– keskustelu Räisäsen haastattelusta jatkuu
Kommenttini professori Heikki Räisäsen haastatteluun Suomen Kuvalehdessä näyttää herättäneen varsin paljon keskustelua – kuten tietysti itse alkuperäinen haastattelukin. Monet kristityt ovat jääneet pohtimaan jutussa esiintyvien käsitysten vakavaa puolta. Räisänen kyseenalaistaa Jeesuksen ylösnousemuksen eikä odota kuoleman jälkeistä elämää. Hän kuvittelee, että kuolemassa kaikki raukeaa ja meistä jää vain muisto. Mitä pitäisi ajatella teologiasta ja teologeista, jotka ovat omaksuneet noin maallisen ja materialistisen käsityksen? Mitä annettavaa sellaisella opetuksella on ihmisille?
Tässä aiheessa ei enää ole kyse yksittäisestä ihmisestä tai professorista vaan aatesuunnasta. Siksi keskustelua on syytä käydä yleisemmällä tasolla. Jos teologi ei näe toivoa kuoleman jälkeen, hänellä ei ole lohdutuksen sanaa syntiselle ihmiselle. Hän ei voi luvata synnin vaivojen loppumista eikä uutta luomistyötä. Kuva Jeesuksen opetuksista ja apostolien saarnasta muuttuu. Ja kun teologit kuitenkin jäävät luterilaisen kirkon sisälle – kuten on nähty myös Räisäsen kohdalla – kirkon sanoma alkaa muuttua. Käsitys koko kristinuskon luonteesta laimenee itsehoito-oppaiden antamien käyttäytymisohjeiden tasolle.
Kuinka toisenlainen onkaan apostolien usko! Kun Paavali törmää elämän rajallisuuteen, kun hänet vangitaan, häntä ruoskitaan ja hänet uhataan tappaa, niin hän katsoo Kristukseen kuoleman voittajana. Filippiläiskirjeessä Paavali sanoo: ”voin nyt niin kuin aina ennenkin olla rohkea ja tuottaa kunniaa Kristukselle, jäänpä sitten eloon tai kuolen… Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta.” (Fil. 1:20–23). Kuka tämän ajan oppineista sanoisi saman?
Raamatun opetuksessa kuolema on ”vihollisista viimeinen”: ”Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema” (1. Kor. 15:26). Se on elämän tuhovoima, Jumalan todellisuuden vastakohta. Mutta Kristuksen kuolema tuottaa elämän: ”että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen.” (Hepr. 2:14, 1938). Perkeleellä on kuolema vallassaan, ja se pyrkii kadottamaan sielun ikuiseen helvettiin, mutta Jeesus Kristus on voittanut paholaisen ja pahan. Siksi kristityn usko on armoa ja rauhaa siinä toivossa, että saamme elää ikuisesti meitä rakastavan Jumalan yhteydessä.
Sen tähden jokaisella kristityllä on ainutlaatuinen oikeus laittaa toivonsa Jeesukseen. Me saamme olla apostolin kaltaisia, kun tämä sanoo rohkeasti: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto” (Fil. 1:21). Korintin seurakunnalle Paavali kirjoittaa laajemmin: ”Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi.” (1. Kor. 15:20–22).
Kristillinen usko ei jää vain maan päälle. Tämä ”murheen laakso” ei pysty antamaan meille koskaan tyydytystä elämän paratiisimaisesta ihanteesta. Rakkaus ei toteudu täällä täydellisenä, eikä meidän oma ”lihamme” päästä meitä itseämmekään itsekkyyden houkutuksista. Meidän toivomme on siinä, että Jumala uudistaa kerran kaiken. Ja juuri siitä Kristuksen ylösnousemus on meille todisteena. Se on varma vakuus siitä, että uusi luomistyö on totta.
Niinpä kristitty elää ilon ja riemun vallassa tämän synkeyden keskellä. Kristittyjen ”uusi virsi”, kuten Jesaja sanoo, laulaa ylistystä kuoleman voittajalle. ”Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.” (Fil. 3:20–21). Tämä ylistyslaulu on äärimmäinen vastakohta kyynisten professoreiden ja tutkijoiden vanhalle virrelle.
Tällainen toivo puuttuu monilta tämän ajan oppineilta. Vaikka heidän usein toistuvat puheenvuoronsa saavat tilaa valtakunnan päälehdissä ja ovat ulkonaisesti näyttäviä, ne saa jättää omaan arvoonsa. Kristillinen seurakunta elää Kristuksen sanasta, ei tämän maailman älyniekkojen omista pohdinnoista. Itse asiassa sanoma kuoleman voittamisesta on se äärimmäinen rajalinja, joka paljastaa, mihin puhuja uskoo tai ei usko. Se tuo lahjomattomasti esille, kuka on kristitty ja kuka ei. ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.” (1. Kor. 15:19).
Siksi myös todellinen teologia, jota niin teologian opiskelijat kuin virassa olevat papit tarvitsevat, keskittyy synnin, kuoleman ja perkeleen voittaneeseen Kristukseen. Sille ei riitä akateeminen viisastelu, joka ei tunne maailman hätää eikä synnin voimaa. Sille ei riitä darvinistinen teoretisointi, joka luulee elämän päättyvän kuolemaan. Kuolema olisi synnin palkka, ja sillä olisi voima viedä ihminen ikuiseen kadotukseen – ellei Kristus olisi kukistanut kuolemaa. Todellinen teologia julistaa Ylösnoussutta Kristusta, joka antaa ikuisen elämän.
Timo Eskola