Timo Eskola
Vasta julkaistut tutkimukseni emeritusprofessori Heikki Räisäsen hermeneutiikasta ovat heti aluksi nostaneet esille melko kiivaita kannanottoja. Jopa Räisänen itse on astunut esiin kieltäen jyrkästi edustavansa sellaisia näkemyksiä, joita nostan tutkimuksessani esille (tämä on hieman outoa, koska yleensä tutkimuksen kohde itse ei osallistu keskusteluun). Räisäsen reaktiivinen esiintyminen yllättää. Oloni on kieltämättä kuten Himasella, jonka tutkimuksen monet ylimieliset kommentoijat teilasivat jo ennen kuin olivat lukeneet sitä.
Keskustelua Koraani-tutkimuksen asemasta
Räisänen on julkisesti moittinut allekirjoittanutta tutkimuksen oletetuista epätarkkuuksista. Hän on jo pariinkin otteeseen astunut esiin (Kyrkpressen, Sanansaattaja) tarttuen minun huomiooni siitä, että hän olisi kehitellyt tulkintamalliansa Koraani-tutkimuksen piirissä. Sitä hän kuulemma ei ole tehnyt. Räisänen sanoo kehittäneensä mallin Raamatun äärellä ja toimineensa eksegeettinä (ilmeisesti tässä tapauksessa uskontotieteilijän vastakohtana). Jos Räisänen olisi lukenut kirjojani tarkemmin, tällaisilta triviaaleilta kiistoilta olisi vältytty. Huomioni perustuvat nimittäin suoriin lainauksiin.
En kirjoissani suinkaan väitä, että Räisänen olisi kehittänyt tulkintansa ainoastaan Koraani-tutkimuksen puitteissa. Kirjoitan varsin pitkän analyysin myös siitä, miten hän esitteli traditiota, kokemusta ja uudelleentulkintaa koskevan mallinsa Teologisen Aikakauskirjan (TA) ohjelmallisessa artikkelissa ”Raamatun auktoriteetista” (1972). Kohua herättäneessä kirjoituksessa Räisänen sanoutui samalla irti perinteisestä raamattukäsityksestä ja monista kirkon opeista.
Näkemyksiään hän perusteli lähinnä yhdysvaltalaisen tutkijan Langdon Gilkeyn, ei Koraani-tutkimuksen avulla. Olen kuvannut analyysissäni laajasti sitä, miten valistuksen ihanteita toteuttava Gilkey halusi selittää Raamatun uskonnolliset ja teologiset väittämät rationalistisen periaatteen mukaisesti. Gilkeyn käsissä Vanhan testamentin kuvaukset Jumalan teoista osoittautuvat ”heprealaisiksi uskontulkinnoiksi”, kuten hän sanoo. Räisänen puolestaan sovittaa ajatuksia Uuden testamentin sisälle. Mutta tässä ei ole kaikki.
Esitellessäni yleisölle ”tuntematonta Räisästä” olen kiinnittänyt huomiota aivan toisenlaiseen lähtökohtaan. Myöhemmin Räisänen on nimittäin omissa kirjoituksissaan todennut, että hän on kehittänyt tulkintamalliaan eteenpäin nimenomaan Koraani-tutkimuksen yhteydessä. Olen lainannut Räisäsen teksteistä kohtaa, johon hän itsekin on nyt viitannut yhdessä vastineessaan. Puhuessaan tulkinnan ”kolmikannasta” hän sanoo ensin esitelleensä sitä kirjassaan Beyond New Testament Theology ja jatkaa: ”mutta ilman tiedonsosiologista viitekehystä se löytyy jo kirjani ‘Das koranische Jesusbild” (1971) epilogista.” Tämä on tutkijalle kiinnostava tieto.
Lainaus kuitenkin jatkuu. Jostain syystä Räisänen jättää vastineessaan mainitsematta seuraavan lauseensa: ”Siinä tulkitsin Muhammadin Jeesus-kuvaa tähän suuntaan – Muhammad tulkitsee Jeesus-traditiota oman kokemuksensa valossa – ja etsin ilmiölle vertauskohtia raamatunsisäisestä traditionmuodostuksesta.” (TA 1997). Juuri tästä olen puhunut.
Ensimmäinen tieteellinen tutkimus, jossa Räisänen esittelee tulkintamallinsa ja soveltaa sitä käytäntöön, koskee siten Koraanin ja Raamatun välisiä suhteita. Räisänen itse ilmoittaa tutkineensa ensin Muhammadia ja sitten etsineensä vertauskohtia Uudesta testamentista. Taustalla on epäilemättä pidempi kehitelmä, jota Räisänen on tehnyt Raamatun tekstien parissa. Käytännössä hän kuitenkin on tuonut mallinsa julkisuuteen juuri Koraani-tutkimuksen puitteissa. Tämä on sitä tulkintamallin kehittelyä, joka on jäänyt Suomessa tuntemattomaksi. Jostain syystä Räisänen ei halua siitä keskustelua nytkään. En kylläkään ymmärrä miksi, koska se ei muuta hänen kokonaiskäsitystään millään tavalla.
Räisänen on turhan vaatimaton tämän taustan suhteen myös siksi, että hän puhui samasta asiasta jäädessään eläkkeelle virastaan. Jäähyväisluennossaan (julkaistu Vartijassa 2006) hän totesi nuoruuden ”ratkaisevien löytöjen” seuraavan läpi koko elämän siten, että ideoita kehitellään ja sovelletaan. Tämä näkyy hänen mukaansa ennen kaikkea siinä, että Koraani-tutkimuksen kaudella löydetyt ajatukset säilyvät merkittävinä. Suora lainaus kertoo asian parhaiten.
”Kiinnitin huomiota myös siihen, että Koraanin teologia ja Uuden testamentin teologiat näyttivät muovautuneen samantapaisissa prosesseissa: traditiota (Koraanin tapauksessa arabialaista, juutalaista ja kristillistä perinnettä) oli tulkittu uusien kokemusten valossa (joita olivat Muhammedin näky- ja kuuloelämykset, myöhemmin vaikkapa se kokemus että monet kuulijat hylkäsivät hänen sanomansa). Luonnostelin siten jo tässä ’tradition, kokemuksen ja tulkinnan’ selitysmallia, josta oli tuleva kantava rakenne Beyond New Testament Theology -kirjaan parikymmentä vuotta myöhemmin ja jota olen propagoinut hermeneuttisena avaimena pyhien (ja muidenkin) tekstien maailmaan.” (Vartija 3, 2006, 86-87).
Räisänen sanoo siis luonnostelleensa ”jo tässä” Koraani-tutkimuksessa tulkinnan kolmikantaansa. Nyt ajankohtaisessa debatissa hän kuitenkin kieltää saman asian. Hän väittää minun tulkitsevan häntä väärin ja suorastaan ”harhauttavan” lukijoita, kun tuon nämä hänen itsensä mainitsemat asiat keskustelun alle. Näin ilmiselvässä tilanteessa voi vain arvailla hänen motiivejaan. Räisäselle luulisi olevan yhdentekevää, miten voimakas asema Koraani-tutkimuksella on hänen teoriassaan. Hänhän joka tapauksessa tarkastelee kaikkia uskontoja rinnakkain eikä tunnusta minkään uskonnon ilmoitusluonnetta – ei edes kristinuskon.
Kriisikokemus
Räisänen on edelleen kiistänyt sen, että hän esittäisi uudelleentulkinnan tapahtuvan ennen kaikkea seurakuntien kokemien kriisien kautta. Tämä on entistä oudompi kommentti. Jo Koraani-tutkimuksissaan Räisänen nimittäin perusteli sekä Mohammadin että Paavalin uusia tulkintoja juuri sillä, että molemmat olivat joutuneet kohtaamaan yhteisössään kriisejä.
Myöhemmissä tulkintamallin esittelyissään Räisänen korostaa kriisiä aivan erityisesti. Tulkintaa käsittelevässä artikkelissa olevan otsikon ”Kriisikokemus” alla hän käsittelee jännitteiden merkitystä tulkintojen muuttumiselle (TA 5, 1987, 384). ”Erilaisten kriisikokemusten merkitys uskonnollisen tradition muuntumiseen on suuri.” Kyseessä on siis aivan tavallinen, Räisäselle tärkeä tulkinnan piirre – ei minun pahantahtoinen tulkintani hänen hermeneutiikastaan.
Kun tällaisten huomioiden jälkeen tutkin Räisäsen uusia teoksia Rise ja Mitä varhaiset kristityt uskoivat, totesin tämän suuntauksen painottuvan. Hän ei kuvaa juuri lainkaan myönteistä opin kehitystä. Sen sijaan hän ylikorostaa jännitteitä ja kriisejä. Hänen ilmeisenä tavoitteenaan on todentaa Uuden testamentin opillinen epäyhtenäisyys – aivan kuten hän jo vuoden 1972 artikkelissa ilmoitti. Kriiseihin keskittyminen palvelee tätä päämäärää.
Tällainen hermeneutiikka on Räisäsen ajattelussa sinänsä johdonmukaista. Hänhän on ilmoittanut luopuvansa Uuden testamentin teologian kirjoittamisesta (Beyond New Testament Theology), koska Raamatun hajanaisuuden vuoksi sellaista ei voisi kirjoittaa. Siksi hän pyrkii uskonnonhistoriassa nimenomaan olettamansa kirjon kuvaamiseen. Siinä auttaa kriiseihin keskittyminen. Myönteisten kehityskulkujen seuraaminen puolestaan riitelisi hänen suurta teoriaansa vastaan, mikä hänen näkökulmastaan ei tietenkään ole toivottavaa.
Jälleen tässä kohden on ihmeteltävä kiistelemistä mitättömästä yksityiskohdasta. Räisänenhän on yleisteoriassaan sitä mieltä, että kaikki ihmisten ”uskonnollisiksi” ymmärtämät kokemukset ovat itse asiassa ”profaaneja” kokemuksia, kuten hän sanoo. Hän ei usko ilmoitukseen eikä ajattele, että uskonnollisella kokemuksella voisi olla jumalallista sisältöä (kuten esim. Berger vielä tuntuu ajattelevan). Tilaa kovinkaan myönteiselle kokemukselle ei Räisäsen teoriassa edes ole olemassa.
Tulkinnan ketjuissa
Tradition ja (kriisi)kokemuksen välinen vuorovaikutus johtaa Räisäsen mukaan tradition uudelleentulkintaan. Tätä olen kutsunut tulkinnan ketjuksi. Se on termi, joka pyrkii säilyttämään sekä tradition merkityksen, että uudelleentulkinnan muutoksen samassa kuvauksessa. Lienee kuitenkin niin, että juuri tähän aiheeseen liittyy monta Räisäsen teoriaan jäänyttä jännitettä.
Räisänen itse ei jostain syystä pidä siitä, että käytän hänen tradition ja uudelleentulkinnan hermeneutiikastaan nimitystä ”tulkinnan ketju”. Hän puhuisi mieluummin tulkintojen sarjasta. Tuollainen viisastelu ei vie keskustelua eteenpäin. Olennaista on tarkastella sitä, miten tradition käy Räisäsen tulkintamallissa. Kun uusi tulkinta syntyy kriisin kautta, ”ketju” katkeaa, ja se tarkoittaa, että traditio katkeaa. Se Räisäsen on pakko itsekin myöntää.
Tästä seuraa edelleen se, että tradition asema on Räisäsen teoriassa hyvin ongelmallinen. Mikä merkitys traditiolle jää, jos hermeneuttisen teorian tarkoituksena on yrittää luoda kuva teologian (tai symbolisen maailman) jatkuvasta muutoksesta ja näkemysten hajaannuksesta? Räisänen joutuu olettamaan, että tradition sijaan seurakunnan symbolinen maailma on pelkkä jatkuvasti muuttuva ideologia. Se on niin sanottu yhden sukupolven mittainen traditio, joka on Räisäsen mukaan valmis jälleen muuttumaan (jos kulttuurinen muutos niin vaatii).
Tämäkin kiistely on Räisäsen kokonaisteorian kannalta aivan toissijaista. Sekä kirjassaan Rise, että muissa teksteissään Räisänen hylkää käytännössä kaikki kristilliset opinkohdat. Traditio on katkennut täydellisesti, eikä teologialla ole hänen mukaansa enää perinteistä uskonnollista sisältöä. Silloin on myöhäistä enää väitellä yhden termin sopivuudesta alkutilanteen kuvaukseen. Lopputulos on aina sama.
Turhaa kiistelyä pikkuseikoista
Tällaisen kokonaisuuden keskellä joutuu ihmettelemään sitä, miksi Räisänen haluaa kiistellä mitättömistä sivuseikoista. Eikö hän itse toivo keskustelua teoriansa pääkohdista? Niitä olen kyllä arvioinut kirjassani. Uusia aiheita voisivat yllä käsiteltyjen lisäksi olla hänen teoriansa sosiologinen luonne ja hänen jännitteinen suhteensa tiedonsosiologian luojaan, Peter Bergeriin. Syytä olisi pohtia myös sitä, miksi Räisänen ei toteuta suosimansa Wreden uskonnonhistoriaa, vaan palaa oppikysymysten pohdintaan (Wreden uskonnonhistoria keskittyy esimerkiksi riitteihin ja liturgioihin). Kiinnostavaa olisi myös kuulla, miksi Theissenin uskonnonhistoria ei sovi, vaikka Räisänen luon häneenkin monia yhteyksiä. Räisänen on hyvin omintakeinen tutkija, joka on määritellyt suhteensa (ja erilaisuutensa) toisiin tutkijoihin erityisen tarkasti.
Kirkollisen keskustelun kannalta olennaista olisi pohtia Räisäsen varsinaista hermeneuttista ”antia”. Hänen tulkintateoriansa, jos sitä sellaiseksi vielä pitäisi kutsua, ei nimittäin vastaa oikeastaan mitään perinteistä hermeneuttista ohjelmaa. Pääsyitä tähän on kaksi.
1. Räisänen ei tarjoa mitään tulkintateoriaa tekstien sisällön tulkitsemiselle. Tekstit ovat hänelle vain sivuseikka itse uskonnon tutkimisessa. Positivismin periaatteiden mukaisesti Räisänen hakee kokonaista uskonnon tulkintaa. Hän pyrkii selittämään, miten uskonto ja oikeastaan kaikki uskonnot toimivat (siinä islam missä kristinuskokin). Uskonnot syntyvät ja muuntuvat Räisäsen mukaan ”tradition” jatkuvan uudelleentulkinnan kautta. Tämä on eräänlaista uskonnon psykopatologiaa, jossa tutkija haluaa selittää uskonnollisen ajattelun kehittelyn immanentisti. Siksi Räisänen pyrkii aina tekstien taakse, ei niiden sisälle.
2. Räisänen hylkää käytännössä kaikki kristillisen uskon opinkohdat: Jeesuksen jumaluuden, neitseellisen sikiämisen, sovitustyön, ruumiillisen ylösnousemuksen sekä paluun viimeisenä päivänä. Hänen hermeneutiikassaan Raamatulla ei ole mitään johdonmukaista yhteyttä sen paremmin kirkon tunnustukseen kuin tämän ajan teologiaan. On vaikea ymmärtää, mitä hyötyä tuollaisesta ”tulkinnasta” voisi olla tämän päivän sananjulistajille.
Kirkolle tuollaiset tulkinnan periaatteet eivät riitä. Nyt on korkea aika keskustella siitä, miten luterilaisen kirkkomme teologit alkavat rakentaa konstruktiivista raamattuteologiaa ja siitä kasvavaa dogmatiikkaa uudelleen sen jälkeen, kun Räisäsen oppikirjat ovat ensin saaneet vaikuttaa neljän vuosikymmenen ajan suomalaiseen teologiaan ja raamatunopetukseen. Räisäsen maailmansisäinen tulkintamalli on sosiologinen kuten hän moneen kertaan asian toteaa. Siksi Raamattu ei ole hänelle ilmoitusta eikä Raamatulla ole uskonnollista auktoriteettia. Kaikki tällaiset piirteet odottavat julkista keskustelua.
Irti alatyylistä
Itse keskustelun tasoa voisi kyllä korottaa. Jos akateemisen keskustelun halutaan etenevän, Räisäsen kannattaisi kiinnittää vähemmän huomiota minun oletettuihin luonteenpiirteisiini tai ”taipumuksiini” ja esittää huomioita itse asioista. Minun kirjanihan ovat akateemisia tutkimuksia vailla pamfletinomaisia kärjistyksiä (niitä olen kirjoittanut aivan toisenlaisissa kirjoissa eikä sellaista pidä sotkea tunteenomaisesti tähän keskusteluun). Kirjoissani kyllä riittää keskusteltavaa pelkästään asiapohjalta.