ajan koittaminen on mielletty Hengen ajaksi. Tätä odottivat Vanhan testamentin profeettojen lisäksi monet juutalaiset eskatologian saarnaajat ja apokalyptikot.

     Keskeistä puheessa on erityisesti kristologia. Jeesus Daavidin suvun prinssinä ja lupausten täyttäjänä on juuri sellainen Messias-kandidaatti, jota juutalaiskristittyjen odottaisikin julistavan. Jumalan valtakunnan teologia saa mielekkään sisällön, kun Jeesus kuvataan kuoleman voittajaksi ja universaaliksi kuninkaaksi. Josefuksen tavoin Luukas on käyttänyt varhaisen kirkon traditioita ja luonut näin aidon kokonaisuuden, joka vastaa sisältönsä osalta historiaa. Kun Pietarin puhetta verrataan marttyyri Stefanoksen puheeseen tai Paavalin puheisiin, sen omaleimaisuus on ilmeinen.

     Stefanoksen puhe taas on loistava esimerkki varhaisen kirkon synagogasaarnasta vaikutteita saaneesta julistuksesta. Liturgian osaksi kasvaneen saarnan ajatellaan syntyneen lähinnä targum-käännösten pohjalta. Pyhien kirjoitusten luenta hepreaksi oli osa rukoushetken viettoa. Tekstit kuitenkin käännettiin myös kansan kielelle arameaksi, ja näistä käännöksistä syntyi targum-perinne. Käännökset olivat usein parafraasi alkuperäisestä tekstistä. Liturgian berakhot-rukousten mukaisesti monet tekstit saivat messianologisen tulkinnan. Vaikka myös suoranaisia kommentaareja eri teksteihin tunnetaan jo tuolta ajalta, parafraasin tapainen Vanhan testamentin luenta oli muutoinkin tyypillistä juutalaiselle teologialle. Selkeän esimerkin tästä antaa Qumranin Temppelikäärö.

     Stefanoksen puhe (Ap. t. 7) on tyyliltään targum-luenta. Länsimaiselle lukijalle Stefanoksen Israelin historiaa yksityiskohtaisesti läpi käyvä esitys saattaa vaikuttaa pitkäveteiseltä ja Apostolien tekojen kuvailemaa tilannetta ajatellen suorastaan epärelevantilta. Parafraasi kätkee kuitenkin täsmällisen ja hyvin hiotun kritiikin kyseessä olleita kuulijoita ajatellen. Esitys on terävä alkukristillinen saarna juutalaiselle kuulijakunnalle.

     Saarna alkaa laajalla viittauksella Abrahamin saamaan kutsuun ja lupaukseen. Näin se toistaa Amidan teologisen avauksen ja Vanhan testamentin lauluperinteen lähtökohdan. Tämän jälkeen puhe keskittyy kuitenkin määrätietoisesti Israelin kansan uskottomuuteen ja ihmisten kohtaamiin rangaistuksiin. Avainhahmona on Mooses, joka alusta lähtien jäi israelilaisten hyljeksimäksi: “Kuka sinut on pannut meidän päälliköksemme ja tuomariksemme?” (7:27). Myöhemmin Mooseksen ollessa vuorella Israel lankesi kultaisen sonnipatsaan edessä epäjumalanpalvelukseen. “Mutta Jumala käänsi heille selkänsä ja hylkäsi heidät, antoi heidän palvoa taivaan tähtiä.” (7:42). Israelin syntien tähden Jumala ajoi kansan pakkosiirtolaisuuteen, kuten profeetat ovat ennustaneet: “Niinpä minä siirrän teidät pois, Babylonin tuolle puolen.” (7:43).

     Stefanoksen saarna rakentaa pitkillä Vanhan testamentin parafraaseilla eksiilin retoriikkaa, jossa kansan nykyinen tilanne selittyy Jumalan rangaistusten näkökulmasta. Jumala on kääntänyt selkänsä, eikä muutosta parempaan tule, ennen kuin kansa kääntyy katumuksessa Jumalan ja hänen Vanhurskaansa puoleen. Israel elää yhä pakkosiirtolaisuudessa näennäisestä paluustaan huolimatta. Kansa yrittää luonnollisesti vedota Herran temppeliin, joka on todisteena Jumalan armosta ja hyväksynnästä. Stefanos vastaa retorisesti asettamaansa vastakkainasetteluun terävästi. “Korkein ei kuitenkaan asu ihmiskäsin tehdyissä rakennuksissa.” (7:47). Temppelikritiikkiä vahvistaa lainaus Jesajan kirjasta (Jes. 66:1–2).

“Taivas on minun valtaistuimeni
ja maa minun jalkojeni koroke.
Millaisen talon te minulle rakentaisitte, sanoo Herra,
mikä olisi minun asuinsijani?
Olenhan omin käsin tehnyt tämän kaiken.”

     Jesajan lainaus täydentää kansan syntien arvostelua. Temppeli on käynyt turhaksi, koska kansan sydän on kaukana Jumalasta. Jesajan alkuperäinen teksti jatkui ankaraan tyyliin: “Te teurastatte härkiä, ja kohta taas tapatte ihmisiä.” (66:3). Tämänkin saarnan mukaan temppelistä on tullut ryövärien ja murhamiesten pakopaikka. Siksi kansan uhrilahjat ovat arvottomia. “Sian verta ovat teidän ruokauhrinne, pahan palvontaa teidän suitsutuksenne.”

     Stefanoksen profeetalliset syytökset huipentuvat saarnan lopussa. “Te niskuroijat, ympärileikatut mutta sydämeltänne ja korviltanne pakanat! Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä – niin kuin isänne, niin myös te!” (7:51). Israelin synti ja paatumus näkyvät siinä, että he vastustavat elävää Jumalaa. Tämä selittää myös sen, miksi kansa on hylännyt Jumalan lähettämän Messiaan, uuden Mooseksen. Mooses oli itse profetoinut: “Jumala on veljienne joukosta nostava teille profeetan, minun kaltaiseni” (7:37). Mutta hänetkin oli nyt surmattu. “Onko yhtäkään profeettaa, jota teidän isänne eivät olisi vainonneet?” Evankeliumi tulee maailmaan vaikean kriisiajan keskellä.

     Saarna luo traagisen kertomuksen valitun kansan tiestä. Jumala on antanut patriarkkojen johtamalle kansalle lupaukset ja pelastanut sen monesta ahdistuksesta. Israel on kuitenkin vastannut uskottomuudella. Vastakkainasettelu Jumalan ja hänen kansansa välillä on kärjistynyt niin pitkälle, että tämä on surmannut jopa luvatun Messiaan. “He tappoivat ne, jotka ennalta ilmoittivat, että Vanhurskas oli tuleva. Ja nyt olette te kavaltaneet ja murhanneet hänet!” (7:52).

     Vaikka esityksen kritiikki on kärkevää, sama teksti luo implisiittisesti myös myönteisen kuvan Jumalan pelastushistoriasta. Abrahamille annetut lupaukset ovat toteutuneet. Mooseksen toive pelastajasta on täyttynyt. Daavidin pyyntö todellisesta temppelistä on saanut vastauksensa. Jesajan lauseita mukaillen se ei ole kivinen rakennus, vaan sydänten temppeli. Oikea usko Jumalan lähettämään Vanhurskaaseen merkitsee profeettojen ennustusten mukaisesti korvien ympärileikkausta. Oikean valitun kansan jäsenen tuntomerkkinä on sydämen ympärileikkaus Pyhässä Hengessä. Stefanoksen puhe edustaa sekin eksiilin retoriikkaa, joka tähtää kahden temppelin eskatologiaan. Kristusta, uutta Moosesta seuraavat uskovat pääsevät Jumalan todelliseen temppeliin, jossa Vapahtaja on heidän vanhurskautensa ja Pyhä Henki pyhittää heidät. Vaikka Johannes Kastaja ja Jeesus itse ovat joutuneet kuolemaan ahdistuksen ajan huippukohdassa, rauhan aika on tullut.

     Käsitellyt esimerkit osoittavat, miten synagogan rukouskäytäntö on tarjonnut hyvän kasvupohjan varhaiskristilliselle evankeliumille. Niin shema-tunnustus, Amidan rukoukset kuin targum-tyylinen saarnakin ovat ohjanneet teologiaa. Tämä näkyy käytetyssä terminologiassa ja aiheiden valinnassa. Daavidin pojan tuomaan temppelin uudistamiseen keskittynyt eskatologia on sopinut täydellisesti yhdistäväksi tekijäksi Jeesuksen julistuksen ja varhaiskristillisen opetuksen välillä. Ensimmäisten vuosikymmenten teologia ja erityisesti kristologia sisälsivät kuitenkin myös monia muita tapoja kuvata Kristuksen merkitystä kirjoitusten valossa. Apostolien tekojen puheet kuvaavat, miten varhainen kristologia oli ennen muuta pääsiäisjuhlien aikaan liittyneiden tapahtumien ja Jeesuksen kuoleman teologista tulkintaa.

 

Apostolien teot ja Paavalin elämän ajoitus

Paavalin elämän ajoittaminen ei ole Apostolien tekojen avulla aivan helppoa. Joitain kiintopisteitä löytyy, mutta johdonmukainen selitys edellyttää tiettyä vakiintuneiden käsitysten muuttamista. Paavalin toiminnan alkuvaiheista löytyy yksi kiinnekohta: dramaattinen pako korissa Damaskoksesta kuningas Aretaksen aikana (2. Kor. 11:32). Nabatean kuningas Aretas IV kuoli noin 39. Hänen valtakautensa sijoittuu vuosiin 37-39. Paavalin pako on näin ollen tapahtunut noin 37-38.

     Toisaalta yllä on jo todettu, että prokonsuli Gallion tiedetään ottaneen Paavalin eteensä Korintissa (51-52). Paavali oli ollut tuossa vaiheessa Korintissa jo puolitoista vuotta (Ap. t. 18:11). Näin ollen hän on tullut sinne talvella 49-50. Tätä tukee tieto, että Aquila ja Prisca ovat vähän aikaisemmin saapuneet Korinttiin Roomasta Claudiuksen (tiettyjä juutalaisia koskeneen) karkotusmääräyksen takia. Tämä on ajoitettu Claudiuksen yhdeksänteen hallitusvuoteen 49 jKr.

     Perinteisen käsityksen mukaan ajateltiin, että apostolien kokous sijoittuisi kevääseen 48. Paavali olisi siten käynyt Jerusalemissa Antiokiasta kahden matkansa välissä (Ap.t. 15). Ajoitus Galatalaiskirjeen kanssa on kuitenkin hieman vaikea. 14 vuotta tulee silloin laskea Paavalin kääntymyksestä. 14 vuoden jakso ensimmäisestä käynnistä ajoittuisi paremmin, jos kokous pidettiin toisen matkan jälkeen. Luukas sanookin Paavalin käyneen silloin Jerusalemissa (Ap.t. 18:22) vuonna 52. Sen jälkeen Paavali olisi ajautunut Antiokiassa konfliktiin Pietarin kanssa (Gal. 2:11s). Kolmas vaihtoehto on, että kokous pidettiin 48, mutta uusi kiista nousi toisen matkan jälkeisellä käynnillä, jolloin Tituskin oli mukana (Gal. 2:3). Gal sisältää ehkä jopa viittauksen aikaisempaan kokoukseen (2:7). Johdonmukaisinta on kuitenkin samastaa kokoukset ja ajoittaa se vuoteen 52.

     Toinen matka on alkanut Antiokiasta joka tapauksessa 48 syksyllä ja kulkenut Syyrian ja Makedonian kautta Korinttiin.  Uuden tulkinnan mukaan apostolien kokous toteutui vasta toisen lähetysmatkan jälkeen (52). Tämä valinta ratkaisee useimmat ajoituksen ongelmat.

     Myöhempien vaiheiden ajoitukset ovat helpompia. Ananias (Ap. t. 23:2) näyttää olleen ylipappina vielä oman virkakautensa kriisin jälkeen (kuulustelu Roomassa 52). Festus taas tuli Felixin jälkeen maaherraksi 59-60. Apostolien teot mainitsee Paavalin olleen vangittuna Festuksen virkaan astumiseen saakka (Ap.t. 24:24-25:1). Paavalin kuulustelut ja Kesarean vankeus ajoittuvat siten vuosiin 57-59.

Maltillinen rekonstruktio Paavalin toiminnan ajoittamisesta:

34	Kääntymys, Arabia, Damasko 3 v.
37	Pako ja käynti Jerusalemissa (Pietari, Jaakob) 14 vuotta: lähetystyötä Galatiassa ja Makedoniassa
46–48	Ensimmäinen lähetysmatka
48–49	Antiokiassa (käynti apostolien kokouksessa? Ap.t. 15)
49–50	Toinen lähetysmatka, matka Makedoniaan
50–51	Puolitoista vuotta Korintissa Gallio 51
52	Jesusalemin matka (apostolien kokous tai keskustelu pakanalähetyksestä) Antiokian välikohtaus Pietarin kanssa
53–56	Efeson toiminta noin 3 vuotta Kolehdin kerääminen Jerusalemille
56–57	Viimeinen Makedonian–matka Kolehdin vieminen Jerusalemiin
57	Paavali Jerusalemissa, käynti temppelissä Paavali vangitaan, Suuren neuvoston kuulustelu
57–59	Kahden vuoden vankeus Kesareassa
59	Oikeudenkäynti Festuksen edessä
59–62	Matka Roomaan, kahden vuoden vankeus