Vuosiluku 2010 on helppo muistaa muutoksen merkkinä suomalaisessa kirkkohistoriassa. Tuona vuonna evankelis-luterilainen kirkko muuttui lopullisesti yhtenäiskirkosta jälkikristillisen ajan hajaannuksen kirkoksi. Tässä se seurasi hyvin luontevalla tavalla Ruotsin ja Tanskan luterilaisia kirkkoja, Euroopan suurista protestanttisista kirkoista puhumattakaan.
Kyseessä on tietenkin vain pitkän prosessin yksi vaihe, ylimenokohta, taitepiste, joka sattui eri syistä sijoittumaan tuohon vuoteen. Ajankohdan merkitystä alleviivaavat kuitenkin tietyt vahvat ”semioottiset” merkit eli merkityksen luojat. Uuden arkkipiispan Kari Mäkisen avoin liberaaliteologisen ohjelman ilmaiseminen lienee ensimmäisiä näistä. Hänen mukaansa apostolinen tunnustus ei ”kirjaimellisesti” ole kirkon uskon perustus. Kirkon sisäisen kapinaliikkeen, Luther-säätiön, oma piispanvihkimys puolestaan sai pian vastapainokseen ensimmäisen naispiispan vihkimisen kirkkoomme. Kirkon johdon avoin radikalisoituminen sai vastaansa kirkon traditionalistien sekä herätysliiketeologien kritiikin. Vastustus nimettiin mediassa pian ”piispaboikotiksi”, ja muitakin herkullisia vastakkainasettelun kuvauksia syntyi. Herätysliiketeologit nimettiin fundamentalisteiksi, ja heidän toimintaoikeutensa kirkossa asetettiin tietyissä seurakuntalehdissä kyseenalaiseksi.
Syksyn merkkitapaukseksi muodostui television suora keskusteluohjelma Jumala-teemalla. Homokysymykseen kärjistynyt keskustelu synnytti kirkosta eroamisen liikkeen, jonka siivittämänä kirkosta erosi merkkivuonna ennätykselliset 80.000 jäsentä. Tätä eroamisprosessia säesti kiivas keskustelu ateistien ja kristittyjen teologien välillä. Media oli puolensa valinnut, eikä tyytynyt esittelemään ateismia, vaan edusti sitä.
Uudessa ajassa näkyvät postmodernin maailman piirteet. Hajaannuksen kirkko on pienryhmien ja yhdistysten kirkko. Tätä kirkkoa eivät johda piispat vaan henkilökohtaiset vakaumukset. Monille tämä toki merkitsee paluuta tunnustuksen kirkkoihanteeseen. Joidenkin mielestä tämä on nimenomaan Tunnustuskirjojemme käsitys kirkosta. Sen mukaan tosi kirkko elää siellä, missä vielä löytyy puhdas evankeliumi. Kirkko ei hajoa fyysisesti eli jäsenistönsä osalta – lukuun ottamatta varsinaisia lähtijöitä – vaan henkisesti.
Muutos oli tavallaan jossain määrin myös helpottava. Aikaisemmat repivät kiistat teologisten näkemysten vallasta kirkon opetuksessa tai suurissa juhlissa jäävät vähitellen historiaan. Kukin opettaa, kuten parhaaksi näkee. Ihmiset kokoontuvat yhteisöihin ja jumalanpalvelusyhteisöihin oman identiteettinsä mukaisesti. Vanha seurakuntarakenne muuttuu ainakin kaupungeissa vähitellen kunnan viraston kaltaiseksi kehikoksi, jonka puitteissa tiettyjä virallisia asioita hoidetaan.
Voitaisiin sanoa, että kirkko on muuttanut kyläyhteisöstä lähiön kaksioon. Monille uskoville paikkakunnan vanha yhteisöllinen seurakuntamalli on vaihtunut pienryhmään, jonka puitteissa yhteys sakramentteihin voi säilyä. Suuri turvallinen luterilaisuuden koti on poissa, ja edessä on totuttelu lievään yksinäisyyteen tuntemattomassa lähiössä. Tämä on erityisen ymmärrettävää tilanteissa, joissa seurakuntalaiset joutuisivat muuten paikallisesti valitsemaan postmodernin humanismin ja marginaaliryhmien paatoksen välillä. Mahdoton on mahdotonta. Siksi hajaannuksen kirkossa lämpö löytyy läheltä.
Tämä tilanne synnyttää epäilemättä myös ärtymystä ja jopa vihaa. Vallanpitäjät eivät pidä siitä, että heille ei anneta sitä valtaa, jota he uskovat itsellään olevan jo pelkän aseman ja instituution perusteella. Yhdessä suhteessa postmodernismi on kuitenkin totta: instituutiot ovat kuolleet. Ne eivät koskaan enää palaa. Jos tämä muutos on tapahtunut perinteisiä näkemyksiä kannattavan aikuisväestön keskuudessa, mitä tuleekaan tapahtumaan nuoren sukupolven parissa. Uudet sukupolvet elävät verkoissa. Ne ohjautuvat kokemuksen mukaan. Silloin hierarkiat saavat huutia.