Blogi 13.6.2019

Tänään torstaina 30 vuotta sitten minut vihittiin pastoriksi Oulun tuomiokirkossa kolmen muun nuoren miehen kanssa. Silloin oli tapana, että pappisvihkimys Oulussa toimitettiin arki-iltana. Vihkimyksen toimitti piispa Olavi Rimpiläinen.
          Vastaan muutamiin kysymyksiin, joissa on sana yksi. En kerro välttämättä kaikkein tärkeintä, parasta, vaikeinta tai eniten mieleen jäänyttä mutta yhden tärkeän, hyvän, hankalan tai mielessäni olevan asian.


Yksi asia, joka jäi mieleeni pappisvihkimyksestä.
          Isäni tapasi käydä äitini kanssa kirkossa joka sunnuntai, tai melkein, lukuun ottamatta niitä päiviä, joina syksyllä metsästettiin hirviä. Mutta ehtoollisella hän ei käynyt. Varmaan siihen vaikuttivat ajatukset, jotka olivat ja voivat olla vieläkin Pohjois-Suomessa aika tavallista: ehtoolliselle osallistuvat vain ne, joita pidetään uskovaisina ja jotka ovat tehneet parannuksen – niin kuin ajatellaan – oikealla tavalla. Pappisvihkimyksessäni isäni osallistui ehtoollisenviettoon tietääkseni ensimmäisen kerran oman ripillepääsynsä jälkeen. Tämän jälkeen hän osallistui ehtoolliselle säännöllisesti myös omassa kirkossaan.

Onko isä nyt helvetissä?

Pastoriksi vihkimisen jälkeen olin kesän kappalaisen sijaisena seurakunnassa, jossa olen kasvanut. Yksi asia tuosta kesästä.
          Kävin ensimmäisiä kertoja toimituskeskustelua. Isä oli kuollut ja keskustelimme läheisten kanssa hautaan siunaamiseen liittyvistä asioista. Paikalla oli puolikymmentä lähintä omaista ja vainajan aikuinen lapsi kysyi: - Isä ei välittänyt Jumalasta eikä uskonasioista. Onko hän nyt helvetissä? Mitä pappi sanot?
          Muuallakin tällaista suoruutta on, Pohjois-Suomessa ehkä erityisesti.

Yksi asia, joka on ollut minulle vaikeaa.
          Olen tehnyt – niin kuin melkein kaikki pastorit, etenkin nuoremmat – työtä nuorten kanssa ja parissa. Rippikoululeirejä on ollut kuutisenkymmentä, nuorteniltoja paljon enemmän, isoiskoulutusta, nuorten kanssa pelaamista, projekteja ja keskusteluja. Varmaan olen pärjännyt ihan hyvin mutta en ole koskaan kokenut olevani omimmillani tässä työssä. En ole voinut sanoa, että kesän tähtihetki on rippikoululeiri. Etenkin kun vuosia on tullut lisää, on tuntunut, että olen yhä kauempana nuorista. Ihailen ja kunnioitan niitä, joiden lahjat ovat juuri nuorisotyössä. Valtavan tärkeää työtä, kaikkein tärkeimpiä kirkon tehtäviä, mutta minulle aika hankalaa.

Onneksi takana

Jos pitäisi sanoa taipaleeltani pastorina yksi jakso, joka on mielessäni usein, se on vähän yli puolen vuoden aika Afganistanissa.
          Olin siellä suomalaisten sotilaiden pastorina. Pieni seurakunta – noin 100 jäsentä – jossa kaikki tunsivat toisensa. Oltiin tiiviisti yhdessä, puhuttiin pienistä ja isommista asioista, istuttiin partiossa samassa autossa, koettiin yhdessä painetta ja murheita, joita siellä oli, vietettiin juhlia yhdessä ja saunottiin. Jumalanpalvelukseen osallistui yleensä puolet seurakuntalaisista, joiden oli mahdollista tulla kirkkoon, eikä kenenkään ollut pakko tulla.
          Vaikea sanoa, oliko operaatiosta, jossa olimme yksi hyvin pieni osa, paljoakaan apua. Tilanne Afganistanissa ei ole parempi mutta ehkä joillekin siellä olostamme oli apua. Toivon, että joillekin oli merkitystä myös sillä, että kuultiin Sanaa, rukoiltiin, vietettiin ehtoollista tai oli mahdollisuus puhua pastorin kanssa.

Entä yksi hankala jakso 30 vuoden aikana? Sellainen oli prosessi, joka johti määräaikaiseen erottamiseeni pappisvirasta ja pysyvään eroamiseeni seurakunnan pastorin virasta.
          Minut vihittiin kirkkoon pastoriksi eikä tätä estänyt, että minulla oli – kuten on edelleen – kirkon perinteen mukainen käsitys pastorin sukupuolesta. Ajattelen siis, että seurakunnan paimenen tulee olla mies; käsittääkseni Raamattu opettaa näin. Myös toimin tämän käsityksen mukaan. Tätä ei sallittu enää 17 vuotta pappisvihkimykseni jälkeen, ja siksi tulin erotetuksi ja jouduin jättämään tehtäväni seurakunnassa.
          Raskas prosessi, joka onneksi on takana. Ei kuitenkaan niin raskas kuin monet ystävät ajattelivat silloin. Myrskyn silmässä ei aina käy niin kova tuuli kuin luullaan. Uskon, että Jumala piti huolta ja antoi voimaa, jonka tarvitsin ja tarvitsimme.

Jumala antoi

Mitä edellä kirjoitin, kertoo yhdestä suuresta muutoksesta pappisurani aikana.
          Jos 30 vuotta sitten joku olisi sanonut, että niihin, joilla on kirkon perinteinen käsitys pappisvirasta – tarkoitan siis pastorin sukupuolta – ja jotka toimivat sen mukaan, tullaan kirkossa suhtautumaan niin kuin nyt suhtaudutaan ja on suhtauduttu yli 10 vuotta, en olisi uskonut. Heitä ei vihitä pastoreiksi, he eivät saa virkoja seurakunnissa ja heidät voidaan erottaa viroista. Ilmapiiri kirkossa on 30 vuoden aikana muuttunut suuresti.

Entä yksi saavutus?
          Sastamalassa syntyi vähän yli 10 vuotta sitten messuyhteisö. Sen jumalanpalveluksiin osallistuu keskimäärin noin 200 ihmistä, pyhäkoululaisia on yleensä 20-30. Tämä ei tosin ole minun saavutukseni mutta sain olla yhteisön pastori, kun se syntyi, kasvoi ja vakiintui. Uskon, että Jumala antoi nämä jumalanpalvelukset ja tämän yhteisön. Hän näyttää toimivan usein siellä, missä tuntuu, ettei ole tietä eteenpäin.
          Suuri ilonaihe on myös, että tässä yhteisössä on mukana kaukaa Suomeen tulleita. Monet heistä on kastettu näissä jumalanpalveluksissa ja niissä on tapana lukea yksi Raamatun kohta heidän kielillään.



Olen kärsimätön

On monta asiaa, joissa minulla on parannettavaa. Jos yksi täytyy mainita, se on kärsimättömyys. Odotan, että asiat edistyvät nopeasti ja mielestäni hyviä hankkeita viedään vauhdilla eteenpäin. Edellytän tai vaadin toisilta ja ehkä itseltänikin paljon ja liikaa. Tämä ei ole hyvä piirre pastorille. Aika harvoin asiat etenevät nopeasti, ja usein on hyvä, että ne ottavat aikaa. Mietin aika usein Paavalin toteamusta: ”Rakkaus on kärsivällinen.”

Minkä pettymyksen voisin mainita? Haut, joissa en ole tullut valituksi, ja varsinkin haut, joissa olen ajatellut olevani vahvoilla ja pitänyt paikkaa melkein kuin minulle kuuluvana. Aina en ole pitänyt pettymystäni vain omana tietonani, enkä niin toimiessani ole varmaan toiminut viisaasti. Jälkeen päin olen kyllä saattanut olla tyytyväinen, etten tullut valituksi: en olisi tainnut pärjätä noin hankalassa tehtävässä ja hyvä, ettei minun tarvitse olla tekemässä noita vaikeita päätöksiä. 

Uskollinen vähässä

Yksi asia, jonka tai jota olen mielestäni 30 vuoden aikana oppinut. Evankeliumi on tullut tärkeämmäksi, se on ydin ja juuri sitä tulee julistaa. Evankeliumi on tämä hyvä uutinen: Jeesuksen ristin takia Jumala on antanut ja antaa meille anteeksi. Jeesus on tehnyt kaiken, mitä tarvitsemme siihen, että olemme Jumalan omia ja pääsemme kerran hänen luokseen ikuiseen elämään. Jumala on hyvä ja kuulun hänelle tällaisena kuin olen. Minut on kastettu hänen omakseen ja hän on antanut minulle uskon hyvään Vapahtajaan. Raamattu kertoo näin ja luotan tässäkin asiassa siihen, mitä se sanoo.

Työvuosia ennen eläkettä minulla on – jos elän ja olen terve – noin kymmenen. Mitä odotan näiltä vuosilta? Siitäkin yksi asia. 
          Silloin 30 vuotta sitten ajattelin – niin kuin nuoremmat usein ajattelevat – että teen ja saan aikaan suuria. Nyt ajatukset ovat pienentyneet. Se tuntuu hyvältä, että STI:n syksyn ohjelma valmistuu ja laitetaan nettiin (löytyy muuten täältä: https://sti.fi/index.php/ohjelma/syksyn-2019-ohjelma). Tai STI:n luennolla on yksi tai muutama uusi kasvo. Tai saan saarnata ja tuntuu, että Jumala käyttää saarnaa ja antaa jollekin, mitä tämä tarvitsee.
          Voi tapahtua myös suurta – mikä koskettaa suurta joukkoa ja vaikuttaa paljon – mutta minun pappisurallani sellaista ei ole tapahtunut. Ehkä niin on niinäkin vuosina, jotka ovat ennen eläkettä. Toivon, että jaksan olla uskollinen vähässä. Sekin, mikä näyttää vähältä ja onkin, voi olla merkittävää. Tai onhan sekin mahdollista, että Jumala yllättää.

Nyt et ole ilman

Aloitin kertomalla pappisvihkimyksestäni. Sitä edelsi kahden päivän mittainen ordinaatiokoulutus. Kutsukirjeessä oli kerrottu, että koulutukseen tullaan tummassa puvussa. Olin laittanut puvun pukupussiin mutta unohtanut kravatin. Huomasin vasta Oulussa tuomiokapitulissa, mitä puuttuu. Menin yhdessä toisten kanssa huoneeseen, jossa piispa ja muu tuomiokapitulin väki odottivat. Olin nolona, koska minulla oli kyllä tumma puku mutta ei solmiota, joka siihen tietysti kuuluu. Se tuntui silloin aika suurelta asialta ja pahoittelin, että olen ilman solmiota. Oven suussa oli tuomiokapitulin vahtimestari, joka avasi omaa kravattiaan sen verran, että sai pujotettua sen päänsä yli, antoi sen minulle ja sanoi: - Nyt et ole ilman. Solmukin oli valmiina, sen tekeminen ei ehkä olisi onnistunut siinä arvovaltaisen väen odottaessa.
          Tuntui mukavalta. Pienet asiat voivat merkitä paljon.

Jari Rankinen