Blogi 14.5.

Minua haastateltiin erääseen kirkolliseen lehteen luterilaisuuden tulevaisuudesta. Siinä yhteydessä kysyttiin, että mitkä ovat ne kohtalonkysymykset, joihin luterilainen kirkko joutuu vastaamaan 2020-luvulla. Seuraavassa muutama ajatus, joita siinä yhteydessä pohdin.

Lähitulevaisuudessa avioliittokysymys saa kirkon päätöksenteossa epäilemättä ison roolin eikä siitä päästä hetkessä eroon. Kuitenkin kirkon tulevaisuudelle vielä sitäkin merkittävämpi asia tulee olemaan kulttuurikristillisyyden purkautuminen ja siihen liitoksissa oleva kirkon jäsenmäärän lasku sekä näiden ilmiöiden seuraukset. Oikeastaan siis taustalla oleva varsinainen iso asia, johon avioliittokysymyksin on liitoksissa, on eräänlainen kirkon ja kulttuurin liitos, jossa luterilainen kirkko on halunnut seurata ympäröivää yhteiskuntaa ja kulttuuria minne ikinä se vain menee. Kristinusko on siis haluttu kytkeä vallitsevaan kulttuuriseen ilmapiiriin tavalla, jossa kristinusko itsessään uhkaa jäädä kakkoseksi. 

Päästäänkö tästä kytköksestä eroon, on nähdäkseni luterilaisen kirkon kohtalon kannalta tulevaisuuden merkittävin kysymys. Myötäileekö kirkko joka kysymyksessä vallitsevaa kulttuuri-ilmapiiriä vai haluaako se olla vastakulttuurinen voima, joka ikään kuin pyrkii hapattamaan ympärillä olevaa kulttuuria? Pyrkiikö siis kirkko muuttumaan maailman mukana vai itse muuttamaan maailmaa? Onko kirkolla vahvaa omaa identiteettiä vai haluaako se vain tehdä itsensä mahdollisimman hyväksyttäväksi vallitsevassa kulttuuri-ilmastossa?

Kansankirkollisuudessa on vuosisatojen varrella ollut suhteellisen voimakas uskonnon ja vallan liitto. Tämä on osaltaan ollut myös luterilaisuuden heikkous. Nyt tämä liitto on purkautumassa. Osa ihmisistä haluaisi tietenkin pitää kirkon yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta kiinni hinnalla millä hyvänsä. Siksi he ovat valmiita luopumaan monista sellaisista kristinuskon opetuksista, jotka aiemmille sukupolville olisivat olleet luovuttamattomia, jotta kirkko vain säilyttäisi yhteiskunnallisen asemansa. 

Yhteiskunnallinen asema ei kuitenkaan voi olla kristinuskolle keskeisin eikä edes kovin merkittävä arvo. Siksi todellinen kristinusko riisuutuu vallasta Kristuksen tavoin. Se voi tehdä ja opettaa asioita, jotka eivät ole suosittuja ja jotka herättävät vastustusta, koska se uskoo, että sillä on ilmoitettu totuus. Kristillisen kirkon tulisi pitää vaikutusvallan menettämisenkin uhalla totuudesta kiinni. Juuri silloin kun valta ohittaa prioriteettilistalla totuuden, ollaan tuhon tiellä. 

Elämme jälkikristillistä aikaa, jolloin kristinusko on menettämässä kulttuurista hegemoniaansa. On turha kuvitella, että nuoret sukupolvet tulisivat enää kirkkoon, koska se on jonkinlainen sosiaalinen velvollisuus tai tapa, jota katsotaan hyvällä. Pikemminkin päinvastoin. Kristinuskosta joutuu maksamaan sosiaalista hintaa. Se tarkoittaa sitä, että tullaksesi kristityksi, sinun täytyy aidosti olla vakuuttunut kristinuskon totuudesta ja haluta sitä todella. 

Tämä tarkoittaa, että hengellisesti väljähtänyt kansankirkollisuus tulee kuihtumaan ja monissa maissa se on jo kuihtunut. Isot perinteiset protestanttiset kirkkokunnat menettävät kaikkialla jäseniään. Tälle jäsenkadolle ei ole näkyvissä loppua. Yritykset pitää kaikin voimin yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta kiinni tulevat yhtä lailla päättymään nolosti. On suostuttava tulevaisuuteen, jossa kristinuskolla ei ole niin paljon valtaa kuin aiemmin. Lopulta se voi olla hengellisesti hyväksi. Ehkä juuri vähemmistöasemassa vallan menettäneenä kristinusko on enemmän uskollinen lähtökohdilleen ja siten lähempänä aitoa ja alkuperäistä.

Jos lähdetään jokaisessa kysymyksessä mukautumaan siihen, mitä ympäröivä kulttuuri ja vallanpitäjät vaativat, ei jää mitään omaa. Vuosikymmen toisensa jälkeen tulee uusia ja uusia asioita, joissa kirkkoa pyydetään mukautumaan. Kun tämä jatkuu, lopulta mitään kristillistä oppia ei jää jäljelle. Lopulta meidät on riisuttu aivan kaikesta kristillisestä sisällöstä. Jos taas säilytetään oma lähtökohta ja arvot, selvitään. Jos meitä ei voi liikuttaa, meitä ei voi kontrolloida. 

Gresham Machen sanoitti asian hyvin jo sata vuotta sitten kirjassaan Christianity and Liberalism: ”Yrittäessään poistaa kristinuskosta kaikki asiat, joita periaatteessa voitaisiin vastustaa, yrittämällä lahjoa vastustajansa antamalla periksi niissä asioissa, joissa vastustaja sitä eniten haluaa, apologeetta on todella hylännyt sen, mitä alkoi puolustaa” Kristinuskon puolustaminen sillä tavoin, että pyritään tekemään siitä mahdollisimman poliittisesti korrektia ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, ei siis oikeastaan ole kristinuskon puolustamista, vaan sen hylkäämistä.

Santeri Marjokorpi