Blogi 16.4.

Vietin koronan vuoksi ensimmäistä kertaa pääsiäisen – tuon kristikunnan keskeisimmän juhlapyhän – käymättä kirkossa. Toki katselimme netin välityksellä kaikki pääsiäisen pyhien jumalanpalvelukset ja yritimme perheenä niihin osallistua niin hyvin kuin kotoa käsin kykenimme. Siitä huolimatta kokemus oli uusi ja vähän kummallinen.


Yhtäkkiä edessä oli lähes rajaton valintojen maailma, jossa jumalanpalveluksen pitäjät saattoi tilata kotiinsa käytännössä mistä tahansa päin Suomea tai oikeastaan melkein koko maailmaa. Pääsiäisaikana koko facebook oli täynnä erilaisten seurakuntien jumalanpalveluksia suorina lähetyksinä ja mitä erilaisempiin hengellisiin tilaisuuksiin pystyi osallistumaan nettistreamien kautta. 

Vaikka lopulta päädyimme katselemaan jumalanpalvelukset omaksi kotikirkoksemme muodostuneesta paikasta, suoritin siitä huolimatta hieman vertailua ja kuuntelin useamman saarnan eri paikoista ja katselin kirkonmenoja myös muualtakin. Uskon, että aika moni muukin on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja katsellut jumalanpalveluksia jostakin sellaisesta paikasta, jossa ei juurikaan normaalisti tulisi käytyä etäisyyden tai jonkun muun syyn vuoksi.

Luterilaisessa kirkossa on tähän asti ollut voimassa niin sanottu parokiaalijärjestelmä, joka tarkoittaa sitä, että ihmiset on jaoteltu alueellisesti asuinpaikkansa perusteella seurakuntiin, joilla on oma hallintonsa ja toimintansa. Voi olla, että koronan aiheuttama etätodellisuus horjuttaa parokiaalijärjestelmää ennen näkemättömällä tavalla. Kun netistä voi valita minkä tahansa jumalanpalveluksen, miksi rajoittaa itseään paikallisesti ja tyytyä vain oman asuinalueensa tarjontaan? Ehkä jotkut nettijumalanpalvelukset alkavat kerätä kuulijoita enemmän ja niistä tulee maanlaajuisesti seurattuja, kun taas toiset pikkuhiljaa hiipuvat. Uskon myös, että esimerkiksi monet Helsinkiin muuttaneet ovat nyt katselleet sen seurakunnan jumalanpalveluksia, jossa ovat kasvaneet, helsinkiläisen paikallisseurakunnan sijaan.

Kirkolliskokouksessa on käyty säännöllisin väliajoin keskustelua niin sanotuista henkilöseurakunnista ja parokiaalijärjestelmän purkamisesta. Tähän asti se ei kuitenkaan ole edennyt. Onkin mielenkiintoista nähdä, tuleeko uusi kirkolliskokous muuttamaan asiaa ja onko koronakriisillä tähän vaikutusta. Tietenkin parokiaalijärjestelmä on jo nyt ilman mitään kirkolliskokouksen päätöksiä osittain purkautunut suurissa kaupungeissa. Ihmiset valitsevat jumalanpalveluksensa ja hengelliset tilaisuutensa joka tapauksessa miten haluavat, eivätkä kaupunginosien rajat tai paikallisseurakuntien rajat paljon heidän päätöksiinsä vaikuta.

Itse ajattelen, että parokiaalijärjestelmä voi periaatteessa olla aivan perusteltu järjestelmä. Sen ongelma ei siis ole parokiaalijärjestelmä itsessään, vaan se, että kirkossa on sallittu liian suuri opillinen monimuotoisuus. Kun Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta on otettu irtiottoja, seurauksena ei ole ollut jonkinlainen kirkon yhteinen tähän päivään päivitetty ja jokaisen suomalaisen jakama usko, vaan valtava hämmennys, opillinen sekamelska ja näkökulmien runsaus. Juuri tämä opillinen monimuotoisuus on ajanut parokiaalijärjestelmän ongelmiin. Yksi paikallisseurakunta ei voi tässä tilanteessa enää tarjota kaikille kaikkea. Siksi syntyy väistämättä paljon erilaista tarjontaa. Jos kirkko haluaa edelleen pitää parokiaalijärjestelmästä kiinni, sen olisi löydettävä Raamattu ja oma tunnustuksensa uudelleen.

Sinänsä se tosiasia, että meillä on nyt koronan aikana paljon sananjulistusta parin klikkauksen päässä ja koko ajan tehdään uutta kristillistä sisältöä, on tietenkin hyvä asia. Siinä saattaa kuitenkin olla pitkällä tähtäimellä myös varjopuolia. Liiallinen vapaus saattaa kannustaa hengelliseen irtolaisuuteen ja rusinoiden noukkimiseen pullasta ilman, että tulee sitoutuneeksi mihinkään hengelliseen yhteisöön. Tästä seuraa helposti hyvin pinnallista kristillisyyttä, joka ei kovan paikan tullen kestä. Näin on vaarana käydä etenkin siinä tapauksessa, jos koronan jälkeenkin jäämme vain etäkristityiksi, jotka seuraavat jumalanpalveluksia mistä milloinkin netin välityksellä, mutta jotka eivät ikinä tuo omaa korttaan kekoon.

Santeri Marjokorpi