Ajatellaanpa hypoteettista tilannetta, jossa lähes 90 prosenttia suomalaisista kuuluisi ateistiseen järjestöön. Joka viikonloppu ateistit järjestäisivät yhteisen tilaisuuden halukkaille. Siellä selitettäisiin Russellin ja Dawkinsin teoksia ja muisteltaisiin ateismin isiä. Lapsen syntyessä vakaumukselliset ateistit kutsuttaisiin paikalle. Nuoren aikuistuessa kaikki joutuisivat käymään pitkän ateistien leirin, jossa kohta kohdalta osoitettaisiin, miksi Jumala ei ole olemassa…
Ateistit vihkisivät parit myös avioliittoon ja pyrkisivät ohjaamaan perhe-elämää. Hautaan saatettaessa ateistit olisivat lausumassa ajatuksensa tilanteesta. Viikkotyönään ahkerat ateistit järjestäisivät lapsityötä ja vanhustyötä, pitäisivät esitelmiä Jumalan kieltämisen perusteista ja johtaisivat ateistisia pohdiskeluhetkiä.
Olisipa tuollaisen ateismin vaikutus jukuripäiseen suomalaiseen mielenlaatuun miten vaihtelevaa tahansa, yleisellä ilmapiirillä olisi selkeä suunta. Ateisteilla olisi suurenmoiset mahdollisuudet vaikuttaa lähes jokaiseen Suomessa asuvaan ihmiseen. He voisivat vakuutella kaikille, että Jumalan olemassaolo on mahdottomuus. Heidän mukaansa kaikenlaiset kuvitelmat uskosta Jumalan Poikaan olisivat hölynpölyä. Lisäksi he voisivat saada ihmiset näyttävien perusteiden avulla vakuuttuneiksi siitä, että Raamatun vanhat kertomukset ovat pelkkiä juutalaisen kansan sukutarinoita yliluonnollisella hömpötyksellä höystettynä.
Miten turhalta se tuntuisikaan, jos vallitsevasta tilanteesta huolimatta vain alle prosentti suomalaisista kävisi viikottain heidän tilaisuuksissaan. Mahtaisi olla suorastaan ahdistavaa kuulla, että juuri kukaan ei oikeasti usko ateistien käsityksiin. Ja jos joitain epäilyksiä uskontoa kohtaan olisi, ne olisivat kuitenkin aivan toisenlaisia kuin ateistien yleiset perusteet.
Mitähän kunnon ateistit, kärkevät vapaa-ajattelijat ja kyyniset tiedemiehet tekisivät tuossa tilanteessa? Ilmeisesti he pyrkisivät tekemään kaikkensa, jotta huikean korkean jäsenyysprosentin varmistama yhteys aitoon ateismiin säilyisi ihmisten elämässä. Ateistien johtajat julkaisisivat mahdollisimman paljon jumalankielteistä materiaalia ja pyrkisivät kaikkialla vakuuttamaan, että usko armoon ja anteeksiantamukseen on ihmisen säälittävää alistamista. Vai olisivatko he hiljaa omissa piireissänsä vakuutellen toisilleen, että jäsenyys riittää näkemyksistä riippumatta?
Entä mitä pitäisi tehdä siinä tapauksessa, että muutama johtava ateisti alkaisi epäillä ateismin oikeutusta. Yksi alkaisi puhua varovasti Jumalasta ja joku opettaisi suoraan, että Jeesus oli kaikesta huolimatta todellinen Jumalan Poika. Kriisi ateismin ytimessä! Mitäpä jos järjestön työntekijöiden koulutukseen lisättäisiin vähitellen katekismuksen ja kristinopin opetusta? Tai jos suorastaan Raamattu lisättäisiin opetettavien asioiden joukkoon? Kestäisikö ateistinen järjestö pystyssä, kunsen nuoret työntekijät alkaisivat pitää raamattupiirejä?
Ai niin, pieni särö tuossa yhteiskunnassa olisi. Suuri lehdistö ja muu media olisi historian oikusta uskovien kristittyjen hallussa. He eivät päästäisi yhtään asiallista ateistien juttua lehtiinsä, vedoten lehdistön objektiivisuuteen. Sen sijaan he tulkitsisivat ateistien uskontoa koskevat väitteet pelkäksi poliittiseksi vallankäytöksi ja tyrmäisivät ne kehnona yhteiskuntaoppina. Tämän lisäksi lehdet julkaisisivat viikosta toiseen kristinuskoa yksinkertaisesti ja selkeästi opettavia kirjoituksia kaikkien luettavaksi. Muu media tuottaisi tavan takaa ohjelmia, joissa Vapahtajaan uskovat kristityt todistaisivat Herransa armosta ja rakkaudesta.
Myös koululaitos olisi uskovien hallussa. Suurin osa opetettavista aineista liittyisi kirkon historiaan ja oppeihin. Ateismi näkyisi kyllä teemana opetussuunnitelmassa, mutta se olisi ainoastaan yksi pieni alue laajan filosofian keskellä. Ateistit saisivat toki käydä kouluissa pitämässä aamunavauksia, mutta niissä pitäisi olla oikea hartaudellinen näkökulma.
Ajatellaanpa hypoteettista tilannetta, jossa Suomessa olisi kristillinen kirkkokunta, johon kuuluisi lähes…
Timo Eskola
(Variaatio Osmo Tiililän teemasta)