Menneitten vuosikymmenten – tai ehkä vuosisatojen – lähetystyötä on syytetty kulttuuri-imperialistiseksi, ja ehkä se sitä olikin. Ajateltiin, että kulttuuri on osa uskontoa, ja siksi uskonnon vaihtumiseen kuuluu myös kulttuurin vaihtuminen. Afrikkalaiset puettiin kauluspaitoihin ja solmioihin ja länsimaisiin hameisiin, ja heistä yritettiin tehdä hyviä, länsimaalaisia kristittyjä.
Uudempi lähetystyö on kulttuurisensitiivistä. Puhutaan kristinuskon kontekstualisoimisesta tai inkulturaatiosta. Ymmärretään siis se, että uskonto ja kulttuuri eivät välttämättä ole niin sidoksissa toisiinsa, etteikö uskonnon vaihtaja voisi säilyttää omaa entistä kulttuuriaan, ja etsitään malleja, miten jokainen voisi ilmentää kristillistä uskoa omalle kulttuurilleen ominaisella tavalla. Uskonto ja kulttuuri halutaan siis nähdä kahtena erillisenä asiana, joilla toki on liittymäkohtia toisiinsa.
Uusin lähetystyöhön liittyvä keskustelu näyttää tavallaan palaavan lähtökuoppiin. Uskonto ja kulttuuri nähdään taas kiinteästi toisiinsa liittyneinä, mutta nyt siten, että uskonto on osa kulttuuria. Sen tähden kaikki toiminta, joka pyrkii siihen, että joku luopuisi vanhasta uskonnostaan ja omaksuisi uuden, nähdään kulttuurin tuhoamisena, kulttuuri-imperialismina. Hälyttävää on se, että näitä ajatuksia eivät lausu ainoastaan kirkon ulkopuolella olevat idealistit, vaan keskustelua käydään kirkon sisällä. Hassua on sekin, että ne, jotka syyttävät lähetystyötä alkuperäiskulttuurien tuhoamisesta, mielellään kuitenkin näkisivät esimerkiksi afrikkalaisen patriarkalismin häviävän. Länsimaisen tasa-arvon vieminen muihin kulttuureihin ei siis ole kulttuuri-imperialismia, mutta kristinuskon vieminen on.
Ville Auvinen