19.3.2018
(Kirjoituksen osa 1 STI:n blogissa ennen tätä kirjoitusta.)
Henkilöseurakunnissa voisi olla joissakin asioissa eroja niihin seurakuntiin, jotka olisivat kirkkomme perusrakennetta, tai toisiin henkilöseurakuntiin. Tietysti – ellei saisi olla ja olisi, miksi henkilöseurakuntia perustettaisiin ja annettaisiin perustaa? Ilman eroja ne olisivat samanlaisia kuin muutkin seurakunnat.
Entä miten jäsenet tulisivat näihin seurakuntiin? Pitäisikö jäsenen sitoutua jopa kirjallisesti tuon henkilöseurakunnan erityispiirteisiin ja vasta sitten pääsisi jäseneksi?
Se olisi erilainen käytäntö kuin kirkkomme seurakunnissa nyt. Minusta olisi hyvä, että jäseneksi tultaisiin samalla tavalla kuin kirkossamme tullaan seurakunnan jäseneksi: Lapsi kastetaan seurakunnan jäseneksi, kun vanhemmat tahtovat sitä. Nuori tai aikuinen – ellei häntä ole kastettu eikä hän ole käynyt rippikoulua – saa opetusta kristillisestä ja luterilaisesta uskosta, sen jälkeen hänet kastetaan, mikäli hän haluaa tunnustaa tätä uskoa, ja hän on seurakunnan jäsen. En kirjaisi kirkon lainsäädäntöön erityisvaatimuksia, joita asetetaan henkilöseurakuntien jäsenille. Uskon, että seurakuntiin liittyisivät ne, jotka sitoutuvat tuon seurakunnan periaatteisiin. Eikä kai kukaan haluaisi tulla tekemään vain kiusaa? Ei ainakaan niin suuri joukko, että he voisivat muuttaa seurakunnan erityispiirteet.
***
Henkilöseurakunnista on hyviä kokemuksia, joista olen kuullut ja lukenut. Omia kokemuksia minulla ei ole, en ole ollut kuukausia tai vuosia mukana henkilöseurakunnassa tai seurannut sellaisen elämää läheltä. Mutta messuyhteisöistä Suomessa minulla on kokemuksia. Uskon, että niissä on paljon samaa ja samankaltaista, mitä olisi henkilöseurakunnissa.
Usein messuyhteisöissä on mukana eri-ikäisiä, paljon myös heitä, joita toivotaan jumalanpalveluksiin mutta joita niissä on vähän. Messuyhteisön messuissa on yleensä pyhäkoulu tai kaksi pyhäkoulua, toinen pienemmille lapsille, toinen varhaisnuorille. Lapsiperheitä on siis mukana ja usein juuri siksi, että lapset voivat olla pyhäkoulussa. Messun jälkeen on kirkkokahvit ja se on monille tärkeä hetki. Moni kokee messuyhteisön perheen kaltaiseksi ja messusta on tullut tärkeä osa viikkoa eikä siitä haluta jäädä pois. Suuri joukko vapaaehtoisia palvelee eri tehtävissä. Monille on tärkeää, ettei seurakunta ole kovin suuri ja kasvoton – seurakuntalaiset tuntevat toisiaan ja paimensa ja paimen tuntee seurakuntansa. Monet messuyhteisöt kutsuvat mukaan uusia. Niihin kuuluvat ajattelevat sen tehtäväkseen, koska evankeliumi kuuluu kaikille ja kaikki tarvitsevat sitä, ja kokevat yhteisönsä paikaksi, johon kutsuu mielellään. Messuyhteisössä harjoitetaan diakoniaa, voidaan muuttaa toimintatapoja ja ottaa käyttöön uusia eikä tämä vaadi suurempia ponnistuksia, koska rakenteet eivät ole jäykkiä.
Toivon, että messuyhteisöt voisivat tulevaisuudessa halutessaan olla henkilöseurakuntia kirkossamme. Miksi ihmeessä yhteisöt, joissa on mukana luterilaisia kristittyjä ja joista on tällaisia kokemuksia, kannattaisi jättää kirkkomme rakenteiden ulkopuolelle?
En tarkoita, että vain messuyhteisöt voivat olla, mitä edellä kirjoitin. Myös parokiaalinen seurakunta voi olla tuollainen seurakunta. En tarkoita myöskään, että messuyhteisöt ovat paratiiseja maan päällä. Eivät ole, koska niissä on tavallisia, syntisiä ihmisiä.
***
Kirkkoon kuuluvien määrä on laskenut Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana 10 %, noin yhden prosentin vuodessa. Kirkkomme jäsenmäärä on nyt noin 400.000 vähemmän kuin vuonna 2007. Kirkosta eronneissa tai eroa harkitsevissa on myös heitä, jotka tunnustavat kyllä kirkon uskoa mutta joilla on ollut tai on hyvin heikko kontakti seurakuntaan, johon he kuuluivat ja kuuluvat. Heidän tosiasiallinen seurakuntansa voi olla messuyhteisö. Eikö näistä messuyhteisöistä kannattaisi tehdä kirkkomme henkilöseurakuntia tästäkin syystä: niin niissä mukana olevat pidettäisiin kirkon jäseniä?
Paljonko pitäisi olla seurakunnan jäseniä, että he voivat perustaa henkilöseurakunnan? Olisiko 150 sopiva määrä? Että pitäisi olla noinkin monta jäsentä, takaisi, ettei muutama, joiden voi olla vaikea tulla toimeen toisten kanssa, voisi perustaa seurakuntaa. Tuon kokoinen joukko voisi myös vastata seurakunnan taloudesta, joka tietysti pitäisi mitoittaa seurakunnan tulojen mukaan.
***
Onko suuri syy vastustaa henkilöseurakuntia pelko: Mitä jos juuri ne kokoavat väkeä ja kasvavat? Mitä jos juuri niissä näyttää sykkivän elämä, jota Jumala saa aikaa? Jos tästä on kyse, eikö se ole erityisen huono syy vastustamiselle?
Entä toisiko messuyhteisölle hyvää, että se olisi kirkkomme henkilöseurakunta? Uskon, että toisi. Yleensä on hyvä olla osa suurempaa kokonaisuutta. Se olisi hyvä asia, että kirkkoomme kasteessa liitetyt voisivat olla, elää ja toimia seurakunnassa, joka on osa kirkkoamme. Jos messuyhteisöt olisivat kirkkomme henkilöseurakuntia, saatettaisiin löytää hyviä, sopuisia ratkaisuja myös siihen kysymykseen, miten messuyhteisöt saavat pastoreita.
***
Herramme rukoili, että häneen uskovat olisivat yhtä. Uudessa testamentissa on voimakkaita vaatimuksia, ettei Jumalan omien joukko saa pirstoutua eikä sitä saa hajottaa. Tarkoittaisivatko nämä Raamatun kohdat siinä tilanteessa, jossa me olemme nyt, ratkaisuja sen puolesta, ettei luterilaisten kristittyjen joukko täällä pirstoutuisi entisestään? Henkilöseurakunnat voisivat parhaimmillaan olla hyvä lääke pirstoutumista vastaan.
Jari Rankinen