Paneelikeskustelu yliopistolla

Eksegetiikan pääaineopiskelijat järjestivät yliopistolla 23.3.2012 Eksegeetti-iltamat aiheesta Eksegetiikka ja kirkko. Allekirjoittanut oli kutsuttu keskustelijaksi paneeliin, joka käsitteli teemaa. Seuraavassa lyhyen alustukseni pääkohtia vapaasti esitettynä sekä yleisiä huomioita yli tunnin kestäneestä yleiskeskustelusta.

Kenen eksegetiikasta puhutaan?

Suomessa eksegetiikalla on pitkään ollut korkea profiili suhteessa kirkkoon. Takavuosien eksegeetit haastoivat kirkon teologeja tarkoituksellisesti. Raamatuntutkijat edellyttivät, että keskustelu käydään heidän ehdoillaan. Akateeminen eksegetiikka esiintyi yleensä yhtenä kokonaisuutena ja yliopiston äänenä. Näin ”eksegetiikka” omana alueenaan asettui usein koko kirkkoa vastaan. Toisinaan tämä koettiin etenkin systemaatikkojen taholla saneluna, johon suhtauduttiin varauksellisesti. Onko mikään muuttunut? Onko nykyään välineitä vuoropuheluun?

Oma puheenvuoroni liittyy eksegetiikan tieteelliseen luonteeseen. Ensimmäinen väitteeni on, että mitään yhtenäistä eksegetiikkaa ei ole. Yliopisto ei ole sitoutunut ideologisesti tai uskonnollisesti, eikä se voikaan olla. Teologian sisältöä tai tietyn kirkkokunnan oppia koskevissa asioissa akateemisella eksegetiikalla ei ole omaa kantaa. Valtion yliopistolla ei ole kantaa neitseestäsyntymiseen tai ylösnousemukseen. Näin ollen sillä ei lähtökohtaisesti ole edes keskustelijan asemaa: sen sijaan on vain yksittäisiä tutkijoita, joilla on henkilökohtaisia teologisia konstruktioita. He ottavat kantaa kirkossa käytävään keskusteluun omissa nimissään.

Eksegetiikka muuttuu jatkuvasti ja melko nopeasti. Haluan olla puheenvuorossani konkreettinen: omana opiskeluaikanani tenttikirjojen huippuna oli Rudolf Bultmannin Uuden testamentin teologia (Theologie des Neuen Testaments). Jokainen jatko-opiskelija tentti sen. Samaan aikaan peruskurssitasolla vastaavana teoksena oli Eduard Lohsen lyhyempi bultmannilainen oppikirja Uuden testamentin sanoma. Nämä kirjat ohjasivat 20-30 vuotta sitten sitä, mitä akateemisen eksegetiikan ajateltiin olevan. Bultmannin teoksessa on nykyisen analyysin näkökulmasta katsoen kolme merkittävää, mutta erikoista piirrettä:

1. Historian Jeesus oli kadotettu näkyvistä lähes kokonaan. Bultmann piti historian Jeesusta uuskantilaiseen tapaan lähinnä profeetallisena hahmona, jonka tarkoituksena oli julistaa korkeata moraalia. Kaiken messiaanisen hän oletti tulleen evankeliumeihin pääsiäisen jälkeen, kun pääsiäisen tapahtumat ”heijastettiin” takaisin Jeesuksen elämään. Niinpä Bultmannin sanoin: Jeesus ei kuulu Uuden testamentin teologiaan ensinkään, vaan kuuluu ainoastaan sen edellytyksiin.

2. Paavalin teologia selitettiin gnostilaisuuden avulla (Erlöser-mythos). Bultmannin aikana kreikkalaisten uskontojen ja gnostilaisuuden tutkimus oli uskonnonhistoriallisen koulukunnan suuri kiinnostuksen aihe. Bultmann ei tulkinnut Paavalin teologiaa kontrastissa gnostilaisuuteen, vaan väitti, että Paavali kehitteli pelastusopin gnostilaisuuden avulla. Hänen mukaansa Paavali ”tulkitsi Jeesuksen kuoleman nimenomaan gnostilaisen myytin antamien kategorioiden mukaisesti”. ”Analogiana”, kuten Bultmann sanoo, toimi gnostilainen ”Vapahtaja-myytti” (Erlöser). Ihmeellisen Vapahtajan alennus ja korotus olivat siten kreikkalaisen uskonnollisuuden käsityksiä, eikä näillä ollut mitään tekemistä historian Jeesuksen opetusten kanssa. Kristinusko nykyisessä paavalilaisessa muodossaan, niin Bultmann väittää, on itse asiassa mysteeriuskonnon mukaelma.

3. Myyteistä riisumisen ohjelman perusteella Uuden testamentin teologiassa ei ole Bultmannin mukaan oppilauseita lainkaan, vaan uskonnon sisältöä haetaan Heideggerin eksistenssifilosofian avulla. Uuden testamentin teologiset lauseet, näin Bultmann toteaa, ”eivät voi olla uskon kohde”. Ne kuvaavat ainoastaan ensimmäisten kristittyjen uskon todellisuutta. Kun sisäinen kokemus puetaan sanoiksi, se saa aina myyttisen muodon ja menettää teologisen merkityksensä. Uuden testamentin oppilauseet eivät siten voi olla normatiivisia, Bultmann väittää.

Ammattiteologit koulutettiin Suomessa 20-30 vuotta sitten tällaisen eksegetiikan avulla. Olisiko kirkon pitänyt ottaa nämä näkemykset vakavasti ja muuttaa perinteisiä uskomuksiaan? Monen mielestä olisi. Jokainen raamattukiistaa seurannut tietää, miten voimakkaasti noita näkemyksiä on vuosien varrella vaadittu kirkon omaksi sanomaksi. Meidän aikanamme tilanne tieteessä on kokonaan toinen. Jeesus-tutkimuksen alue tulvii tuhatsivuisia teoksia historian Jeesuksesta. Paavali-tutkimuksessa jopa suomalainen koulu on ollut E.P. Sandersin jäljissä romuttamassa Bultmannin Paavali-kuvaa. Ja Uuden testamentin teologian kentällä viime vuosikymmen on tuonut yli 30 uutta Uuden testamentin teologian esitystä markkinoille.

 

Muuttuvien totuuksien tiede

Tiede kyllä hakee totuutta, mutta se ei voi väittää omistavansa sitä. Tutkimuksen historia osoittaa, että tieteen näkemykset vaihtelevat erittäin paljon ja joskus yllättävänkin nopeasti. Jos edellä mainittuja Bultmannin pakollisen oppikirjan näkemyksiä verrataan tämän päivän tieteen käsityksiin, asia käy ymmärrettäväksi.

1. Jeesus-tutkimus joutui murrokseen 1990-luvulla. Siitä lähtien useimmat tutkijat hylkäsivät Bultmannin edustaman tutkimussuunnan. Historian Jeesuksesta alettiin kirjoittaa laajoja, yli tuhatsivuisia teoksia. Jeesus palasi myös Uuden testamentin teologian sisälle. Jeesuksen opetusten ja apostolien opetusten välillä nähdään olevan kiinteä yhteys.

2. Paavali-tutkimus on muuttunut vähintään yhtä paljon. Ensinnäkin gnostilaisuuden tarkempi tutkimus pitää koko ilmiötä Paavalia paljon myöhäisempänä. Bultmannin teoria oli anakronistinen. Toisaalta sovitusteologian lähtökohdat löydetään nykyään juutalaisesta teologiasta. Sandersin jälkeisessä Paavali-tutkimuksessa on keskitytty juutalaiseen Paavaliin – ja todellakin, suomalainen Paavali-tutkimus on itse ollut vuosikausia romuttamassa Bultmannin edustamaa Paavali-tulkintaa.

3. Heidegger puolestaan on mennyt kokonaan pois muodista. On vaikea löytää yhtään eksegeettiä, joka kirjoissaan edes viitaisi Heideggeriin, puhumattakaan samastumisesta hänen eksistenssifilosofiaansa. Tässäkin mielessä Bultmannin aika on ohi. Sen sijaan Uuden testamentin teologian alueella on vähitellen irtauduttu Bultmannin ohjauksesta. Uudella vuosisadalla on nyt julkaistu kolmisenkymmentä laajaa Uuden testamentin teologian esitystä, ja niistä vain jokunen jatkaa jonkinlaisella jälkibultmannilaisella linjalla Saksassa. Useimmat kirjoittajista etsivät Uuden testamentin sanoman sisäistä koherenssia uusin keinoin.

Kenen eksegetiikasta pitäisi siis yliopiston ja kirkon välisessä vuoropuhelussa puhua? Tulisiko kirkon vaihtaa näkemyksiään aina, kun akateemisen tutkimuksen virtaukset muuttuvat? On aika myöntää, kirkon keskustelussa eksegeetit edustavat vain itseään, eivät tiedettä yleisesti.

 

Keskustelun satoa

Yleiskeskustelu paneelin avausten jälkeen oli vilkas, ja siitä seuraavassa joitain yleisiä huomioita. Yksittäisiin puheenvuoroihin ei tällaisessa katsauksessa ole syytä puuttua.

Keskustelussa pohdittiin ensinnäkin sitä, missä määrin ja millä tavalla kirkolla tulisi olla omaa raamattuteologiaa. Sammeli Juntusen tuore kirja Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta herätti keskustelua myös täällä. Juntunen peräänkuuluttaa kirkolta sellaista teologiaa, jonka mukaan Jumala vielä puhuu. Moderni teologia on hänen mukaansa synnyttänyt tällä kohden ongelman, koska sen mukaan ilmoitus merkitsee vain Jumalan manifestaatioita historian tapahtumissa. Jumalan oletetulla esiintymisellä ei silloin ole merkitystä itsessään, vaan kaikki merkitykset ovat ihmisten antamia. Raamatun kohdalla syntyy kuitenkin jännite, sillä tekstien Jumala puhuu.

Keskustelussa monet eksegeetitkin totesivat, että ilmoituksen käsite on jäänyt viime aikoina käsittelemättä. Siihen keskittyminen olisi erityisesti kirkon oman raamattuteologian kannalta tärkeätä. Tosin samassa keskustelussa tuotiin esille, että maailmankuvan ongelmat eivät juuri ole muuttuneet Bultmannin ajoista. Monen mielestä teologiaa voi tehdä vain modernin maailmankuvan ehdoilla ja vaikkapa evoluutioteorian tarjoaman näkemyksen avulla. Tällainen keskustelu osoittaa, että normatiivisuuden vaatimus ei ole väistynyt eksegeettisestä keskustelusta. Onko mikään siis sittenkään muuttunut?

Jotkut keskustelijoista halusivat suorempaa yhteyttä yliopiston ja kirkon välille. Esimerkiksi nostettiin Saksan tilanne, koska siellä tiedekunnilla on suora yhteys tunnustuskuntiin. Tiedekunnat ovat luterilaisia ja niiden opettajien tulee olla kirkon jäseniä. Myös opetuksessa otetaan huomioon käytännön soveltaminen seurakuntien raamatunopetukseen. Aiheesta käytävässä keskustelussa tosin todettiin, että Suomessa tähän suuntaan tuskin mennään. Yliopisto on pikemminkin itsenäistynyt kirkosta ja kirkoista. Se hakee neutraalia, lähes uskontotieteellistä asennoitumista uskontoon. Näin tehdään esimerkiksi sen takia, että halutaan varmistaa teologian asema tieteenä yliopiston kokonaisuudessa. Joidenkin puheenvuorojen mukaan etäisyys kirkon ja yliopiston välillä on vain kasvanut viime vuosina.

Lisäksi keskustelussa oli erikoisena piirteenä tietty kaksijakoisuus eksegetiikan ”huolestuttavuuden” suhteen. Moni muisti 1980-luvun keskusteluasetelmat, joita kuvattiin esimerkiksi lauseella ”aloitti Hengessä ja lopetti Helsingissä”. Eksegetiikka on taannoin koettu repivänä ja uhkaavana – ja näitä sanoja käytettiin myös tässä keskustelussa. Nykytilanne poikkeaa monen mielestä aiemmasta kuitenkin siinä, että nuori teologipolvi ja nuoret papit eivät enää kyseenalaista eksegetiikassa vallitsevia näkemyksiä. Kiivasta keskustelua ei käydä sen paremmin luennoilla kuin kirkon seminaareissakaan. Eksegetiikka otetaan tieteellisenä lähestymistapana, ja se halutaan tuoda kirkon sisälle – tuottipa se ongelmia tai ei.

Tämä käsitys jäi yleiskeskustelussa kuitenkin jännitteeseen monien nuorten teologien ja pappien puheenvuorojen kanssa. Keskustelussa toisteltiin monta kertaa sanoja jännite, ristiriita, kriisi, kuilu, aukko ja harppaus. Käytännössä nuoret teologit eivät osaa jäsentää suomalaisen yliopistoeksegetiikan edustamia näkemyksiä omaan työhönsä, olipa kyse saarnaamisesta tai Raamatun opettamisesta. Monen puheenvuoron käyttäjän mukaan järjen ja uskon välille jää yhä ristiriita.

Omana loppukaneettinani voisin todeta, että Bultmannin vaikutus näkyy Suomessa yhä yllättävän vahvana, vaikka asetelmaa ei enää ehkä tunnistetakaan. Nuorten teologien ratkaisumallit kuulostavat täysin Bultmannin ajan ratkaisuilta: eksegetiikka sijoitetaan järjen alueelle, ja sille annetaan siellä täysi määräysvalta. Eksegetiikka voi siis jäädä avoimeen ristiriitaan kirkon tunnustuksen kanssa. Usko on kuitenkin jotain muuta, ja papin työ halutaan tehdä uskon näkökulmasta. Juuri tällaisen dualismin Bultmann rakensi: historiallinen tutkimus on erotettava kirkon uskosta.

Ehkä Bultmannia kohtaan esitetyllä kritiikillä voisi olla paljonkin kerrottavaa tämän päivän teologeille. Kaikki eksegetiikka ei ole rakentavaa. Myös eksegeetit ovat ideologisesti sitoutuneita, ja siksi tietoisuus omista sidonnaisuuksista on hyödyllisen keskustelun välttämätön edellytys. Jos rationalistinen historismi otetaan vieläkin keskustelussa väistämättömänä lähtökohtana, edessä on Bultmannin dualismi. Usko ei silloin perustu ilmoitukseen eikä oppilauseita voi perustella. Jumala ei puhu. Jos Bultmann kuitenkin jätetään arvokkaasti ja täysin palvelleena historian hämäriin ja rohjetaan tulla 2000-luvun keskustelun piiriin, eksegetiikka monipuolistuu ja asetelmat muuttuvat. Jeesus palaa teologian sisälle, Jumalan ilmoitus keskellä historiaa nousee takaisin teologian ytimeen, ja kirkko kykenee jälleen jäsentämään omaa raamattuteologiaansa.

Timo Eskola