Ateismin väitteitä ja apologian vastauksia

Timo Eskolan esitelmä KRS:n opiskelijaillassa 2014 
(Apologia – kilpikonnapuolustus vai torjuntavoitto)

Uusateismin teesit ovat hyökkääviä. Aikamme eturivin taisteleviin ateisteihin kuuluvan Dawkinsin kirjan käännöstä esitellään kirjan kannessa seuraavasti: “Jumalharha esittää vakuuttavasti, että usko Jumalaan sekä perustuu virheelliseen ajatteluun että on potentiaalisesti kuoleman­vaarallista.”

1. Apologia ja uusateismin väitteet

Apologia joutuu ensinnäkin vastaamaan moneen uusateismin väittämään. Näitä on koottu ateismista käydyssä keskustelussa esimerkiksi seuraavasti:

• On lähes varmaa, että Jumalaa ei ole.
• Uskonnot ovat vaarallisia, ja siksi niille ei pidä jättää tilaa.
• Uskomuksille on olemassa luonnollinen, evoluution tarjoama selitys.
• Uskonto ei sovi yhteen tieteen kanssa.
• Moraalisuuden perustelemiseksi ei tarvitse olettaa Jumalan olemassaoloa.
• Elämälle voidaan löytää tarkoitus ilman uskoa Jumalaan.
• Ateistimaiden tyrannia ei tee ateismia turhaksi.

Esimerkkejä näistä väitteistä löytyy helposti monista kirjoista. Mainitsen tässä ensin vain joukon tekijöiden nimiä: Dawkins, Hitchens, Harris, Onfray ja Grey. Dawkins on näistä kuuluisin. Tosin hänen ajattelunsa johdonmukaisuuden on kyseenalaistanut esimerkiksi McGrath parissakin kirjassaan. Harris on kirjoittanut yleisteoksen. Ranskalainen Onfray on ilmaisultaan kärkevin ja Grey harvoja, jotka todella ajattelevat, mitä Jumalan hylkäämisestä seuraa. Hitchens puolestaan on pettymys. Hänen kirjansa ”Jumala ei ole suuri” on sekava kokoelma kaikkien eri uskontojen käytännön ongelmista. Kristinuskon ajattelua hän ei näytä tuntevan juuri lainkaan, vaan keskittyy herkuttelemaan sotaisan islamin esimerkeillä.

Brittiläinen vasemmistolainen agnostikko/ateisti Eagleton on kirjoittanut entisiä ystäviään Dawkinsia ja Hitchensiä vastaan pilkallisen kirjan (Terry Eagleton, Reason, Faith, and Revolution: Reflections on the God Debate), jossa hän moittii näitä täydestä asiantuntemattomuudesta. Hän nimittää puolivillaisia ateisteja nimityksellä ”Ditchkins” ja katsoo tällaisten pohdiskelijoiden tekevän hallaa kunnon debatille. Eagleton kertoo arvostavansa monien teologien puheenvuoroja paljon enemmän kuin ”ditchkinsien” lukutaidotonta uskonnon käsittelyä. Tämä lieneekin uusateismin keskeisiä heikkouksia. Koska kirjoittajat eivät ole kiinnostuneita uskonnosta tai teologiasta, he eivät tiedä mitä kiistävät. Sen johdosta he argumentoivat sillä  varmuudella, jonka täysi asiantuntemattomuus antaa.

Suomalaisessa keskustelussa esille ovat nousseet esimerkiksi individualisti J.K. Niemelä, joka on hakeutunut aktiiviseen kanssakäymiseen joidenkin teologien kanssa, ja teologi Pyysiäinen (”Jumalaa ei ole”), joka taitaa olla ainoa teologisessa tiedekunnassa opettanut ateistimme. Luonnontieteiden alueelta nousee puolestaan Enqvist, jota (syystä) moititaan jatkuvasti samasta kuin ”ditchkinsejä” eli siitä, että hänellä ei ole juuri mitään tietoa kristinuskosta tai teologiasta.

2. Vanha ja uusi ateismi

Viron kirkon arkkipiispa Andres Pöder pohdiskeli Teologisilla opintopäivillä Kauniaisissa (2014) sitä, minkälaisia ennakkoluuloja kommunismin ateistinen propaganda on heillä saanut ihmisten mielissä aikaiseksi:

• Uskovat ovat tyhmiä, koska tiedämme, että Jumalaa ei ole
• Uskonto palvelee vain pappien vallanhalua
• Uskonto tukee pelkästään vallanpitäjiä
• Kristinusko kieltää nautinnon
• Kirkolla ei saisi olla julkista asemaa

Väitteet ovat osittain samoja kuin edellä, mutta erojakin löytyy. Kurja piirre, kuten Pöder korosti,  on siinä että suuri osa kansasta on kommunismin kaudella omaksunut tuollaisia käsityksiä niiden sisältöä sen paremmin kyseenalaistamatta. Ateismilla on Virossa yhä valta-asema (vain alle 10 prosenttia ihmisistä kuuluu luterilaiseen kirkkoon). Materialismi tekee tuhojaan. Mutta jos vertaamme kahta ensimmäistä kohtaa keskenään, erot tuntuvat melko pieniltä. Julkinen keskustelu kirkon asemasta ja kristinuskon näkemyksistä näyttää myös Suomessa toistelevan aivan samoja väitteitä. Johtopäätös on väistämätön. Sen, mitä kommunismi teki idässä, rationalistinen materialismi on tehnyt meillä.    

On epäilemättä niin, kuin Beattie sanoo: “Modernin kauden käsitystä uskonnosta ohjaa valistuksen jälkeinen lähestymistapa. Siinä tiede, järki ja edistys ovat korvanneet uskonnon länsimaisen elämän järjestyksen perustana.” Uskonnon ajan kuvitellaan olevan ohi. Siksi monet puheenvuorot ovat ylimielisiä. Tänään erilaiset ajankohtaiset kysymykset kaipaavat vastausta.

3. Ateismin ja apologian aihepiirejä voidaan jakaa erilaisiin kysymyksiin

Debatin alueita on useita, ja jokainen joutuu tietenkin valitsemaan alueensa oman asiantunte­muksensa mukaan. Kaikkeen ei voi edes ottaa kantaa. Seuraavassa muutamia keskeisiä aihepiirejä.

– Keskustelu tieteen olemuksesta  (”mitä tiedämme ja miten?”)
+ klassiset Jumala-todistukset (McGrath, Craig, Plantinga, Frame)

– Aatehistoriallinen ja filosofinen keskustelu (”miten selitämme maailmankuvan ja ihmisyyden?”)  
+ evoluutioteoria, teleologinen argum., ihmisen arvo (Lennox, Dembski, Groothuis)

– Elämänkatsomuksellinen ja eettinen keskustelu (”miten arvot ja moraali rakentuvat?”)
+ moraalinen argumentti (Copan, Zacharias)

– Keskustelu uskonnosta (”mitä opit ja uskomukset tarkoittavat?”)
+ Raamatun oma perustelu synnille ja armolle jne. (Habermas, Kreeft)

Ateismin kirjallisuus tunnetaan nykyään melko hyvin. Sen lisäksi on huomattava, että myös apologiaa käsittelevä kirjallisuus on noussut esiin todella laajalla rintamalla. Apologiset teokset eivät ole keskenään samanlaisia. Ne käsittelevät eri kohtia yllä mainituista kysymysalueista. Joku keskittyy luonnontieteeseen ja evoluutioteoriaan, toinen taas painottaa filosofiaa. Monissa pohditaan etiikan perustelua ja elämänkatsomuksen muodostumista.

4. Esimerkki: Raamattu ja kärsimys – onko Jumala vastuussa pahasta?

Teodikean ongelma on aikojen kuluessa pelkistynyt yksinkertaiseksi kysymykseksi: voiko pahalla maailmalla olla hyvää Jumalaa? Tämä on kuuluisin ja ihmisille tyypillinen uskonnonfilosofinen ongelma, jota on itse asiassa pohdittu useiden vuosituhansien ajan eri puolilla. Kärsimyksen/pahuuden ongelma pulpahtaa esiin myös lähes kaikilla ateisteilla keskustelun jossain vaiheessa.   

Selkeän määritelmän antaa suomalainen ateisti, professori V.T. Aaltonen: ”Jos Jumala on tahtonut, että paha tuli maailmaan, ei hän voi olla hyvä. Jos taas paha tapahtuu vastoin hänen tahtoaan, hän ei ole kaikkivoipa.” (Miksi en ole kristitty, 90).

Miten apologia vastaa tällaiseen väitteeseen? Seuraavassa käsittelen vastausta neljän erilaisen tehtävän avulla

• 1. tehtävä on arvion tekeminen. Silloin kysytään, kenen ehdoilla keskustellaan. Mikä on maailmankuva väitteen takana? Tämän aiheen kohdalla huomataan pian, että pahuuden todellisuus muuttuu ongelmaksi vasta naturalismissa. Se nimittäin edellyttää oletuksen, että kaikki elämä on ollut samanlaista alusta lähtien. Silloin toteutuu seuraava johtopäätös: jos maailmassa on pahaa, ja Jumala on luoja, niin Jumalan on täytynyt luoda myös pahuuden ja siis tahtoa pahaa. Apologeettinen keskustelu saa jo tästä materiaalia, mutta vielä on jäljellä muita tehtäviä.
• 2. tehtävä on kuvata ongelma. Edellä olevasta arviosta (ja esitetystä päättelystä) voi nimittäin seurata monta erilaista johtopäätöstä: a. Jumala on jollain tavalla olemassa, mutta ainakin yksi jumalista on paha. Jumalakäsitys siis jaetaan kahtia tai moneen osaan (hindulaisuus, kristillispohjainen gnostilaisuus), b. Jumala saattaisi olla olemassa, mutta hän ei ole kaikkivaltias (Nietzsche, Camus), c. Jumaluus on kaiketi olemassa, mutta ihmisen ongelmat eivät ole syntiä eivätkä jumaluudet voi niitä sovittaa (Räisänen), d. Mitään jumaluutta ei voi olla olemassa (Dawkins + ”ditchkinsit”, Pyysiäinen).
• 3. tehtävä on kritiikki: mitä seuraa Jumalan hylkäämisestä? Tämä on keskustelun tärkeimpiä vaiheita. Jos ateistin tarkoituksena on osoittaa, että Jumalaa ei ole, itse ongelma jää. Ateisti ei saa unohtaa lähtökohtaansa. Hirmuteot ovat todellisia ja ihmisen raakuus on fakta myös sen jälkeen, kun ateisti on hylännyt koko jumalakäsityksen. Ketä pahasta pitäisi syyttää? Tällä kohden ateistit ovat heikkoja ja heidän päättelynsä puutteellista.

Yleensä ateistien kirjoista paljastuu, että Jumalaa on tarvittu vain sen verran, että häntä voisi syyttää maailman pahuudesta. Kun Jumala on pelattu pois kentältä, maailma kaunistuu kuin taikaiskusta. Esimerkiksi Dawkins tekee ateistin uskon hypyn: “ihmiset pysyvät hyvinä, kun Jumala ei havainnoi ja valvo heitä” (Jumalharha, 238). Juuri tätä ateistin ei sovi tehdä. Hänellä ei ole lupa unohtaa pahuutta. Hän joutuu jäämään raakaan maailmaan ilman toivoa. Siksi monikaan ei uskalla olla tosi ateisti, vaan alkaa kehitellä romanttisia kuvitelmia lähimmäisenrakkaudesta suorastaan Vuorisaarnan tyyliin. Tälle vain ei ole enää perusteita.

Osa ateisteista on huomannut ongelman ja vaatii ”ateistista ateismia” (ranskalainen Onfray). Ateistin pitää purkaa kristilliset termit ja suhtautua maailman ja ihmisen ongelmiin vain luonnon keskellä. Mutta mitä tehdä, kun edessä on pelkkä sosiaalidarwinismi ja vahvemman oikeus?

Vain Gray vastaa rehellisesti: me olemme eläimiä, ei pidä etsiä muuta. Eläimet eivät etsi elämän tarkoitusta. Jos haluat etsiä moraalin perusteita, toteaa Gray, katso eläimiä. Kunnon ateisti jää eloonjäämistaistelun jalkoihin. Grayn mukaan ateistisen ihmisen täytyy vain yrittää sinnitellä. Jo Nietzsche totesi, että ateismi johtaa nihilismiin. 

Samaan tapaan kunnon naturalisti, brittien kuuluisin ateisti-filosofi Russel ajautui epätoivoon: kaikkivaltias materia on armoton. “Lyhyt ja voimaton on ihmisen elämä; hänen itsensä ja hänen rotunsa ylle lankeaa hidas, varma tuomio armottomana ja synkkänä. Sokeana hyvälle ja pahalle, piittaamatta tuhosta, kaikkivaltias materia työntyy eteenpäin säälimättömällä tiellään.”

Toisin sanoen ateistinen ateismi on ainoa todellinen vaihtoehto: kaikki muut ratkaisut ovat kristinuskon onnettomia vesitettyjä versioita. Yleensä ateismi tyssää jo tähän.

• 4. tehtävä on vastauksen antaminen.  Jo Eagleton totesi, että ateistit ovat huonoja teologeja. Siksi heitä on opetettava ja kristittyjen on annettava vastaus. Annettava vastaus on Raamatun mukainen ja nousee tietenkin kristinopista. Muuta vastausta meillä ei ole annettavana. Ateisti ei voi uskoa Jumalaan hylkäämättä vääriä lähtökohtiaan.

Raamatun mukaan kaikki tässä maailmassa ei ole hyvin. Jumala on kyllä Luoja, mutta ihminen on synnin tähden ajettu ulos paratiisista. Meidän ongelmamme ei ole siinä, että jokin jumaluus ei pitäisi meistä huolta, vaan siinä että me syntisinä, petollisina ja ahneina ihmisinä tuhoamme sekä maailmaa että muuta ihmiskuntaa. Maailma on paha synnin tähden. Kristinuskon vastaus on aina Raamatun mukainen. Muuta apologialla ei ole tarjota. Sen tähden apologia osallistuu kirkon sanomaan ja julistaa, että syntiinlangennut ihminen on Jumalan tuomion alla. Pahuuden ongelma selittyy aivan yksiselitteisesti: maailma on hirveä paikka, koska me ihmiset teemme siitä hirveän joka päivä. Siksi ihmiskunnalla ei ole muuta toivoa, kuin syntisten Vapahtajan antama toivo.

5. Miksi Jumala ei poista pahaa maailmasta?

On kuitenkin oikeutettua kysyä, miksi Jumala ei ole poistanut pahaa tai rangaissut pahoja? Tähänkin Raamattu vastaa, ja perin tehokkaasti. Ensimmäinen vastaus on suorastaan uskonnonfilosofinen (tai paremminkin dogmatiikan mukainen). Koska Jumala poistaa Raamatun mukaan pahan ottamalla maailman tuomiolle eteensä, ja toteuttaa näin oikeudenmukaisuuden, pahan selvittelyä toivovat pyytävät itse asiassa viimeisen tuomion toteutumista. Tämä on ideologisesti ja uskonnollisesti hurja asia. Jos paha poistettaisiin heti maailmasta, se merkitsisi kosmisen tuomion toteutumista.

Raamatussa käsitellään tätä aihetta kuitenkin myös hyvin konkreettisesti. Kun apostoli Paavali Roomalaiskirjeen 3:ssa luvussa pohtii kärsimystä ja syntiä, hän keskittää ajatukset Kristuksen ristinkuolemaan. Ensin hän toteaa, että ihmisten synti ja jopa Israelin uskottomuus ovat olleet tosiasioita, mutta niistä ei voi syyttää Jumalaa. Synti on aina ihmisen syytä, eikä siitä voi syyttää Jumalaa. Ihmisen synnin vastakohtana puolestaan on Jumalan oikeudenmukaisuus: hän tulee toteuttamaan tuomionsa ja tekemään tiliä synnin kanssa.

Jokin erityinen asia edeltää kuitenkin tuomiota. Jumalan laki on Raamatussa ja se kyllä syyttää ihmistä omantunnon tasolla. Paavali julistaa sitä vastaan aivan jotain uutta. Laki ja profeetat todistivat vanhurskaudesta, mutta “nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta  (ilman lakia) tuonut ilmi vanhurskautensa” maailmassa. Edessä on uusi pelastus, joka perustuu uskonvanhurskauteen. Sen Jumala itse lahjoittaa syntisille, koska he ovat “vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:22–23).  Paavalin opetuksen perustana on radikaali käsitys ihmisluonnosta. Koska kaikki ovat kuolleet Aadamissa, kaikki ovat vailla Jumalan kirkkautta (j .23). Pelastus ja vanhurskaus voi olla ainoastaan syntisen vanhurskauttamista, koska muuta tietä ihmiselle ei ole jäänyt.   

Näin lähestymme kärsimyksen ongelman ydintä: miten löytää vastaus synnin ongelmaan? Siitä kärsimyksestä, jota ihminen itse tuottaa, on Raamattu käyttänyt aina nimitystä synti. Siksi meidänkin on osattava nimittää asiaa oikealla nimellä. Ensin tulee esille ajatus synnin laajasta vallasta: “sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta”. Tätä seuraa evankeliumi lunastuksesta: ”(Kaikki) saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” (j. 24). Täydellistä turmelusta vastassa on Jumalan ehdoton armoteko: pelastus tulee armosta ja sen perusteena on Kristuksen lunastustyö.

Tästä seuraa teodikean ongelman ratkaisu. Todellakin: apostoli Paavalin mukaan Kristuksen kuolema ratkaisee pahuuden ongelman ja kysymyksen Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Paavali näkee Jumalan vanhurskauden tavoitteena sen, että Jumala tuo oikeuden kaikille ihmisille. Jumala ei voinut toteuttaa tuota oikeutta yksinkertaisesti tuomiolla, koska silloin kaikki olisivat tuhoutuneet. Päinvastoin, hän on osoittanut vanhurskauttaan, koska hän oli lähettänyt Poikansa maailmaan. “Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa” (3:25–26) koska hän tuomitsi synnit Kristuksessa. Näin Kristuksesta tuli syntiuhri ja sijainen meidän edestämme.

Kärsimyksen ongelma kulminoituu siten ajatukseen Jumalan pitkämielisyydestä. Tuomion viipyminen on pitkämielisyyttä ja armoa. Teodikean ongelman ratkaisu olisi edellyttänyt rangaistusta “ennen tehdyille synneille”. Sitähän moni ateistikin toivoo. Pahat täytyy tuomita ja poistaa maailmasta. Tämä ei kuitenkaan ollut Jumalan vastaus. Siksi Paavali ajattelee toisin. Jumalan ”viivyttely” tai ”hiljaisuus” on ollut armon osoitus. Jumala ei halunnut vain suorasukaisesti tuomita maailmaa. Hän halusi rakkaudessaan tarjota pelastuksen tälle synnin vallassa elävälle luomisteolleen. Siksi Jumalan piti uhrata oma poikansa syntisten edestä. Kristuksen ristillä tuomio kohtasi syntiä. Hänet tehtiin synniksi meidän edestämme. Hän kantoi koko maailman synnit, kaiken petollisuuden, haureuden ja väkivallan tuoman syyllisyyden. Vain näin Jumala voi toteuttaa oman pelastavan vanhurskautensa, oman pelastavan työnsä. Kristuksen sijaisuhri ratkaisee teodikean ongelman.

Yhteenveto

Tässä esimerkkitapauksessamme apologeettisen keskustelun tarkoituksena on viedä keskustelua eteenpäin ateistin omilla ehdoilla ja hänen argumenteillaan. Meillä on oikeus vaatia, että ateistin tulee olla johdonmukainen ja säilyttää perustelunsa loppuun asti. Jos hän ensin hylkää jumaluudet teodikean ongelmaan vedoten ja väittää maailman olevan niin pahan, että sillä ei ole hyvää Jumalaa, maailma on ateistille todellisesti paha. Kun Jumala sitten on poistettu kuviosta, maailma jää. Ateistilta tulee vaatia selitystä sille, miten hän aikoo elää tällaisessa väkivaltaisessa todellisuudessa. Mikäli hän on filosofi, häneltä tulee edellyttää ”ateistista ateismia” (Onfray). Mikäli hän on naturalisti, hänen tulee selittää, miksi ihminen poikkeaisi muista eläimistä (Gray totesi että ei poikkea). Jos hän on nihilisti, hänen tulisi kyetä selittämään miksi elämässä kannattaisi pyrkiä mihinkään hyvään (Nietzsche etsi tietä hyvän ja pahan tuolle puolen). Miksi paha ei yhtä hyvin voisi olla elämää eteenpäinvievä ja kehittävä voima? Mutta yli-ihmisyys ei tunnu kiinnostavan humanistisia ateisteja. Pahalta tuntuu myös jäädä kosmiseen yksinäisyyteen.

Kaikkein säälittävintä on se, että jotkut ateistit yrittävät säilyttää pyrkimyksen hyvään, mutta hylätä Jumalan. He jäävät ikään kuin roikkumaan kristinuskon liepeille taistellen samalla ankarasti Kristusta ja hänen evankeliumiaan vastaan. Tämä ateismin muoto ei juuri poikkea siitä välinpitämättömyydestä, jolla hedonismiin ja pragmaattiseen elämässä pärjäämiseen tähtäävät egoistit suhtautuvat niin hyvään kuin pahaankin. Edessä on siten raukeaminen mitättömyyteen.

Kristinuskon julistajat käyvät sinnikkäästi keskustelua, vaikka näkemykset eivät aina kohtaisi. Apologian tarkoituksena on antaa toisille todistus Kristuksesta. Muuta ei voi tehdä, eikä tarvitse tehdä. Kristitty itse tietää, että Kristuksen kuolema syntien tähden ratkaisee myös oikeudenmukaisuutta koskevan ongelman. Jeesus otti syyt päällensä, jotta koko ihmiskunnan ei tarvitsisi joutua Jumalan tuomittavaksi. Pahuutta on maailmassa viimeiseen päivään asti ja sen kanssa pitäisi tulla toimeen siten, että yhteiskunnat pitävät pahaa kurissa. Mutta armo ja rauha tulee vain silloin, kun ihminen palaa Luojansa yhteyteen Kristuksen evankeliumin turvissa. Tämä on kristittyjen ilon aihe, ja sen me haluaisimme jakaa myös ateistien kanssa.