Normal 0 21 false false false MicrosoftInternetExplorer4
Dan Brownin romaani Da Vinci -koodi on saanut suuren suosion, ja sitä on myyty maailmalla jo miljoonia. Kirja on vauhdikas ja toimintapainotteinen rikostarina, joka on kirjoitettu hollywoodmaiseen käsikirjoitustyyliin. Se on helppolukuinen ja tempaa äkkiä mukaansa. Teoksessa pyritään antamaan lukijalle myös mukavaa pientä päänvaivaa. Sieltä löytyy koodeja, sanaleikkejä, merkkejä, viittauksia gnostilaisiin teksteihin ja Walt Disneyn piirrettyihin elokuviin – höystettynä väitteillä, että näillä saattaisi olla jotain tekemistä toistensa kanssa.
Da Vinci -koodi ei tietenkään ole mitään korkeakirjallisuutta. Pienenkin analyysin perusteella käy selväksi, että kyseessä on pinnallinen dekkari, jossa henkilöhahmoja ei kehitellä eikä hahmojen sisäiseen elämään kiinnitetä juuri huomiota. Vaikeata se olisikin, koska kertomuksessa juostaan jatkuvasti paikasta toiseen paeten tai takaa ajaen. Kirja on lisäksi hieman liian pitkä. Lukija väsähtää itsetarkoituksellisten äkkikäänteiden seuratessa sinnikkäästi toisiaan. Ehkä osittain tämän seurauksena kirja lopahtaa kesken, eikä sen loppu huipenna kertomuksen vauhdikasta alkupuolta.
Kirjan perusjuoni on kuitenkin yllättävä. Keitoksen tarkoituksena on luoda kuva salaisuudesta, jota kirkko on vuosituhansien ajan yrittänyt estää pääsemästä julkisuuteen. Jeesus ei ollut aivan sellainen, miksi Raamattu kuvaa hänet. Hän oli tavallinen juutalainen mies, jolla oli perhe. Hänen vaimonsa oli Magdalan Maria, ja heillä oli myös lapsi.
Miten asia sitten on tullut joidenkin kirjan henkilöiden tietoon? Lähtökohtana on Graalin taru, kertomus Jeesuksen kuuluisan ehtoollismaljan myöhemmistä vaiheista. Kirjan mukaan kyse ei olekaan tavallisesta maljasta. Malja on vain vertauskuva. Se kuvastaa naiseutta. Graalin salaisuus on Jeesukselle läheisen naisen, Magdalan Marian salaisuus.
Kohu kirjan ympärillä johtuu juuri tuollaisista erikoisista kristinuskoa koskevista väitteistä. Vaikka kyseessä ei ole mikään historiateos, moni lukija on alkanut kysellä, olisiko kirjan ajatuksissa kuitenkin totuuden siemen. Jospa kirkko onkin aina valehdellut ihmisille. Jospa Da Vinci tiesikin totuuden ja ilmaisi sen tauluissaan.
Kohua yllyttää kirjan alkuun laitettu ylimääräisen esipuheen kaltainen huomautus. Siinä väitetään, että kaikki kirjassa esiintyvät paikat ja dokumentit pitävät historiallisesti paikkansa. Ne ovat faktaa, eivät fiktiota. Lukija on tällaisen väittämän jälkeen melko avuton arvioimaan, mitä tosiasioilla itse asiassa tarkoitetaan. Hän unohtaa pian, että tuo lause on sekin osa romaania. Sen avulla pyritään luomaan illuusiota kirjailijan luomasta historiasta.
Romaani ja historia
Historian tuntijan ei ole aivan helppo lähteä arvioimaan kaunokirjallisen romaanin taustoja. Teoksen luonteeseen ei yleensä kuulu todellisilla historian faktoilla pelaaminen. Da Vinci -koodi on kuitenkin synnyttänyt niin laajaa keskustelua, että moni teologi etenkin Yhdysvalloissa on tarttunut asiaan. Esimerkiksi Darrell Bock ja Ben Witherington ovat kirjoittaneet kokonaiset romaania arvioivat kirjat amerikkalaisia lukijoita silmälläpitäen.
Kirjan sisältämistä väittämistä saadaankin melkoinen kokoelma erikoisuuksia, jos kaikkien romaanihenkilöiden puheista koottuja aatoksia arvioidaan. Ensinnäkin tietysti Raamattu on valheellinen. Teoksena se on vain yksi lenkki suuren petoksen ketjussa. Toiseksi esiin nousevat gnostilaiset ”evankeliumit”. Kirkon väitetään hylänneen ne, vaikka ne sisältävät aitoa tietoa Jeesuksen ja Magdalan Marian välisestä suhteesta.
Jeesuksen jumaluudesta taas päätti myöhäinen Nikean kirkolliskokous, ja sekin vain täpärällä äänestyksellä. Kaikessa on ollut kyse vain miehisestä vallankäytöstä. Nag Hammadin tekstit ja Kuolleenmeren kirjakääröt todistavat kirjan mukaan alkuperäisestä kristinuskosta.
”Todellisuudessa” Jeesuksen jälkeläiset muuttivat Ranskaan ja elivät pitkään juutalaisyhteisössä. Myöhemmin he yhdistyivät ranskalaiseen merovingien kuningassukuun. Näitä sukuhaaroja on kirjan mukaan yhä olemassa ja salaseurat varjelevat jälkeläisten elämää.
Historiaa lukeneet saattaisivat tällaisen myllytyksen keskellä turhautua – jos heitä siis vaadittaisiin pohtimaan tarinan todellisuutta. Jos kirjaa alkaisi lukea historiallisen tiedon valossa, se menettäisi kaiken jännityksensä. Eihän Aku Ankkaakaan voi lukea miettien Ankkalinnan mahdollista historiallisuutta. Sama koskee tätä teosta. Faktan ja fiktion sekoittaminen vie kaiken hauskuuden kaunokirjallisesta juonesta.
Faktojen maailma on toinen. Historioitsija huomaa nopeasti, että juuri mikään, mitä kirjassa väitetään, ei pidä paikkaansa historiallisesti. Paikkakuntien tai katujen nimet ovat tietenkin todellisia. Samoin käytettyjen kirjojen nimet. Sen jälkeen alkaakin mielikuvituksen leikki. Sitä lukijan ei ole tarkoituskaan ottaa todesta.
Hurjimmat väittämät jätetään tosin hieman sivuosaan jo itse kirjankin sivuilla. Ne nimittäin esittää niin sanottu ”hullu professori”, graalin tarusta innostunut vanha tutkija Teabing, joka kertomuksen lopussa osoittautuu konnaksi. Juonen kannalta hänen väittämillään ei siten ole kovinkaan suurta painoarvoa. Lukija tosin ei aina osaa arvioida tällaisia suhteita romaanissa.
Marian evankeliumi
Kirjan sivuilta voidaan kyllä eritellä yksi ideologia. Graalin salaisuutta avaavien päähenkilöiden ajatuksissa elää nimittäin kuvitelma alkuperäisestä uskonnosta. Kirjan mukaan se ylisti pyhää naiseutta. Teoksessa sekoitetaan kevyellä otteella useita vanhoja uskontoja keskenään. Feministisen uskontokäsityksen mukaan miesvaltainen kirkko on syrjäyttänyt naiset ja rakentanut vääristyneen uskonnon sen tilalle. Alkuperäiseen uskontoon sanotaan kuuluneen naiseuden korostus. Siksi muun muassa temppeliprostituutiosta tulee myönteinen asia. Kirkkoarkkitehtuurin väitetään toistelevan naisen sukupuolielinten muotoa. Rituaalit taas huipentuvat pyhään yhdyntään (hieros gamos). Seksi on romaanissa hengellistetty – vai onkohan juonta ehkä tuettu seksin avulla?
Lopputuloksena pyhän naiseuden uskonnossa on uskontoja sekoittava, synkretistinen käsitys seksuaalisesta uskonnosta, joka muistuttaa eräitä hindulaisuuden muotoja. Länsimaissa sellainen tunnetaan nykyään esimerkiksi seksuaaliseen yhteyteen päätyvän joogan kautta. Näin paljastuu edellä mainittu yhteys temppeliprostituutioon, jota antiikissa harjoitettiin etenkin mysteeriuskontojen piirissä. Kirjailija on yhdistellyt aiheita vapaasti ja rakentanut niistä melkoisen keitoksen.
Tarinan varsinainen sankaritar on Magdalan Maria, josta tulee uskonnossa Jeesusta tärkeämpi. Hän on pyhän suvun jatkumisen ”malja”, Graali, jonka naiseus on uskonnon keskipiste. Myös Graalin etsintä liittyy Marian persoonaan tiiviisti. Etsijöiden kohteena eivät ole ainoastaan salaiset kirjoitukset tai Jeesuksen nykyiset jälkeläiset. He etsivät myös Marian hautaa, jossa tämän luut ovat – Eurooppaan ja nimenomaan Ranskaan siirrettyinä.
Kirjailija ei kertaakaan uhraa ajatusta sille kysymykselle, missä Jeesuksen luut mahtaisivat olla. Hänen hautansa ei ole naiseuden uskonnon mielenkiinnon kohteena. Magdaleena on tärkeämpi. Jeesus jää romaanissa lopulta aivan sivuhenkilöksi, uuden suvun siittäjäksi, joka työnsä tehtyään jää historian hämärään.
Tällaista naisten uskontoa teoksessa sitten etsitään ja välillä myös määritellään lähes minkä tahansa yksityiskohdan tai teeman avulla. Kirjasta löytyy mystiikkaa, New Age -uskonnollisuutta, tarot-kortteja, salaisia merkkejä, koodeja ja viestejä. Lähes mikä tahansa naisiin liittyvä tukee Graalin etsijöiden käsityksiä – Da Vincin taulut, Mozartin oopperat, Prinsessa Ruusunen, Pieni merenneito ja Hollywoodin seksistiset elokuvat.
Aivan erityiseksi perusteeksi nousee Da Vincin maalaus viimeisestä ehtoollisesta. Siinä Jeesuksen lähimmäksi henkilöksi on maalattu naishahmo. Hän on tietenkin Magdalan Maria, jonka taiteilija salaseuran jäsenenä tiesi Jeesuksen vaimoksi.
Miten käsitämme todellisuuden
Historian näennäistiedolla leikittelyn ja uskonnon postmodernin uudelleentulkinnan tärkein seuraus on se, että näiden avulla luodaan uutta todellisuutta. Aikamme ihminen ei ole aina kiinnostunut historiallisesta todenperäisyydestä. Hän on myös usein valmis epäilemään perinteisen uskonnon mielekkyyttä. Jos romaani tukee hänen aatoksiaan, se saattaa johtaa myös kristinuskon uuteen tulkintaan.
Olemme nykyään tottuneet näkemään, että media kykenee luomaan faktoista riippumatonta todellisuutta. Da Vinci -romaanin teho saattaakin perustua juuri tällaiseen tekijään. Lukija on paljon kiinnostuneempi feministisestä Graalin tarusta kuin Uuden testamentin tarjoamasta ristin ja sovituksen sanomasta.
Jos kirja sijoittuu tällaiseen asetelmaan, se todellakin muuttaa ihmisten käsityksiä Uudesta testamentista. Moni on valmiimpi uskomaan Da Vincin taulujen erikoisia tulkintoja ja tarot-korttien sanomaa kuin luterilaisen dogmatiikan oppeja. Tosiasioilla tai argumenteilla ei juuri ole tekemistä asian kanssa. Lukijakeskeisyys tarkoittaa sitä, että lukija itse haluaa antaa merkitykset.
Kaikesta huolimatta romaani pysyy kuitenkin kaunokirjallisena teoksena. Kirjoittaja ei ole vastuussa siinä esitetyistä ns. historiallisista yksityiskohdista. Hän kirjoittaa fiktiota ja pyrkii luomaan lukijaa kiinnostavan ja viihdyttävän kokonaisuuden. Dan Brown on myöhemmin korostanut sitä, että kirja on viihdettä ja se pitäisi myös ymmärtää sellaiseksi.
Lisäksi voidaan todeta, että Da Vinci -koodissa kertomus jätetään melkoisen avoimeksi. Kirjan sivuilla Graaliin hurahtaneet historian tutkijat kyllä etsivät viitteitä ja vihjeitä, mutta mitään konkreettista ei matka heille tarjoa. He tietävät kirjan lopussa lähestulkoon saman, minkä kertomuksen alussakin. Mitään asiakirjoja tai muuta ”todistetta” ei juonenkaan mukaan löydy. Kyse on vain aavistuksista ja huhuista. Salaisuudet säilyvät. Ainoa viittaus Graalin salaisuuden todellisuuteen on siinä, että sankarittaren väitetään kuuluvan Ranskassa asuvaan Jeesuksen jälkeläisten sukuun. Mutta voiko lukija uskoa sitäkään?
Kirja ei ole myöskään kovin lukijaystävällinen. Vaikka siinä puhutaan koodin avaamisesta, itse asiassa suurimman osan ajasta päähenkilöt pyrkivät avaamaan kertomuksen alussa murhatun Louvren museon intendentin koodaamaa säilytyslieriötä. Kyseiset koodit ovat runomuodossa. Ikävä kyllä ne ovat sen laatuisia, että lukijalla ei ole mitään mahdollisuuksia arvata niitä. Pähkinän pohtimisen anti ja löytämisen riemu jäävät syrjään. Kaikki koodin ratkaisemiseen tarvittava tieto tulee kirjailijalta. Siksi teos ei ole kaikilta osiltaan kovinkaan kiinnostava.
Lisäksi teoksessa on yksi kirjallisuuden etiikan rajamailla kulkeva seikka. Siinä nimittäin nimetään kertomuksen varsinaisen konnan apuriksi kokonainen katolinen järjestö, Opus Dei. Tämä järjestö on todellinen ja maineeltaan hieman erikoinen, kuten jokainen aikaansa seuraava lukija tietää. Se on vanhoillinen, paavin suojeluksessa oleva järjestö. Romaanissa siitä tehdään keinottelijoiden pesä, jonka piiristä löytyy myös murhaaja. On perin arveluttavaa antaa toiminnassa olevalle meidän aikamme järjestölle kirjassa tällainen rooli.
Kirjailija Dan Brown osoittautuukin katolisen kirkon kovaksi kriitikoksi. Aikaisemmassa romaanissaan Angels and Deamons hän antoi kirkon valita itselleen uuden, radikaalin paavin. Tämä paavi alkoi lakkauttaa kirkon oppeja, koska ”kolmannelta vuosisadalta olevat lait” eivät sovi nykyaikaiseen kristillisyyteen. Kun tähän asetelmaan lisätään Da Vinci -koodin ydin, Brownin kirjat muodostuvat suorastaan kristinuskon vastaisiksi. Vaikutelma on tekstin äärellä ilmeinen.
Feministinen Graal-kertomus kiihdyttää ihmisten mieliä ja lisää museokäyntejä Pariisissa. Se saattaa myös voimistaa Uuden testamentin postmodernia luentaa. Kaikesta huolimatta teos pysyy pelkkänä romaanina, jolla ei ole liittymäkohtaa todelliseen historiaan. Sen pitäisi kai rauhoittaa useimpia lukijoita.
Kirjan synnyttämä keskustelu osoittaa, että suurin ongelma taitaa olla lukijoissa, ei romaanissa. Jotkut lukijat ovat niin hurahtaneet romaanissa vilahtaviin aatoksiin, että he ovat muodostaneet oman käsityksensä historiasta sen avulla. Lukijakunnassa on siten tapahtunut melkoinen muutos. Ihmiset eivät osaa enää erottaa satua todellisesta historiasta. He ovat myös valmiita hylkäämään Raamatun selvän historiallisen sisällön ja korvaamaan sen mielikuvituksen luomalla kertomuksella.
Siksi lukijoiden kannalta on hyödyllistä käydä läpi muutama historiaa koskeva väittämä tai kysymys kirjan tiimoilta. Näin kirjan suhde todelliseen historiaan tulee pian selväksi.
1. Valittiinko Uusi testamentti 80 evankeliumin joukosta?
Kirjan kertomuksessa ”hullu professori” väittää eräässä kohdassa, että kirkko on aina pimittänyt todellista tietoa kansalaisilta. Hänen mukaansa evankeliumit valittiin 80 ehdokkaan joukosta jossain myöhäisessä kirkolliskokouksessa. Silloin hylättiin paljon perinteisestä poikkeavaa tietoa Jeesuksesta. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Neljä evankeliumiamme ovat varhaisimmat kokoelmat Jeesuksen opetuksista. Ne on koottu yhteen seurakunnissa, joissa apostolit opettivat Jeesuksen puheita. Neljä evankeliumia ovat syntyneet siten satoja vuosia ennen kirkolliskokouksia. Myöhemmin niitä on varjeltu tarkasti, ja Uusi testamentti onkin tieteessä antiikin teksteistä parhaiten tunnettu kirja. Sen käsikirjoituksia tunnetaan huimasti enemmän kuin minkään toisen kirjan käsikirjoituksia.
Muita evankeliumeja, niin sanottuja apokryfisiä evankeliumeja syntyi vasta sukupolvia myöhemmin. Niiden luonne poikkeaa täysin Uuden testamentin tekstistä. Niissä kuvaillaan usein Jeesuksen lapsuutta tai tehdään hänestä esoteerisen salatiedon opettaja. Yleensä nuo kirjoitukset ovat lahkoutuneiden ryhmien tuotteita, joissa sekauskonnon piirteet ovat helposti nähtävissä. Olisi huomattava ajoitusvirhe rinnastaa niitä Uuden testamentin kanssa.
2. Eivätkö Kuolleenmeren tekstit kuitenkin puhu Jeesuksesta?
Romaanissa viitataan virheellisesti myös Kuolleenmeren kirjoituksiin. Tosin yhtään lainausta ei niistä uskalleta ottaa. Tutkijat tietävät kyllä miksi. Qumranista löydetyt hienot käsikirjoitukset ajoitetaan kyllä Uuden testamentin aikaan, mutta niissä ei ole yhtään mainintaa Jeesuksesta. Kuolleenmeren tekstit ovat erään juutalaisen ryhmän omia tekstejä, joissa pohditaan syvällisesti juutalaista teologiaa, kuten Mooseksen lain tulkintaa ja temppelin merkitystä. Kristinuskon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä.
3. Voisiko gnostilaisuudessa olla aitoa kristillisyyttä?
Da Vinci -koodissa lainataan paria vanhaa gnostilaista tekstiä. Ne on tosin poimittu suoraan Elaine Pagelsin kirjasta The Gnostic Gospels, mutta lauseet itsessään ovat alkuperäisiä. Näiden lainausten ongelmiin ovat monet, esimerkiksi tohtori Darrell Bock, kiinnittäneet huomiota. Kohdissa eristetään pari Magdalan Mariaa koskevaa lausetta erilleen alkuperäisestä yhteydestä ja luodaan kuvitelma seksuaalisesti värittyneestä, feminiinisestä uskonnosta.
Dan Brownin luoma kuva gnostilaisuudesta on ikävä kyllä täysin historian vastainen. Todellinen gnostilaisuus vierasti ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta, sillä kaikkea materialistista halveksittiin. Ruumishan oli heille sielun vankila, ei mikään jumalayhteyden kokemisen paikka. Lisäksi gnostilaisuudessa suhtauduttiin naiseuteen vieroksuen, vaikka Magdalan Mariasta puhuttiinkin enemmän kuin Raamatussa. Oikeissa gnostilaisissa teksteissä kuva naisista on suorastaan kiusallinen Da Vinci -koodin ideaa ajatellen. Tuomaan evankeliumissa todetaan: ”Jeesus sanoi: ’Minä vedän hänet puoleeni ja teen hänestä miehen. Siten hänestäkin tulee teidän kaltaisenne mies, elävä henki. Jokainen nainen, joka tekee itsensä mieheksi, pääsee sisälle taivasten valtakuntaan.” (lause 114). Sama aihe esiintyy Brownin mainitsemassa Marian gnostilaisessa evankeliumissa.
Historiassa gnostilaisuus edustaa lahkoutunutta sekauskontoa, jossa itämainen maailmankuva on sekoittunut juutalaisiin ja kristillisiin yksityiskohtiin. Se on syntynyt monta sukupolvea Uuden testamentin kirjoitusten jälkeen.
4. Gnostilaiset tekstit osoittavat, että Jeesus oli naimisissa Magdalan Marian kanssa
Vaikka eräissä gnostilaisissa teksteissä puhutaan Magdalan Mariasta enemmän kuin Uudessa testamentissa, niissäkään ei puhuta Jeesuksen ja Marian avioliitosta. Sellaisen teeman esiintyminen olisi tietysti periaatteessa mahdollista, koska lahkoutuneet ryhmät opettivat monenlaista. Gnostilaisille esimerkiksi Kristus ei ollut edes henkilö vaan taivaallinen henki, joka valtasi maallisen Jeesuksen muutamaksi vuodeksi. Naimisissa tuo Kristus-hengen valtaama Jeesus ei gnostilaisten mukaan ollut.
Joissain teksteissä korostetaan sitä, että Magdalan Maria kuului Jeesuksen seuraajien joukkoon. Sitä kuvaa myös Da Vinci -koodissa lainattu lause, jonka mukaan Jeesus suuteli Mariaa suulle. Suudelma oli merkki uskovien välisestä yhteydestä. Tuohon suudelmaan ei kuitenkaan liittynyt senkään vertaa seksuaalisuutta kuin Neuvostoliiton vanhojen johtajien ”pyhään suudelmaan” julkisuudessa – perinteistä ortodoksisen kirkon tapaa noudattaen.
5. Brown käytti kuitenkin historian lähteitä
Amerikkalaiset kriitikot, kuten Sandra Miesel, ovat todenneet, että pääosa Brownin kirjan ajatuksista ja materiaaleista on lainattu – usein lähes suoraan – kansanomaisista Graalin maljaa koskevista kirjoista. Aihe on ollut Amerikassa perin suosittu jo vuosikymmenten ajan. Eri kirjoittajat ovat esittäneet joko Jeesuksen oletetusta ehtoollismaljasta tai Magdalan Mariasta mitä mielikuvituksellisimpia väittämiä. Brown jopa esittelee näitä teoksia nimeltä Da Vinci -koodin sivuilla väittäen niitä historian tutkimuksiksi.
Miesel on poiminut esille useita yksityiskohtia, joissa Brown käyttää avoimesti ajatuksia esimerkiksi Baigentin, Leighin ja Lincolnin kohukirjasta Holy Blood, Holy Grail. Kyseiset lehtimiehet eivät ole kovinkaan määrätietoisia historian tutkijoita. Sen sijaan he ovat koonneet kirjaansa lähes mitä hyvänsä Graalin taruun liittyvää aineistoa.
Yksi lainatuista esimerkeistä on mielikuvituksellinen ja kielen vastainen tapa käsitellä ranskankielistä nimitystä Sangreal. Keskiaikainen termi tarkoittaa juuri ”pyhää maljaa”, josta on puhe. Mutta vikkelä mieli jakaa termin uudesta kohdasta ja saa tulokseksi: sang (veri) ja real (kuninkaallinen). Tämän nokkelan etymologian avulla perustellaan sitä, että ”pyhä malja” tarkoittaakin alun perin Jeesuksen jälkeläisiä eli Euroopassa jatkunutta pyhän veren perintöä. Temppu sopii sadunomaiseen kertomukseen, mutta sillä ei ole tieteellistä tai historiallista arvoa.
Toiseksi Brown näyttää käyttävän runsaasti Margaret Starbirdin aikaisempia romaaneja samasta aiheesta. Niissä Magdalan Mariasta tehdään kristinuskon keskushenkilö. Kirjojen nimetkin osoittavat pyrkimyksen: The Goddess in the Gospels – Reclaiming the Sacred Feminine. Toisen romaanin alaotsikossa todetaan ykskantaan: Mary Magdalen and the Holy Grail. Brownin käyttämien lähteiden kohdalla ei siten tarvitse kulkea antiikkiin saakka. Ajatus Jeesuksen ja Magdalan Marian avioliitosta tulee amerikkalaisesta romaanikirjallisuudesta.
6. Jo Roomassa oli ”pyhän naiseuden” uskonto
Romaanissa annetaan ymmärtää, että antiikin Roomassa olisi ollut alkuperäinen mysteeriuskonto, joka olisi edustanut ”pyhää naiseutta”. Professori Margaret Mitchell muistuttaa omassa kritiikissään lukijoita siitä, että romaanin mainostama ”pakanuus” ei ollut mikään liike antiikin ajan maailmassa. Rooman valtakunnassa ei siis ollut mitään yhtä ryhmää, joka edustaisi auringon palvontaa, julistaisi uskonnon mysteeriluonnetta, puhuisi jumalattarista ja kutsuisi jäseniään rituaalisiin seksiorgioihin – vaikka romaanissa näin asia esitetäänkin.
Seksuaaliriitit eivät kuuluneet moneenkaan uskontoon antiikissa. Pyhäkköporttoutta toki esiintyi sekä pedofiilistä poikien hyväksikäyttöä. Kuvitelma seksin kyllästämästä jumaluuden etsinnästä on kuitenkin vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta – ja myy epäilemättä hyvin länsimaissa.
7. Eikö ole totta, että kirkon liturgia otettiin pakanauskonnoista?
Romaanissa väitetään myös, että jumalanpalveluksen mallit ja juhlat lainattiin kristinuskoon suoraan pakanauskonnoista. Kirjassa esiintyvän itsetietoisen historiantuntijan mukaan ”kristinuskossa ei mikään ole alkuperäistä”. Vaikka teologit tietävät, että muutama radikaalieksegeetti on vuosien varrella esittänyt vastaavan teesin Raamatun historiallisuudesta, juuri romaanissa mainittuja asioita ei kylläkään ole otettu esille. Jumalanpalveluksen kaava rakentuu synagogajumalanpalveluksen pohjalle. Se sisältää rukousta, tekstien lukua, laulua sekä saarnan. Mitään erityisen pakanallista siinä ei ole, kuten jokainen sunnuntaina kirkossa käynyt itsekin tietää. Kirkon juhlat taas toistavat yksinkertaisesti Jeesuksen elämän avainkohtia, kuten syntymää ja kuolemaa. Joulu ja pääsiäinen ovat sentään vielä yleisesti tunnettuja – ainakin useimmille Da Vinci -koodin lukijoille.
8. Kirkkorakennus vastaa pakanatemppeliä
Romaanin keskeisiin väitteisiin kuuluu, että ”pakanatemppelien” tapaan goottilaiset katedraalit muistuttivat naisen sukupuolielimiä. Tämän väitetään heijastavan uskonnon feminiinisyyttä täydellisimmillään. Kirkkorakennus edustaisi tällöin jumalattaren ruumista. Ajatus on hersyttävä mielikuvituksessaan. Ristiretkeläisillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä keskiajan kirkkotaiteen tai kirkkoarkkitehtuurin kanssa. Naisen ruumiin ja kirkkosalin muodollista samankaltaisuutta voi kukin pohtia aivan terveen järkensä avulla.
Historiallisessa mielessä väite ei ole Brownin itsensä keksimä, vaan se tulee Picknettin ja Princen romaanista Templar Revelation. Teos pohtii Graalin maljaan liittyvää mystiikkaa erityisesti esoteerisen tiedon näkökulmasta. Brownin käyttämät ”historiateokset” ovat siten lähinnä teosofisia, eivät tieteellisiä.
9. Päätettiinkö Jeesuksen jumaluudesta kirkolliskokouksessa?
Kirjassa sekoitetaan Konstantinuksen aikana pidetty kirkolliskokous ja opin kehitys toisiinsa. Konstantinuksen aikana oli mahdollista muotoilla julkinen uskontunnustus, siis Nikealais-konstantinopolilainen tunnustus, koska vasta silloin kristinuskosta tuli hyväksytty uskonto. Siihen asti oli ollut vaarallista olla kristitty. Uskovia vainottiin ja surmattiin. Kirkko oli ollut pitkään maanalainen kirkko.
Julkisessa kirkolliskokouksessa keskusteltiin Jeesuksen persoonasta ja jumaluudesta vain tuona aikana esiintyneiden harhaoppien takia. Ne suljettiin pois kirkon sisältä, koska ne eivät enää välittäneet lohdullista armoa ihmisille.
Jeesuksen jumaluus on kuitenkin aivan yksinkertaisesti esillä jo Uudessa testamentissa. Siellä Jumalan Poikaan uskotaan Isän Jumalan tavoin pelastajana ja vapahtajana. Ihmisiä kastetaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ajatus kolmiyhteisestä Jumalasta on kaikkien nähtävissä. Kirkossa tämän uskon pohjalle syntyi nopeasti ns. apostolinen uskontunnustus, joka toisen vuosisadan alussa oli Rooman seurakunnan kastetunnustus. Se vastaa lähes täysin meidän Apostolista uskontunnustustamme, jonka luemme pyhäisin jumalanpalveluksessa.
10. Voisivatko Ranskan kuninkaat olla Jeesuksen jälkeläisiä?
Da Vinci -koodin kertomuksen sadunomaisuuden pitäisi olla lukijalle aivan selvä. Kirjan yhtenä teemana on, että Ranskan kuninkaat, merovingit, olivat Jeesuksen jälkeläisiä. Ajatus sopii kirjan juoneen, koska keksityt jälkeläiset pitää ”kuljettaa” jollain tavalla meidän aikaamme. Olisi sääli, jos historiantutkimuksen ankarat tosiasiat veisivät lukijalta lukemisen ilon, kun yksityiskohdat eivät osoittaudukaan tosiksi. Silloin on hyvä muistaa, että kirja on tarkoitettu vain viihteeksi.
11. Brown on osoittanut, että Da Vinci kuului Siionin luostari -salaseuraan
Lukija joutuu myös miettimään, millä perusteella Da Vincin voitaisiin väittää todellisuudessa kuuluneen Siionin luostari -nimiseen salaseuraan. Mistä kirjallisesta lähteestä sen voisi varmistaa? Da Vinci on tietysti voinut kuulua vaikka mihin ryhmään. Sanotaanhan Mozartinkin kuuluneen vapaamuurareihin. Historiassa ei kuitenkaan ole mitään todistetta tai dokumenttia siitä, että Da Vinci olisi kuulunut johonkin seksuaaliriittejä noudattaneeseen lahkoon. Romaanissa esiintyvä nimilista salaseuran johtajista ei ole historiallisesti arvokas tietolähde, vaikka tekijä antaa ymmärtää niin.
Siionin luostari -niminen salaseura on ilmeisesti ollut olemassa. Se lienee ollut vapaamuurarien kaltainen ryhmä, joka on sitouttanut yhteiskunnallisesti valveutuneita ihmisiä toisiinsa. Missään ei kuitenkaan ole dokumentteja siitä, että tällaiset ryhmät olisivat noudattaneet seksikulttia. Romaanin sisältämät väitteet ovat pelkkä myynninedistämisen keino.
12. Da Vincin taulut sisältävät salaisia koodeja
Lisäksi Brownin tulkinnat Da Vincin maalauksista saavat taidehistorioitsijat hymyilemään huvittuneina. Teosofisia kuvitelmia taiteen sisältämistä salaisista koodeista on historian kuluessa esitetty ennenkin. Mona Lisan kasvoissa on nähty niin naisia, miehiä, kuin Da Vincin omakuvakin. Väitteiden totuusarvo on kuitenkin katsojan silmässä – niin kuin fiktiivisessä romaanissa tulee ollakin. Lukijaparan ei kuitenkaan pidä ajatella, että kirjan sepustusten perusteella kannattaisi lähteä Louvreen itse todistamaan Brownin tulkintojen merkittävyyttä. Tämä on syytä todeta siksi, että jotkut matkanjärjestäjät järjestävät jo nyt ”Da Vinci -koodi” -kierroksia Louvren taidemuseossa.
Olennaista on kuitenkin huomata, että Da Vincin taulujen tulkinta on romaanissa riippuvainen Maria Magdaleenaa koskevasta salatiedosta. Itse tauluissa ei ole mitään, mikä kertoisi Jeesuksen Marian välisestä liitosta tai jälkeläisistä. Tulkinta täyty siten tietää ennen kuin taulua katsoo. Muuten kuva ei kerro katsojalle mitään romaanissa esitetyistä asioista.
Da Vincin taulut eivät siten sisällä salaisia koodeja Magdalan Mariasta. Vaikka tauluissa voi olla monenlaista erikoista ja mielenkiintoista, niiden tulkitseminen romaanin tavoin perustuu silkkaan mielikuvitukseen. Se on mahdollista vain kirjan kertomuksen ehdoilla, ei taidehistorian ehdoilla.
13. Vatikaani on aina yrittänyt hiljentää korkeampaan tietoon perustuvan uskonnon
Kirjoja myydään Vatikaanin salaliitolla. Salaliittoon vihjaaminen on täydellinen huijaus, koska sitä ei voi koskaan todistaa – eihän se muuten olisi salaliitto. Vielä parempi on, jos kirkon voidaan sanoa estävän Raamatun ulkopuolisen, todellisen tiedon esille tulon.
Salatieto on aina kiehtonut ihmisiä. Jo gnostilaisuus oli aikansa salatiedettä, jonka avulla jotkut ihmiset pyrkivät täydellistymään kohti jumaluutta. Salatiedon, ns. esoteerisen tiedon, lähtökohtana on nimenomaan ajatus tiedosta, jota kaikilla ei ole. Uskonnon kuvitellaan olevan riippuvainen salaisuuksista, jotka paljastetaan vähitellen riitteihin osallistumisen kautta. Vain valitut ja korkealle kehittyneet uskonnon harjoittajat pääsevät lopulta selville tuosta esoteerisesta tiedosta.
Da Vinci -koodi edistää puolivahingossa tuollaisen esoteerisen uskonnollisuuden ihannetta. Vaikka kirjailija itse ei niin ajattelisikaan, hänen kirjansa elää tässä suhteessa omaa elämäänsä. Siksi lukijan on hyvä selvittää itselleen, mikä kristinuskon todellinen luonne on. Se ei perustu salaseuroissa paljastettavaan tietoon, vaan kaikille avoimeen evankeliumiin.
Kristinuskon lähtökohtana on, että pelastuksen sanoma on esillä Raamatussa. Se on kaikkien luettavissa ja kaikkien tarkasteltavissa. Katolinen kirkko tai protestanttiset kirkot eivät yritä hiljentää todellisen sanoman esille pääsyä. Sen sijaan ne muistuttavat, että pelastuksen sanoma ei ole keneltäkään piilossa. Sitä ei tarvitse etsiä korkeamman tiedon tai seksuaaliriittien kautta. Evankeliumi Jumalan Pojan sijaiskuolemasta ja ihmiskunnan syntien sovituksesta on avoimesti nähtävillä ja sitä tarjotaan vapaana lahjana kaikille ihmisille.
14. Eikö Brownin teos kuitenkin ole naismyönteisempi kuin Raamattu?
Da Vinci -koodin näennäinen feminismi ei ulotu juuri pintaa syvemmälle. Kirjallisuustieteen näkökulmasta katsottuna romaani ei ole kovinkaan naismyönteinen. Siinä ei naisia nosteta romaanihenkilöinä merkittävästi esille. Kertomus on miesten kertomus ja teos kokonaisuutena aika kovien arvojen rikosromaani. Naispäähenkilö Sophie Neveu on useimmissa kohtauksissa tietämätön ja passiivinen. Miehet pitävät hänelle pitkiä luentoja niin kulttuurista kuin uskonnosta. Vaikka nainen itse osoittautuu lopussa Jeesuksen jälkeläiseksi, hänen erityisyytensä ei näy kirjan kertomuksessa. Tässä mielessä Brown epäonnistuu lähtökohdissaan. Romaanin sisältö sotii siis aika pahasti kirjassa esiteltyjä ihanteita vastaan.
Samaa on sanottava seksiriitteihin perustuvasta uskonnollisuudesta, jota kirjassa esitellään. Siinä naisen asema ei ole mitenkään erityisesti arvostettu, itsenäinen tai tasa-arvoinen. Sen sijaan nainen on seksiriitissä pakonomaisen seksuaalisen toiminnon kohde, joka ei voi vaikuttaa asemaansa. On vaikea kuvitella, minkälainen feminismi tukisi tällaista käsitystä naisen ”vapaasta” asemasta.
Ongelmallista on lisäksi se, että kirjassa luodaan puolivahingossa täysin virheellinen käsitys Raamatun naiskuvasta. Brown näyttää toistaneen Elisabeth Schüssler Fiorenzan mustavalkoisen väittämän, jonka mukaan alkuperäinen kristillisyys jäi myöhemmin roomalaisen yhteiskunnan aristotelisen patriarkalismin jalkoihin. Uusi testamentti opettaa kuitenkin niin avointa ja tasa-arvoista naiskäsitystä, että sellaiselle ei ole vertailukohtaa antiikin uskonnoissa. Juuri Raamatun opetuksen perusteella voidaan sanoa, että naisella ja miehellä on samanlainen arvo suhteessa Jumalaan. Sama koskee heidän välistä kanssakäymistään ja avioliittoa. Keskinäisen kunnioituksen ja uskollisuuden ihanne tarjoaa naiselle mahdollisuuden terveeseen omanarvontuntoon. Se on täysin jotain muuta kuin Da Vinci -koodin asenteellinen rikosromaanin suhtautuminen naisen rooleihin tai asemaan.
Viihteen ehdoilla
Mutta voiko romaanilta vaatia tämän kaltaista historiallista tarkkuutta? Eivätkö useimmat kirjailijat käytä historian yksityiskohtia vain virikemateriaalina lennokkaille ajatuksilleen? Vastaus on yksinkertainen: romaani ei ole historiankirja. Olisi mahdotonta sanoa, että Brown on väärässä kirjoittaessaan tällaisen kirjan. Kirjailija on vastuussa vain omasta mielikuvituksestaan. Sen sijaan lukijat ovat väärässä kuvitellessaan, että teoksella on jotain tekemistä todellisen historian kanssa.
Historian tutkimuksen kannalta kirja on täynnä virheitä. Sen väittämille ei ole oikeastaan mitään perusteita. Vaikka kirjan alussa sanotaan provosoivasti, että dokumentteja ja riittejä koskevat tiedot ovat faktoja, tämä osoittautuu liian myönteiseksi lauseeksi. Dokumentteja käytetään väärin, ja uskonnosta kirjoittajalla on perin vaatimattomat tiedot. Tutkijalle kirja ei annakaan mitään innoketta.
Kohu Brownin kirjan kohdalla olisikin paljon pienempi, elleivät monet lukijat olisi ottaneet hänen kirjansa henkilöhahmojen väittämiä todesta. Nykyihmiselle näyttää olevan perin vaikeata erottaa faktaa ja fiktiota. Pieni manipulaatio eli viittaaminen ”aitoihin faktoihin” saa heidät pois tolaltaan. Kriittiseen lukemiseen ei näytä aina olevan edellytyksiä. Ehkä oman henkisen tasapainon takia olisi kuitenkin syytä paneutua myös todelliseen historiaan hieman tarkemmin.
Tutkijan historia on paljon vaatimattomampi kuin Da Vinci -koodin historia. Antiikissa ei esiintynyt ajatusta siitä, että Jeesuksella ja Magdalan Marialla olisi ollut lapsia yhteisestä avioliitosta. Antiikissa ei myöskään esiintynyt yhtä ”pakanallista” jumalatar-uskontoa, joka olisi pitänyt esillä ”pyhää naiseutta”. Da Vinci ei oikeasti kuulunut salaseuraan, joka olisi varjellut feministisen uskonnon salaisuuksia. Eikä Raamattu ole turmeltunut miesten uskonnon välikappale, tai kirkko aidon, seksuaalikulttia noudattavan uskonnon vainoaja.
Miksi avoimesti kristinuskon vastaisella romaanilla on kuitenkin näin suuri menestys? Näyttää siltä, että jälkikristillisissä länsimaissa aidon kristinuskon jättämä tyhjiö täyttyy uudella mystiikalla. Gnostilaiset kirjoitukset kuulostavat paljon kiinnostavammilta kuin rippikoulussa ulkoa tankattu Raamattu. Romaani tarjoaa houkuttelevia ajatuksia naiseutta korostavasta uskonnosta. Se vilauttaa jopa vapaan seksuaalisuuden pyhittämistä ja rituaalisen yhdynnän ylistämistä.
Kirjasta käytävä keskustelu onkin mielenkiintoinen siksi, että se kertoo enemmän lukijoista kuin romaanista. Lukijoiden suhtautuminen Raamattuun ja kristinuskoon näyttää länsimaissa muuttuneen olennaisesti. Monet ovat valmiita hylkäämään Raamatun selkeän opetuksen kristinuskon lähtökohdista. He ovat samalla valmiita kuvittelemaan, että kirkko on kautta vuosisatojen huijannut ihmisiä ja salannut todellisen historian. Lisäksi monet tuntuvat ajattelevan, että kristinusko perinteisessä muodossaan on tarpeeton nykyihmiselle.
Olipa romaanin kirjoittajan oma näkemys kristinuskosta mikä tahansa, hänen kirjansa edustaa varsin vihamielistä suhtautumista uskon perinteisiin käsityksiin. Myös kirkko, etenkin tässä tapauksessa katolinen kirkko, asetetaan kirjassa huonoon valoon. Näin ollen teos itsessään on kristinuskon vastainen kirja. Lukija ei voi välttyä tällaiselta vaikutelmalta. Se ei ole sellaisena ensimmäinen eikä varmaankaan edes pahanlaatuisin teos länsimaissa. Da Vinci -koodi on kuitenkin suosittu ja vaikutusvaltainen. Siksi sen sisältämistä näkemyksistä on hyvä käydä keskustelua seurakunnan sisällä.
Da Vinci -koodin herättämän keskustelun keskellä seurakunnan työntekijöiden ja muidenkin kristittyjen on syytä muistuttaa, että Raamatun todellinen historia ja sanoma ovat paljon mielenkiintoisempia kuin romaanien mielikuvitusmaailma. Jeesuksen opetus vastaa ihmiskunnan suurimpiin ja vaikeimpiin kysymyksiin. Hänen seurassaan ymmärrämme, miksi ihmiskunta on pahuuden riivaama ja miksi elämä on usein niin vaikeata. Hänen seurassaan näemme myös jotain täydellisestä rakkaudesta. Apostolien kanssa saamme ihmetellä sitä, miten Jumala lähetti oman Poikansa ja miten Hän nousi haudastaan voittaen vihollisista suurimman, kuoleman. Siinä on sanoma, joka ylittää monikertaisesti kevyiden romaanien kertomukset.