 |
Retorinen analyysi toimittaja J. Huttusen artikkelista “Raamatulla päähän” Dos. Timo Eskola / STI Toimittaja Juhani Huttunen on halunnut osallistua ajankohtaiseen kirkolliseen keskusteluun Kirkko ja kaupunki -lehden palstoilla (nro 35, 22.9.2010). Hänen artikkelinsa on retoriikan opetuksen kannalta hyödyllinen, sillä tekijällä on voimakas päämäärätietoisuus ja halu vaikuttaa. Itse teksti on kuitenkin perin ongelmallinen siksi, että Huttunen tulee antaneeksi valttikortit vastapelaajilleen. Kun hän lisäksi sortuu moniin teologisiin ja historiaa koskeviin virheisiin, teksti menettää kykyään vaikuttaa ja kääntyy lopuksi itseään vastaan. Retorinen analyysi olkoon teologian opiskelijoille sekä hyödyksi että varottavaksi esimerkiksi siitä, miten helposti kirjoittamisen into ja vahva tunneside käsiteltäviin asioihin voivat olla tuhoisia tekstin retorisen tehon kannalta. |
Aseet vastustajalle
Retoriikan tavoitteena on kuulijoihin ja lukijoihin vaikuttaminen. Taitavan retoriikan pitäisi olla lukijan suostuttelua kirjoittajan perusteiden taakse. Tähän tietenkin pyrkii myös analysoitava artikkeli. Toimittaja Huttusen retorinen pyrkimys on esittää “kotimainen keskustelu” kahden vastapoolin välisenä taisteluna (esitän kaikki artikkelin suorat lainaukset sitaateissa, laajemmat jaksot kursivoituna). Toisella puolella ovat tämän syksyn keskustelun mukaisesti joukko kirkon johtajia ja viimeksi valitut piispat (Askola, Riekkinen, Vikström, Heikka, Mäkinen). Toiselta puolelta taas löytyvät puheenvuoroja käyttäneet herätysliikemiehet Timo Junkkaala ja Leif Nummela.
Huttusen keskeisin tavoite on luokitella Junkkaala ja Nummela fundamentalisteiksi. Tämän jälkeen hän selittää, miksi fundamentalismi on vaarallinen näkemys, joka pitäisi poistaa luterilaisesta kirkosta. Ja lopuksi hän perustelee, että nimenomaan uskontunnustuksen kieltävät (ja siis artikkelissa mainitut) teologit ovat aitoja luterilaisia.
Pyrkimys itsessään on retorisesti mielekäs. Koska Huttunen kokee ilmeistä antipatiaa Junkkaalaa ja Nummelaa kohtaan, hänen tulee tietysti etsiä omasta näkökohdastaan vahvimmat mahdolliset argumentit näitä vastaan. Jos hän kykenisi osoittamaan mainitut herrat fundamentalisteiksi, hän voisi esiintyä keskustelun voittajana.
Artikkeli alkaakin näyttävällä fundamentalismin kuvauksella. Huttunen viittaa Yhdysvaltojen viime aikojen tempauksiin:
“Yhdysvaltain Floridassa Dove Outreach Center -seurakunnan pastori Terry Jones käynnisti jo viime kesänä kampanjan, jossa hän uhkasi polttaa satoja Koraaneja WTC-iskujen muistopäivänä 11.9. Jones sai uhkauksillaan valtavasti huomiota, minkä seurauksena eri puolilla muslimimaailmaa puhkesi useita kuolonuhreja vaatineita mellakoita. WTC-muistopäivänä Suomenkin poliisi tehosti partiointiaan Yhdysvaltain suurlähetystön edustalla Ullanlinnassa mahdollisten levottomuuksien varalta. Jonesin seurakunnassa on vain viitisenkymmentä jäsentä, ja koraaninpoltto on tietenkin ääripään esimerkki. Silti se viestii jotakin miljoonien amerikkalaisten fundamentalistikristittyjen tavasta suhtautua islamiin: Fundamentalistisen tulkinnan mukaan islam edustaa Saatanan mahtia.”
Huttusen esittelemät fundamentalistit polttavat Koraaneja ja yllyttävät väkivaltaan. He ajattelevat kuitenkin käyvänsä oikeutettua taistelua ja uskovat vastustavansa aina kiistoissaan Saatanaa. “Ei ole ihme, että fundamentalismia pidetään sotaa lietsovana ilmiönä.”
Retorinen peli on avattu rohkeasti. Tämä on se joukko, johon artikkelin kohteena olevat Junkkaala ja Nummela kuuluvat. Kohta jälkimmäisen lauseen jälkeen seuraa kuitenkin artikkelin ensimmäinen epäonnistuminen. Jostain syystä Huttunen vetää käsijarrusta ja viittaa koko kulttuuriväen halveksimaan “natsikorttiin”.
“Suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa fundamentalismista onkin tullut natsikortin tapainen leimakirves, jonka heiluttelusta tulilinjalle joutuneet joskus syystäkin varoittelevat.”
Kun lehden taittaja on vielä korostanut lauseen merkitystä nostamalla sen keskiaukeamalla esiin erilliseksi sitaatiksi, artikkelin alun teho romahtaa. Lause, jonka alkuperäinen tarkoitus epäilemättä on ollut tukea Huttusen esitystä, kääntyy tekijää vastaan. Sen merkitys lukijalle on yksiselitteinen. Jokainen, joka suomalaisessa keskustelussa leimaa toisia fundamentalistiksi, heittelee typerää f-korttia kuten alakynteen jäänyt kulttuuriväki natsikorttia kaikenlaisissa poliittisissa yhteyksissä. Kaikki paha johtuu natsien kaltaisesta asenteesta. Ja nyt siis kaikki paha johtuu fundamentalisteista. Huttunen tulee jopa sanoneeksi, että syytösten kohteeksi joutuneet voivat aivan oikeutetusti varoittaa ihmisiä tämän kaltaisesta hölmöilystä.
Jos siis Huttunen tämän lauseensa jälkeen alkaa syytellä Junkkaalaa ja Nummelaa fundamentalisteiksi, hänestä tulee kortinheiluttaja. Eikä hän malta olla tekemättä sitä.
Asiantuntematon kirkkohistorian esitys
Ratkaisevaa artikkelin tehon kannalta tietysti on, millä tavoin Huttunen pystyy perustelemaan väitettä Timo Junkkaalan (SRO) ja Leif Nummelan (Uusi tie -lehti) fundamentalismista. Hän valitsee kirkkohistorian tien. Koska molemmat vastapelurit työskentelevät viidennen herätysliikkeen järjestöissä ja lehdissä, liike täytyy voida linkittää Yhdysvaltoihin. Tästä Huttunen katsoo löytäneensä varman perusteen f-väitteille.
“Sekä Nummela että Junkkaala edustavat niin sanottua viidettä herätysliikettä, jolla on yhteisiä juuria vapaiden suuntien kuten helluntailaisuuden kanssa. Näillä kaikilla on henkinen yhteys amerikkalaiseen fundamentalistiseen liikkeeseen. Mistä siinä onkaan kyse?”
Toinen pettymys on taattu. Huttunen menettää argumenttinsa sortumalla väittämiin, jotka jokainen vähääkään kirkkohistoriaa lukenut ihminen tietää humpuukiksi. Ns. viidennen herätysliikkeen historia ei kumpua helluntailaisuudesta. Sen sijaan vastakohtaisuudet näiden kahden liikkeen välillä ovat sodan jälkeisessä Suomessa olleet ilmeisiä.
Väite “henkisestä yhteydestä” on puolestaan retorinen floppi. Kun tavoitteena olisi löytää vahvoja ja suoria perusteita viidennen liikkeen ja Yhdysvaltojen fundamentalismin väliselle yhteydelle, pelkkä viittaaminen henkiseen yhteyteen ei riitä. Se merkitsee f-kortin heiluttelua ja jää perusteettomaksi.
Huttusen olisi pitänyt kyetä osoittamaan jokin konkreettinen yhteys viidennen liikkeen ja fundamentalismin välille. Silloin hänen argumentillaan olisi voinut olla jokin mahdollisuus selviytyä retoriikan pelikentällä. Nyt kuitenkin lukija itse muistaa, että Urho Muroma oli tavallinen luterilainen pastori. Hän ja hänen seuraajansa jäävät auttamatta kotimaan kamaralle. He pysyvät pataluterilaisina eikä heistä tule helluntailaisia tai baptisteja. Eivätkä he juurikaan edes näytä tienneen, mitä rapakon takana 1900-luvun alussa tapahtui tällä saralla.
Virheellisesti kuvattu fundamentalismi
Pahaksi onneksi Huttunen tekee tässä vielä toisen historiallisuutta koskevan virheen. Hän ei ole tainnut viitsiä selvittää itselleen, mitä fundamentalismi on Yhdysvalloissa alun perin tarkoittanut. Huttunen on nimittäin lainannut artikkelinsa asiatiedot lähes muuttamatta ja jopa sanamuotoja säilyttäen Wikipedian puolivillaisesta artikkelista “Fundamentalismi”. Sieltä hän on kaivanut viittaukset helluntailaisiin, baptisteihin, presbyteereihin, sekä Fundamentals -nimiseen “halpaan kirjasarjaan” 1900-luvun alusta. Wikipedia sopinee kyllä koululaisille illan ratoksi ja henkisen trivial pursuit -pelin pelaamiseen, mutta teologisen asiatiedon lähteeksi siitä ei ole.
Nimitys fundamentalismi liittyy historiallisessa mielessä eri protestanttisten kirkkojen Niagarassa pitämän kokoukseen. Vuonna 1895 kaupungissa järjestettiin American Biblical Congress, jonka julkilausumaksi kirjoitettiin teksti nimeltä “Fundamentalismin viisi kohtaa”. Huttunen ei tätä tiedä, ja sijoittaa myös edellä nimetyn tekstin vääriin yhteyksiinsä.
Fundamentti tarkoittaa uskonkohtaa eli oppia. Edellä mainitun kokouksen yhdessä hyväksytyt opit koskivat hyvin perinteisiä seikkoja, kuten Raamattua, Kristuksen työtä ja pelastusta. Aiheet eivät ole luterilaisen kirkon kannalta kovinkaan outoja, koska ne löytyvät niin Tunnustuskirjoista kuin tuon ajan luterilaisista dogmatiikan oppikirjoista. Mistään pommien heittelystä, sotaisuudesta tai kirjojen polttamisesta ei tainnut olla kyse. “Henkinen” yhteys noiden peruslauseiden ajatusmaailmaan löytyisi varmaankin parhaiten 1900-luvun alkupuolen suomalaisilta piispoilta.
Myöhemmin “amerikkalainen fudamentalismi” on ollut nimenomaan haukkumasana. Se sopii aborttiklinikoiden pommittajiin ja Bible-beltin punaniskoihin. Sanasta tuli leimakirves, jota kuka tahansa hengellisen natsikortin heiluttaja voi käyttää. Ja näköjään käyttääkin. Viidennellä liikkeellä ei ole ollut yhteyksiä edes mainittuun kongressiin muista ryhmistä puhumattakaan, vaikka tuon vaiheen luterilainen teologia lieneekin ollut samoilla linjoilla pelastuksen perusteista aina dogmatiikan professoriimme Osmo Tiililään saakka. Jos siis kysytään vain opin sisältöä. Mutta sitähän Huttunen ei kysy. Tiedoksi voisi todeta, että viides liike otti yhdeksi auktoriteetikseen luterilaisen Pieperin dogmatiikan, joka ei todellakaan ole helluntailainen ja jonka yhdysvaltalaiset opettajat eivät ole koskaan liittyneet fundamentals-liikkeeseen. Mutta Huttusen kaikkia asiavirheitä ei jaksa kukaan korjailla.
Harrastelijamainen käsitys filosofian historiasta
Filosofian kentälle siirryttyään Huttunen pääsee todella vauhtiin. Hän samastaa fundamentalismin ja foundationalismin – ehkä jälleen Wikipedian tätä aihetta käsittelevän artikkelin johdattamana. Brittiläisen empirismin ja niin kutsutun skotlantilaisen realismin jäljissä Huttusen foundationalismi/ fundamentalismi rakentuu yksityiskohtaiseksi empirismiksi, jolla on teologinen sovellutuksensa:
“Raamattuun kätketty Jumalan ilmoitus on pienintä yksityiskohtaa myöten sopusoinnussa newtonilaisen, mekaanisesti toimivan maailmankaikkeuden kanssa.”
Kyllähän foundationalismi ja fundamentalismi kuulostavat sanoina samalta, mutta historiallisessa mielessä pitäisi kyllä nähdä ero skotlantilaisten tietoteoreetikkojen ja Niagaran putousten vierellä kokoontuneiden uskovaisten välillä. Tällaista yhteyttä näiden kahden suuntauksen välillä ei ole. Eikä se uusi “fundamentalismi”, jota skottilainen realismi epäilemättä sai aikaan myös Yhdysvaltojen alueella, suinkaan ole sama asia kuin protestanttien opillinen fundamentalismi.
Huttusen päämäärät ovat tosin suuremmat. Hänen tarkoituksensa on osoittaa, että maailmanhistoriassa taistelee kaksi filosofiaa: empirismi ja postmodernismi (jota hän tosin ei nimeä). Empirismi eli fundamentalismi edustaa Huttusen mukaan ”insinöörikieltä”, ja sen vastavoima (siis postmodernismi) puhuu pelkästä kuvakielestä. Huttusen mukaan uskonnollinen kieli sanoineen kuvaa “merkityksessään eri asioita kuin mitä luonnollinen arkikieli tarkoittaisi näillä ilmaisuilla”. Teologian asiat ovat siis yhtä aikaa totta ja valhetta, koska uskon kohteena olevista asioista ei voi puhua.
Nyt kannattaa pysähtyä hetkeksi ja miettiä, mitä tässä on tapahtumassa. Huttunen syrjäyttää empirismin ja itse asiassa koko analyyttisen filosofian kentän, josta esimerkiksi suomalainen filosofia tunnetaan (Kaila, von Wright, Hintikka, Niiniluoto). Heidän käsityksensä todellisuudesta on hyljeksittävää fundamentalismia. Tilalle Huttunen suosittelee radikaalia fenomenologiaa, jonka mukaan kieli ei varsinaisesti tavoita kohteitaan.
Miksi Huttunen tekee näin? Jos hän haluaisi vastustaa kielen metafysiikkaa, juuri empiristinen perinne ja analyyttinen filosofia olisi sopinut siihen hyvin. Miksi hän ei viittaa vaikkapa von Wrightin esikuvaan Wittgensteiniin, jonka mielestä kieli ei ylipäätään tavoita metafysiikan aluetta? Kun artikkeli kulkee tietyltä osaltaan name dropping -asenteella, iso W olisi ollut sulka hattuun. Mutta anteeksi tämä syrjähyppy. Wittgenstein ei käy, koska hän oli empiristi. Ja Huttusen filsosofisessa galleriassa empiristit uskovat hurmoksellisesti Jumalaan ja sanainspiraatio-oppiin. Vai vastustavatko he sittenkin metafysiikkaa ja Jumala-käsityksiä? Kuka tästä nyt sitten selvän ottaa? Ei ainakaan tuon artikkelin kirjoittaja. Retoriikan pyrkimys argumentaation selkeään johdonmukaisuuteen ei oikein toteudu artikkelissa.
Luther eksistentialistina ja Huttunen fundamentalistina
Tekijän varsinainen teologis-filosofinen lähtökohta paljastuu kuitenkin hieman toisaalta. Kun Huttunen siirtyy lähes koko historian läpi juoksevassa esityksessään Lutheriin, hän tekee tästä Tillichin oppilaan ja siten täyden eksistentialistin. Samalla hän ymmärrettävästikin irtaantuu Tuomo Mannermaasta ja tämän oppilaista. Suomalaisesta Luther-tutkimuksen koulukunnasta ratkaisevasti poiketen Huttunen nimittäin väittää Lutherin opettavan, että uskonasioita ei pidä ymmärtää “kirjaimellisesti samalla tavalla” kuin arkikielen asioita. Huttusen mielestä juuri uskonpuhdistaja erotti arkikielen ja uskonnollisen kielen toisistaan.
“Esimerkiksi Martti Lutherin (1483–1546) mukaan uskonasioita ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti samalla tavalla kuin arkikielen asiat ymmärretään. Luther opettaa, että jumalauskoa koskevissa lauseissa luonnollisen kielen sanat saavat uuden merkityksen. Toisin sanoen uskon kielessä käytetyt sanat ovat Lutherin mukaan merkitykseltään ‘uusia sanoja’, koska niissä luonnollisen kielen kielioppi ei päde.”
Ensi lukemalta Huttunen näyttää puhuvan erityisesti kielestä. Hänen mukaansa uskon kieli eroaa arkikielestä. Uskon kielessä käytetyt sanat ovat “merkitykseltään ‘uusia sanoja’, koska niissä luonnollisen kielen kielioppi ei päde.” Hieman tarkemmin katsottuna kyse ei kuitenkaan ole kielestä, vaan todellisuudenkäsityksestä. Huttunen puhuu siitä, voiko jokin uskonnollinen tai myytillinen asia olla tieteen ja järjen kannalta tosi vai ei. Hän tekee itse eron Raamatun valheellisen mytologisen kielen ja ihanteellisen uskonnollisen totuuden välille ja väittää Lutherinkin tehneen niin. Tosiasiassa Huttunen vain toistaa sata vuotta vanhan saksalaisen myyteistäriisumisen ohjelman.
“Kieliopillisesti, kirjaimellisesti ja loogisesti absurdit uskonnolliset väitteet ovat arkikielellä sanottuna selvästi virheellisiä, mutta niiden uskonnollisessa merkityksessä ne ovat tosia. Ne ovat siis samaan aika totta ja valhetta.”
Eksistenssiteologiaa muotoillut Bultmann ja hänen seuraajansa katsoivat, että Raamatun kieli täytyy purkaa yliluonnollisista myyteistä. Mytologiselle ilmaisulle tulee löytää vastaavuus ihmisen omasta elämästä. Näin kieli säilyttää uskonnollisen ja metafyysisen sisällön siitä huolimatta, että järki ei pysty tajuamaan jumalallista todellisuutta. On tietysti tökeröä väittää Lutherin aikanaan ajatelleen näin. Luther nimenomaan vetosi tavan takaa kielen reaalisuuteen ja jopa sakramentaalisuuteen. Tämän näkemyksen suomalainen Luther-tutkimuksen koulukunta palautti tutkimuksen kentälle, mutta jostain syystä Huttunen ei siitä välitä.
Eksistenssiteologian ajatuskulku saa Huttusen lopulta huipentamaan artikkelinsa ankaraan väitteeseen fundamentalistien ja empiristien harjoittamasta jumalanpilkasta:
“Sen vuoksi on jumalanpilkkaa uskoa uskontunnustuksen osiin kirjaimellisesti, sillä uskonnollisen kielen luonne on sellainen, että siinä kielen ilmaisut pitää ymmärtää vertauksina sellaisesta todellisuudesta, jota mikään inhimillinen kieli ei pysty kuvaamaan.”
Näyttävä lause olisi aidompi, ellei se olisi käytännöllisesti katsoen suora sitaatti Paul Tillichin kirjasta Dynamics of Faith (s. 52). Juuri eksistentialisti Tillich erotti Bultmannin tavoin toisistaan Raamatun symbolisen kielen ja sen oletetun uskonnollisen sisällön. Siksi hän esitti provokatiivisen väitteen “kirjaimellisen” tulkinnan edustamasta jumalanpilkasta. Näkemys ei siis tule Lutherilta, vaan 400 vuotta myöhemmin saksalaiselta eksistentialistilta. Mutta Huttuselle nämä nyt taitavat olla yhtä ja samaa vähän niin kuin kaikki maailman fundamentalistit oman kenttänsä kaikilla mahdollisilla laidoilla.
Kohti surrealismia
Tillichin ja eksistentialismin mukaantulo heikentää artikkelin uskottavuutta entisestään. Huttunenhan on edellä väittänyt, että empirismin mekaaninen maailmankuva on teologiassa hirvittävä ongelma. Sitä kannattava fundamentalismi on täysin hylättävä. Onko Huttunen jättänyt kotiläksyt tekemättä myös tällä kohden eikä tunne omia eksistentialistejaan? Bultmann ja Tillich rakentavat Raamatun tulkintansa kahden pilarin varaan. Ensimmäinen niistä on rationalismin empiristinen, mekaaninen maailmankuva, koska myyteistä riisuminen on tehtävä sen turvin. Toinen taas on heideggerilainen kuvitelma “olemisen” aidosta kielestä, jonka uskotaan luovan sillan myyteistä riisumisen yli.
Jotta teologi voisi toteuttaa Raamatun myyteistäriisumisen, hänen täytyy jakaa todellisuus kahtia: materialistiseen osaan ja ihanteelliseen ideoiden maailmaan. Kaikki yliluonnollinen on tällöin tutkijalle valhetta. Ja koska siis myös eksistentialistille todellisen historian täytyy olla “pienintä yksityiskohtaa myöten sopusoinnussa newtonilaisen, mekaanisesti toimivan maailmankaikkeuden kanssa”, kuten Huttunen edellä vastustajistaan sanoi, hän on itsekin auttamatta empiristi. Jumalan kohtaaminen tapahtuu eksistentialistin mukaan vain näillä ehdoilla. Mutta koska Jumalasta ei voida tietää mitään sanallista, myös teologisesta tulkinnasta tulee – kuten Bultmann seuraajineen julistaa – antropologiaa, oppia ihmisestä ja hänen olemassaolostaan.
Kun Huttunen siis huipentaa esityksensä Tillichiin, hän osoittaa itse omaksuneensa empirismin mekaanisen maailmankuvan, eli tuon halveksitun fundamentalistien todellisuudenkäsityksen. Hän ei vastustakaan sitä, vaikka koko hänen artikkelinsa näyttää sen vastustamiselta. Sen sijaan hän luottaa siihen ja turvaa koko hermeneuttisen ohjelmansa sen varaan. Jos nyt ottaisimme Huttusen puheet täydestä todesta, niin hän itse väen väkisin osoittaa itsensä vakaumukselliseksi fundamentalistiksi, joka ei missään nimessä luovu lähtökohdastaan. Mitä ihmeen retoriikkaa tällainen on?
Ainoa näkökulma, joka tämän jälkeen selittäisi artikkelin kaikki yksityiskohdat johdonmukaisesti, on surrealistinen. Sen mukaan tekijä on artikkelinsa alussa todennut, että jokainen, joka suomalaisessa keskustelussa leimaa toisia fundmentalistiksi, on typerä natsikortin heiluttaja. Sitten hän tekee parodiaa leimaajista sanoen heidän vain viittailevan “Daytonin apinajutun” kaltaisiin perusteisiin, jolloin heidän teologinen ansatsinsa jää Hiski Salomaan tasolle. Pilailu jatkuu osoittamalla, että kunnon leimaajalle mikä tahansa asia skottilaisesta realismista Koraanien polttamiseen on fundamentalismia. Artikkelin itseironinen paljastus tulee kuitenkin lopputaitteessa: tekijä paljastaa, että mekaanisen maailmankuvan ja empiristisen periaatteen mukaan hän itsekin Raamatun myyteistäriisujana on fundamentalisti – kuten myös kaikki hänen puolustamansa piispat. Artikkelin katarttinen voima olisi tällöin siinä, että Huttunen osoittaa kaikkien tekstissä mainittujen keskustelijoiden toimivan samojen periaatteiden mukaan. Piispojen hyökkäily konservatiiveja vastaan olisi näin ollen turhaa pöyhkeilyä, eikä jälkimmäistenkään kannattaisi moittia edellisiä. Huttunen haluaisi tässä tapauksessa ratkaista käsillä olevan kirkollisen kiistan niin, että hän ankaralla itsekritiikillä uhraa itsensä paljastaen oman fundamentalisminsa ja sovittaa näin eri osapuolet itsensä kanssa.
Ongelmaksi jää, että Huttunen ei taida tarkoittaa tätä.
Postmoderni kielikäsitys ja kirkon valtapeli
Teoreettiseksi ongelmaksi Huttuselle nousee lisäksi se, että hän painottaa kielen rajallisuutta enemmän kuin hänen edeltäjänsä. Edes eksistentialistit Heideggerista Bultmannin kautta Tillichiin eivät vielä hänen tapaansa ajatelleet, että uskonnollinen kieli ei voisi tavoittaa minkäänlaista metafysiikkaa. Eksistentialisteilla oli nimittäin vahva käsitys siitä, että heidän oma kielensä ja oma ilmaisunsa tavoittaa metafyysisen todellisuuden – ja tavoittaa sen paremmin, kuin Raamattu. Huttunen menee artikkelissaan siten Tillichiä pidemmälle ja on näin itse pikemminkin postmoderni jälkistrukturalisti kuin eksistentialisti. Tästä seuraa tutkijoiden hyvin tuntema vaikeus.
Kun Huttunen valitsee postmodernismin eli tarkalleen ottaen jälkistrukturalistisen fenomenologian, hän menettää samalla koko kielen, myös arkikielen. Tuollaisen fenomenologian mukaan nimittäin tiedollinen ongelma ei koske ainoastaan uskonnollista kieltä. Minkään kielen ei uskota tavoittavan kohteitaan. Juuri näin Huttunen itsekin ajattelee. Artikkelissaan hän hylkää empiristien “insinöörikielen”, joka edustaa hänen mukaansa väärää tietoteoriaa. Siksi hän asettaa sen eksistenssikielen vastakohdaksi. Muutos on olennainen, sillä Bultmann ja Tillich hylkäsivät Raamatun myyttisen kielen, eivät insinöörikieltä.
Postmodernismissa ihmisten yhteisöllisen toiminnan uskotaan olevan pelkkää kielellä pelaamista ja vallankäyttöä ryhmien välillä. Kielipelit ja diskurssit eivät viittaa kielestä ulospäin todellisuuteen, vaan ihmisen sisälle, omiin pyrkimyksiin. Puhuminen on taistelua, totesi Lyotard. Olisikohan siinä myös Huttusen salainen tavoite? Ehkä hän pyrkii kirjoituksellaan käymään kirkon valtapeliä kieltämällä Junkkaalan ja Nummelan kielipelin. (Mutta miksi hän sen kieltäisi, kun kummankaan peli ei edes Huttusen itsensä mukaan tavoita uskon totuuksia?)
Joka tapauksessa tekijä pelaa artikkelissaan kirkkopoliittista peliä. Tekstinsä lopussa hän sanoo, että Nummelan harhaoppisina pitämien piispojen käsityksissä ei ole mitään, mikä olisi ristiriidassa Lutherin kanssa.
“On todennäköistä, että Leif Nummelan boikotoimien piispojen uskonopillisissa lausunnoissa ei ole mitään, mikä sotisi Lutherin näkemystä vastaan.”
Lukijan silmissä Luther on tosin jo tässä vaiheessa pudonnut kelkasta. Huttunen tarkoittaa tietenkin: “ristiriidassa Tillichin kanssa”. Mutta lukijan mielessä on ehtinyt artikkelin kuluessa tapahtua jo paljon muutakin. Huttunen yrittää tietenkin jalosti puolustaa Nummelan kritisoimia piispoja, mutta “with friends like this”… Lukija joutuu toteamaan, että Huttunen on itse asiassa luokitellut mainitsemansa piispat Mäkisestä Askolaan tillichiläisiksi eksistentialisteiksi. Kaikki Huttusen puolustamista piispoista eivät liene pelkästään tyytyväisiä tällaisesta avusta. Ja koska aiheena on fundamentalismi ja myyteistä riisuminen edellyttää nimenomaan Huttusen määrittelemän mekanistisen maailmankuvan, kyseisistä piispoista tulee kertaheitolla myös fundamentalisteja.
Olikohan tämä nyt sitten todella avuksi piispoille? Huono retoriikka tekee karhunpalveluksen niin tekijän omille pyrkimyksille, kuin hänen puolustamilleen liberaaliteologeille.
Summa summarum
Kokonaissaldo Huttusen retorisista pyrkimyksistä on siten varsin vaatimaton. Kirjoituksessaan hän:
– vahingossa paljastaa itsensä natsikortin heiluttajaksi
– väittää Kansanlähetystä ja Suomen Raamattuopistoa helluntailaisiksi
– kuvaa kirkkohistoriaa tavalla, joka saa ammattilaiset naureskelemaan
– esittelee jopa käsittelemänsä fundamentalismin virheellisesti
– ajautuu ristiriitaan suomalaisen Luther-tutkimuksen kanssa
– esittää Lutherin olleen itse asiassa tillichiläinen eksistentialisti
– tulee kiistäneeksi lähes kaikki tähänastiset filosofiset koulukunnat
– ja väittää, että puolet piispoistamme kiistävät uskontunnustuksen.
Retorista vaikutusta ajatellen artikkeli on heikohko esitys kirjoittamisen keinojen käyttämisestä. Esityksessä pitäisi aina välttää omalle argumentille haitallisten seikkojen esille nostaminen. Hyvä puhe ja kirjoitus kyllä käyttää eloisia esimerkkikertomuksia, mutta niiden tulisi tukea pääteesiä. Lisäksi argumenttien tulisi vastata lukijoiden yleistä tietoa ja käsitystä asiaintilasta ja käyttää tätä yhteyttä hyväkseen. Jos kirjoitus samalla kertaa tarjoaa ristiriitaisen ja tiedemaailman yleisestä näkemyksestä poikkeavan käsityksen historiasta, filosofiasta ja Lutherin näkemyksistä, matka lukijan hyväksynnän saavuttamiseen on liian pitkä. Retoriikka on suostuttelun taitoa. Se ei onnistu, jos lukijan tulisi hetkessä omaksua pääteesin lisäksi aivan kummallisia käsityksiä tutuista asioista ja yleisten oppikirjojen näkemyksistä.
Mutta sitten pääasiaan. Mihin Huttunen pyrkii omalla diskurssillaan? Koko käsillä olevan kiistan ja hänen artikkelinsa lähtökohtana oli Leif Nummelan pääkirjoitus, jossa tämä totesi ev.lut. kirkkomme väistämättä jakautuvan aikamme liberalismin edessä. Kirkkomme ei hajaannu rakenteellisesti eivätkä yksittäiset seurakunnat eroa tästä laitoksesta, kuten Yhdysvalloissa on käynyt. Sen sijaan edessä on henkinen hajaannus, jossa kirkon uskon tunnustavat jäsenet (ja muitahan täällä ei siis pitäisi ollakaan…?) valitsevat aktiivisesti sen, ketä haluavat kuunnella ja mistä löytävät synnin kanssa kamppailuun armollisen evankeliumin. Huttusen kirjoitus vastustaa Nummelan ajatusta hajaannuksesta. Huttusen tarkoituksena ilmeisesti on osoittaa, että kirkko on yhä yhtenäinen ja sillä on yksi, (post)moderni ohjelma, jota kaikki älykkäät kirkon jäsenet kannattavat.
Tässä kohden Huttusen artikkeli romahtaa täydellisesti. Yrittäessään vakuuttaa lukijoita kirkon yhtenäisyydestä Huttunen tuomitsee kaikki kirkon fundamentalistit, herätysliikkeiden kannattajat ja uskovaisiksi itseään kutsuvat ihmiset. Hän antaa ilmiselvästi ymmärtää, että näillä kirkon jäsenillä ei saa enää olla kotipaikkaoikeutta kirkossamme. Toisin sanoen, Huttusen retorinen päämäärä on korostaa kirkon hajaannusta. Hän puolustaa kirkon yhtenäisyyttä toteamalla sen parantumattoman jakautumisen. Tekstin sisäinen ristiriita ei voisi olla suurempi.
Huttunen menettää pelin myös toisella kentällä. Hänen juttunsa on kirjoitettu tavallisille seurakuntalaisille, Kirkko ja kaupunki -lehden lukijoille. Tämä on sitä joukkoa, joka on kirkon hajaannuksessa ajautumassa kahtaalle. Yksinkertainen kysymys on, keitä nämä ihmiset kuuntelevat? Minkälaisten pappien sanankuuloon ja sielunhoitoon he menevät? Huttunen tulee artikkelissaan halveksineeksi niitä, jotka uskovat kirkon opin mukaisesti. Jos joku uskoo Jeesukseen niin, kuin Uusi testamentti hänestä kertoo, hän syyllistyy Huttusen luterilaisessa kirkossa jumalanpilkkaan. Huttunen hylkää ne, jotka uskovat uskontunnustukseen kirjaimellisesti. Ne, jotka käyvät jumalanpalveluksessa ja vielä kuvittelevat ehtoollisen lahjoittavan todellisen syntien anteeksiantamuksen. Ne, jotka uskovat Kristuksen todellisesti olevan Jumalan Poika, kolmiyhteisen Jumalan persoona. Ne, jotka yhä uskovat siten, kuin kirkko perinteisesti opettaa/opetti.
Mitäpä luulette, mitä ruohonjuuritason seurakuntalainen ajattelee tällaisesta asenteesta? Kuunteleeko hän kirkon hajaannuksessa Huttusta, vai esimerkiksi niitä herätysliikkeiden ja tietenkin myös perinteisesti opettavien seurakuntien pappeja, jotka julistavat sekä ihmisen raadollisuutta, että veren evankeliumia, joka sovittaa jokaisen ihmisen Jumalan edessä? Junkkaala ja Nummela voittavat pelin käytännön kentällä. Syntiensä kanssa kamppaileva ihminen ei halua kuulla pelkkiä “olemisen lauseita” tai kehotuksia “aitoon” elämään. Hän janoaa anteeksiantamusta. Mutta jos toinen pappi sanoo, että puhe anteeksiantamuksesta on jumalanpilkkaa, kirkon ulko-ovi käy tiuhaan.
Voi vain arvailla, keitä Huttunen uskoo hänen omaan leiriinsä jäävän tällaisen puheen jälkeen. Selvästikin hän puolustaa Mäkistä ja Heikkaa sekä kaikkia muita liberaalilla tavalla ajattelevia. Mutta artikkelissaan Huttunen sulkee vahingossa (?) omasta ihannekirkostaan kaikki ne, jotka tosi mielellä osallistuvat jumalanpalvelukseen. Hänen kirkkoonsa jäävät kirkon hajaannuksessa jäseniksi ne, jotka eivät käy jumalanpalveluksissa eivätkä tarvitse ehtoollista. Ne, joiden liberaali elämänasenne ei jostain syystä enää johdakaan Huttusen kulttuurikirkkoon, vaan sinne, missä viihde on riehakkaampaa ja elämänarvot vapautettu kristillisen perinteen painolastista. Ne, joille yksinkertainen katekismususko on Huttusen tavoin fundamentalismia.
Näistä syistä Huttusen artikkeli epäonnistuu tehtävässään. Vaikka sen retoriset keinot olisivat olleet parempia, itse pääajatus pettää alkuperäiset tavoitteet. Niinpä artikkeli jää väkivaltaiseksi hyökkäykseksi kirkollisessa valtapelissä. Se osoittautuu kehnoksi yritykseksi mustamaalata Junkkaala ja Nummela “viidesläisine” ystävineen fundamentalistikorttia heilutellen. Nämä henkilöt nähdään vastustajina, joiden maine on pilattava ja joiden vaikutusvalta kirkollisessa keskustelussa on estettävä. Kun artikkelin asiasisältö ei kuitenkaan kykene oikeuttamaan Huttusen esittämää kritiikkiä, puheenvuoro jää osoitukseksi sellaisesta asenteesta, jota tekijä itse pelkää kirjoituksessaan: vihasta ja fundamentalistisesta sodan lietsomisesta.