Kiista Uuden testamentin teologiasta?
Keskustelu Timo Eskolan kirjasta Uuden testamentin narratiivinen teologia käytiin Helsingin yliopistolla torstaina 2.2.2012. Kommenttipuheenvuoron käyttäjänä toimi dosentti Matti Myllykoski.
Keskustelu Uuden testamentin teologian kirjoittamisesta ja sen periaatteista käy tällä hetkellä varsin innokkaana Helsingissä. Syitä on kenties enemmänkin, kuin kaksi, mutta nämä kaksi keskeistä ovat emeritusprofessori Heikki Räisäsen kirja Mihin varhaiset kristityt uskoivat ja STI:n tutkijan, dosentti Timo Eskolan yllä mainittu kirja Uuden testamentin narratiivinen teologia. Teologinen instituutti järjesti jälkimmäiseen liittyvän keskustelu- ja debatointitilaisuuden, johon vastauspuheenvuoron pitäjäksi kutsuttiin dosentti Matti Myllykoski. Aihe tuntui kiinnostavan teologian opiskelijoita, sillä paikalla oli neljättäkymmenettä kuulijaa, jotka osin osallistuivat keskusteluun. Julkaisemme seuraavassa pääkohdat Eskolan alustuksesta ja Myllykosken kommenttipuheenvuoron. Sen perään sijoitetaan kooste itse keskustelusta.
Timo Eskola: Minne Uuden testamentin teologia katosi – ja miksi se palasi?
Uuden testamentin teologian kirjoittamisen taustana on mielenkiintoinen historia. Parikymmentä vuotta sitten Uuden testamentin teologian esitykset laskettiin vielä yhden käden sormilla. Kenttää ohjasi Rudolf Bultmannin laaja Uuden testamentin teologia, Theologie, jonka eksistentialistinen ote ohjasi teologian sisältöä. Suomessa oppikirjaksi oli käännetty Bultmannin oppilaan E. Lohsen Uuden testamentin sanoma, joka ei juuri poikennut oppi-isän näkemyksistä. Kilpailijoitakaan ei juuri esiintynyt, ei edes evankelikaalisella kentällä (Britannia, USA). Miksi tilanne on nyt niin toinen?
Ensimmäinen muutos koskee näkemystä historian Jeesuksesta. Ennen Bultmannin aikaa historian Jeesus oli kadonnut tutkijoiden näköpiiristä. Bultmannille historian Jeesus ei merkitse käytännössä mitään. Lisäksi hän väittää, että Jeesus ei kuulu Uuden testamentin teologian piiriin, vaan sen ulkonaisiin edellytyksiin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pitkää linjaa Uuden testamentin teologialle oli mahdoton luoda. Teologia muuttui lähinnä Paavalin teologiaksi, ja siitä ei monikaan lähtenyt kirjoittamaan erillistä kirjaa. Tämän tilanteen muutti Jeesus-tutkimuksen uusi aalto 1990-luvulta lähtien. Tutkijat kirjoittavat nyt laajoja teoksia historian Jeesuksesta, ja heillä on selviä näkemyksiä siitä, mitä Jeesus opetti ja edusti. Uusi käsitys historian Jeesuksesta antaa näin ollen tilaa myös Uuden testamentin teologialle. Nyt Jeesus on jälleen teologian sisällä.
Toinen muutos koskee metodia ja kielellistä käännettä. Humanististen tieteiden kautta alkanut kiinnostus kieleen ja tekstuaalisuuteen on tuonut suuren määrän uusia metodeja tutkimuksen kentälle. Näiden painopiste Uuden testamentin tutkimuksessa on itse teksteissä, ei niiden taakse kurottuvassa lähteiden rekonstruoimisessa. Tämä suuntaus toteuttaa Yalessa toimineen Hans Frein toivetta siitä, että eksegetiikka tulisi vapauttaa siitä ”kertomuksen auringonpimennyksestä”, jossa teksti itse on historiallis-kriittisen tutkimuksen aikana ollut. Tässä työvaiheessa teologiaa jäsennetään tekstin oman kertomuksen avulla. Ero historialliseen lukutapaan ei kuitenkaan ole täydellinen, koska tekstin ymmärtämisen katsotaan vaikuttavan myös historiasta tehtäviin rekonstruktioihin.
Kolmas näkyvä muutos koskeekin itse teoksia: uusi into Uuden testamentin teologian kirjoittamiseen on synnyttänyt runsaan vuosikymmenen aikana yli kolmekymmentä uutta teosta. Monet näistä ovat yli tuhannen sivun mittaisia. Uuden testamentin teologiaa kirjoitetaan innolla, eivätkä vanhat rajoitukset estä niitä. Kenttä on toki hajallaan vieläkin ja lähestymistapoja on runsaasti: esimerkiksi dogmaattinen, idealistinen, eksistentialistinen, kanoninen ja narratologinen.
Mitä sitten tarkoittaa narratiivinen teologia? Tekstiin keskittyvä lukutapa ei suinkaan tarkoita vain deskriptiivistä tulkintaa, vaan uutta metodia. Sen avulla haetaan teologiaan ohjaavaa kertomusta, metanarratiivia. Sen löytämiseksi on kiinnitettävä huomiota topoksiin, motiiveihin ja teemoihin. Näiden avulla hahmottuu vähitellen laajempi metanarratiivi. Lukutavalla on semioottinen intentio: nyt tutkitaan merkitysprosesseja. Tavoitteena on ymmärtää, miten merkitykset syntyvät Uuden testamentin teologiassa.
Mitä tämä on käytännössä? Lyhyt esimerkki tekee teorian ymmärrettävämmäksi. Jeesuksen opetuksen yksityiskohdat liittyvät häkellyttävän usein siihen, että pakkosiirtolaisuus päättyy. Se ei siis ole päättynyt vielä ennen Jeesuksen esille astumista, vaan toteutuu nyt hänen julistuksensa kautta. Jeesus liittyy Vanhan testamentin profeettoihin julistaessaan, että kansa elää yhä synneissään. Kun Jumala astuu esiin, hän lahjoittaa armonsa ja uudistuksensa. Näin Uuden testamentin teologiaan rakentuu suuri metanarratiivi.
Tämän metanarratiivin toteutuma nähdään selkeästi esimerkiksi Jerusalem-vaiheesta. Se antaa nimittäin vahvasti identiteettiä Jeesuksen opetukselle. Kun Jeesus valitsee kaupunkiin saapumisen tavaksi aasilla ratsastamisen, hän nostaa Sakarjan kirjan eskatologian tilanteen tulkiksi. Jeesuksen ei tarvitse edes sanoa mitään erityistä: hänen toimintansa ja ”performanssinsa” tekee ymmärrettäväksi, että luvattu Daavidin poika on saapumassa kaupunkiin. Sakarjan kirjan mukaan Israelin eskatologinen uudistus tapahtuu siten, että Daavidin poika saapuu ja alkaa rakentaa eskatologista temppeliä (Sak. 6:13).
Pakkosiirtolaisuuden päättyminen, eksiilin evankeliumi, toteutuu Jeesuksen mukaan juuri eskatologisen temppelin rakentamisessa. Siksi Jerusalemin temppeli joutuu vastakohta-asetelmaan hänen toimintansa kanssa. Jeesus julistaa temppelin toimintaa vastaan ja syyttää ihmisten pakenevan sinne, kuin varkaat luolaansa. Profeetallinen julistus on eksiilin evankeliumin mukaista: väärä turva ei Jeesuksen mukaan auta, vaan ihmisten on käännyttävä Jumalan puoleen ja tultava jäseniksi uuteen eskatologiseen temppeliin.
Metanarratiivin etu Uuden testamentin teologian tulkinnassa on siis lyhyesti sanoen siinä, että se antaa lukijalle ohjaavan viitekehyksen. Laaja metanarratiivi auttaa myös tulkitsemaan monia yksityiskohtia, jotka saavat merkityksen parhaiten sen yhteydessä. Tässä metanarratiivi on merkitysprosessin avaamisen palveluksessa. Tämän analyysin avulla kyetään antamaan lauseille teologinen sisältö ja myös jäsentämään aineistoa teologisesti.
Uuden testamentin narratiivinen teologia: havaintoja ja kysymyksiä Matti Myllykoski
Uuden testamentin teologia: alustavia kysymyksiä
Onko kohteena varhaiskristillinen kirjallisuus vai Uusi testamentti? Mihin valinta perustuu?
Kuvaus kirjallisuudesta ja sen sisällöstä vai teologisesti tematisoidun aineiston seulominen esiin? Ketä ja mitä tällainen työ palvelee?
Pitäydytäänkö siihen, mitä on kirjoitettu, vai johdetaanko kirjoitusten takaa (yhtenäinen?) uskomusmaailma, johon tekstit viittaavat?
Diakroninen/uskonnonhistoriallinen vai synkroninen/systemaattis-teologinen näkökulma? Jos molemmat, missä suhteessa?
Haetaanko yhtenäisyyttä UT:n sisällöstä vai valitaanko jokin ulkoinen ymmärtämisen peruste?
Narratiivisuuden rooli Eskolan mallissa
UT:n teksteissä on yhdistäviä topoksia, motiiveja ja teemoja, jotka viittaavat yhteen suureen ja yhtenäiseen metanarratiiviin, jolla on juurensa jo VT:ssa: Jeesus on Jumalan asettama kuningas ja ihmiskunnan pelastaja (syntien sovittaja), joka perustaa universaalin uskovien yhteisön.
Ei aineiston historiallista hajottamista eikä etäistämistä, ei erillisiä teologioita, ei ulkoisia selitysmalleja
Narratiivisuus takaa teemojen yhteenkuuluvuuden. Tavoitteena teologian yhtenäisyys ja sen kiteytys. Materiaalin rikkaus palvelee ykseyttä ja yksinkertaisuutta (more of the same); rikastaminen tulee esiin kokonaisuutta palvelevien motiivien kautta, etenkin apokalyptiikasta.
Minne Eskolan malli paikantuu?
Ymmärtämisen kohteena ei ole yhdenkään yksittäisen Ut:n kirjan teologinen kokonaisuus eivätkä teologian historialliset kehityslinjat. Kysymys ei ole teksteistä eikä historiasta, ei yhteisöistä eikä niiden symbolisista maailmoista vaan yhdestä ainoasta yleistetystä ja tiivistetystä metanarratiivista.
Metanarratiivi on ylihistoriallinen ja ylitekstuaalinen abstraktio, joka valikoi teksteistä sopivat osat, jotka muodostavat yhden suuren kertomuksen, ydintarinan. Kirja hakee Ut:n yhtenäisyyden sen sisällöstä, mutta valikointi tekee metanarratiivista ulkoisen.
Mitä Eskolan malli palvelee?
”Raamattuteologialla on väistämättä konstruktiivinen tehtävä.” (s. 533) Eskolan konstruktiivisuuden erityispiirteenä on välittömän relevanssin, yleispätevyyden ja julistettavuuden hakeminen etäisen, erottelevan ja pohdiskelevan teologian sijaan.
Mallin narratiivisuudesta huolimatta ydinkertomuksen yksinkertaisuus palvelee ensi sijassa dogmatiikkaa eikä aidosti inhimillisen todellisuuden rosoista kertomuksellisuutta. ”Metanarratiivin” sisältö toistaa vahvasti luterilaisuuden opillista perintöä, jossa on mukana evankelikaalisuudesta moralisoiva syntikäsitys ja yksilöllisen ratkaisukristillisyyden juonne.
Ydintarinalla on juridis-kerygmaattisen kaava: Israelin/ihmiskunnan synti ja Jumalan puhe siitä; Jeesuksen sovitusuhri pelastuksen välineenä ja hänen kuninkuutensa universaalina ja taivaallisena valtana; uskovien saama lahjavanhurskaus pelastuksen yhteisössä; uskovien autuus taivaassa ja muiden ikuinen piina helvetissä.
Antijudaismin ongelma
Antijudaismilla tarkoitan tässä yleistävää negatiivista kuvaa juutalaisuudesta ja sen piirissä vaikuttaneista liikkeistä. Jeesuksen ajan ja sitä edeltävän juutalaisuuden yksinkertaistaminen: Israelin kansa täytyy nähdä erityisen langenneeksi ja sen kaikki uskonnolliset ryhmät harhautuneiksi, jotta Jeesuksen tulon ajoitus olisi sopiva.
Kuinka pitkälle tässä täytyy mennä? Pitääkö esimerkiksi Matteuksen vihamielinen karikatyyri fariseuksista (Matt. 23) vahvistaa Jeesuksen puheeksi ja siten myös historiallisesti osuvaksi?
Eskolan kuva varhaisjuutalaisuudesta on sama kuin 1800-luvun liberaaliteologialla: historiallisesti informoitu näkemys toisen temppelin ajan sokeasta nationalismista ja partikularismista, legalismista ja ritualismista.
Sisäpuoliset ja ulkopuoliset
Jeesuksen vastaanottajat eli ”oikean uskon säilyttäneet hurskaat” on ylihistoriallinen ja sekava käsite (s. 49). Esimerkki: Jeesuksen myötä ”Jumalan kuninkuus voi toteutua nyt myös sydänten tasolla” (s. 51); eikö tämä ollut esimerkiksi kansan tai fariseusten parissa mahdollista (Ps. 119: lain noudattamisen ilo)?
Yhtäältä Eskola korostaa, että langenneen kansan tuli tehdä parannusta synneistään, toisaalta sen piti kääntyä Jeesukseen uskovaksi. Sama selkokielellä: Kääntymys on parannuksen tekemistä oikean uskomusjärjestelmän omaavassa ryhmässä. Muu parannuksen tekeminen ei kelpaa.
Historian ja metanarratiivin Jeesus
Nämä kaksi ovat eri asioita, mutta Eskolalle on tärkeää osoittaa ne identtisiksi ja säröttömiksi. (Miksi?) Historian Jeesus odotti ja julisti pikaista Jumalan valtakunnan tuloa, mutta metanarratiivin Jeesus haluaa perustaa yhteisön. (Erehtyikö Jeesus?) Eskolan Jeesuksen käytännössä presenttinen ja yleispätevä eskatologia tuo mieleen liberaaliteologisen tulkinnan.
Puhuiko historian Jeesus itsestään Messiaana? Jos puhui, kenelle hän puhui, missä vaiheessa hän puhui ja mitä hän tarkoitti sillä? (Mitä väliä sillä on?) Alkaako Jeesuksen varsinainen julistus vasta hänen tulostaan Jerusalemiin? Oliko Jeesukselle Jumalan kuninkuutta ilman hänen omaa kuninkuuttaan? Jos Jeesuksen opetuksen eri sisältöjä voi jäljittää juutalaisuuteen, se ei vielä takaa niiden ”autenttisuutta”, koska Jeesuksen seuraajatkin olivat juutalaisia.
Jeesus ja laki: vuorisaarna
Eskola tulkitsee vuorisaarnan Jeesuksen puheeksi ja ”farisealaisen synergismin kritiikiksi”. Hän kritisoi näkemystä, jonka mukaan pelastukseen liittyi ihmisen yhteistyö Jumalan kanssa. Jeesuksen julistus sen sijaan edellyttää vain Jumalan armon (s. 107; taas kerran parannus/kääntymys -ongelma). Ongelmana on se, että vuorisaarnassa ei puhuta lainkaan armosta; Matteus ei käytä evankeliumissaan koko sanaa. Opetusta ei kytketä pelastushistoriaan.
Sen sijaan ”lain täyttäminen” (Matt. 5:17) merkitsee Matteukselle ja hänen yhteisölleen vielä korostetumpaa lakihurskautta. Vuorisaarnassa ei ole lainkaan kysymys lain ja armon dikotomiasta vaan Jeesuksen opetukseen nojaavan yhteisön praksiksesta ja vahvasta itseymmärryksestä. Jo vertailu Luukkaan versioon ja Didakheen kahden tien opetukseen (Did. 2–6) paljastaa, että vuorisaarnalla ja etenkin sen antiteeseillä on pitkä syntyhistoria. Ei ole lainkaan selvää, mitä Jeesus itse opetti.
Jeesuksen sovituskuolema
On selvää, että Jeesus kuoli tietoisesti Jumalan valtakunnan marttyyrina, mutta on kiisteltyä, katsoiko hän kuolleensa kansan syntien sovitukseksi. Markuksen mukaan Jeesus puhui tästä vain oppilailleen ja Q-aineistossa tähän ei ole viitteitä. Jumalan valtakunnan julistus ja välitön tulo ei vaadi sovitusuhria, joka liittyy uuden yhteisön syntyyn.
Sovitusajatus esiintyy UT:ssa melko harvoin. En kuitenkaan tästä syystä epäile sen keskeisyyttä Paavalin edustamassa ja muussa pakanakristillisyydessä (ehtoollinen). Katumus ja syntien anteeksiantamus kuuluivat luonnollisesti juutalaiseen hurskauteen; kun ne kytketään teologisessa mielessä yksin Jeesukseen, turvaudutaan ylihistorialliseen selitysmalliin. Mitä Jeesukseen uskovilla on, joka muilta juutalaisilta puuttuu?
Retorisia ongelmia I
Esimerkki s. 81: ”Tarkempi tutkimus on osoittanut, että Jeesuksen kasteesta puhuva adoptionismi on myöhäinen, toisen vuosisadan käsitys.”
Esimerkki s. 456: ”Kolossalaiskirjeen osalta … liitytään siihen viime aikoina yleiseksi tulleeseen käsitykseen, jonka mukaan kirje on aito Paavalin kirje.”
Minusta tällaiset ilmaukset ovat ensi sijassa tarkoitushakuisia. Kysymys on lähinnä siitä, keiden joukoissa kulloinenkin puhuja liikkuu ja mistä hän itse on vakuuttunut.
Retorisia ongelmia II
Esimerkki s. 23: ”Kokonaiskuvan luominen on yksityiskohtien jäsentämisen kannalta välttämätöntä. Siksi rajattujen yksityiskohtaisten tutkimusten ja laajan konstruktiivisen esityksen välillä ei sovi nähdä jännitettä.”
Eivätkö tällaiset jännitteet ole väistämättömiä kaikissa konstruktiivisissa esityksissä, jotka ovat aina valikoivia, yleistäviä, näkökulmasta riippuvia ja joissa tulkinnallinen elementti on vieläkin vahvempi kuin detaljieksegeesissä? Ut:n teologia paljastaa varsin helposti esittäjänsä taustan ja pyrkimykset.
Uuden testamentin teologia ja historian Jeesus
Liberaaliteologia erotti Jeesuksen kokonaan Mooseksen laista tehdäkseen hänestä eetikon, mutta Johannes Weiss nosti evankeliumeista esiin apokalyptisen Jeesuksen. Bultmann julisti historian Jeesuksen epärelevantiksi uskolle. Myöhemmin Jeesus palasi näyttämölle (the second quest) apokalyptikkona vailla konkreettista apokalyptiikkaa, puheenpartenaan vertaukset. 30 vuotta holokaustin jälkeen historian Jeesus nähtiin lopulta juutalaiseksi profeettaksi ja/tai messiaaksi. Jeesus on palannut (pysyvästi?) Uuden testamentin teologiaan sadan vuoden odotuksen jälkeen.
Kooste keskustelusta
1. Metodeista: Vastauksissaan Myllykosken kommentteihin Eskola totesi ensinnäkin ajattelevansa, että suurin ero Myllykosken ja hänen välillään on suhtautumisessa historiallis-kriittisen tutkimuksen rooliin Uuden testamentin teologian kirjoittamisessa. Tässä mielessä hän katsoi alustuksensa osuneen oikeaan, koska osa tutkijoista edellyttää yhä, että historiallis-kriittinen analyysi on tehtävä ensin ja teologiaa voidaan tehdä vasta tämän jälkeen ja analyysin ehdoilla. Eskola totesi Myllykosken lukevan ja arvioivan myös hänen narratiivista teologiaansa historiallisen tutkimuksen ehdoilla. Tässä mielessä keskustelu ei aivan kohtaa. Myllykoski varmisti tämän kahtiajaon toteamalla keskustelussa, että historiallis-kriittisen analyysin tekeminen estää hänen mielestään monessa tapauksessa teologisen konstruktion tekemisen tai tekee sen ainakin vaikeammaksi. Hän korostaa sitä näkemysten kirjoa, joka teksteistä analyysin perusteella nousee. Eskola taas muistutti tällä kohden, että metodien murroksessa onkin kyse juuri vanhan asetelman murtamisesta. Hänen mukaansa tutkijan on palattava teksteihin ja kuunneltava kertomusta. Uuden testamentin teologiaa tulee rakentaa tekstin ehdoilla, ei oletetun historiallisen analyysin perusteella. Myllykosken korostaessa historiallis-kriittisen analyysin välttämättömyyttä Eskola kommentoi, että hän pitää tuota tutkimuksen suuntaa suuressa määrin virheellisenä ja sen tuloksia ongelmallisena.
2. Kirjoittamisen päämääristä: Myllykoski totesi kommenteissaan, että Uuden testamentin teologiaa voidaan kirjoittaa eri tavoin. Joku keskittyy eri kirjojen teologiaan, toinen taas hakee dogmaattista linjaa, joka yhdistää kirjoituksia teologisesti. Hän arveli, että Eskola sijoittuisi jälkimmäiseen korostaen tekstien takaa löytyvää teologista todellisuutta. Eskola kiisti tämän ja muistutti, että hänen lähestymistapansa on narratologinen. Se tarkoittaa, että teologian rakennetta ei haeta tekstien takaa eikä valmiiden dogmatiikan lokuksien (opinkohtien) perusteella. Sen sijaan narratiivinen teologia merkitsee paluuta tekstiin itseensä. Teologiaa tehdään kertomuksen ehdoilla. Näin nousee esille tekstien temaattinen rakenne, jota voidaan vasta myöhemmin verrata perinteisen dogmatiikan käsityksiin.
3. Kirjan pääajatuksista: Myllykoski esitti Eskolan mielestä liian yksinkertaistavan koosteen kirjan pääteemoista. Myllykosken mukaan Eskola toistaa kirjassa dogmaattista, ”katekismuksen” kaltaista ajatusta synnin vallasta ja sovituksesta. Eskola muistutti, että hänen kirjansa lähestymistapa on aivan toinen. Alusta lähtien Eskola hakee kirjassaan metanarratiivia, joka antaa merkitystä Uuden testamentin eri kohdille. Keskeisin metanarratiivi on hänen mukaansa kertomus pakkosiirtolaisuuden päättymisestä ja uuden eskatologisen temppelin rakentamisesta. Jeesus kritisoi Israelia suurten profeettojen tapaan ja näihin vedoten. Hän jättää kansan puheissaan yhä langenneeseen tilaan ja väittää, että Jumalan lupaama vapautus tulee vasta Daavidin pojan astuessa esiin. Samaan tapaan hän kritisoi temppelin toimintaa ja ihmisten suhdetta Jumalaan. Uudistus kyllä toteutuu, mutta Jeesuksen opetuksen mukaan se toteutuu siinä eskatologisessa temppelissä, joka rakennetaan elävistä kivistä. Myllykoski myönsi Eskolan kirjan esittävän tämän analyysin, mutta hän koki vaikeaksi arvioida teosta tämän metanarratiivin ehdoilla.
4. Teologisten motiivien ja teemojen esiintymisestä: Myllykoski antoi kommenteissaan ymmärtää, että syntipuhe ja parannuksen vaatimus ovat Eskolan teologian painotuksia ja hänen tapojaan ymmärtää teologiaa luterilaisittain. Eskola puolestaan vastasi, että kyse on nimenomaan tekstin sisällöstä. Aiheet nousevat esille näyttävästi niin evankeliumeissa, Paavalilla, kuin vaikkapa Heprealaiskirjeessä. Niitä ei tarvitse lukea tekstiin ulkoapäin. Tätä seikkaa ei voi sivuuttaa väittämällä analyysin nousevan vain tutkijan omasta teologisesta taustasta. Sama koskee oletusta antijudaismista. Jeesuksen antiteettinen suhtautuminen fariseuksiin ja muihinkin ryhmiin johtuu Eskolan mukaan nimenomaan eksiilin retoriikasta. Se saa selityksensä metanarratiivin kautta eikä ole länsimaista tuotetta raamatuntulkintaan. Eskola katsoi Myllykosken suuntautuvan ideologiseen kritiikkiin, kun tämä yrittää sovittaa antijudaismista puhuvaa keskustelua raamatuntulkintaan.
5. Sosiologisesta tutkimuksesta: Myllykoski korosti puheenvuoroissaan sitä, että hänen mukaansa tekstien sisältö heijastaa ennen kaikkea sitä sosiaalista todellisuutta, jonka keskellä tekstit kirjoitettiin. Hän puhui ryhmien välisistä jänniteistä ja sisäpuolisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksista. Myllykosken mielestä Uuden testamentin teologian tulisi ottaa huomioon ennen kaikkea tuo sosiaalinen tilanne tekstien takana. Eskola kohdisti vastauksessaan kritiikkinsä puolestaan juuri tuohon sosiologiseen reduktioon. Hän muistutti, että oletus tekstien takana olevien ryhmien keskinäisistä jännitteistä on pelkkä rekonstruktio, joka on tehty tekstien ulkopuolisen periaatteen varassa. Eskolan mielestä Uuden testamentin teologiaa ei tulisi tehdä tuollaisen kehitelmän ehdoilla, vaan itse tekstin ehdoilla. Näkemysten ero on ilmeinen. Eskolan narratiivinen teologia pyrkii selvittämään tekstin edustamaa teologiaa. Myllykoski puolestaan on kiinnostunut tekstien takana olevasta sosiaalisesta maailmasta. Eskola jäi kyselemään, onko tämä Uuden testamentin teologian tehtävä.
Melko lyhyenäkin – rajatun ajan tähden – keskustelu nosti esille merkittäviä piirteitä suomalaisesta keskustelusta. Näkemysten erot tulivat hyvin esille, ja molemmat puheenvuoron käyttäjät saivat ilmaista oman kantansa niin selkeästi, kuin näissä puitteissa oli mahdollista. Debatti synnytti myös vilkasta keskustelua opiskelijoiden keskuudessa, ja tilanne koettiin antoisana.
Kokoava loppuhuomio henkilökohtaisesta näkökulmasta
Olen kiitollinen siitä, että dosentti Myllykoski näki vaivaa lukeakseen kirjani tarkkaan. Olen pyrkinyt jo pitkään antamaan akateemisessa keskustelussa sen kuvan, että tutkijat voivat olla yliopistolla näkemyksistä eri mieltä. Avoin keskustelu ja vuorovaikutus eivät saa vaarantua pelkästään sen tähden, että tutkijat eivät katso asioita samalla tavalla. Sen sijaan railakaskin ajatusten vaihto voi synnyttää hedelmällisiä uusia pohdintoja, vaikka ne eivät lähentäisikään keskustelijoiden positioita toisiinsa.
Näin jälkikäteen olen keskustelusta sitä mieltä, että se todennäköisesti vastasi varsin hyvin Suomessa tällä hetkellä vallitsevia näkemyksiä. Uuden testamentin teologian alueella akateeminen keskustelu käy vilkkaana ja puheenvuoron käyttäjiä on monia. Myös rintamalinjat ovat odotetun kaltaisia. Vanhan historiallis-kriittisen näkemyksen kannattajat odottavat, että mikäli Uuden testamentin teologiaa ylipäätään kirjoitetaan, sitä pitäisi tehdä vain tuon kritiikin rajatuilla ehdoilla. Suomalaisessa keskustelussa nähdään vielä piirteitä vanhasta Jeesus-tutkimuksesta, jonka piirissä ei uskalleta tehdä juuri mitään johtopäätöksiä Jeesuksen teologiasta (tätä tukee monien tutkijoiden läheinen suhde USA:n äärikriittiseen Jeesus-seminaariin). Lisäksi Suomessa vallalla oleva sosiologisella tutkimuksen suuntauksella on taipumus tuottaa immanentteja selityksiä tekstien uskonnollisille piirteille. Kansainvälistä tutkimusta ajatellen on kuitenkin huomattava, että kielellisen käänteen jälkeen monet kirjoittajat hylkäävät monet vanhoista näkemyksistä. He sitovat Uuden testamentin teologian kokonaisuuden toisaalta uuden Jeesus-tutkimuksen löytöihin ja toisaalta kertomukseen itseensä keskittyvän lukutavan tuottamaan materiaaliin. Tähän suuntaukseen itsekin kuulun. Erot näiden linjojen välillä ovat suuret, mutta tieteen piirissä se on vain odotettua. Juuri erilaisten lähestymistapojen kohdatessa tiede voi mennä eteenpäin.
Timo Eskola