Timo Eskolan luento Apologia-forumissa Ryttylässä 19.4.2013 (Kansanlähetys)

Median viimeaikaisten tiedonantojen mukaan luterilainen kirkko on kriisissä. Itse asiassa kriisejä on useita ja ne seuraavat toisiaan tasaiseen tahtiin muiden myyntiä edistävien kohujen kadotessa aina viikon loppuessa kentältä. Milloin kirkossa suositaan liikaa naispappeuden vastustajia, milloin taas laitetaan heille luu kurkkuun tuomioistuinta myöten. Joskus erotaan joukolla kirkosta koska kirkko ei tunnusta Setan käsitystä sukupuolisesta tasa-arvosta, ja kohta taas kirkon johtajat ovat liian myönteisiä liberaaleille näkemyksille ja saavat aikaan uudet riidat. Mitään johdonmukaisuutta media ei tarvitse. Sille riittää, että kohu myy. Yksi yhdistävä tekijä aikamme uskontokeskustelussa kuitenkin on. Kaikkia aiheita ohjaa postmoderni ideologia. Se itse on puolestaan huutomerkki länsimaisen ajattelun keskellä: maailmankuva on kriisissä.


Aatteiden myllerrys

Aatteet ja yhteiskunnan muutokset koskettavat kirkkoa siinä missä koulua tai eduskuntaakin. Vuosisadan vaihteen keskeisin ideologinen suuntaus on postmodernismi. Vaikka itse nimike on hieman hämärä ja sillä on eri maissa eri sisältö, keskeiset piirteet ovat kaikkialla samat. Meille tuttuja piirteitä ovat vähemmistöryhmien esiin nousu sekä perinteisten merkitysten suhteellistaminen. Kirkon työntekijöitä haastattelevat journalistit tuntevat vain kaksi kysymystä: ”miten suhtaudutte naispappeuteen” ja ”vastustatteko homojen oikeuksia”. Mistä tällaisessa ideologiassa oikein on kyse?

Postmoderni eli jälkimoderni on nykyään vaikutusvaltainen suuntaus siitä huolimatta, että sitä on vaikea määritellä tarkasti. Nimensä mukaisesti jälkimoderni vastustaa ”modernia” eli tieteen tukemaa kehitysoptimismia. Uuden aatteen ytimessä on siten kriisi. Moderni aikakausi oli nuoren tieteen aikaa. Se tuotti pian tieteisuskon: järkevät ihmiset pystyvät pian ratkaisemaan kaikki suurimmat maailman ongelmat. Tällainen toivo ei voinut elää kauan.

Eri kirjoittajien esittämän analyysin mukaan modernilla tarkoitetaan siis aikakautta, jossa tieteellisen maailmankuvan ajateltiin korvaavan uskonnot ja ratkaisevan ihmisten ongelmat. Lääkärit parantavat sairaat ja insinöörit rakentavat turvallisen yhteiskunnan. Teknologia kehittää ihmisten käyttöön elämää helpottavia koneita, ja suuri rauha vallitsee vähitellen kaikkialla maailmassa. Jälkimodernin kritiikin mukaan tämä kaikki romuttui.

Postmodernismin ensimmäinen suuri teesi koskee siten sitä, että moderni ei kykene pelastamaan ketään. Koneita kyllä tehdään, mutta ihmisen käsissä ne tuottavat enemmän pahaa kuin hyvää. Modernismin idealistit ovat tuhoamaisillaan maailman. Siksi heitä vastaan pitää nousta. Vanhaa optimismia tukivat vanhat filosofiat. Nyt nekin täytyy vaihtaa (Heidegger, Derrida, Lyotard, Foucault, Kristeva, Irigaray, Rorty, Fish, Vattimo).

 

Kehitysoptimismin kriisi

Toisen maailmansodan jälkeen filosofit ja taiteilijat nousivat ankaraan kapinaan teollisuusyhteiskunnan kehitysoptimismia vastaan. Teknologia ei ratkaissut ihmiskunnan ongelmia, vaan mahdollisti yhä suuremman pahuuden: Hitler kävi toista maailmansotaa jo hyvin tehokkailla aseilla, ja Japanissa taistelut päättyivät atomipommien pudottamiseen. Länsimaiden kehitys puolestaan oli maksettu siirtomaiden riistolla. Ihmisten näennäinen hyvinvointi ennen sotaa oli sekin pahuuden tuote, kolonialismin hedelmä.

Koko modernin ajan onkin väitetty perustuneen riistoon. Itse teollisuus oli nimittäin tuhoamassa luontoa sen sijaan, että se pelastaisi ihmiskunnan. Se ei tuonut iloa, vaan olikin viemässä viimeisetkin olemassaolon jatkumisen mahdollisuudet maan päältä. Ei ihme, että nuoren sukupolven ihanteet vaihtuivat.

Kirkko joutui tässä uudistuksessa huonoon valoon. Sekä katolista kirkkoa että protestanttisia kirkkoja pidettiin oikeistolaisen teollisuusyhteiskunnan ja rahan vallan oikeuttajana. Kirkon ihmiskäsitystä pidettiin alistavana ja seksuaalikäsityksiä rajoittavia. Nuoren polven vallankumous kyseenalaisti kaikki vanhat instituutiot: yhteiskunnan hierarkiat, tieteen totuuden ja kristillisen perhekäsityksen. Näiden aiheiden esiintyminen ei taatusti ole uutuus kenellekään 2000-luvun aikuiselle Suomessa.

Raamattu ja sen antiikkisena pidetty ihmiskäsitys kuuluivat postmodernistien kritiikissä tietenkin vanhan vallan edustajiin. Siksi monet yhteiskunnalliset tahot ovat ottaneet ilolla vastaan radikaalin uskontulkinnan. Yhteiskunnan paine ajaa myös kirkkoa jättämään opetuksestaan pois kuvitelmat synnistä ja sovituksesta tai Jeesuksen jumaluudesta ja ylösnousemuksesta ikuiseen elämään. Samalla Raamatun moraalikäsitykset, kuten näkemykset perheestä ja seksuaalisuudesta, asetetaan kyseenalaiseksi. Niiden oletetaan edustavan ihmiselle vahingollista, ahdistavaa moraalia.

 

Kirkon arvomaailman muutos

On helppo kuvitella, että tällaisessa tilanteessa monilla kirkon johtavilla teologeilla on houkutus jäsentää myös kirkon oma tehtävä postmodernismin esittämän kritiikin mukaan. Silloin vaaditaan, että kirkon on ensinnäkin tehtävä pesäero perinteisiin vallan rakenteisiin. Vaikka tällainen retoriikka osuu suomalaisessa yhteiskunnassa epäilemättä harhaan, monien teologien todellisuudenkäsitys vastaa paljon enemmän pohjoismaista sosiaalidemokratiaa kuin Pieperin dogmatiikkaa.

Ehkä näkyvin vaatimus koskee kuitenkin sitä, että kirkon olisi muutettava ihmiskäsitystään. Nyt kyseenalaistetaan vanhat hierarkiat ja perinteiset instituutiot: esivalta, perhe, isyys, avioliitto ja seksuaalisuuden toteuttaminen. Kirkossa vaikuttaakin monta tahoa, jotka avoimesti haluavat murtaa perinteisen käsityksen näistä kaikista, ja etenkin perheestä ja seksuaalisuudesta.

Tässä tapahtuu kaksi virhettä, joista molemmilla on pitkät juuret teologian historiassa. Ensinnänkin postmodernismin kritiikkiä Raamattua ja perinteistä kristinuskoa vastaan pidetään totena. Se on harkitsematonta, sillä riistoteknologia tai kolonialismi eivät ole kristinuskon tuotteita. Toiseksi olisi virhe samastaa 1960-luvun uusvasemmistolainen kritiikki aidon teologian lähteeksi. Kristillinen käsitys perheestä ja terve käsitys seksuaalisuudesta ovat ihmiselämän luovuttamattomia perustekijöitä. Niistä luopuminen on ihmiselle vahingollista ja pitkällä aikavälillä tuhoaa elämää.

 

1. Ensimmäisestä virheestä: Postmodernismin teoria perustuu ranskalaiseen vasemmistolaiseen jälkistrukturalismiin. Sen taustalla on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut poliittinen nousu oikeistolaista valtarakennetta vastaan Euroopassa. Suomessa ilmiötä symboloi Vanhan valtaus 1960-luvulla. Aatetta tuki uusi teoria. Etenkin Derridan kehittelemä filosofia (myöhemmin Foucault, Lyotard) suhteellisti kielen merkitykset. Totuutta alettiin pitää suhteellisena, koska edes kielen ei uskottu kykenevän ilmaisemaan todellisuutta oikein. Kieltä alettiin pitää pelinä. Ihmisten uskottiin pelaavan eri diskursseilla: vallanpitäjillä omansa, rikkailla omansa, köyhillä filosofeilla omansa, homoseksuaaleilla omansa, aina queer-teorian pervo-diskursseihin (tällä hetkellä etenkin Turun yliopistossa esillä). Pohdinta kohdistui juuri ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen siksi, että kielen ohjaamat henkiset piirteet suhteellistuivat. Raamattu ja kristinusko joutuivat uuden kritiikin kohteeksi etenkin sen takia, että ne edustavat kaikkea sitä, mitä uudet liikkeet haluavat murtaa. Kyse on aina ollut ennen kaikkea kielen totuudesta ja moraalista. Raamattu on pantu syytteeseen kolonialismista, jotta vähemmistöryhmät voisivat vastustaa myös sen käsityksiä etiikasta. Tällainen kritiikki ei ole objektiivisen tieteellistä, älyllistä tai välttämätöntä. Sen sijaan se on, kuten Lyotard itse sanoi, ”taistelua”. Nyt taistellaan tiedon määritelmistä, hän totesi. Kirkon ei suinkaan tule antautua tässä taistelussa ilman tuon parempia perusteluja.

 

2. Toisesta virheestä: Mitä teologia voisi olla, jos kaikki diskurssit ovat suhteellisia? Jos kieli ei tavoita todellisuutta? Jos saarna ei tavoita Jumalaa? Jos lauseet Kristuksesta ovat vain runoutta? On syytä muistuttaa alkuperäisen postmodernismin kolmesta nyt jo tunnetusta virheestä:

– Se ei itse edusta mitään rakentavaa käsitystä ihmisestä tai maailmasta, vaan pyrkii pelkästään dekonstruoimaan kielen totuudet.

– Se synnyttää pahan ristiriidan kielen suhteellisuuden ja vähemmistöjen totuusvaatimuksen välille: jos kieli ei tavoita todellisuutta, mikään ei voi olla totta.

– Siksi postmodernismi on jo vuosia sitten korvautunut vähemmistöjen uusmoralismilla, joka ei enää usko postmodernismin teoriaan.

Ranskalaisen postmodernismin väitteet pystyivät kyllä tietyssä määrin mullistamaan kulttuurimme perinteisiä käsityksiä. Aatteellinen keskustelu on muuttunut toisen maailmansodan jälkeen dramaattisesti – etenkin julkinen keskustelu. Samalla uusi aate on kuitenkin joutunut itse kriisiin. Syynä oli teorian oma hirvittävyys, jota edes ideologian kehittelijät eivät kyenneet kestämään. Jos kieli ei tavoita mitään, mitään ei voi perustella. Se olisi hankalaa. Itse väitteet olemme kuulleet moneen kertaan. Perhe on konservatiivinen instituutio. Seksuaalisuus on diskurssi, jota voi vaihtaa. Sukupuoli on vain yksilön itsensä määräämä tekijä, jonka jokainen rakentaa, kuten tahtoo. Mutta jos ihmisen persoonan ajatellaan olevan pelkästään kielellisten määreiden summa, eräänlainen vaihdettavissa oleva määritelmä, kaikki totuus katoaa ja myös persoona katoaa. Postmodernismin kriitikot ovat todenneet, että tämän teorian mukaan itse ihmisyyskin katoaa.

No, ihmisyys katoaisi, jos joku ottaisi tämän teorian todesta. Niinhän ei tietenkään käytännössä tapahdu, vaan useimmat luopuvat teoriasta. Nykyisessä kiistassa asiat eivät olekaan enää suhteellisia. Diskurssiteorian tilalle on tullut suuri varmuus. Vähemmistöt hakevat kirkossakin valtaa vedoten Raamattua suurempaan totuuteen. Tältä osin Lyotard oli oikeassa. Uusi merkitysten vallankumous tulee tuottamaan taistelun yhteiskunnassa. Suomen kirkko elää juuri nyt sen keskellä. Taistelu aloitetaan, koska pienet vähemmistöt eivät saisi demokraattisin perustein asiaansa eteenpäin. Heitä ei ole tarpeeksi. Siksi kohu ja aggressio ovat tärkeitä välineitä.

Tämän valtataistelun tulo kirkkoon näkyy ensinnäkin vähemmistöliikkeiden ja painostusryhmien voimakkaana toimintana kirkkopolitiikassa. Toiseksi se näkyy uudessa ”teologisessa” liikkeessä jota kutsutaan ”sanattomaksi teologiaksi” (esim. Pursiainen ja Heinimäki Suomessa). Kyse ei tavallaan ole ”teologiasta”, jos sen ajatellaan olevan puhetta Jumalasta. Molemmat määreet puuttuvat tästä liikkeestä. Suuntauksen taustalla on Derrida, jota Gianni Vattimo on tehnyt tunnetuksi Euroopassa. Väitteiden mukaan kieli ei voi puhua Jumalasta, ja koska se ei tavoita todellisuutta (saati metafysiikkaa). Koska Jumalaa ei siis voi määritellä oikein (edes Raamatussa), perinteiset käsitykset jumaluudesta ovat virheellisiä. Mutta koska kukaan ei voi määritellä Jumalaa, Jumalaa perinteisessä mielessä ei ole olemassa. On vain sanatonta kokemista. Mutta sen jäsentely ei ole enää teologiaa (vaan psykologiaa, kulttuurihistoriaa jne.).

 

Valtapeli kirkossa

Kirkkomme keskustelijat ovat yllättäen hieman erikoisessa tilanteessa. Aikamme käytännöllinen postmodernismi ei olekaan sitä teoreettista jälkistrukturalismia, josta kaikki lähti liikkeelle 1960-luvulla. Filosofit kävivät ikään kuin lykkäämässä kelkan rinteeseen eivätkä sen jälkeen välittäneet, minne se ajautuu. Lopputuloksena on se, että modernin aikakautta (ja kirkkoa sen osana) kritisoivat ryhmät ovat menettäneet perusteensa. Heidän ideologiansa ei ole Derridan tai Foucault’n aatetta – siinä määrin kuin näiden aate ylipäätään oli muuta kuin uusvasemmistolaista radikalismia sodan jälkeisessä Pariisissa (tästä kiistellään).

Tänä päivänä todellisia aatteita on monta. Joku kristinuskon kriitikoista voi yhä olla tiukan vasemmistolainen (Eagleton Englannissa, Pursiainen Suomessa), joku toinen taas pelkästään darvinistinen materialisti (Dawkins Englannissa, Räisänen Suomessa). Filosofiat ja maailmankuvat heittävät tässä myllyssä häränpyllyä. Harva kirjoittaja on johdomukainen. Sen sijaan rationalistit vetoavat uskonnollisen kielen suhteellisuuteen ja eksistentialistit käyttävät tavallisia väitelauseita, vaikka heidän teoriansa kieltää ne. Ainoa, mikä on todella ilmeistä, on vanhojen filosofioiden kriisiytyminen sodan jälkeisessä Euroopassa. Siitä huolimatta suurin osa ihmisistä perustelee käsityksiään käytännössä kuin vanhat empiristit. Mitään selvyyttä keskustelussa ei ole.

Kun kirkossa tänä päivänä käydään valtapeliä Raamatun sisällöstä ja sen merkityksestä meille, yhteiskunnan paine on suunnaton. Jokainen, joka kannattaa klassisen kristinuskon käsityksiä ja Raamatun opetuksia, joutuu kohtaamaan sekä teologisen liberalismin että postmodernin yhteiskunnan syytökset. Valtapeli ei siten ole helpottunut vuosien myötä, vaan siihen on tullut aivan uusia piirteitä. Kilpailevat aatteet pyrkivät syrjäyttämään kristinuskon.

Pieni aatehistoriallinen varaus täytyy modernin liberalismin ja postmodernismin satunnaiseen liittoon kuitenkin tehdä. Tieteellisessä keskustelussa on jo nyt käynyt ilmi, että postmodernit ajattelijat ja teologit luokittelevat myös vanhan historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen ”modernin” joukkoon. Sitä ei pidetäkään aina uudistusmielisten tukijana, vaan taantumuksen vaalijana. Raamattua repinyt tutkimus luotti järjen ylivaltaan ja tieteen lopulliseen totuuteen. Molemmat näistä olivat kuitenkin joutuneet väistymään. Saattaa siis olla, että postmodernismi syö vähitellen tukijansa. Edessä saattaa olla siirtyminen kohti perinteiselle kristinuskolle vihamielisen postmodernismin valtaa kansankirkossa – ilman vanhaa raamattukritiikkiä. Peli jatkuu.

Käytännössä taitaa kuitenkin käydä niin, että postmodernismi häviää pelin kirkossa, aivan kuten se on hävinnyt sen filosofian kentällä. Tietyt piirteet jäävät, kuten keskustelun asialista (feminismi, homoseksualismi ja postkolonialismi). Itse perusteluissa valtaa pitävät kuitenkin materialistinen maailmankuva, empirismi ja järkeisusko. Koska nämä piirteet ovat vanhan skientismin (tieteisuskon) päätekijöitä, täytynee ajatella, että pitkässä juoksussa se on aatteista vahvin. Tietysti täytyy myös muistaa, että niin koulujärjestelmä kuin markkinatalous rakentuvat yhä sen varaan.

 

Ihminen hukassa

Jäljelle jää siten vain radikaali valtataistelu. Ja ihmekö tuo: sellaisena myös tämän hetken kirkollinen keskustelu jatkuvine kohuineen näyttäytyy. Yhteiskunnallinen ja uskonnollinen liberalismi (etenkin arvoliberalismi) hyökkäävät aggressiivisesti perinteistä kristinuskoa vastaan. Edessä on kuitenkin kriiseistä suurin. Torjuessaan Raamatun totuuskäsityksen ja kristillisen ihmiskäsityksen nykyiset ideologiat ovat toteuttamassa juuri sitä, mihin aatteellinen postmodernismi kaatui. Uudet ideologiat purkavat ihmisyyttä mitätöimällä sen keskeisiä perustekijöitä. Sukupuoli ja sukupuolisuus häivytetään, identiteetti hajoaa, eikä mikään oman kokemuksen ulkopuolella määritä ihmistä. Yksilöt hajoavat massaan ja katoavat avaruuteen. Ehkä juuri siksi monet populaari-ilmiöt takertuvat tällä hetkellä niin tuskaisalla kiihkolla sisäiseen kokemiseen – lopullisen kuilun reunalla. Kun elämys on ohi, jää vain tyhjyys.

Raamatun ihmiskuva antaa ihmiselle merkityksen, vastuun ja mielekkyyden. Ihminen on Jumalan luoma. Siksi meistä jokainen on tämän luomakunnan keskellä juuri omassa elementissään, vaikkakin langenneena. Ihminen myös vastaa toiminnastaan Jumalalle. Hänet otetaan vakavasti ja hänen tekemisiään tarkkaillaan. Ja ihminen on luotu Jumalan kuvaksi: me olemme yksilöitä, persoonia, jotka kykenevät mielekkääseen kommunikointiin. Kieli on ihmisyyden keskeinen piirre. Siksi Jumala nimittää inkarnoitunutta Poikaansakin Sanaksi.

Lopullisen merkityksen tämän langenneen ja itseään syövän ihmiskunnan keskelle antaa ristinnaulittu Kristus. Hän osallistuu ihmiskunnan tuskaan ja antautuu synnin synnyttämän vihan kohteeksi. Pitkäperjantaina Aadamin jälkeläiset tappavat Jumalansa. Paratiisista karkotetun ihmisen ihmisyys ei löydy ennen kuin hänen syntinsä on käsitelty, tarkasteltu, rangaistu ja sovitettu. Kun nykyisen ajan ihminen kohtaa ristin teologian, hän ymmärtää viimein oman arvonsa, oman vastuunsa, oman syyllisyytensä, ja oman ristinsä. Silloin voi toteutua autuas vaihtokauppa Kristuksen kanssa, ja langennut ihminen alkaa eheytyä.