Blogi 27.4.2019
En tiedä, onko viisasta kirjoittaa tätä kansallisena veteraanipäivänä. Teen sen kuitenkin.
Joitakin vuosia sitten en olisi uskonut kuulevani, mitä kuulin. En heiltä, jotka sanoivat niin.
Toukokuussa 25 vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa kertausharjoituksessa. Se pidettiin Sodankylässä ja Rovajärven ampuma-alueella, joka on lähinnä Rovaniemen ja Kemijärven metsissä ja soilla. Viikon kestäneen sotaharjoitusvaiheen aikana – sen olimme ulkona ja nukuimme teltoissa – lunta taisi sataa melkein joka päivä, joinakin lähes koko päivän ja paljon. Oli siis toukokuu, ja jos muistan oikein toukokuun loppupuoli. Harjoitukseen tuotu pataljoona oli Varsinais-Suomesta. Monet olivat Turusta ja saivat viestejä puolisoltaan ja ystäviltään: aurinko paistaa, on lämmin, meri on kirkas ja kesä pitkällä, iho jo ruskettuu.
Harjoituksessa harjoiteltiin, kuten yleensä, torjumaan vihollisen hyökkäys, joka tulee idästä ja toteutetaan Venäjän armeijan toimintaperiaattein ja kalustolla – vaikka virallisemmissa puheenvuoroissa hyökkääjäksi ei saanut nimetä Venäjää. Elettiin vielä sitä aikaa. Osa etelästä pohjoiseen tuoduista taistelijoista sanoi viikon loppupuolella: – Jos idästä oikeasti hyökätään ja pitäisi tulla tänne, minä en tule; jos Venäjä haluaa viedä nämä alueet, vieköön.
Pohjois-Suomen kevät oli tehnyt vaikutuksen. Että näin sanottiin, siinä oli varmaan jonkin verran tottakin.
***
Tämä ei ole, mitä en uskonut kuulevani, vaan tämä: Menneen parin kuukauden aikana ole jutellut useamman ystäväni tai tuttavani kanssa, jotka sanovat tuntevansa suurta vierautta nykyisessä Suomessa. He ihmettelevät, millaiseksi maamme on muuttunut ja muuttumassa yhä enemmän, ja ovat pettyneitä. Heitä voi varmaan luonnehtia sanalla arvokonservatiivi. He arvostavat perinteisiä arvoja ja toivoisivat, että ne yhdistäisivät suomalaisia ja täällä asuvia. Mutta eivät yhdistä. Heistä tuntuu, että nämä arvot työnnetään marginaaliin, ja toiset arvot ja toiminta niiden mukaan tulevat ja ovat tulleet perinteisten arvojen tilalle. Heille kristinusko on tärkeä. He kokevat, että sitä pilkataan tai saa pilkata maassamme miten paljon tahansa. He sanovat, ettei enää ole helppo elää heidän tavallaan kristittynä Suomessa. Vainoa täällä ei ole mutta ymmärtämättömyyttä, ahdistavaa ilmapiiriä, joka ei suvaitse heitä, muukalaisuutta, ivaa ja sivuun työntämistä.
Näille ystävilleni kokonaan vieras ajatus ei ole ollut, että tätä maata voi joskus joutua puolustamaan asein. Nyt he sanoivat: Jos pitäisi lähteä sotimaan tämän maan puolesta, en taitaisi lähteä. Onko tämä enää sellainen, että sen takia kannattaisi menettää terveys tai henki? Siinä, että näin sanottiin, oli vain vähän tai ei ollenkaan huumoria. Joku sanoi näinkin: Jos Putin päättäisi tehdä Suomelle mitä Krimille, olisiko se niin paha asia?
Nämä ystäväni tai tuttavani eivät ole jotakin ääriryhmää – ellei ääriryhmänä pidetä tavallisia suomalaisia, jotka edustavat perinteisiä arvoja ja uskovat perinteisellä tavalla. Heistä kyllä tuntuu, että monet pitävät heitä ääriryhmänä. Joku keskustelukumppaneistani on hyvinkin merkittävällä paikalla yhteiskunnassamme.
***
Tätä en olisi uskonut kuulevani. Joitakin vuosia sitten minun olisi ollut mahdoton ymmärtää tuollaisia ajatuksia. Miten moni ajattelee ja miten moni rohkenee sanoa tuolla tavalla, sitä en tiedä.
Onko maamme jakaantunut ja jakaantumassa yhä syvemmin myös tällä tavalla: arvot, niistä nouseva ajattelu ja toiminta ja se, mitä pidetään oikeana ja vääränä, ovat niin kaukana toisistaan, etteivät ne siedä toisiaan? Ovatko perinteiset arvot jäämässä pienen vähemmistön arvoiksi ja tätä vähemmistöä kohdellaan niin kuin usein vähemmistöä? Ovatko perinteinen kristinusko ja sen mukainen elämä siirtymässä siihen asemaan, että suuri enemmistö toivoisi, ettei niitä olisi? Näinkö myös Suomessa asiat menevät eikä sille voi mitään? Kunpa näin ei olisi.
Toivottovasti emme koskaan joudu tilanteeseen, että käsketään lähteä ja sitten täytyy ratkaista, lähdenkö vai en. Raamatussa sanotaan: ”Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti.” (1 Tim 2:1-2)
Joku tietysti sanoo, ettei sitä voi ratkaista, lähteekö vai ei. Jos käsketään, on pakko mennä tai tulla, eikä vaihtoehtoja ole. Näin ei taida olla. Ainakin muutama vaihtoehto on.
Jari Rankinen