Avajaispäivä kokosi STI:hin ennätysmäärän opiskelijoita 10.9. Perinteiseltä kirjakirpputorilta moni teki jälleen löytöjä, ja kahvin kanssa syötiin neljä mansikkakakkua. Paneelikeskustelu innosti nuoria niin, että kaikki eivät mahtuneet saliin sisälle.
Syksyn keskiviikon luentosarjat käsittelevät mm. Lutherin teologiaa. Sarjaan on valittu aiheita, joista tällä hetkellä käydään vilkasta keskustelua. Raamattu-sarjassa selitetään Jeesuksen vertauksia.
Miksi kirkosta erotaan? – Paneeli STI:n avajaisissa
Paneelikeskustelu instituutin avajaisissa tarttui ajankohtaiseen kirkon ja oikeastaan kaikkien traditionaalisten länsimaisten kirkkojen ongelmaan. Kirkkojen väkimäärät pienenevät, ja kirkkorakennuksia myydään monissa maissa. Mitä on ongelman taustalla? STI:n luennolla aiheesta alustivat professori Jouko Talonen ja tuomiorovasti Matti Poutiainen. Seuraavassa kokoava yhteenveto niin alustuksista kuin niiden pohjalta käydystä laajasta keskustelusta. Kysymyksen voidaan katsoa jakautuvan useaan aihepiiriin.
72 544×376 Normal 0 21 false false false
1. Onko jokin muuttunut jäsenten ajatusmaailmassa?
Kirkosta eroavien näkemyksiä on aina pyritty tutkimaan erilaisissa kyselyissä. Luterilaisesta kirkosta erottiin toki jo vuosikymmeniä sitten. Talonen huomautti, että takavuosina lähtijät perustelivat usein eronsa esimerkiksi poliittisilla syillä. Kirkon uskottiin olevan taantumuksen edustaja, johon yhteiskunnallisesti kantaa ottava vasemmistolainen ei halunnut kuulua. Nykyään yleisin syy lähtemiseen on tutkimusten mukaan se, että etääntyneet jäsenet eivät välitä enää uskonnosta. Lähtijät ovat nuoria. Kaksi kolmasosaa heistä on alle 40-vuotiaita. Eläkeläiset eivät eroa kirkosta juuri ensinkään. Nuoret taas eivät enää pidä kirkkoon kuulumista mielekkäänä. Poliittisilla syillä ei ole juuri mitään merkitystä nykyisessä tilanteessa.
Sitoutuminen kirkon sanomaan on siten nopeasti heikentynyt. Eron syyksi riittää vaikkapa kirkollisveron kalleus. Suomalaisilla on tosin yllättävän vahva linkitys kirkon työhön. Nuorista kyllä noin 90 prosenttia käy vielä rippikoulun, mutta kuten Poutiainen muistutti, aate kuivahtaa kahdessa vuodessa. Monet ovat 18-vuotiaina valmiita lähtemään.
Näin ollen etenkin nuoremmat polvet ovat nykyään toisenlaisia kuin ennen. Edes kulttuuriset syyt eivät riitä kirkossa pysymiseen. Sitoutumattomuus ei ole aatteellista, vaan liittyy pikemminkin irrallisuuden kokemukseen. Kirkosta eroamisen taustalla on siten mitä ilmeisimmin paljon murhetta ja epävarmuutta. Siihen puolestaan ei ole syynä kirkko, vaan epävarma maailmamme. Nuori sukupolvi on hämillään myös opiskelupaikkojen, elämänuran, pätkätöiden, hajanaisten perheiden ja ristiriitaisten ihmissuhteiden edessä.
2. Onko jokin muuttunut kirkon työssä ja teologiassa?
Toki myös kirkko ja etenkin kirkon julkisuuskuva ovat muuttuneet. Kirkko on teologiansa eli sanomansa sisällön puolesta sisäisesti hajaantunut. Yhtenäistä kuvaa kirkon päämääristä tai edes kirkon olemuksesta ei ole. Jotkut eroavat kirkosta siksi, että kirkon katsotaan suorastaan pettävän asiansa.
Monissa puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota kirkon kuvaan julkisuudessa. Sekä kirkon tavoittamiskampanjoita että pääkaupunkiseudun kirkollista Kirkko ja kaupunki -lehteä moitittiin siitä, että ne eivät innosta uskonnollista etsijää. Kristuksen sijasta näiden kautta törmää pelkkään epäilyyn ja Raamatun arvovallan murenemiseen – toisin sanoen samoihin asioihin, jotka saavat ihmiset eroamaan kirkosta. Edistääkö kirkko siis omalla työllään kirkosta eroamista?
Kirkosta eroavien haastatteluissa ilmaistaan kahta aivan päinvastaista asiaa. Jotkut kritisoivat kirkkoa siitä, että se on liian radikaali. Toiset syyttävät sitä vielä liian konservatiiviseksi. Tosin esitetty kritiikki ei ole aivan johdonmukaista. Kirkkoa moititaan populistisesti esimerkiksi naispappeuden vastustamisesta, vaikka juuri naisten avoin pääsy kirkon pappisvirkaan on tuottanut kirkolle tyystin toisen tyyppisiä ongelmia. Lähtijät siis joko syyttävät kirkkoa yli 20 vuotta vanhoista, nyt jo muuttuneista asioista, tai sitten kirkon sisäinen keskustelu tapahtuneista muutoksista on heille liikaa. Tällainen sekavuus viestinee siitä, että lähtijät eivät ole tarkkaan miettineet eroamisensa perusteita ja kysyttäessä he vastaavat vanhojen mielikuviensa perusteella.
Kirkon työssä on siten moni asia muuttunut. Kirkolla ei monien keskustelijoiden mielestä ole enää sisäistä voimaa pitää jäseniä kirkossa. Ympäröivää yhteiskuntaa mielistelevä kirkko saattaa jopa karkottaa armoa etsiviä ihmisiä luotaan. Tosin edes muutokset eivät saa ihmisiä pysymään kirkossa, sillä etäällä olevat ja lähtönsä toteuttaneet eivät kiinnitä juurikaan huomiota ns. yleiskirkon tai kirkon johdon tämän hetkisiin mielipiteisiin tai päätöksiin. Erikoisinta tilanteessa on, että monet ihmiset näyttävät toivovan kirkolta yhtä aikaa sekä modernia pluralismia että vahvaa yksipuolista kannanottoa uudistusta koskevissa asioissa.
3. Onko jokin muuttunut yhteiskunnassa?
Yksi vaikeimmista kysymyksistä koskee kuitenkin yhteiskunnan muutosta. Koko Euroopassa yhteiskunta on sekularisoitunut, ja tämä aatteiden muutos heijastuu myös kirkon jäsenistöön. Materialismin hallitsema yhteiskunta halveksii kirkkoa, pitää sitä vanhoillisena ja jopa syyttää sen näkemysten olevan ihmiselle vahingollista. Joidenkin keskustelijoiden mukaan etenkin media on alkanut sanella kirkolle, mitä sen pitäisi uskoa ja opettaa. Teologien kyky vastata tähän haasteeseen taas on heikkenemässä.
Yhteiskunnallisen aatteen muodostama painostus voi olla erityisen merkittävä tekijä. Talonen muistutti, että esimerkiksi Latviassa kommunistinen painostus pienensi valtakirkon melko nopeasti mitättömälle tasolle. Muutaman vuosikymmenen kestänyt yhteiskunnallinen uhka vähensi luterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrän noin yhden prosentin tasolle.
Aatteellinen painostus kirkkoa vastaan on Suomessa tietysti toisenlaista. Yhteiskunnassa toimii kuitenkin monia voimakkaita kirkon vastaisia voimia. Keskustelijoiden mukaan vapaa-ajattelijat muodostavat vain mitättömän osan kristinuskon vastaisuutta. Esimerkiksi median ja pääkaupunkiseudulla Helsingin Sanomien katsottiin määrätietoisesti vastustaneen kirkon näkemyksiä vuosikausien ajan. Niin kauan kuin ihmisillä on mielikuva siitä, että olennaiset näkemykselliset keskustelut käydään median ehdoilla, kirkon asema yhteiskunnassa on heikkenevä.
4. Ketkä ovat syyllisiä jäsenkatoon?
Tutkijat ovat pitkään kehitelleet syitä siihen, että kirkon kenttä polarisoituu ja heikon identiteetin omaavat jäsenet katoavat. Suomessa melko yleiseksi tullut selitys syyllistää “uskovaiset” ja niin sanotut pietistit. Väitteen mukaan herätysliikkeet ovat korostaneet henkilökohtaista uskoa niin voimakkaasti, että tavallinen kirkkokansa – siis kirkkohäitä haluava ja lapsiaan kastattava suuri enemmistö – alkaa tuntea alemmuutta.
On toki totta, että noin 95 prosenttia suomalaista luterilaisista ei käy koskaan vapaaehtoisesti jumalanpalveluksissa. Tietty jako on olemassa ainakin käytännön tasolla. Jotkut elävät kaukana kirkon toiminnasta, toisille evankeliumi on sydämen asia. Teoria perustuu kuitenkin vanhaan kansankirkko-ihanteeseen. Selityksen mukaan yksien hurskastelu herättää toisten syyllisyyttä. Siksi heikolla identiteetillä varustetut jäsenet lähtevät.
Selityksen mukaan kirkossa ei saa olla kahden tason uskovaisia, vaan runsaat neljä miljoonaa aitoa jäsentä. Talonen huomautti, että kirkon varsinaisena ongelmana ei tässä mallissa ole lähtevien joukko, vaan uskovaiseksi itseään nimittävä herätysliikekansa. Yleinen johtopäätös tästä on ilmeinen. Jos nämä kiihkoilijat saataisiin ulos kirkosta, tilanne rauhoittuisi.
Vaikka tällainen tulkinta kirkon ongelmista kuulostaa erikoiselta, tietyt viime aikojen piispalliset ohjeet ja kirkon johdon ratkaisut tuntuvat saavan siitä selityksensä. Kirkon tämän hetken ongelmista syyllistetään melko usein niitä, jotka tunnustautuvat julkisesti kirkon oppiperustaan ja toivovat jokaisen kirkon jäsenen tekevän niin. Muiden yllä käsiteltyjen syiden näkökulmasta tällainen selitys tosin vaikuttaa melko kevyeltä.
5. Jälkikristillisen aikakauden murros
Onko jäsenkato sitten vältettävissä? Eräässä mielessä ei. Poutiainen huomautti, että kirkosta eroamiseen vaikuttavat erityisen laajat yhteiskunnalliset ja aatteelliset muutokset. Jopa niiden analysointi on vaikeaa, saati sitten yksinkertaisten ratkaisujen löytäminen.
Tämä näkemys saa tukea muiden kirkkojen vaikeasta tilanteesta. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa ihmiset eroavat kirkosta vielä vilkkaampaan tahtiin, tekivätpä kirkon johtajat minkälaisia nykyihmisen elämäntulkinnalle sopivia myönnytyksiä tahansa. Saksan luterilainen kirkko on haamu entisestään. Englannnissa ja Skotlannissa miljoonat ovat lähteneet, eikä eroajien määrä osoita pienenemisen merkkejä vieläkään. Kuvitelmat siitä, että laajahko “uskollisten” joukko jäisi lopulta jäljelle, eivät näissä maissa pidä paikkaansa.
Tällaisessa tilanteessa olennaista on pohtia sitä, miten jäsenkatoon tulisi reagoida. Tällä hetkellä kirkko on hajallaan ja menossa on lähinnä paniikkivaihe. Kokonaisnäkemys kirkon olemuksesta puuttuu. Teologian hajaannusta ajatellen on tietysti mahdollista, että sellaista ei koskaan enää löydykään. Kirkko epäilemättä “politisoituu” erilaisiin puolueisiin, joiden keskinäinen valtataistelu ratkaisee sen, keiden näkemyksiä kirkon kulloinenkin johto ajaa eteenpäin.
Jäsenkadon edessä suurin kysymys onkin: mikä on kirkko. Tärkeintä ei ole se, miksi kirkosta erotaan. Tärkeintä on pohtia, minkälaiseen kirkkoon kannattaa jäädä. Onko se uskontohuoltolaitos tai pelkkä kirkollisten juhlien tuottaja? Onko se moralistinen elämänohjeiden antaja, joka yrittää ylittää koululaitoksen eettisen kasvatuksen tason ja vallata alla yhteiskuntakeskustelussa? Vai onko se Kristusta julistava lain ja evankeliumin saarnaaja, joka pelastaa syntisiä yksin armosta iankaikkiseen elämään?
Timo Eskola