Kirjoitukseni otsikon voi ymmärtää kahdella tavalla, ja niin se on tarkoituskin ymmärtää. Vanhalla virkakannalla pitäytyville on suuri haaste, miten elää kirkossa, joka on heille rakas mutta joka ei tunnu hyväksyvän heidän uskonnäkemystään. He itse ovat kuitenkin yhtä lailla haaste kirkolle, joka tunnistaa monissa heistä lahjakkaan ja motivoituneen teologin, jolla olisi paljon annettavaa kirkolle, mutta jonka virkakanta estää ordinaation tai papinviran saamisen. Kirkon yhtenäisyyden ja uskottavuuden takia näihin haasteisiin olisi pystyttävä vihdoin vastaamaan. Pelkkä ajan kuluminen ei ole poistanut eikä tule poistamaan ongelmaa.
Käsittelen kysymystä kahdesta eri näkökulmasta. Ensinnäkin, herätysliikkeiden näkökulmasta olisi tärkeää, että niiden jumalanpalvelusyhteisöt tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin oikeiksi CA 7§ mukaisiksi seurakunniksi. Niitä ei voi pitää kilpailevana, vaan ennemmin paikalliskirkkoa rakentavana toimintana. Ovathan yhteisöjen jäsenetkin ainakin pääosin Suomen ev.lut. kirkon ja sen paikallisseurakunnan jäseniä. Siksi ehtoollisenjako-oikeutta ei tulisi evätä, milloin herätysliikejärjestö sitä paikallisseurakunnalta pyytää. Kun messun toimittaa oikein ordinoitu pappi kokoontuneelle seurakunnalle luterilaisen kirkkokäsikirjan mukaan, ei asiassa pitäisi olla mitään hämärää. Ei siinä ole kysymys nurkkamessusta. Edelleen piispojen tulisi vihkiä näihin messuyhteisöihin paimenia vaikkapa paikallisvihkimyksissä esimerkiksi järjestöjen kesäjuhlilla, mikä olisi luontevaa siitäkin syystä, että vokaatio tulisi juuri järjestöltä.
Toinen näkökulma lähestyy kysymystä teologiaa opiskelevan nuoren pohdinnoista käsin. Monet vanhalla virkakannalla olevista teologian opiskelijoista haluaisivat ensisijassa palvella paikallisseurakuntaa, eivät järjestöä. Heidän kohdallaan tie on tällä hetkellä käytännössä täysin katkaistu. Ns. Heikan paperi teki mahdottomaksi kaiken paikallisen sopimisen seurakunnissa, ja siksi pappisvihkimyksen ja seurakuntaviran saamisen ehtona on lupaus toimia alttariyhteistyössä naispuolisten pappien kanssa. Mielestäni kirkon olisi rehellisesti arvioitava Heikan paperia, sen aiheuttamia seurauksia ja sitä, edustaako se kirkon uskon mukaisia toimintatapoja. Kirkolla tulisi olla rohkeutta luopua Heikan paperin soveltamisesta, vaikka se varmasti saisi julkisuudessa aikaan kohun. Hyvällä tahdolla ja yhteisymmärryksellä ja asioista sopimalla olisi mahdollista, että vanhalla virkakannalla olevia pappeja voisi palvella yksipappisissa seurakunnissa tai kappeliseurakunnissa, tai seurakunnissa, joissa on useampia pappeja. Itse toimin ensimmäiset kuusi vuotta pappina seurakunnassa, jossa oli kymmenen pappia, ja heistä osa naispuolisia. Hyvällä työnjohdolla ja työnjaolla asiat voitiin sopia niin, että kukaan ei joutunut vastentahtoisesti kiusalliseen tilanteeseen, enkä kokenut, että työyhteisön ilmapiirikään olisi järjestelyjen takia mitenkään heikentynyt. Näin ymmärrän olleen monessa muussakin seurakunnassa, kunnes Heikan paperi toi muutoksen ja ilmapiiri kiristyi.
Oma lukunsa ovat vielä ne naispuoliset teologianopiskelijat ja jo maistereiksi valmistuneet, jotka eivät katso voivansa ottaa pappivihkimystä, mutta jotka kuitenkin tahtoisivat palvella kirkon virassa. Voisiko lehtorin virkaa vielä kerran tarkastella uudestaan ja löytää seurakuntatyön kokonaisuudesta paikka kasvatuksen ja sielunhoidon viralle, johon ei tarvita ordinaatiota?
Ville Auvinen, TT
pääsihteeri, Suomen teologinen instituutti
Julkaistu Perustassa 2/1016