Blogi 11.9.2019

Kotimaa-lehdessä oli artikkeli alustuksesta, jonka kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffman piti elokuussa. Alustus Nilsiän Aholansaaressa oli – lehtijutunkin perusteella – pysäyttävä, jopa järkyttävä.


Lehtijutussa kerrottiin professorin sanoneen, että Euroopan protestanttiset valtio- ja kansankirkot katoavat. Hän oli jopa miettinyt, kannattaako näiden kirkkojen perinnöstä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta puhua - niistä häntä oli pyydetty puhumaan. Onko niiden miettimisellä enää mitään merkitystä, koska nämä kirkot kuolevat? Hän oli ihmetellyt kirkon jumalanpalveluselämän kuihtumista – hän oli tarkoittanut ehkä muutakin ja varmaan varsinkin väen vähyyttä jumalanpalveluksissa – ja sanonut tämän olevan vielä vakavampaa kuin kirkosta eroamiset. Hänen oli ollut vaikea ymmärtää, mikä on sellainen kirkko, jossa ei enää ole jumalanpalvelusta ehtoollisen viettoineen. Jatkaako kirkko toimitus- ja diakoniaorganisaationa ja musiikkielämysten antajana? Tätä professori oli pitänyt protestanttisuuden karuna tulevaisuutena Euroopassa. Maanosamme uskonnollista tulevaisuutta hän oli kuvannut näin: On renessanssin kokenut ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko, joka käy kamppailua asemastaan, on vaikeuksissa mutta myös elpyy monin paikoin. On voimistuva islam ja protestanttisia kirkkoja ei ole, tai korkeintaan joitakin riitaisia vähemmistöjä.

Pysäyttävää ja järkyttävää. Toivon, ettei professori ole oikeassa, mutta saattaa hyvinkin olla.

***

Juttelin kahden kirkkomme eri seurakunnan luottamushenkilön kanssa. He olivat vasta olleet seurakuntiensa luottamuselinten kokouksissa. Niissä oli ennustettu tulevaa ja näytetty kaavioita, jotka kertovat, miten kirkon jäsenmäärä näyttää kehittyvän – miten se laskee ja milloin alitetaan 50 %:n raja. Noissa kokouksissa ei puhuttu, minkä verran messuissa on väkeä ja mitä pitäisi tehdä, että väkeä olisi enemmän. Luottamushenkilöt sanoivat, että messuista puhutaan hyvin harvoin muulloinkaan.

Ehkä syynä puhumattomuuteen ovat luvut, joista puhuminen ja joiden nostaminen ei ole helppoa. Monissa kirkoissa tavallisena sunnuntaina on 1 % tai vähemmän seurakunnan jäsenistä. Saatetaan ihmetellä ja kauhistella naapurimaamme Viron lukuja: Vain noin 20 % kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon ja vähän yli 10 % luterilaiseen kirkkoon. Luterilaisen kirkon jäsenmaksun maksavia aikuisia on 2 % virolaisista. Kun olen puhunut näistä luvuista virolaisten pastoreiden kanssa, he ovat kysyneet: Moniko suomalainen ja moniko virolainen oli viime sunnuntaina kirkossa? Ja luvut ovatkin hyvin samansuuruisia.
          Tai messuista ei haluta puhua siksi, että asia ei ole tärkeä. Jumalanpalvelukset täytyy pitää mutta niistä ei olla erityisen innostuneita.

***

Olin viime sunnuntaina messussa Tampereella. Messu toimitettiin, kuten muinakin sunnuntaina, kirkkomme Jumalanpalvelusten kirjan mukaan ja siellä laulettiin virsiä ja kirkkomme hengellisen liikkeen laulukirjan lauluja. Väkeä oli jonkin verran enemmän kuin yleensä. Nyt eri ikäisiä oli 220 – näin suntio kertoi – yleensä väkeä on noin 150. Ehkä jossakin toisessakin kirkossa Tampereella oli tuollainen joukko, ei kuitenkaan monessa. Osallistujat olivat luterilaisia kristittyjä ja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta Tampereella tai sen lähellä olevien evankelisluterilaisen kirkon seurakuntien jäseniä. Messu ei ollut kirkon seurakunnan vaan yhden sen järjestön messu.

Toisinaan kirkossa suhtaudutaan tällaisiin messuihin karsaasti eikä niitä haluta tukea. Jotkut tuntuvat ajattelevat, että näistä jumalanpalveluksista ja niihin osallistuvista pitäisi päästä. Kun luin Kotimaan jutun, ajattelin jälleen, ettei luterilaisen kirkon pitäisi menettää varsinkaan heitä, jotka kokoontuvat luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Sen sijaan tarvitaan toimia, jotka sitovat ja vahvistavat näiden kristittyjen suhdetta tähän kirkkoon. Pakottaminen ei sido, se työntää pois. Käden ojentaminen, arvostuksen osoittaminen, tuen antaminen ja sen helpottaminen, että voidaan viettää messua, vahvistavat suhdetta.

Jari Rankinen