10.5.2017
Viime päivinä on kohistu – jonkin verran ainakin – mitä tapahtui viime viikolla kirkolliskokouksen päätöspäivänä. Kokousedustaja Leif Nummela puhui täysistunnossa siitä, että yhteiskunta voi säätää lakeja, jotka heikentävät tai katkaisevat lapsen yhteyden biologisiin vanhempiinsa. Näin voi tapahtua perheessä, jossa vanhemmat ovat samaa sukupuolta. Hän piti huonona, jos kirkko antaa tukensa tälle. Arkkipiispa, kokouksen puheenjohtaja, keskeytti puheen ja myönsi puheenvuoron toiselle edustajalle, joka arvosteli Leif Nummelan puhetta ja pyysi arkkipiispaa arvioimaan, onko puhe toisia kunnioittavaa ja sopivaa. Arkkipiispa kehotti Leif Nummelaa ottamaan huomioon kuullun ja hetkeä myöhemmin hän keskeytti puheen uudestaan, antoi luvan jatkaa mutta kehotti puhumaan niin, ettei loukkaa ketään.
Olen ollut aika monessa kokouksessa ja toiminut silloin tällöin puheenjohtajanakin. En muista koskaan tapahtuneen vastaavaa. Tarkoitan vähänkin virallisempaa kokousta. Puheenjohtaja on kyllä joskus keskeyttänyt jonkun puheen, ja niin puheenjohtajan täytyykin tehdä, jos siihen on painavia syitä. Puhuja puhuu asiasta, joka ei liity ollenkaan käsiteltävään asiaan, hän puhuu törkeästi tai alkaa toistaa itseään. Tai hän ylittää ajan, joka on päätetty puheenvuorojen maksimiajaksi. Mutta en ole koskaan ollut kokouksessa – ja tarkoitan edelleen vähänkin virallisempaa – jossa puheenjohtaja keskeyttää puheen, antaa toiselle puheenvuoron, opastaa aiemmin puheenvuoron saanutta sillä, mitä toinen on sanonut, ja antaa puheen jatkua. Kommenttipuheenvuoroakaan ei anneta kesken toisen puheen.
Ymmärrän hyvin väsymyksen pitkän kokousviikon viimeisenä iltapäivänä. Ehkä tuossa tilanteessa kenenkään ei enää kannattaisi puhua. Mutta nyt kuitenkin puheenvuoroja myönnettiin ja arkkipiispa keskeytti tämän yhden puheen.
Kokenut, monissa kokouksissa puheenjohtajana toiminut sanoi: Minua nolottaisi, jos olisin toiminut tuollaisessa kokouksessa tuolla tavalla. Varsinkin nolottaisi, jos olisin tehnyt noin, koska painostettiin. Jos jotkut kokouksen jäsenet näyttivät minulle, ettemme ole tyytyväisiä, mitä nyt kuulemme – ja tämän painostuksen takia olisin keskeyttänyt puheen ja antanut puheenvuoron yhdelle painostajista. Toimintani kertoisi minun olevan heikko puheenjohtaja.
Kyllä kirkossa saa olla myös heikko. Kukapa ei olisi. Ja kuitenkaan tehtäviä, joita meillä on, ei saisi hoitaa heikosti.
Arkkipiispan toiminta kertoo tietysti, mitä hän ajattelee ja kannattaa. Hän keskeyttää puheenvuoron, jossa homoparien kirkollista vihkimistä ei pidetä hyvänä, antaa edustajan, joka kannattaa näitä vihkimyksiä, puhua ja opastaa puheenvuoron käyttäjää keskeyttäjän antamilla ohjeilla. Olisi vaikea kuvitella, että arkkipiispa tekisi samalla tavalla, jos asetelma olisi toisinpäin. Jos Leif Nummela pyytäisi puheenvuoroa kesken edustajan puhetta, joka kannattaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa, kertoisi, että puhe loukkaa häntä ja monia, ja arkkipiispa kehottaisi puhumaan toisin, ettei loukkaisi. Jos taipuu saman mielisten painostukseen, juuri se on heikkoa tehtävien hoitamista.
Toivottavasti ei käy niin, että Leif Nummelan esille nostama asia unohdetaan ja puhutaan vain, miten puheenjohtaja toimi. Lapsen yhteys biologisiin vanhempiinsa ei ole vähäpätöinen asia, eikä se, tukeeko kirkko tämän yhteyden heikkenemistä tai katkeamista. Ystäväni sanoi, etta arkkipiispa teki kyllä paljon sen hyväksi, että asia ei unohdu. Harva tietäisi Leif Nummelan puheesta mitään, ellei arkkipiispa olisi keskeyttänyt häntä. Nyt monet tietävät ja ovat kuunnelleet puheen. Asiat kääntyvät joskus ihmeellisesti.
Puheen voi kuunnella täältä https://www.youtube.com/watch?v=ieg9ikIouys&t=3853s.
Jari Rankinen