Ensi sunnuntai on ensimmäinen adventtisunnuntai, ja suomalaiset kokoontuvat runsain joukoin kirkkoihin laulamaan hoosiannaa, virttä, joka ei koskaan lopu vaan alkaa aina uudelleen alusta. Muutaman viikon kuluttua joulunajan tilaisuudet saavat ihmiset liikkeelle ja osallistumaan seurakunnan tilaisuuksiin. Kauneimmat joululaulut saavat herkistymään heidätkin, joille kristinuskon sanoma on käynyt vieraaksi. Jouluaamun jumalanpalvelusten sijaan kirkot ja kappelit taitavat täyttyä jo aaton hartaustilaisuuksissa. Kirkkovuodessa on taas se aika, jolloin kirkolla on erityinen etsikkoaikansa. Ihmiset tulevat ja kuuntelevat. Nyt heidät voi tavoittaa. Ei ole samantekevää, minkälaista sanomaa heille välitetään.
Kirkon sanoma ja julistuksen sisältö on oikeastaan aika yksinkertainen. Luterilaisittain ilmaistuna se on lakia kaikessa ankaruudessaan ja tuomitsevuudessaan ja evankeliumia koko avaruudessaan ja armahtavaisuudessaan. Ihmiset saatetaan peilin eteen näkemään tilansa syntisinä ja Kristuksen armoa tarvitsevina, ja heidän silmiensä eteen kuvataan Jeesus Kristus ristiinnaulittuna syntien sovittajana ja anteeksiantajana. Usko syntyy sellaisen julistuksen kuulemisesta. Yksinkertaista teoriassa mutta käytännössä vaikeaa. Lutherkin kutsuu suorastaan Raamatun tohtoriksi sitä, joka osaa lain ja evankeliumin oikein erottaa.
Mutta eihän silloin voi lakia julistaa, kun ihmiset kerrankin tulevat kirkkoon! Heitä pitää kohdella hellävaraisesti ja silittää myötäkarvaan etteivät he loukkaannu. Eikä joulunaikaan voi puhua ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Sellainen rikkoisi tunnelman eivätkä ihmiset tulisi enää toista kertaa. Ihmiset odottavat lämpimiä ja miellyttäviä kokemuksia, ja sellaisiahan heille on tarjottava. Asiakas on aina oikeassa. Tosin arkkipiispan kirkolliskokouksessa pitämän puheen mukaan Jumalan edessä ei olla asiakasrajapinnalla. Silloin on kai niin, että seurakunnassa ihmisten kohtaamisessa ei pitäisi noudattaa markkinakulttuurin pelisääntöjä ja tarjota ihmiselle sitä mitä he tahtovat vaan ennemmin sitä mitä he oikeasti tarvitsevat. Ristiinnaulittua ja ylösnoussutta Kristusta he kaikki pienimmästä suurimpaan tarvitsevat elämänsä Herraksi ja Vapahtajaksi.
Monissa joululauluissa on ilmaistu terävästi hengellisen elämän totuuksia. Esimerkiksi näin: ”Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu, väki nukkuu.” Valot himmenevät ympärillä ja hengellinen uni saa valtaansa. Elävä Jumala ja hänen tahtonsa unohtuvat. Nukkuvan kansan keskellä kirkon tehtävä on olla unilukkari, joka Jumalan sanan terävällä kärjellä tökkii nukkuvia kylkeen ja pakottaa heidät heräämään senkin uhalla, että syvästä unesta herätetty voi olla ärtynyt. Soihtujen sammuessa ja maailman pimetessä kirkon tehtävä on olla valonkantaja, joka nostaa Jumalan sanan valon korkealle kaikkien nähtäväksi valaisemaan ja näyttämään tietä Jumalan luo hyvään iankaikkisuuteen. Jos kirkko ei ymmärrä etsikkoaikaansa eikä huolehdi tehtävästään Jumalan sanan palvelijana, se menettää merkityksensä ja lopulta olemassaolon oikeutuksensa.
Hyvää adventtia ja alkavaa uutta kirkkovuotta.
Ville Auvinen
(julkaistu kolumnina Kotimaa-lehdessä 27.11.2014)