Kommentteja ja kehitelmiä Apologia-seminaarista Ryttylässä 2013

Timo Eskola

Kansanlähetyksen Apologia-seminaari kokosi huhtikuussa jälleen suuren joukon nuoria ajattelijoita yhteen pohtimaan kristinuskon merkitystä ajassamme. Tapahtuman vilkkaat keskustelut herättivät paljon ajatuksia, ja niiden kommentointia saatte seurata tässä kirjoituksessa. Pohdinnat perustuvat osin seminaarissa kuulemiini ideoihin ja osin ne kumpuavat oman esitelmäni (luettavissa myös näillä sivuilla) kirvoittamista keskusteluista.

Voiko kukaan olla neutraali?

Tohtoriopiskelija Soili Haverinen luennoi omassa esitelmässään maailmankatsomuksista. Hän pohti erityisesti nykyistä vaatimusta siitä, että yhteiskunnassa maailmankatsomuksen pitäisi olla neutraali. Uskontojen ja etenkään kristinuskon ei useinkaan sallita enää vaikuttaa näkemyksellisiin seikkoihin. Tässä tapahtuu kuitenkin ajatusvirhe. Arvoista keskusteltaessa kukaan ei ole neutraali. Jokainen arvo sulkee jonkin toisen vaihtoehdon pois.

Haverinen muistutti, että tasa-arvo ihmisten välillä ei merkitse tasa-arvoa katsomusten tai järjestöjen välillä. Jokaisella aatteella ei yhteiskunnassa ole yhtä ja yhtä arvokasta ääntä, niin kuin vaikkapa vaaleissa. Kun näkemyksien hyväksyttävyydestä äänestetään, voimasuhteet ratkaisevat. Yhteiskunnassa toimitaan politiikan ja demokratian ehdoilla. Jokaisella katsomuksella on juuri niin paljon yhteiskunnallista valtaa, kuin sillä on kannattajia. Moni ryhmä toimii kuitenkin nykyään tätä periaatetta vastaan ja pyrkii saamaan oman vähemmistönsä näkemyksestä enemmistön hyväksymän käsityksen.

Se on ymmärrettävää, sillä postmoderniin aikaan kuuluu ajatus totuuden suhteellistamisesta. Tuon ranskalaislähtöisen filosofian mukaan kieli ei tavoita todellisuutta (Derrida). Me puhumme vain kielestä. Ihmisten välinen toiminta perustuu väitteiden mukaan kielipeleihin, diskursseihin (Foucault). Monet vähemmistöt huomasivat tämän ajatustavan sopivan niiden omiin pyrkimyksiin. Ne väittävät, että heidän näkemyksensä yksi oikeutettu diskurssi, jota ei saa syrjiä.

Tästä seuraa se, että vähemmistöt tällä hetkellä Suomessakin pyrkivät moninkertaistamaan yhteiskunnallisen painoarvonsa. Periaatteessa ne joutuisivat tyytymään oman todellisen kannattajamääränsä painoarvoon, mutta politiikassa halu oman vallan nostamiseen on suuri. Tästä voidaan lausua pari huomiota. Syrjintä on tietenkin kiellettävä (tai olisi kiellettävä esimerkiksi kehitysvammaisten tai skitsofreenikkojen suhteen) aina, mutta tämä tapahtuu poissulkevasti. Tukea antavat säädökset ovat puolestaan tarpeen silloin, kun vähemmistö itse ei tilanteensa tähden kykene toimimaan yhteiskunnassa omasta puolestaan.

Meidän ajallemme on kuitenkin tyypillistä se, että julkisuudessa äänekkäästi esillä olevat vähemmistöt (etenkin seksuaalivähemmistöt) eivät omasta mielestään ole sen paremmin sairaita kuin kyvyttömiäkään. He ovat tavallisia kansalaisia, jotka haluavat vaikuttaa yhteiskunnan päätöksentekoon. Postmodernin ajan siivittämänä monet ryhmät ovat kuitenkin saaneet ääntään kuuluviin huomattavasti enemmän kuin heidän tavallinen yhteiskunnallinen painoarvonsa takaisi. Tässä heidän asiaansa on ajanut kristinuskosta vieraantuva media. Ajan mittaan nämä ryhmät joutunevat kuitenkin huomaamaan, että demokraattisessa yhteiskunnassa kaikki ryhmät ajavat lopulta vain omaa etuaan. Siksi demokratia synnyttää vähemmistöjä – väistämättä.

Lyotard totesi aikanaan, että ”puhuminen on taistelua”. Postmoderniin aikaan kuuluu pyrkimys taistella kielestä ja totuuden määritelmistä. Se osoittaa pian, että koko postmodernismi on ollut vain välivaihe poliittisessa kädenväännössä. Filosofien esille nostamia ajatuksia on käytetty välineinä niin kauan kuin niistä on hyötyä. Käytännössä tämä on kuitenkin johtanut uuteen moralismiin, jossa vähemmistön arvot nostetaan etenkin kristinuskon arvoja vastaan (ks. esitelmäni). Vähemmistöt eivät suinkaan ajattele, että totuus olisi suhteellista. Sen sijaan ne ajavat omaa näkemystään suurella varmuudella. (Tästä seuraa tosin samalla se, että postmodernismi ei ole enää vaikutusvaltainen teoria.)

 

Vähemmistön ehdoilla

Uskonnon suhteen yhteiskuntamme on ajautunut melkoiseen jännitteeseen. Haverinen kävi luennossaan läpi ihmisoikeuksien julistusta ja sen vastineita Suomen perustuslaissa ja eri säädöksissä. Periaatteessa jokaiselle on turvattu oikeus oman uskonnon harjoittamiseen. Tämän pitäisi olla ihanne, vaikka etenkin konservatiivikristityt joutuvat jatkuvasti kokemaan oikeuksiensa loukkaamista.

Nämä perusoikeudet pyritään monin paikoin kyseenalaistamaan. Erityisesti vapaa-ajattelijat ja ateistit toimivat aggressiivisesti uskonnonvapautta vastaan. Nämä ryhmät väheksyvät ihmisen oikeutta kuulua haluamaansa kirkkokuntaan. Tällä perusteella he esittävät, että kirkon kaikkien jäsenten ei pitäisi ”pakosta” osallistua koulun uskonnonopetukseen, rukoilla ruokarukousta tarhassa tai laulaa suvivirttä kevätjuhlassa.

Tällaiset väitteet ovat tietenkin ihmisoikeuksia vastaan. Kirkon jäsenten tulee saada edustaa omaa uskontoaan kenenkään estämättä, olipa hän lastentarhassa, koulussa tai työpaikalla. Ihmisoikeuksien perusajatus on, että ketään ei syrjitä hänen uskontonsa tähden.

Jälkikristillisessä maailmassa kuitenkin yhteiskunta purkaa traumojaan suhteessa kristilliseen menneisyyteen. Siksi osa kovaäänisistä kirkon vastustajista pyrkii toimimaan uskonnonvapautta vastaan ja estämään kirkon jäseniltä oikeuden harjoittaa omaa uskontoaan. Mikäli median edustajat eivät ole valveilla, he osallistuvat tähän oikeuksien kaventamiseen mitään ajattelematta.

 

Arvot ristiriidassa

Toiseksi uskontoa koskevat perusoikeudet joutuvat ristiriitaan ajattelun vapauden kanssa. Mitä pitäisi tehdä tilanteessa, jossa kahden ihmisen tai kahden ryhmän oikeudet joutuvat jännitteeseen keskenään? Kumman oikeuksia pitäisi kunnioittaa enemmän? Vai onko yhteiskunnassa mahdollista elää rauhassa myös ristiriitatilanteessa? Kysymykset ovat lähes mahdottomia ratkaista.

Meneillään oleva kiista homoavioliitosta on tyypillinen esimerkki tästä jännitteestä. Seta pyrkii kansainvälisen homoliikkeen tukemana saamaan homoavioliiton hyväksytyksi myös Suomessa. Nämä ryhmät katsovat näkemyksensä olevan niin hyväksytty, että koko yhteiskunnan tulisi sopeutua siihen. Perinteisen kristinuskon edustajat katsovat puolestaan, että avioliitto perustuu luomistyöhön. Se on naisen ja miehen liitto, joka suorastaan jatkaa luomistyötä lasten syntymän kautta. Muunlaiset liitot eivät muodosta sellaista instituutiota, jota yhteiskunnan pitäisi erikseen suojella.

Tässä kaksi arvoa ovat räikeässä ristiriidassa. Tämä ongelma tunnetaan yhteiskuntaetiikassa hyvin. Esimerkiksi oikeuslaitos joutuu toisinaan ratkomaan riitoja, joissa helppoa vastausta ei ole. Pitäisi pyrkiä päättelemään, kumpi arvoista asetetaan tärkeämmäksi. Lisäksi pitäisi koettaa arvioida, kokeeko vähemmälle huomiolle jäävä kanta todellisesti oikeuksien loukkausta vai ei. Oppineet sanovat, että tämä on arvokeskustelun vaikein alue, eikä selviä vastauksia ole.

Yhteiskunnalla ei liene muuta mahdollisuutta ratkaista asiaa kuin demokraattinen äänestys. Viimeksi homoavioliitto on hyväksytty Ranskassa. Suomalainen yhteiskunta on pian saman kysymyksen edessä. Ranskan tapaisesta ratkaisusta seuraa kuitenkin avoin riita. Monissa maissa kirkko (Ranskassa tietenkin katolinen kirkko) ajautuu näkyvään ristiriitaan yhteiskunnan arvomaailman ja lainsäädännön kanssa. Sanomattakin on selvää, että kumpikaan vaihtoehto ei ole ”neutraali” eikä yleishumanistinen, vaan voimakkaasti arvopohjainen.

Olennainen kysymys tässä tilanteessa on se, minkälaiseksi kirkon tilanne muodostuu tämän jälkeen yhteiskunnassa. Kysymys koskettaa kirkon eri tahoja eri tavoin. Avoin riita tietenkin viilentää välejä ja tekee joitain yhteistyöasetelmia mahdottomaksi. Statukset muuttuvat. Ja kirkon sisällä näyttää siltä, että nimenomaan konservatiiviryhmiltä viedään asema ja oikeudet.

Tässä erityiskysymyksessä on mahdollista, että vihkioikeus jää kirkolta pois. Siviilivihkimisen jälkeen kirkko järjestää vain avioliiton siunaamisia. Näin tapahtuu jo nyt monissa maissa. Tosin myös kirkko itse saattaa muuttua ja mukautua yhteiskunnan käsityksiin. Tästäkin on esimerkkejä. Silloin kirkkokunnat hajoavat ja jakautuminen pienempiin ryhmiin ja itsenäisiin kirkkoihin kiihtyy. Näin on tapahtunut sekä anglikaanisissa että luterilaisissa kirkoissa ympäri maailmaa.

 

Maailmankuvat kriisissä

Puhuminen on ehkä taistelua, mutta postmodernismin teoria ei ole pitänyt, vaan vuotaa kuin seula. Omassa esitelmässäni Apologia-forumissa muistutin siitä, että vähemmistöjen näkemyksiä perusteleva postmodernismi (tarkalleen ottaen jälkistrukturalismi) on hylätty filosofien keskuudessa lähes kokonaan. Myöskään erilaisten vähemmistöjen kannattajat eivät usko, että kieli ei tavoita todellisuutta. Jos näin olisi, heidän omillakaan käsityksillä ei olisi pätevää perustetta.

Forumissa pohdittiin aika paljon sitä, mitä diskursseihin vetoaminen tarkoittaa käytännössä. Jotkut aikamme ryhmät julistavat, että sukupuolisuus on pelkkä puhetapa, diskurssi, jota voi halutessaan vaihtaa. Tämän näkemyksen kyllä ampui alas jo muutama vuosi sitten eräs Yliopisto-lehden kirja-arvostelija, joka huomautti: kun nainen raiskataan, sukupuoli ei ole diskurssi. Elämässä on tosiseikkoja, jotka ovat väistämättä totta. Näistä asioista voidaan puhua aivan tavallisella kielellä. Sen todistaa myös useimpien käytännön kokemus. Pakkasesta ei tule diskurssia, jos on liian vähän vaatteita päällä.

Onkin totta, että kaikki osapuolet nykyisissä kiistoissa uskovat puheen tehoon ja kielen totuusarvoon. Sen tähden meidän tulisi määritellä käsityksemme kielestä ja tiedosta ilman postmodernin ajan kuvitelmia. Se on kuitenkin vaikeata, koska länsimaisen kulttuurin taustana on kaksi suurta kriisiä. Ensin postmoderni alkoi vastustaa ”modernia”, eli ajatusta siitä, että edistyvä tiede ja teknologia pelastavat ihmiskunnan. Sen jälkeen itse postmodernismi ajautui kriisiin, koska sillä ei ole pitävää teoriapohjaa.

Jäljelle on jäänyt ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Sekavassa maailmassa monille turvaa antaa vain ryhmäitsekkyys. Tässä tilanteessa kirkko ja kristinusko ovat nyt joutuneet kohtaamaan kovia hyökkäyksiä omia arvojaan ja omaa uskoaan vastaan. Siinä kristittyjen on vain kärsittävä ja kestettävä. Jälkikristilliseltä maailmalta on turha enää odottaa oikeudenmukaisuutta kristillistä kirkkoa kohtaan. Siksi olennaista on rohkaista toisia uskovia turvautumaan näissäkin tilanteissa Kristukseen ja hänen sanaansa.

Raamatun ihmiskuva antaa ihmiselle merkityksen, vastuun ja mielekkyyden. Ihminen on Jumalan luoma. Siksi meistä jokainen on tämän luomakunnan keskellä juuri omassa elementissään, vaikkakin langenneena. Ihminen myös vastaa toiminnastaan Jumalalle. Hänet otetaan vakavasti ja hänen tekemisiään tarkkaillaan. Ja ihminen on luotu Jumalan kuvaksi: me olemme yksilöitä, persoonia, jotka kykenevät mielekkääseen kommunikointiin. Kieli on ihmisyyden keskeinen piirre. Siksi Jumala nimittää inkarnoitunutta Poikaansakin Sanaksi.

Lopullisen merkityksen tämän langenneen ja itseään syövän ihmiskunnan keskelle antaa ristinnaulittu Kristus. Hän osallistuu ihmiskunnan tuskaan ja antautuu synnin synnyttämän vihan kohteeksi. Pitkäperjantaina Aadamin jälkeläiset tappavat Jumalansa. Paratiisista karkotetun ihmisen
ihmisyys ei löydy ennen kuin hänen syntinsä on käsitelty, tarkasteltu, rangaistu ja sovitettu. Kun nykyisen ajan ihminen kohtaa ristin teologian, hän ymmärtää viimein oman arvonsa, oman vastuunsa, oman syyllisyytensä, ja oman ristinsä. Silloin voi toteutua autuas vaihtokauppa Kristuksen kanssa, ja langennut ihminen alkaa eheytyä.

 

Summa summarum

Apologia-forumin ensimmäisen päivän keskustelut herättivät siis paljon ajatuksia, joiden ydinkohdat voidaan koota seuraavasti:

1. Vaikka osa aikamme keskustelijoista vetoaa puheenvuoroissaan siihen, että seksuaalisuus ja sukupuoli ovat diskursseja, tämä on perusteetonta kuvittelua. Kaikkea ei voi suhteellistaa kielessä.

2. Jos kielen suhde todellisuuteen asetettaisiin todellisesti kyseenalaiseksi, kenenkään lauseilla ei olisi merkitystä. Ei siis myöskään niiden erilaisten vähemmistöryhmien, jotka tällä hetkellä vaativat näkemyksilleen ”oikeutusta” (yliedustusta) yhteiskunnassa.

3. Ihmiset ovat enimmäkseen jonkin sortin realisteja (jopa empiristejä), jotka uskovat, että puhumme todellisista asioista ja todellisista arvoista. Tässä asetelmassa vähemmistöt palaavat ikävä kyllä demokratiassa marginaaliin.

4. Oikeudenmukaisuus on tärkeä tavoite, ja siksi yhteiskunnassa tulee huolehtia siitä, ketään ei syrjitä hänen näkemystensä vuoksi. Yhdenvertaisuus koskee kuitenkin vain ihmisiä, ei ideologioita. Konkreettinen esimerkki auttaa tässä: se ei ole syrjintää, jos kaikki suomalaiset eivät hyväksy tai omaksu Setan käsitystä ihmisen seksuaalisuuden toteuttamisesta – eivätkä laadi lakeja pelkästään Setan pyrkimysten mukaan.

5. Lähihistoria opettaa, että postmodernissa kulttuurissa puhuminen on todellakin taistelua. Avoimen relativismin tilalla on koko ajan ollut ideologioiden välinen sota. Siinä sodassa käytetään kovia välineitä ja likaisia keinoja. Niiden kohteeksi kirkko on viime kuukausina joutunut aivan ennennäkemättömällä tavalla.

6. Kyse on kuitenkin pelkästä valtapelistä. Jos journalistit jossain vaiheessa edes hieman muistelisivat työnsä periaatteita ja eettisiä ohjeita, he alkaisivat dokumentoida tuota valtapeliä sen sijaan, että itse käyvät sitä tällä hetkellä kirkonvastaisten vähemmistöjen eduksi.