Kirkko 2020, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuusselonteko, toteaa heti johdantonsa ensimmäisessä lauseessa ytimekkäästi: ”Kirkolta edellytetään uskollisuutta perustehtävälleen”. Mistään en kuitenkaan löytänyt määritelmää siitä, mikä tuo uskollisuutta vaativa perustehtävä on. Niinpä siis minun täytynee kirkon täysivaltaisena jäsenenä käyttää kirkon ääntä ja lausua oma käsitykseni asiasta.

Kirkon perustehtävä ei ole inhimillisen hädän lievittäminen eikä yhteiskunnallisia vääryyksiä vastaan taisteleminen. Kyllä, luit aivan oikein. Näin minä ajattelen. Kristitty ei toki saa sulkea silmiään ja kääntää selkäänsä ihmisten kärsimykselle, mutta siitä huolimatta kirkon perustehtävä on toisaalla.

Kirkon varsinainen tehtävä, sen Jumalalta saatu kutsumus, hahmottuu iankaikkisuuden taustaa vasten. Kirkko elää siinä uskossa, että ajallinen elämä on vain häviävän lyhyt silmänräpäys iankaikkisuuden rinnalla, ja iankaikkisuudessa on vain kaksi vaihtoehtoa. Ajatus siitä, että kuolema ei olisikaan jokaiselle automaattinen portti taivaaseen ja että kaikki polut eivät katoaisikaan rauhan maahan kuin Saima Harmajan runossa, tuntuu monesta ahdasmieliseltä ja julmalta tuomitsemiselta. ”Kaikki pääsevät taivaaseen” opetti jo vuosia sitten erään papin kirjoittaman kirjan nimikin. Raamatusta ei kuitenkaan saa kirveelläkään pois Jeesuksen ja apostolien opetusta viimeisestä tuomiosta ja siitä, että toiset joutuvat silloin kadotukseen, kun taas toiset saavat omistaa Jumalan iankaikkisen valtakunnan.

Tämä Raamatun kuvaama iankaikkinen todellisuus määrittää kirkon perustehtävän. Kirkon tehtäväksi on annettu julistaa evankeliumia Jeesuksesta, joka sovitti ristillä ihmiskunnan synnit ja kukisti kuoleman, joka ei ole rauhaa tarjoava ystävä vaan viimeinen vihollinen. Sitä sanomaa tarvitsee jokainen ihminen, koska jokaisen sydämeen on Jumala pannut iankaikkisuuden. Kirkko on kuin Jumalan ojennettu sovinnon käsi, johon jokaista kehotetaan tarttumaan ja uskomaan hyvä sanoma, sillä iankaikkisen pelastuksen saa vain armosta, vain uskosta, vain Kristuksen tähden.  Kirkko on kuin juoksukilpailun kuuluttaja, joka huutaa kovaan ääneen ja kutsuu ihmisiä kilpailuun, jossa maaliin päässeet saavat palkinnoksi elämän kruunun. Kirkko on iankaikkisuuden pelastuslaitos, jonka pelastusyksikköjen pitäisi pillit ulvoen kiirehtiä kaikkialle maailmaan pelastamaan hukkuvia.

Jos iankaikkisuus unohtuu, tai ei enää uskota taivaan ja kadotuksen todellisuuteen, on kaikki merkittävä vain tässä lyhyessä ajassa, syntymän ja kuoleman välissä. Jos iankaikkisuus unohtuu, kirkostakin tulee vain tämän ajan kärsimysten lievittäjä ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden esitaistelija. Mutta mitä eroa silloin enää olisi Golgatan ristillä ja Punaisella Ristillä?

Suutari pysyköön lestissään, sanoo vanha ja hyväksi havaittu viisaus. Kirkon lesti on iankaikkisuudesta ja iankaikkisuutta varten annettu. Voi kirkkoa, jos se ei pysy lestissään.

 

Ville Auvinen

 

teksti julkaistu Kotimaa-lehden kolumnina 10.4.2014