Pekka Leino                                                                                          Iustitia nro 23/2008

OTT, hallinto-oikeuden ja kirkko-oikeuden dosentti

 

Virka, laki ja vakaumus

-         suhtautuminen omantunnon suojaan muutoksen alla kirkossa

 

Kirkon pyrrhoksen voitto?

Käräjäoikeudesta on adventtina 2007 saatu sakkotuomiot syrjintärikoksista kahdelle papille ja yhdelle maallikolle. Eräät tuomiokapitulit ovat myös tehneet kurinpitopäätöksiä ja niitä on käsitelty hallinto-oikeuksissa. Alttariyhteistyössä naispastorin kanssa omatunnon vaikeutensa ilmaisseille miespapeille on annettu kurinpitorangaistuksia: pidätetty määräajaksi papin viran toimittamisesta ja pidätetty jopa pappisviran toimittamisesta. Kaikkia näitä yleisen mielipiteen mukaisia päätöksiä on tiedotusvälineissä käsitelty näyttävästi. Mainittujen ratkaisujen perusteina on arvattavasti piispainkokouksen intentio taivuttaa naispappeuteen torjuvasti suhtautuvat papit toimimaan vastoin omaatuntoaan, vaikka luterilaisen kirkon syntyminen palautuu kuitenkin omantunnon arkuuteen: katolinen munkki kieltäytyi omantunnon syistä hyväksymästä kirkon järjestystä. Hyvinkään käräjäoikeuden tuomiota aikaisemmasta kirkkohistoriastamme löytyy kyllä Kalajoen käräjien herännäisyyden johtomiesten, talonpoika Paavo Ruotsalaisen ja pastori Jonas Laguksen ja noin 70:n seuroihin osallistuneen syyteasia. Heitä syytettiin vuonna 1838 luvattomasta rahankeruusta ja konventikkeliplakaatin (kielsi muut hengelliset tilaisuudet kuin kirkon viralliset tilaisuudet) vastaisista teoista.  

Aiheen monitasoisuus ja haastavuus  

 

Virkaa, lakia ja vakaumusta koskeva aihe on ajankohtainen. Kirkon pappisvirkaan liittyvänä se on monitasoisuudessaan erittäin haastava. Aihetta on mahdollista käsitellä teologisesti tai vaikkapa kirkkopoliittisesti. Juridiselta kannalta kirkko-oikeudellisen tarkastelun lisäksi voi asian tarkastelu olla ainakin virkamiesoikeudellista, hallinto-oikeudellista, valtiosääntöoikeudellista tai myös rikosoikeudellista.

 

Kirjoittaja on tähän valinnut kirkko-oikeudelliset lähtökohdat. Mutta juuri aiheen monitasoisuudesta johtuu, että mainittuja muitakin näkökulmia sivuan. Vaikka joudutaankin kommentoimaan erilaisia näkemyksellisiä eroja, tarkastelunäkökulma on kirkko-oikeudellisesta painotuksesta huolimatta kuitenkin ”vain” realiteetteihin pitäytyvä: ”näin on päätetty – mitä nyt”? Näin ollen tässä virka laki ja vakaumus- tarkastelussa sivuutetaan kysymys, tehtiinkö kirkolliskokouksessa vuonna 1986 oikea vai väärä päätös.[1] Kysymys sen sijaan on siitä, tehdäänkö oikeita päätöksiä aikaisemmin tehdyn päätöksen jälkeen.

 

Kirjoittaja on lakimies - myös oikeustieteen tutkija – ja on siksi kokenut velvollisuudekseen tuoda esille asioita, joissa ei ole toimittu oikeusjärjestyksemme mukaan tai joissa jopa nimenomaan kirkko-oikeudellisesti poiketaan kirkon omista perusteista.[2] Piispainkokous valitsi syksyllä 2006 työyhteisön ongelmien hoitamisen linjauksen, jota voimassa oleva lainsäädäntö ei välttämättä olisi vaatinut. Traagista valitun toimintalinjauksen hyväksymisessä on, että äänin 10-9 jätettiin piispainkokouksen selontekoon välillisen syrjinnän luonnehdintaan teksti ”osapuolten yksimielisellä tahdolla pyritään tekemään työvuorojärjestelyjä naispuolisen papin tai naispappeuteen kielteisesti suhtautuvien toiveiden mukaisiksi näiden sukupuolen tai vakaumuksen perusteella”. Tämän selontekoon sisältyvän luonnehdinnan mukaisesti on työvuorojärjestelyt tulkittu kielletyiksi ja lainvastaisiksi.[3] Ihmetystä onkin herättänyt piispainkokouksen valmistusvaliokunnan (ptk s. 52) toteamus siitä, että ”on mahdollista, että piispainkokouksen suosituksenluonteisen päätöksen lopullinen oikeutus ratkaistaan tuomioistuimissa erilaisten prosessien myötä”. Toisin sanoen piispainkokous on ollut valmis suosittelemaan ratkaisua, jonka laillisuudesta ei ilmeisesti ole edes oltu täysin varmoja.

 

Syrjinnän tunnusmerkistön täyttymiseksi yhteiskunnan määrittelyjenkin mukaan on edellytettävä sitä, ettei eriarvoiseen asemaan saattamiselle ole hyväksyttäviä syitä. Vaikka kirkolliskokous pappisvirkaa koskenutta päätöstä tehdessään edellytti kirkon pappisvirkaa koskeneessa ratkaisussa vähemmistöön jääneiden toimintavapautta, ei ilmeisestikään kyseistä vakaumusta enää pidetä hyväksyttävänä syynä tasavertaiseen kohteluun. Kirkon nekään jäsenet, jotka eivät omantunnon syistä pidä naispappeutta Raamatun mukaisena, eivät kirkon omien selvitysten mukaan ole harhaoppisia.[4] Näin ollen ilman hyväksyttävää syytä ei samassa kirkossa tunnustuksen mukaan uskovia jäseniä voida saattaa eriarvoiseen asemaan. Kirkkoa sitoo oman tunnustuksensa mukaan uskovien jäsentensä yhdenvertainen kohtelu perustuslain 22 §:n mukaisin velvoittein. Kirkon on turvattava myös näiden jäsentensä kirkon tunnustuksen mukaisen uskonnon harjoittamisen mahdollisuus niin, ettei heitä velvoiteta osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen vastoin perustuslain 11 §:n 2 momentin säännöksiä tai Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklan vastaisesti aseteta heidän vapaudelleen tunnustaa uskontoa muita kuin sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi tahi muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

 

Perustuslain 22 § edellyttää myös näiden kirkossa vakaumukselliseen vähemmistöön jääneiden, kirkon opin mukaan uskovien jäsenten ja työntekijöiden, perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen turvaamista kirkolta. Nämä perusoikeudet ovat toteutettavissa luomalla vaihtoehtoisia järjestelyjä siten, ettei myöskään naispastoreiden perusoikeuksia loukata. Vaikuttaa ilmeiseltä, että piispainkokouksen selonteosta johtuen kirkollisia viranomaisia on johdettu ratkaisuihin, joita joudutaan puimaan yksittäisten kirkon jäsenten oikeusturvan takaamiseksi kansallisissa tuomioistuimissa ja mahdollisesti myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Tuomioistuinten on vaikea käsittää kirkon tunnustuksen sisäisten omantunnon kysymysten teologista ulottuvuutta ja fakta-aineistonkin käsittelyssä on vaikeata havaita kirkkopoliittisista syistä johtuvia provokaatioita.

 

Vaikka syrjintä on käsitteenä lainsäädännössäkin laaja, se on kirkon selvityksissä ymmärretty yksipuolisesti. Valittu linjaus ei ole yhteensopiva kirkon omiin, kirkko-oikeudellisiin perusteisiin nähden. Kirkon ykseys käsitteenä edellyttää uskonyhteisölähtökohtaa.[5] Kirkon ykseyttä ei voida toteuttaa omiatuntoja pakottamalla. Sellainen ykseyden vaaliminen ei ole kirkon ykseyden vaalimista ollenkaan. Kun kirkon ykseyttä vaaditaan kirkon järjestyksen tottelemisena, on tämä johtanut kirkon pappeuden teologisen ymmärtämisen supistumiseen sen pappeuden käsittämiseksi lähinnä vain virkatehtävien täyttämiseksi tai niiden laiminlyömiseksi. Papin keskeisten työtehtävien hoitamisesta häviää pappeuteen välttämättä kuuluva uskonnon harjoittaminen. Hallinto- ja perusoikeusasiantuntijoilta on tiedusteltu kieltäytymisistä omantunnonsyistä alttariyhteistyöstä, mutta he eivät välttämättä edusta asiantuntemusta sakraalien toimitusten kirkko-oikeudellisesta ulottuvuudesta, vaan kykenevät tarkastelemaan näitä ongelmia pelkästään virkamiesoikeudellisista lähtökohdista. Tällöin vastauksia saadaan yleisvirkamiesoikeudellisista lähtökohdista, kuten keskeisten virkavelvollisuuksien hoitamisen velvoitteesta ja jonkun tehtävän suorittamisen laiminlyömisestä. Omantunnonkysymysten kirkko-oikeudellisessa tarkastelussakin tietenkin lähtökohtana on papillisten tehtävien hoitaminen, mutta tällöin kirkon opin ja tunnustuksen mukaisten teologisten edellytysten on oltava kunnossa. Virkamiesoikeudelliseen ajattelutapaan on johtanut halu sitoa papin toiminta tiukasti yhteiskunnan säätämään yleiseen lainsäädäntöön. Pappeutta, joka on teologinen käsite, ei voida kuitenkaan tunkea pelkkään ahtaaseen virkamiesoikeuteen, niin kuin ilmeisen tarkoitushakuisesti nyt on haluttu tehdä.  

 

Presidentti Martti Ahtisaari kertoi viime juhannuksena ilmestyneen Opettaja-lehden haastattelussa rauhansovittelutyöstään ja luonnehti työtään sovittelijana sanoen ymmärtäneensä tehtäväkseen kannustaa, tukea ja rohkaista. Vaikken olekaan saanut kutsua naispappeuskysymyksen eri näkemysosapuolten välisen kiistan sovittelijaksi, minusta jokaisen kirkon jäsenen velvollisuutena on pyrkiä toimimaan periaatteessa presidentti Ahtisaaren kertomalla tavoin rauhan rakentajana tässä kirkkoa repivässä riidassa. Martti Ahtisaaren mukaan sovittelutyössä tarvitaan herkkyyttä ja suoruutta, analyysin taitoja ja kykyä tehdä päätöksiä. On opittava sanomaan vaikeita asioita ystävällisesti pitäen myös mielessä, että kertaus on opintojen äiti.

 

Kirkon ykseyden vaaliminen on rauhan rakentamista

 

Viittasin jo aiheen monitasoisuuteen ja haastavuuteen. Monitasoisuuteen kuuluu, ettei viimeaikaista huolestuttavaa kehitystä pappeutta/kirkon pappisvirkaa koskevassa kiistassa voida käsitellä vain kiistan yhden osapuolen kannalta eikä niinkään, että virkaan ja vakaumukseen nykyisessä kirkollisessa tilanteessa löytyisi jokin helppo ratkaisu. Kun tarkasteltavana on virka ja vakaumus rinnakkaisina, ovat viime aikojen tapahtumat merkinneet, että näiden kahden käsitteen välinen suhde on muuttunut ajankohtaiseksi dilemmaksi: on melkein kysyttävä, olisiko näiden kahden käsitteen keskinäinen suhde muutettava kysymykseksi: virka vai vakaumus? Ollaanko pian absurdilta paradoksilta näyttävässä tilanteessa: Jollakulla on kyllä virka, mutta ei tunnustuksen sisällä ”oikeaa” vakaumusta, mutta jos jollakulla on tunnustuksen sisällä ”oikea” vakaumus, ei ole virkaa?[6]

 

Kysymys saattaa olla jonkinlaisesta Pandoran lippaasta, jonka avaaminen sisältää osaksi arvaamatontakin. Kuitenkaan kirkkoa repivässä kiistassa ei ole mahdollista päästä nykyisessä tilanteessa parempaankaan ilman asioiden käsittelemistä niiden oikeilla nimillä. Kysymys ei syvimmältään kuitenkaan ole vain jonkun yksittäisen papin vakaumuksesta tai hänen papin virastaan, vaan niistä kirkon jäsenistä, joiden mielestä kirkolliskokouksessa tehty päätös pappisviran avaamisesta naisille on vastoin kirkon oppiperustaa ja perustuu virheelliseen raamattukäsitykseen. Otsikko, ”virka ja vakaumus”, sisältää jännitteen, jonka merkitystä ei kirkossakaan ole täysin käsitetty. Kirkon ulkopuolelta on vaikeampaa huomata, että kysymys on pohjimmiltaan kirkon sisäisestä, kirkon oppiin liittyvästä kiistasta ja raamattukysymyksestä. Suuremmassa mittasuhteessa kirkon ykseyttä särkeväksi asia on tullut, kun erilaisista vakaumuksista johtuvaa kiistaa on alettu siirtää ns. Pilatuksen ratkaistavaksi. Koska kysymys on uskonnonharjoittamiseen liittyvistä omantunnonasioista, kiista ei syvimmältään kuitenkaan ole maallisen oikeuden ratkaistavissa.

 

Keskelle ajankohtaisen kiistan ydintä johtava aiheemme on laaja siinäkin mielessä, että kirkossa myös käsittelyssä oleva selvitystyö suhtautumisesta samaa sukupuolta oleviin saattaa liittyä aiheeseemme. Sama perusproblematiikka viran ja sen hoidon sekä vakaumuksen välillä vallitsee tämänkin kysymyksen suhteen, mutta tässä yhteydessä ei ole mahdollista sitä kysymystä tarkastella lähemmin. En varsinaisesti käsittele tätä kysymystä tässä yhteydessä senkään vuoksi, etten ole osallistunut aiheesta järjestettyihin seminaareihin. Kuitenkin vaikuttaa ilmeiseltä, että kirkossa naispappeuteen liittyvässä ongelmassa valittu ratkaisumalli on samalla kannanotto tähän kirkkoa repivään toiseen kiistaan. Kysymys on kirkon Raamatun mukaisen opin ja kirkon tunnustuksen merkityksestä ja siitä, mitä kirkon opin ja tunnustuksen piiriin sisällytetään.[7]

 

Syrjintää ei saa kirkossa sallia - perustuslaki ja eräät tavallisetkin lait sen kieltävät

 

Syrjiä ei saa sukupuolen perusteella. Mutta sukupuoleen perustuva syrjintä ei ole ainoa kielletty syrjinnän muoto. Perustuslain 6 §:n mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää syytä asettaa eri asemaan myöskään mm. uskonnon, vakaumuksen tai mielipiteen perusteella. Lisäksi perustuslain 11 §:n mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Siihen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole myöskään velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

 

Naispastoreiden syrjimistä sukupuolen perusteella ei voida siten pitää hyväksyttävänä ja tällaisen syrjimisen estäminen ja siitä huolehtiminen, ettei näin tapahtuisi eivät voi olla väärin. Kuitenkin syrjintää voi olla sekin, että vain naispastoreiden perusoikeuksista huolehditaan. Näin ollen eivät piispainkokouksen asettaman työryhmän ehdotukset eivätkä piispainkokouksen sen perusteella antama selontekokaan ole ratkaisu naispastoreiden kanssa uskonnonharjoittamistilanteessa olevien omantunnonkysymykseen. Työryhmä oli asenteellinen tai valikoiva siinä, ettei kirkossa suoraa tai välillistä syrjintää ole esiintynyt vain suhtautumisessa naispastoreihin, vaan syrjinnän kohteiksi ovat joutuneet myös naispappeuteen kielteisesti suhtautuvat kirkon jäsenet, papit ja maallikotkin.

 

Kuitenkin, myös kirkko voi itse syrjiä päätöksillään vakaumukselliseen vähemmistöön jääneitä jäseniään. Sekin on syrjintää, jollei tähän syrjimiseen puututa. Myös tällaisen syrjinnän esiin tuomiseen on oikeus ja velvollisuus, sillä siitä vaikeneminen voi olla syrjintää.

 

Kirkossa ei voida hyväksyä sellaistakaan syrjintää, jota ihmisten säätämät lait eivät edes tunnista syrjinnäksi

 

Kirkko toteuttaa uskonyhteisönä rakkautta lähimmäiseen. Vastoin kirkon olemusta on lähimmäisen vahingoittaminen (syrjiminen), jossa hänen hyväänsä ei oteta huomioon tai hänen oikeuksiaan poljetaan. Tämä merkitsee kirkossa syrjimisen käsitteen ulottumista vielä pitemmälle tai syvemmälle kuin maallisen yhteiskunnan säätämät lait voivat koskaan ulottua. Syrjintäkäsite on kirkossa laaja-alaisempi ja käsittää myös lainsäädännön ulkopuolelle jäävän lähimmäisen syrjimisen. Syrjiväksi täytyy kirkossa nähdä sellainenkin lähimmäisen väärä kohtelu, jota ei ole kriminalisoitu tai laissa määritelty syrjinnäksi. Vaikka se ei olisikaan lain mukaan tuomittavaa, kirkon omista perusteita käsin ei tällainenkaan syrjiminen voi olla hyväksyttävää.

 

Virka, laki ja vakaumus- tarkastelussa tehtyjen päätösten arvioinnissa on siten tarkasteltava kirkossa tehtyjä syrjintää koskevia selvitystöitä ja niistä tehtyjä johtopäätöksiä, ovatko ne olleet oikeita. Kirjoittaja on aikaisemmin eri yhteyksissä[8] ilmaissut näkemyksenään, etteivät ne ole kaikilta osin olleet juridisesti eivätkä varsinkaan kirkko-oikeudellisesti oikeaan osuneita. Tämän vuoksi arvioidaan vuosina 2004-2006 piispainkokouksen toimesta päätettyjä menettelyitä, erityisesti kirkko-oikeuden mutta myös perusoikeusjuridiikan ja yleisen syrjintälainsäädännön osalta. Myös tuomioistuinten toiminta on inhimillistä toimintaa ja voidaan kysyä, voivatko valitut ratkaisumallit kirkon omista perusteista käsin edes johtaa oikeudenmukaisiin lopputuloksiin.[9] Onkin vakavasti kysyttävä, onko kirkollisessa päätöksenteossa haluttu nähdä kirkon virkaa koskevan kirkon omaan vähemmistöön kuuluvien jäsenten ja työntekijöiden pakottaminen toimimaan vastoin omaatuntoa niin tärkeäksi, että tämä on haluttu toteuttaa turvautumalla kirkon omista kirkko-oikeudellisista lähtökohdista nousevien periaatteiden sijasta virkamiesoikeudellisin ja jopa rikosoikeudellisiin sanktioihin? Jos kuitenkin samalla poljetaan kirkon tunnustuksen mukaan uskovien kirkon jäsenten ja työntekijöiden uskonnon ja omantunnon vapautta, eivät nämä sanktiotkaan vapauta kirkkoa moraalisesta vastuusta.

 

Kirkko ristitulessa

 

Kirkko on mediassa saatettu naispappeuskysymyksessä yli kahden vuosikymmenen ristiaallokon jälkeen piispainkokouksen parin kolmen viime vuoden selvitystyön aikana ja sen jälkeen vaatimusten ristituleen. Yleinen media on keskittynyt esittämään lähinnä kannanottoja, jotka ovat yleisen mielipiteen mukaisia. Tuskin ilmaisen väärin kirkollista tiedottamista, jos sanon, että kirkolliset viranomaiset ja tiedottajat ovat seuranneet tiedotusvälineiden ja yleisen mielipiteen vaatimuksia. Otan jonkinlaiset ääriesimerkit, molemmat tulevat tavallaan kirkon ulkopuolelta – ja yhtä repivinä, toinen tärkeän yleisen median edustajalta ja toinen kirkosta jo aikaa sitten eronneen teologin kynästä.

 

Päätoimittaja Tapani Ruokanen[10] purkaa pettymystään:

”1 Naispappeus hyväksyttiin 1986, mutta yhä vihitään papeiksi miehiä, jotka syrjivät ammattisisariaan. Käsittämätöntä. Miten työnantaja voi ottaa töihin heitä, hyväksyä jatkuvan toiminnan omia päätöksiään ja lakia vastaan? Vain kirkossa voi kieltäytyä työstä vetoamalla omiin mielipiteisiin. Muualla tällainen asenne johtaisi nopeasti potkuihin. Tämä on mahdollista, koska yksiselitteisiä, selkeitä päätöksiä ei ole kyetty aikanaan tekemään. Ja nyttemmin johtajuus on hukassa. 2 Kirkon julkisista viesteistä päällimmäisenä on vähemmistön vaatimus oikeudesta syrjiä sukupuolen perusteella. Uskottavuus on vielä heikompi kuin vaalit hävinneillä suurilla hallituspuolueilla, jotka nekin lupasivat kuusi hyvää ja kaksi kaunista – vaikka olivat juuri vallassa ja oikeutettuja jakamaan ne. Kirkon eetos ja käytännön elämä ovat pahasti ristiriidassa, kun yksinkertaista asiaa ei voida ratkaista selkeästi ja lopullisesti. Keinot siihen ovat olemassa, kyky ja halu hukassa. Nynnyt vallassa sielläkin.”

 

Toista puheenvuoroa, ”puolustuspuhetta” aivan melkeinpä päinvastaiselta suunnalta, voidaan siteerata. Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon (STLK) pastori Markku Särelä[11] vetoaa ”rakkaisiin ystäviin, teihin, jotka kansankirkossa vastustatte niin sanottua naispappeutta”. Särelä kirjoittaa siitä, että aito luterilainen kirkko ja sen yhteys on menetetty jo ajat sitten. Näin asiaa kommentoi Särelä:

”Olette menettäneet aidon luterilaisen kirkon ja sen yhteyden. Augsburgin tunnustus sanoo: `Kristillisen kirkon todelliseen yhteyteen riittää, että siinä yksimielisesti puhtaan ymmärryksen mukaisesti evankeliumi saarnataan ja sakramentit Jumalan sanan mukaan jaetaan`.” (VII uskonkohta, saksalaisen tekstin mukaan, käännös Särelän).

---”Vetoan niin sanotun naispappeuden torjujiin. Älkää pyrkikö siihen, että saisitte kansankirkossa jonkin suojaisen nurkan yhteisessä discordiassa: Se on epäjohdonmukainen ratkaisuyritys. Ajatelkaa loppuun asti, mitä merkitsee kieltäytyminen yhteistyöstä ns. naispapin kanssa, jos kuitenkin samalla olette valmiita yhteistyöhön ns. naispappeuden hyväksyvien miespappien ja sen päättämän kirkon kanssa. Jos yhteistyöstä kieltäytyminen rajoittuu naissukupuoleen ja vain oppikokonaisuuden (corpus doctrinae) yhden jäsenen (unus articulus: de ministerio ecclesiastico) yhteen osaan (una particula: de sexu pastoris), teidän on vaikeata puolustautua sukupuolista syrjimissyytettä vastaan.”

 

Kirkkoa ammutaan kovin panoksin joka laidalta. Tapani Ruokasen oma käsitys kirkon eetoksesta vaikuttaa modernista ajattelutavasta huolimatta kuitenkin luvalla sanottuna hämärältä. Kirkko ei todellakaan ole ”julkisesti viestittänyt vähemmistön vaatimuksesta oikeudesta syrjiä sukupuolen perusteella”. Ennemminkin Ruokasen toimittajan vapaudella edustamat näkemykset ovat löytäneet vastakaikua julkisessa viestinnässä kirkossa ja yhteiskunnassa. Näyttäisi myös siltä, ettei mitenkään voi olla oikea todistus näistä hänen lähimmäisistään hänen väitteensä, että kysymys olisi yksiselitteisesti vain naispastoreiden syrjinnästä ja eräiden miespappien työstä kieltäytymisestä vedoten (pelkästään) omiin mielipiteisiin. Hän ei näytä pitävän mitenkään syrjivänä julkista vetoamistaan, ettei sellaista miestä, jonka mielipide asiassa on ns. kirkon perinteinen, saisi edes vihkiä papiksi, olkoonpa muuten miten kunnollinen tahansa.

 

Markku Särelä puolestaan haluaisi ilmeisesti totaalikieltäytymistä kaikesta yhteistyöstä kirkon oppikokonaisuuden osaakin muuttaneiden ja sen hyväksyneiden miespappienkin kanssa, koska kirkko on periaatteessa ja käytännössäkin poikennut opistaan yli sadan vuoden ajan. Särelän näkemystä voisi luonnehtia jossakin mielessä aika lailla johdonmukaiseksikin. Mutta onko se sittenkään ratkaisu ongelmaan? Kirkosta lähteminen ei näet ole kaikille yhtä helppo tai oikeana pitämä ratkaisu kuin se ehkä hänelle on ollut. Ongelma on siinä, että kirkon aikaisemmalla virkakannalla olevat haluavat nimenomaisesti pitää kiinni kirkon opista eivätkä pidä - niin kauan kuin evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan - oikeana kirkkonsa jättämistä, vaikka katsovatkin joutuneensa kokemaan kirkossa syrjintää, jota ei kuitenkaan haluta yleisesti nähdä syrjinnäksi.

 

Särelän tavoin ajattelevat pitävät raamatullisesti vähänkin mauttomaksi tullutta suolaa pilaantuneena ja vain poisheitettäväksi kelpaavana. Ajattelutapa kaikesta raamatullisista lähtökohdistaan huolimatta ei oikein näytä istuvan kirkolliseen tilanteeseen. Jos jokaista Raamatun kohtaa koskevan tulkintaerimielisyyden vuoksi olisi perustettava uusi kirkkokunta, ei ainakaan raamatullinen ekumeeninen toiminta tätä kautta vahvistuisi. 

 

Tänä päivänä on Suomessa tavallista ymmärtää evankelis-luterilainen kirkko Ruokasen tavoin lähinnä instituutioksi, jonka on automaattisesti noudatettava yhteiskunnallisia vaatimuksia ja normeja. Tämän yleisen käsityksen mukaan kaikki yhteiskunnallisen moraalin ja sen kautta yhteiskunnan lainsäädäntöön velvoittaviksi normeiksi tulevat pykälät koskevat kirkkoa ja sitä myös velvoittavat.[12] Kirkossa saatetaan teoriassa myöntää periaatteessa voivan olla jotakin sellaista, missä kirkko ehkä saattaisi voida poiketa yhteiskunnan ”tunnustuksesta”. Koska kirkossa ei vain uskota löytyvän tarvittavaa määräenemmistöä sen päättämiseksi, mikä ymmärretään kirkon omaksi, ratkaisuksi nähdään sitten kirkkoon tuotavana se sama moniarvoisuus, joka yhteiskunnalle eri näkemyksiä edustavien ihmisten yhteenliittymänä ilman muuta kuuluukin. Vaikka kirkossa on ilmennyt halua tulkita kirkon tunnustukseen mahtuvaksi erilaisia yhteiskunnallisia ja opillisiakin näkemyksiä, ei tähän suvaitsevaisuuteen ole kuitenkaan haluttu sisällyttää kirkon oman vähemmistön erilaista näkemystä kirkon pappisvirasta.

 

Ajattelutavaksi on muodostunut, että jos kirkko itse määrittelee tai tulkitsee oppinsa kannalta jonkin ongelmallisemman kohdan (esim. kysymys naisten pappeudesta tai samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen tai siunaaminen) yhteensopiviksi yhteiskunnallisten normien kanssa, merkitsee tämä ilman muuta oikeutusta ratkaista tarvittaessa myös pelkästään yhteiskunnan normein ja vaikka pakkotoimin kaikkinainen Raamattuun tai omaantuntoon vetoaminen. Tämä epäilemättä synnyttää myös yhteiskunnassa käsitystä siitä, että yhteiskunnallakin on lupa puuttua kirkon sisäisiinkin asioihin tai ainakin odottaa kirkon sisäisissä asioissa kirkon yhteiskunnan kannalta myönteisiä kannanottoja, kunhan päätökset vain kirkon hallinnossa tehdään muodollisesti oikein.

 

Olenkin esittänyt retorisen kysymyksen, onko kansankirkkomme palaamassa eräällä tavoin valtiokirkoksi varsinaisen kirkko-oikeuden hävitessä ja kirkon turvautuessa vain yhteiskunnassa hyväksyttyihin yleisiin normeihin[13].

 

Tarvitaan herkkyyttä ja suoruutta, analyysin taitoja

 

Varmaan on niin, että olemme kirkkona paljon suuremman ongelman edessä kuin vain kyselemässä käräjäoikeuksien odotussaleissa tai hallinto-oikeuksien kirjaamoista, kuka on tehnyt väärin ja ketä pitäisi rangaista kirkollisesti kurittamalla ja odottamalla hyväksyykö yhteiskunta kirkollisen ratkaisun muutoksenhaussa vai ei. Tuomioistuimet vastaavat tietenkin niihin kysymyksiin, joita sieltä kysytään. Mutta ovatko niille esitetyt kysymykset edes oikeita ja voivatko ne edes toimivaltansa puitteissa arvioida asian ongelman kirkko-oikeudellisia ulottuvuuksia? Ne voivat tarkastella asiaa lähinnä virkamiesoikeudellisesti, mutta kirkon oppia koskevassa tai ainakin sivuavassa asiassa kysymys ei ole vain virkamiesoikeudesta. Onko forum, johon kirkko on kiistan ratkaisussa pannut toivoansa, sittenkään oikea? Menevätkö regimentit sekaisin – ja kirkon omista toimista johtuen?

 

Tuomioistuimet pyrkivät riippumattomina ratkaisemaan asioita voimassa olevan lainsäädännön mukaan puuttumatta kirkkopoliittisiin kiistoihin.[14] Tuomioistuimet tulkitsevat kuitenkin yhteiskunnan lainsäädäntöä yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevan oikeuspoliittisen suuntauksen mukaisesti. Tämä taas käytännössä merkitsee sitä, että vastauksia haettaessa tuomioistuimista kirkonsisäisiin kirkon oppia koskeviin asioihin ratkaisuksi tulee – vaikkei tuomioistuin sinänsä haluaisi ottaa kantaa kirkonsisäisiin kiistoihin - se kirkonsisäinen kirkkopoliittinen mielipide, joka vastaa yhteiskunnassa vallitsevaa käsitystä.

 

Kiistan vai kirkkotaistelun alku?

 

Kirkossa toimittiin pitkään kirkolliskokouksen marraskuun 6 päivänä vuonna 1986 naispappeuden hyväksymispäätöksen yhteydessä hyväksymän ponnen[15] hengessä ristiriitoja välttäen. Vuonna 2005 käynnistyi prosesseja Oulun ja Turun arkkihiippakunnan pastoreiden Juhana Pohjolan ja Sakari Korpisen Helsingin Mellunkylän seurakunnassa piispa Eero Huoviselle tekemästä pyynnöstä olla osallistumatta Luther säätiön jumalanpalveluksen ehtoolliselle sekä eräistä Itä-Suomessa sattuneista yhteistyöstä naispastoreiden kanssa kieltäytymisistä. Piispainkokous asetti työryhmän ja se laati muistion, jonka pohjalta sitten piispainkokous antoi tilannetta kärjistäneen selontekonsa. Piispainkokouksen toimesta teetettyjen selvitysten ja selonteon pyrkimyksinä voidaan pitää kirkolliseen vähemmistöön kuuluvien pappien painostaminen yhteistyöhön naispastoreiden kanssa vaikka vastoin heidän vakaumustaan uhalla, että muutoin kirkon hallinnossa turvaudutaan rankaisutoimenpiteisiin, vaikka työryhmän tehtäväksi annossa näkökulman piti olla työsuojelullinen ja myös heidän vakaumuksensa huomioiva. Jo tätä ennen piispat olivat ilmaisseet, etteivät vihi papeiksi muita kuin alttariyhteistyöhön naispastoreiden kanssa sitoutuvia.[16] Kirkon yli 20 vuotta sitten tekemässä ratkaisussa ei kuitenkaan ollut kysymys pakottamisesta tai painostamisesta, vaan siitä, että tilaa tässä kysymyksessä annetaan kaikille toimia vakaumuksensa mukaisesti.[17]

 

Ajankohtaisena asiana on ollut esillä naispappeuskysymyksen sellainen selvittäminen, jossa yksi perusoikeus on nostettu muiden perusoikeuksien yläpuolelle tai ennemminkin sen on katsottu jollakin tavoin kumoavan muita perusoikeuksia. Esimerkkinä tästä käy piispainkokouksen

12.- 13.9.2006 pöytäkirjan 6 §:n kohdalla oleva selostus: …”On mahdollista, että piispainkokouksen suositusluonteisen päätöksen lopullinen oikeutus ratkaistaan tuomioistuimissa erilaisten prosessien myötä. Prosessiin ryhtyvien on kuitenkin hyvä tutustua etukäteen asian valmistelussa syntyneeseen materiaaliin ja siitä tehtyihin johtopäätöksiin.”[18] Hyvinkään käräjäoikeuden tuomion jälkeen ei kannata ihmetellä veneen kallistumista siihen suuntaan, mihin sitä tietoisesti on kallistettu. Toivoa tietenkin sopii, ettei vene ns. hörppää, sitä varmaankaan ei ole toivottu.

 

Kirkossa on totuttu siihen, että asioita tarkastellaan kirkko-oikeudellisesti. Kirkolle on luotu lainsäädännöllinen autonomia niin, että kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita (KL 2:2). Luonnollisesti kirkon on ajateltu myös tulkitsevan sitä koskevia asioita itse. Ja tämä tietenkin muodostuu lainkäyttöviranomaistenkin kannalta opillisin kiistoihin liittyvissä asioissa ongelmaksi, koska arvellaan kirkon jo ratkaisseen tällaiset kysymykset itse.

 

Nimenomaan piispainkokouksen virkakysymykseen liittyviä ongelmia selvittämään asetetun työryhmän jättämän mietinnön[19] ja etenkin piispainkokouksen asiasta antaman selonteon jälkeen on näkemyseroista johtuneita yhteistyöstä kieltäytymistilanteita saatettu poliisikuulusteluihin ja mahdollisiin syyteharkintoihin sekä kurinpitomenettelyihin.[20] Maalliset viranomaiset ovat näin ollen käynnistyneisiin prosesseihin saaneet selvitystyönsä pohjaksi kirkossa laaditun selvityksen, jonka mukaan piispainkokous on mm. pitänyt työvuorojärjestelylistajärjestelyjä sukupuolista tasa-arvoa koskevien säännösten vastaisina.[21]

 

Nimenomaan teologien olisi käsitettävä käyttöön otettujen ratkaisumallien kestämättömyys kirkko-opilliselta kannalta. Kirkko ei mitenkään voi olla ajamassa pois tai painostamassa omia jäseniään, jotka vakaumuksensa mukaan nimenomaan haluavat uskoa kirkon tunnustuksen mukaisesti, vaan asiaan on löydyttävä parempi tie. Valittu ratkaisumalli on väärä siinäkin mielessä, että vain kirkkoon tuoduille harhaopeille on kirkon historiassa ollut ominaista ensin vaatia tilaa kirkossa ja myöhemmin edellyttää uudelle käsitykselle/opille yksinoikeutta ja sokeata kuuliaisuutta.

 

Yhteiskunnan viranomaisten ja tuomioistuinten on vaikea yhteiskunnassa voimassa olevaa lainsäädäntöä soveltavina käsittää kirkkopoliittiselta pohjalta perusteltujen selontekojen yms. luonnetta ja korjata asioita. Kun syystä tai toisesta kirkonsisäinen keskusteluyhteys on katkennut tai sitä ei haluta ylläpitää, ovat asiat ajautuneet yhteiskunnallisten normien kautta yhteiskunnan orgaanien avulla ratkaistaviksi. Yhteiskunnan tuomioistuimilla toki on toimivalta yhteiskunnallisten lakien soveltamisalalla, mutta ratkaisematta tällöin kuitenkin jää, toteuttaako kirkko näin toimiessaan uskonyhteisönä kirkon oikeutta. Kohteleeko kirkko oikeudenmukaisesti omaa vähemmistöään? Uhrataanko yksilöt, kirkon tunnustuksen mukaan uskovat jäsenet, sijaiskärsijöiksi ongelmassa, jota kirkko ei joko voi tai halua ratkaista?

 

”Työvuorolistajuridiikkaa” käyttäen voidaan jokainen torjuvasti naispappeuteen suhtautuva saattaa (provosoivastikin) tilanteeseen, jonka perusteella syrjintäprosessi tai kurinpitomenettely, jonka tuloksena papilta saadaan ”laillisesti” parin kolme prosessin jälkeen pappeus pois.[22] Mutta ratkaiseeko kirkko tämänkaltaisilla menettelyillä mitään ongelmaa?[23] Piispat, ja kirkolliset luottamushenkilöt eivät ole tunteneet tarvetta puuttua kirkolliseen mielipidevähemmistöön kuuluvien vakaumuksen loukkaamisiin. Syrjinnästä silloinkin on kysymys, yksilöistä ja heidän perusoikeuksiensa kannalta vakavasta asiasta, elinkeinosta, maineesta sekä heidän raamatuntulkintansa tavoin palveluksiaan toivovista seurakuntalaisista.[24]

 

Toisaalta on sitten kiistan selvittelyssä nimenomaan kysyttävä myös vakaumukseensa vetoavien oikeutuksesta toimia juuri niin kuin he ovat toimineet, kieltäytymisistä naispastorin kanssa yhteisistä jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista. Tätä oikeutusta on kuitenkin tarkasteltava myös kirkko-oikeudellisista eikä vain virkamiesoikeudellista lähtökohdista, niin kuin nyt on tehty. Kun on peräänkuulutettu joustavuutta, olisi sitä osoitettava molempien osapuolten taholta. Omantunnonasioissa joustavuusraja tosin on ilmaistu Raamatussa, mutta kun kysymys on työhön liittyvistä järjestelyistä, voisiko kuitenkin omantunnon lisäksi olla kysymys myös siitä, että omatunto voisi puolin ja toisin sallia lähimmäisenkin huomioon ottamisen? Jollei kirkossa voida teologisista asioista keskustella ja ratkaista ongelmia teologian pohjalta, syö tämä väistämättä kirkon omia perusteita.

 

Omantunnonasioissa on oltava rehellisiä. Siksi tässä yhteydessä on ihmetellen tuotava esiin myös se, miksi omantunnonkysymys yhteistyöstä kieltäytymisenä on noussut esiin miltei yksinomaan naispappeuskysymyksessä. Eikö loogista olisi, että omatunto reagoisi myös muunlaisiin tilanteisiin, joissa olisi havaittavissa raamatunvastaisuutta? Miksi ei omantunnonsyistä ole ilmennyt enemmän yhteistyöstä kieltäytymistä kirkon tunnustuksen vastaisia käsityksiä esittäneiden pappien kanssa tai eronneiden vihkimisestä kieltäytymisiä ym. Tähän voidaan lisätä, että vastaisuudessa on arvatenkin odotettavissa samankaltaisia tilanteita sukupuoliseen suuntautumiseen liittyvissä kysymyksissä. Tuomiokapitulien tutkittavina on ollut kirkon opetuksesta poikenneita pappeja koskevia kanteluasioita, mutta esille ei ole tullut yhteistyöstä kieltäytymisiä näiden miespappienkaan kanssa alttariyhteistyöstä. Tosin aivan tuore tapaus on Porvoon hiippakunnasta, jossa miespastori sai piispalta kirjallisen huomautuksen siitä, että oli ”epäviisaasti asettanut kollegalleen ja seurakuntalaisilleen vaatimuksia vastoin kirkkolain ja kirkkojärjestyksen määräyksiä”. Ruotsinkielisissä TV-uutisissa oli tosin virheellisesti mainittu, ettei toinen miespastori, jonka käsityksistä parisuhteensa rekisteröineiden kirkollisesta siunaamisesta oli ollut erimielisyyttä, olisi saanut ehtoollista. Tämä oli kyllä saanut ehtoollista, mutta myös kehotuksen parannuksen tekemiseen.[25] Voisiko viimeksi mainitussa tapauksessa olla avainta tämän paradoksin käsittämiseen: yhteistyöstä kieltäytynyt pastori sai huomautuksen, mutta toisen papin käsityksiä ei selvitelty. Rivipapin ei voida edellyttää puuttuvan tilanteisiin, joissa piispojen olisi toimittava, etenkin, jos tästä puuttumisesta seuraamuksena ei ole odotettavissa muuta kuin huomautus, varoitus, virantoimituksesta pidättäminen määräajaksi, viraltapano, pappisoikeuksien menettäminen määräajaksi tai kokonaan taikka rikossyyte.

 

Selvää ainakin on, että edellä kerrotunlaisia tilanteita, jotka liittyvät kirkon oppiin, Raamattuun ja omantunnonkysymyksiin, ei voida syvimmältään saada ratkaistuksi käräjätuvissa eikä kurinpitorangaistuksinkaan. Jos papin omantunnonkysymyksiä koetetaan myös selittää pois omantunnon käsitteen vesittämisellä tai muuten kiertämällä, liikutaan myös teologisesti väärällä perustalla.  Luterilaisessa kirkossa omastatunnosta puhuttaessa on tietenkin edellyttävä Raamattuun sidottua omaatuntoa, muuten kompassi näyttää minne hyvänsä. Omassatunnossa ei ole kysymys jälkiruokasmaisesti ”työstä kieltäytymisestä vetoamalla omaan mielipiteeseen”.

 

Minkälaista syrjintää kirkossa on ollut naispappeuskysymykseen liittyen?

 

Tiedotusvälineistä ja viranomaispäätöksistä on voitu lukea, että syrjijöitä ovat hallinto-oikeuksien ja muiden tuomioistuinten sekä tuomiokapitulien päätösten mukaan olleet eräät miespastorit, jotka ovat kieltäytyneet jumalanpalvelusyhteistyöstä naispastoreiden kanssa. Mahdollisesti syrjijöiden lista laajenee poliisikuulustelujen seurauksena. Mutta onko tämä koko totuus siitä, minkälaista syrjintää kirkossa on?[26]

 

Vaikka omaantuntoon vetoaminen ei olekaan ilmeisesti kirkossa juuri nyt kovin korkeassa kurssissa, teen kuitenkin omantunnonkysymyksen siitä, ovatko naispappeuteen kielteisesti tai pidättyväisestikin suhtautuvat saaneet kokea tasa-arvoista kohtelua kirkon hallinnon viranomaisissa esim. virkoja hakiessaan vai onko heitä saatettu kirkon työssä eriarvoiseen asemaan tai perusteetta julkisesti huonoon valoon? Jos yhdenvertaisen kohtelun vaatimusta tältä osin olisi rikottu, mihin oikeutus tämänkaltaiseen menettelyyn perustuisi? Onko heistä kaikissa tilanteissa kirjoitettu oikeudenmukaisesti lehdissä? Jos ei ole, onko kirkon puolelta oikaistu tällaisia seurakuntien tai kirkollisten järjestöjen työntekijöitä koskevia vääristeltyjä kirjoituksia? Voisiko olla vieläpä niin, että yhdenvertaisuuslakiin nähden ristiriitaisesti olisi hallinnollisin ohjein kehotettu asettamaan tai asetettu kirkon työntekijöitä eriarvoiseen asemaan mielipiteensä tai vakaumuksensa vuoksi?

 

Miten on, olisiko luterilaista kirkkoa syntynyt ilman Martti Lutherin vetoamista Raamattuun sidottuun omaantuntoon vastoin kirkon päättämää järjestystä? Vaikka omaatuntoa voidaankin oikeutetusti sinänsä yksilötasolla pitää epävarmana mittarina, ei se kuitenkaan kirkon uskonyhteisöasioissa ole vailla merkitystä, sillä kristityn omatunto on sidottu Jumalan sanaan.[27] Uskonyhteisössä toimintamalli on puhdas omatunto eikä vain kenen tai minkä tahansa omantunnon mukaan. Omatunto on sidoksissa kirkon tunnustukseen, Raamattuun ja sen mukaiseen oppiin. Kysymys ei siten ole Jälkiruokasen terminologiaa käyttäen jonkun ”omista mielipiteistä”. Martti Lutherin omantunnonkysymystäkään ei ratkaistu lopulta käräjillä, vaan sen oikeellisuus ratkaistiin omissatunnoissa. 

 

Yhdenvertaisuuslain syrjinnän määrittelyjen mukaan syrjintä ei kirkossa ole voinut olla vain yhdensuuntaista. Syrjinnän käsitettä on nimittäin tarkasteltava niin, että samat lait koskevat kaikkia.  Laissa syrjinnällä tarkoitetaan sitä, että jotakuta kohdellaan suotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa (välitön syrjintä). Välillinen syrjintä puolestaan tarkoittaa sitä, että näennäisen puolueeton säännös, peruste tai käytäntö saattaa jonkun erityisen epäedulliseen asemaan muihin vertailun kohteena oleviin nähden, paitsi jos säännöksellä, perusteella tai käytännöllä on hyväksyttävä tavoite ja tavoitteen saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat asianmukaisia ja tarpeellisia.[28] Syrjintää on myös häirintä, jolla tarkoitetaan henkilön tai ihmisryhmän arvon tai koskemattomuuden tarkoituksellista tai tosiasiallista loukkaamista siten, että luodaan uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai hyökkäävä ilmapiiri. Syrjintää on myös ohje tai käsky syrjiä. Miten on, ovatko kirkon aikaisemmalle kannalle virkakysymyksessä jääneet saaneet nauttia yhdenvertaisesta kohtelusta verrattuna uudella kannalla oleviin?

 

 

 

Herkkyyttä osapuolten kipuihin

 

Kukaan kirkossa ei varmaankaan haluaisi syrjiä. Naispastoreiden kanssa yhteistyötä karttavatkaan eivät mielestään syrji. He ovat vain omassatunnossaan arkoja toimimaan yhdessä naispastoreiden kanssa uskonnonharjoittamistilanteessa, jumalanpalveluksessa tai kirkollisessa toimituksessa. Heidän ja kirkon hyvin pitkäaikaisen tulkintakäytännön tukeman Raamatun tulkinnan mukaan on osa kirkon papistosta väärin perustein vihitty pappisvirkaan. Tämä aiheuttaa omantunnon tuskia joillekin kirkon jäsenistä ja työntekijöistä.

 

Tietenkin tällainen tilanne on kaikkien kannalta kiusallinen ja ikävä. Juuri siksi poliisilla tai erottamisella uhkaamisen sijasta olisi oltava joustovara. Jos kysymys ei ole huonosta käyttäytymisestä, puolin eikä toisin, olisi ymmärrettävä, ettei kysymys ole henkilön tai tehtävänkään halveksimisesta, vaan omaantuntoon sattumisen syy-yhteys löytyy rakenteelliselta puolelta. Omantuntonsa kanssa kamppailevan ongelma on hänen suhteessaan Jumalan sanaan eikä suhteessa henkilöön. Se, että kysymys ei ole relaatiosta henkilö-henkilö tulee ymmärrettävämmäksi, jos asiaa tarkastellaan historiallisesta perspektiivistä käsin. Tarkoitan tällä tilannetta samojen työtovereiden kesken ennen vuotta 1986 ja sen jälkeen. Asennemuutos ei johdu henkilöstä tai suhtautumisesta henkilöön, vaan siitä, että kirkossa on tehty teologinen päätös. Syrjintäsäännökset puolestaan lähtevät siitä, että kysymys on kahden yksilön välisestä asiasta.

 

Osapuolia on kannustettava, tuettava ja rohkaistava

 

Papiksi vihittyjen naisten on vaikea olla kokematta loukkaavana asennetta, jossa heidän pappeutensa kirkon päätöksistä huolimatta kyseenalaistetaan yhteistyön karttamisena naispastorin toimittamista kirkollisista papin tehtävistä kieltäytymisin.  Tästä aiheutuva kiukku käynnistää ilmiantoja ja johtaa vetoamisiin yhteiskunnallisiin rankaisunormeihin tai vaatimuksiin sanktioista väitetyistä virkavelvollisuuksien vastaisista virkatehtävien laiminlyömisistä. Kysymys ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole henkilöistä, vaan kirkon tekemästä teologisesta ratkaisusta.

 

Papiksi vihittyjen naisten osalta on todettava, että heillä on vapaana toiminta-alueenaan koko kirkko kaikkine yksikköineen. Heidän kipunsa syrjinnän tuntemuksissaan kohdistuu (vain) niihin kirkon jäseniin ja työntekijöihin, jotka eivät pidä kirkon yli 20 sitten tekemää ratkaisua oikeana. Näistäkään eivät suinkaan kaikki tuo esiin erilaista vakaumustaan, vaan joko kärsivät omassatunnossaan asiasta tai sitten vain ovat muuten hiljaa sitä mieltä. Kirkko näyttäisi nyt sallivan vain jälkimmäisen vaihtoehdon. Kysymys on ollut eräiden naispastoreiden kokemista loukkauksista yksittäistapauksissa. Muuten naispastorit ovat saaneet vapaasti ja kirkossa laajan hyväksynnän kohteina tehdä työtänsä. Heidän pappeutensa vuoksi omantunnonkysymys on kuitenkin herännyt seurakunnissa vain yksittäistapauksissa sekä joissakin kirkollisissa järjestöissä sekä niiden ollessa osallisina seurakunnissa järjestetyissä tilaisuuksissa.

 

Kirjoittaja ei ole itse pappisvirkaan liittyvän muutoksen vuoksi joutunut kirkon hallinnossa lakimiehen työssään tilanteisiin, joissa olisi joutunut henkilökohtaisesti ottamaan kantaa omantunnonkysymyksenä jumalanpalveluksen tms. toimittamiseen nimenomaan pappina. Maallikkona on siten vaikeata hahmottaa sellaisen papin tilannetta, joka joutuu konkreettisesti ratkaisemaan omantuntonsa mukaan, voiko hän osallistua sakraaliin toimitukseen yhdessä naispastorin kanssa. Kokeeko hän syyllistyvänsä samalla pappina väärin perustein järjestettyyn jumalanpalvelukseen osallistumiseen tai muuten vakaumuksen vastaiseen uskonnonharjoittamiseen? On tietenkin vaikeata heittää kivellä, kun ei itse ole ollut samassa tilanteessa.

 

Vakaumuksessaan kirkolliseen vähemmistöön jääneet miesteologit ovat selkeästi vaikeimmassa asemassa. Heiltä vaaditaan jo pappisvihkimyksen saamiseksi sitoutumista alttariyhteistyöhön naispappien kanssa. Vaikka monet teologian maisterit olisivat hyvin papiksi sopivia, heidän omaantuntoon vetoamisensa tässä kysymyksessä estää heiltä pappisvihkimyksen saamisen Suomen ev.-lut. kirkon piispoilta. Myös naispappeuteen torjuvasti suhtautuvat papit joutuvat uravalinnassaan ahtaalle. Lisäksi heidät käytännössä pyritään sulkemaan työssään pois ns. A-luokan tehtävistä. Tuskin on liioiteltua sanoa, että pyrkimykseksi on virkaehdotuksissa ja virkoihin valinnoissa ja ehdokaslistoille asettamisissa tullut estää ainakin vakaumuksensa esiintuovien pääsy tehtäviin. Kirkossa on vaikeutettu taloudellisin painostuksin jopa kristillisten järjestöjen mahdollisuuksia palkata tällaisia teologeja.

 

Vakaumuksessaan kirkolliseen vähemmistöön jääneet ovat ylipäätänsä joutuneet kokemaan olevansa kirkossa ns. toisen luokan osallistujia - näin päivästä toiseen - ja näin koko kirkollisen järjestelmän toimesta. On selvää, että eriarvoisessa asemassa olemisen kokeminen ei voi olla vaikuttamatta itse työn tekemiseen. Kuinka monta viran hakemista tai apurahan anomista jää tekemättä, koska hakija tuntee kirkossa vallitsevan syrjivän asenteen niitä kohtaan, joilla on kirkon aikaisempi käsitys pappisvirasta? On tuskallista, ettei voi sanoa ääneen, mitä joistakin kirkolliseen elämään liittyvistä asioista on mieltä, koska tämä merkitsee enemmistön näkemystä edustavien taholta väheksyntää tai syrjintää. Kirkon vakaumukselliseen vähemmistöön kuulumisen leiman saaminen on voinut jopa haitata kirkossa maallikkona tai luottamushenkilönä toimivaa hänen hakiessaan työtä muualta.[29] Jos maallikkoa syytetään oikeudessa syrjinnästä hänen ilmaistessaan uskonnollisen vakaumuksensa, joka ei ole kirkon tunnustuksen vastainen, alkaa olla kysymys siitä, onko uskonnollisen yhteisön tunnustuksen mukainen uskonnollinen vakaumus ja sen mukainen uskonnon harjoittaminen ymmärretty perustuslain 11 §:n vastaisesti kriminalisoiduksi?  Lisäksi on otettava huomioon sekin, että myös pappia koskee perustuslain 11 §:n suoja. Tiedotusvälineissä, kirkollisissakin, noudatettu virkakysymykseen liittyvä tiedottaminen ei ole kaikilta osin ollut asiallista eikä tasapuolista. Tähän viranomaisetkaan eivät ole puuttuneet, koska kirkon taholta ei ole tuotu esiin tämän olevan jokin ongelma. Kuitenkin syrjinnän pitäisi olla syrjintää. Totean tämän suoraan ja ystävällisesti, Martti Ahtisaaren neuvomalla tavalla.

 

Kirkon ns. perinteiseen virkakäsitykseen pohjautuva vakaumus on kirkon tunnustuksen mukainen. Ottamatta kantaa siihen, kumpi vaihtoehto on oikea tai parempikaan, voitaneen objektiivisesti kuitenkin todeta, ettei ole myöskään oikein pitää kirkon aikaisempaa käsitystä kirkon omien perusteiden mukaan huonommin perusteltuna kuin kirkolliskokousratkaisuun perustuvaa uutta käsitystä. Perustellusti on siten lupa kysyä, jos molemmat käsitykset ovat vähintään yhtä hyviä, miksi ne eivät ole kirkossa läheskään yhtä hyväksyttyjä?

 

Tasa-arvolaki ja kirkko

 

Piispainkokouksen selvitys, jossa tarkoitus oli lausua vain piispainkokouksen käsitys, on ymmärretty velvoittavaksi esim. työvuorojen järjestelyjen osalta. Eri yhteyksissä[30] on yli kahdenkymmenen vuoden päästä kirkolliskokouksen naispappeuspäätöksestä ja tasa-arvolain säätämisestä tultu tasa-arvolain ”uustulkintaan”, että mainittu päätös merkitsisikin lain soveltamista ”täydessä voimassaan” Suomen ev.lut. kirkossa.

 

Voidaan toki sanoa, että tasa-arvolaki koskee myös evankelis-luterilaista kirkkoa. Mutta miten se koskee, ei sitten olekaan yhtä helppo sanoa. Oikeastaan tasa-arvolain soveltamisalan rajoitusta koskevien 2 §:n säännösten mukaan asiaan saa osaltaan vastauksen: tasa-arvolain säännöksiä ei sovelleta mm. evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan. Lain tarkoituspykäläkin ilmaisee välillisesti soveltamisalaa ilmoittaessaan lain tarkoituksena olevan sukupuoleen perustuva syrjintä ja naisten ja miesten tasa-arvon edistäminen sekä tässä tarkoituksessa naisten aseman parantaminen erityisesti työelämässä. Siten se osaltaan täydentää perustuslain ja yhdenvertaisuuslain syrjintää koskevia säännöksiä – joiden suoja ei rajoitu suinkaan pelkästään sukupuolen, vaan myös mm. uskonnon, vakaumuksen ja mielipiteen vapauksien turvaamiseen. Sukupuolisen syrjinnän suojaaminen on tärkeätä, mutta perusoikeuksien suojaaminen ei rajoitu vain siihen.

 

Tasa-arvolakia valmisteltaessa sen lainvalmistelutöissä[31] yksityiskohtaisissa perusteluissa soveltamisalan rajoitusta koskevan 2 §:n kohdalla todettiin mm. seuraavaa: ” Laissa ei nimenomaisesti määriteltäisi sen soveltamisalaa, koska tämä ilmenee laista muutenkin. Lain 2 §:ään on sitä vastoin otettu nimenomainen säännös lain soveltamisalan rajoituksista. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan lain säännöksiä ei ensinnäkään sovellettaisi evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan. Lakia ei siten sovellettaisi kirkollisiin toimituksiin, kuten papiksi vihkimiseen. Esityksellä ei näin ollen puututtaisi naispappeuskysymykseen. Milloin uskonnollinen yhdyskunta on työnantajan asemassa, soveltuisivat lain säännökset työnantajan velvoitteista siihenkin. Lakiehdotuksen 17 §:n 4 momentissa on evankelis-luterilaisen kirkon osalta asiakirjojen salassapitoa koskeva poikkeussäännös.”

 

On siten huomattava, että tietoisesti haluttiin nimenomaisesti ilmaista, ettei kysymystä naispappeudesta pidetty lain tarkoittamana tasa-arvokysymyksenä. Tämän kysymyksen ratkaiseminen haluttiin jättää kirkon itsensä päätettäväksi niin kuin sitten myöhemmin tapahtuikin. Tästä on sitten tehty johtopäätöksiä, että pappisviran avaaminen naisille olisi merkinnyt tasa-arvolain rajoituspykälän menettäneen merkityksensä papin sukupuolen osalta. Miten tämä menettäminen olisi voinut tapahtua, kun lainsäätäjä nimenomaan halusi olla lain säätämisellä puuttumatta naispappeuskysymyksen ratkaisemiseen? Lainsäätäjä halusi toisin sanoen pysytellä tämän asian ratkaisuvaiheissa neutraalina. Mutta työnantajan asemassa uskonnollisiin yhdyskuntiin on katsottu kuitenkin lain säännösten soveltuminen työnantajan velvoitteisiin. Mutta lakiin jääneitä rajoitteita ei ole poistettu.

 

Evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan ei lakia näin ollen sovelleta. Hallituksen esityksessä uskonnonharjoitukseen liittyvänä toimintana on nimenomaisesti pidetty kirkollisia toimituksia ja näistä yhtenä esimerkkinä mainittu papiksi vihkiminen.

 

Myös oikeuskirjallisuudessa on tulkittu naispappeuskysymystä edellä olevan suuntaisesti.[32] Tasa-arvolain kommentaarikirjan tekijät ovat korostaneet sitä, että muutkin syyt kuin evankelis-luterilaista kirkkoa koskevat lakien säätämisongelmat ovat vaikuttaneet ratkaisuun ev.-lut. kirkon rajaamiseen lain soveltamisalana ulkopuolelle. Parhaiten tämä ilmenee siinä, että myös muiden uskonnollisten yhdyskuntien `omat asiat`, ts. uskonnonharjoitukseen liittyvä toiminta on jätetty `maallisen` lain soveltamisen ulkopuolelle. Kommentaarikirjakin viittaa lainvalmistelutöihin (HE 57/1985 vp., 12) ja todetaan, ettei tasa-arvolakia ole sovellettava kirkollisiin toimituksiin, kuten papiksi vihkimiseen, eikä sillä näin ollen puututa naispappeuskysymykseen. Senkin ratkaiseminen on kirkon "oma asia", joskin myös maallisten viranomaisten myötävaikutus on tarpeen.

 

Kommentaarikirjan tekijät toteavat, että läheskään kaikki uskonnollisten yhdyskuntien toiminta ei kuitenkaan liity uskonnonharjoitukseen. Heidän mukaansa mm. evankelis-luterilainen kirkko pitää väestörekisteriä, ylläpitää hautausmaita, harjoittaa laajaa taloudellista ja sosiaalista toimintaa jne. Heidän mukaansa muutkin uskonnolliset yhdyskunnat ovat niin sanotusti antaneet pahalle ainakin pikkusormen ja harjoittavat pienemmässä tai suuremmassa määrin myös erilaista maallista toimintaa. Kaikkien näiden palveluksessa on suuri määrä henkilöitä, joiden tehtävät eivät liity uskonnon harjoittamiseen. Tasa-arvolakia on sovellettava, kun kysymys on jonkin kirkkokunnan tällaisesta muusta toiminnasta. Kommentaarikirjan tekijätkin toteavat, että hallituksen esityksessä mainitaan erityisesti työsuhteet: "Milloin uskonnollinen yhdyskunta on työnantajan asemassa, soveltuisivat lain säännökset työnantajan velvoitteista siihenkin”.[33] Edelleen he pitävät selvänä sitä, että sovellettaviksi eivät tule vain ne tasa-arvolain säännökset, joissa säädetään työnantajan velvoitteista (tasa-arvolain 6 ja 8 § valvontaa ja seuraamuksia koskevine säännöksineen), vaan myös toiminnoista riippunevat esim. tasa-arvolain 5 §, joka koskee tasa-arvolain toteuttamista koulutuksessa ja opetuksessa, sekä syrjinnän yleisesti kieltävä 7 §.[34]  Kommentaarikirjan tekijöiden em. toteamusta työantajan asemasta täytyy siten tarkoittaa tilanteita, joissa 2 §:n mukainen lain rajoitusehto ei ylipäätänsä rajoita tasa-arvolain soveltamista (milloin kysymys on uskonnonharjoitukseen liittyvästä toiminnasta).

 

Lain sisältämästä kirkkoa koskevasta rajoitussäännöksestä johtuu, että kirkossa jää asioita lain soveltamisalan ulkopuolelle. Yksittäistapauksissa on arveltu jouduttavan rajatapauksissa tulkintaongelmiin. Päälinjaus kuitenkin on kommentaarikirjan tekijöidenkin mukaan selvä. Kommentaarikirjankin mukaan tasa-arvolain soveltamisalan ulkopuolelle jää vain kunkin kirkkokunnan uskonnonharjoitukseen liittyvä toiminta kuten pappeus, kirkolliset toimitukset, tunnustus jne.[35] On huomattava, että myös mm. Kirkkolainsäädäntö 2004- kirjassa on s. 280 esitetty vastaava lain soveltamisalan rajoitus. Lisäksi on viitattu KHO:n ratkaisuun 13.3.2001/taltio 469, jossa lain 2 §:n 1 kohtaa tulkittiin siten, että tasa-arvolakia ei sovelleta seurakunnan kasvatustyön johtokunnan (tehtävänä kasvatuksen antaminen ja siihen liittyvä toiminnan ohjaaminen) jäsenten valintaan, koska johtokunnan tehtävät liittyivät uskonnonharjoitukseen.[36] Jo tämä ratkaisu osoittaa selvästi sen, että tasa-arvolain rajoitussäännöksellä on merkitystä kirkon kannalta – uskonnonharjoitukseen liittyvänä toimintana on pidetty jopa johtokunnan työtä, kun tehtävät ovat liittyneet kasvatuksen antamiseen.[37]

 

Pappisviran tultua avatuksi myös naisille on menettänyt merkityksensä (vain ja) nimenomaan tasa-arvolain valmistelutöiden toteamus siitä, ettei esityksellä puututtaisi naispappeuskysymykseen.[38] Sikäli kun kysymys on uskonnonharjoitukseen liittyvästä toiminnasta, on tasa-arvolain soveltamisalarajoitus edelleen voimassa. Pappien työssä on runsaasti kirkollisia toimituksia, jotka jo lain valmistelutöidenkin mukaan kuuluvat uskonnonharjoittamiseen, samoin kuin papiksi vihkiminen. Hallituksen esitys 57/1985 vp. rajaa perusteluissaan naispappeuden pois papiksi vihkimisen osalta. Kuitenkaan ei lainvalmistelutyötä voitane tulkita tältä osin siten laajentavasti, ettei papille voisi kuulua kirkollisia toimituksia tai kirkossa olisi muutakin sellaista toimintaa, jota on pidettävä uskonnonharjoituksena. Tämä edelleenkin rajautuu tasa-arvolain soveltamisalan ulkopuolelle lain 2 §:n mukaisesti.

 

Ev. -lut kirkon naispappeuspäätöksen kytkeminen tulkinnassa voimassa olevaa lain soveltamista rajaavaa säännöstä vastaan ontuu pahasti siinäkin mielessä, että tasa-arvolain soveltamisala ulotettiin koskemaan ev.-lut. kirkon ja ortodoksisen kirkon lisäksi muitakin uskonnollisia yhdyskuntia eikä lain soveltamisalan määrittelyssä tasa-arvolain soveltamista säädetty missään riippumaan siitä, oliko ko. yhdyskunnissa ollut naispappeja vai ei. Kysymys on ollut lainvalmistelutöihin liitetystä vakuuttelusta, ettei tasa-arvolain säätämisen osalta tahdottu vaikuttaa ev.-lut. kirkossa tällöin ajankohtaiseen naispappeusasian käsittelyyn, koska haluttiin tämä kysymys jättää tasa-arvolain soveltamisen ulkopuolelle uskonnollisena asiana ja kirkon lainsäädäntöautonomian piiriin kuuluvana kysymyksenä. Näin asia ymmärrettiin myös tasa-arvolain kommentaareissa.

 

Itse asiassa esitetty tasa-arvolain tulkinta edellyttäisi lain muuttamista. Oikeastaan sellaisen säännöksen olisi kirkon omana asiana oltava kirkkolaissa. Sitten on kysymys vielä siitäkin, onko perustuslain 11 §:n 2 momentin estämättä kirkon tunnustuksen mukaan (vanhan kannan mukaisesti) uskoville kirkon jäsenille mahdollista säätää tällaista uskonnon ja omantunnon vapautta rajoittavaa säännöstä. Kyseiseen uskonnon ja omantunnon vapauden rajoittamiseen ei ole katsottu voitavan tehdä edes lailla rajoituksia.[39]

 

Vaikeiden asioiden sanominen ystävällisesti

 

Piispainkokouksen valmistusvaliokunnan ehdotuksen pohjalta annetuista selonteosta voidaan edellä kerrotulla tavoin havaita, että piispainkokous on ollut valmis ratkaisemaan kirkon sisäisen ongelman vaikka kurittamalla omia työntekijöitään ja jäseniään.[40] Kuitenkin kirkon olemuksen vastaista on, jos kirkko pyrkii pakottamaan kirkon tunnustuksen mukaan uskovia jäseniään toimimaan vastoin Raamattuun sidottua omaatuntoa tai karkottamaan yhteydestään. Kirkon ykseyttä, joka liittyy kirkon uskonyhteisöluonteeseen, ei voida toteuttaa omiatuntoja pakottamalla. Kirkon ykseys ei toteudu vain sosiologisena yhteisönä kirkon järjestykseen tottelemiseen pakottamalla.

Rekisteröityä parisuhdetta käsitelleessä seminaarissa valtiosääntöoppinut Veli-Pekka Viljanen[41] on nyttemmin todennut, että ” jos parisuhteensa rekisteröineille homoseksuaaleille säädettäisiin virkakielto, kirkon tulisi pystyä todistamaan, että homoseksuaalien sulkeminen kirkon viran ulkopuolelle kuuluu olennaisesti sen oppiin. Mahdollisissa oikeusprosesseissa kirkon pitäisi pystyä osoittamaan, että kyseessä on sen oppiin kuuluva asia.” Saman seminaarin yhteydessä Veli-Pekka Viljasen mukaan evankelis-luterilainen kirkko on hyväksymällä naispappeuden osoittanut, ettei sen uskoon kuulu naisen sulkeminen pappisviran ulkopuolelle. Ortodoksisessa kirkossa tilanne sen sijaan on toinen. Veli-Pekka Viljasen toteamuksen johdosta on todettava kirkolliskokouksen päätöksen perusteella, että kirkolliskokouksen enemmistön mukaan pappisvirka avattiin naisille ja kirkossa käsitetään tämän mahtuvan kirkon uskoon. Tästä ei kuitenkaan ole seurannut, että käsitys siitä, että pappisvirka kuuluisi vain miehille, olisi suljettu kirkon uskon ulkopuolelle, niin kuin etenkin kirkon ulkopuolelta katsottuna helposti käsitetään.

Tasa-arvolain soveltamisen kytkeminen kirkolliskokouksen päätökseen naispappeudesta ontuu mm. siinä, ettei kirkon omienkaan selvitysten mukaan aikaisempi käsitys ole kirkon uskon tai kirkon opin ulkopuolella. Naispappeuden hyväksyminen ei merkitse, etteivätkö kirkossa vakaumukselliseen vähemmistöön jääneet kirkon jäsenet toimittaessaan pappisvirkaa tai muutenkin osallistuessaan kirkon toimintaan harjoittaisi tai saisi harjoittaa uskontoa kirkon uskon ja opin mukaan. Muuten tästä olisi seurattava sen, että ns. perinteisen virkakäsityksen mukainen vakaumus olisi harhaoppi. Näin tuskin kukaan on väittänyt. Uskonnon harjoittamista kirkon tunnustuksen ja uskon mukaan keneltäkään kirkon jäseneltä tuskin voidaan kieltää.

 

Kirkon tunnustuskirjat määrittelevät käsitteen kirkon virka seuraavasti:

 

Augsburgin tunnustuksen (V Kirkon virka, 1) mukaan ”jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka”. Tähän teologiseen käsitteeseen kuuluu Augsburgin tunnustuksen (XXVIII, 9) mukaan se, että ”näitä lahjoja (iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä) ei voi saada muutoin kuin sanan ja sakramenttien viran välityksellä, kuten Paavali sanoo `Evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo`”.

 

Kysymys pappisviran hoitajan sukupuolesta tai sukupuolisesta suuntautumisesta ainakin liittyy kirkon virkaan, kuinka välillisesti tai välittömästi, siitä voidaan keskustella. Kirkon virka joka tapauksessa kuuluu kirkon oppiperustaan. Naispappeuden torjujien näkökannalta katsottuna kirkon virka liittyy jumalanpalveluksen järjestämiseen ja tehtävän hoitajan sukupuoli tai sukupuolinen suuntautuminen on kiinnittynyt Raamatun tulkintaan sekä Raamatun mukaan oikealla tavalla järjestettävään jumalanpalvelukseen. Jollei kirkko itse olisi pyrkinyt väljentämään kirkon viran liittymäkohtia kirkon oppiin, ei ehkä tuottaisi ylivoimaista vaikeutta nyt uusienkaan vaatimusten edessä ”osoittaa, että kyseessä on sen oppiin kuuluva asia”. Naispappeuden kohdalla pidettiin pitkään selvänä kysymyksen olevan kirkon oppia koskevasta asiasta, mutta sittemmin asia määriteltiin vain eräällä tavoin käytännölliseksi kysymykseksi. Nyttemmin se on nähty kirkossa hyväksytyksi järjestykseksi. Kuitenkin keskusteluissa eräiden valtiosääntö- ja ihmisoikeusoppineiden kanssa naispappeuskysymyksestä nämä ovat arvelleet kirkon muuttaneen tunnustustaankin tältä osin. Tällaisia näkemyksiä voidaan kuitenkin pitää ristiriitaisina siihen nähden, miten muutos kirkossa aikanaan perusteltiin.

 

Pappisvirkaa koskevaa kysymystä on selvitelty ja asiantuntijoitakin kuultu mm. piispainkokouksen selonteon valmistelussa ikään kuin kysymys olisi ollut vain kaikkien virkatehtävien suorittamisesta. Pappi olisi tämän mukaan lähinnä pelkästään virkamies. Kuitenkin jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa pappi nimenomaan harjoittaa uskontoa. Piispainkokouksen käsitystä pastoraalisesta keskustelusta (s. 231) voidaan kirkon omista perusteista lähtien pitää outona: se ”pyrkii vuorovaikutukseen, jossa naispappeuden torjujan vakaumus ja kirkon usko asetetaan jännitteeseen”. Piispainkokous, samoin kuin asiaa valmistellut työryhmäkin, pitivät naispappeuden torjujan näkemystä kirkon tunnustuksen eli kirkon uskon mukaisena. Miten kirkon tunnustuksen mukainen vakaumus voisi olla kirkon uskoon nähden jännitteinen? Kysymys on ilmeisesti oudosti käsitetystä pastoraalisesta keskustelusta. Epäilystä herättää tällöin myös piispallisen kaitsennan käsitteen sisältö, koska ”naispappeuden toteutumisen jälkeen syntyneitä jännitteitä pystytään parhaiten hoitamaan kärsivällisen ja pitkäjänteisen piispallisen kaitsennan avulla (s. 239).” Jos piispallinen kaitsenta käsitettäisiin papin pakottamiseksi osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen, olisi kysymys teologisen kaitsentakäsitteen sijasta ennemminkin perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeisessä lauseessa säädetystä kiellosta olla loukkaamatta papillekin kuuluvaa uskonnon ja omantunnon vapauden perusoikeutta.

 

Onko kirkolla tietä umpikujasta ulos?

 

Yli kaksikymmentä vuotta sitten kirkon virkakysymyksessä kirkolliskokouksessa ratkaisua tehtäessä ei kirkkoon haluttu synnyttää kirkon jäsenten eriarvoisuutta sen mukaan, mikä mielipide heillä on tässä kirkkoa jakavassa kysymyksessä.[42] Vaikka lain vaatima määräenemmistö kirkossa asian käsittelyssä saavutettiinkin, oli ja on kirkossa kuitenkin runsaasti jäseniä, joiden mielestä kirkon opin kannalta tehty muutos oli vastoin Raamattua ja sen oppia. Vuoden 1994 alusta on kirkkojärjestyksessä pappisvihkimyksen yhteydessä annetun lupauksen kaavassa papiksi vihittävä luvannut tahtovansa noudattaa kirkon lakia ja järjestystä - mutta myös tahtovansa pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa.[43] Nyttemmin moderni kirkko-oikeuden virkamiesoikeudellinen tulkinta on, kun kirkon lakia ja järjestystä on ilmoitettu tahdottavan noudattaa, ettei ole muuta tehtävissä kuin saattaa omantunnon vaikeuksia virkakysymyksessä kirkon lain ja järjestyksen mukaan tuntevat edesvastuuseen virkavelvollisuuksiensa rikkomisesta. Asia on haluttu nähdä moitittavana ja pelkästään yksilöiden vetoamisensa yksilön omaantuntoon eikä minään muuna. Niidenkin, jotka näin vakuuttavat, on oltava tietoisia siitä, että kysymys on kyllä yksilön omastatunnosta, mutta myös kirkon opista ja tunnustuksesta, kirkon opin ja tunnustuksen mukaan uskovasta ja omaantuntoonsa vetoavasta kirkon jäsenestä. Ongelmallinen asia todellakin olisi, jos olisi kysymys pelkästään yksilöstä, joka haluaisi jotakin ns. omintakeista kirkon opista ja tunnustuksesta poikkeavaa omantuntonsa perusteella. 

 

Kirkko on epäilemättä joutumassa umpikujaan, josta ulospääsyyn ainoa tie on palaaminen kirkon oman kirkko-oikeuden juurille ja sen perusteisiin.

 

 

Päivitetty lyhennelmä Suomen teologisen instituutin seminaarissa 20.9.2007 pidetystä esitelmästä Virka ja vakaumus

 


[1] Kirkko ja syrjintä- seminaarissa 20.11.2006 kirjoittaja totesi: ”Perusoikeusjuridiikan osalta naispappeusasiassa on enää kysymys tehdyn ratkaisun vaikutusten hoitamisesta. Kysymys ei ole siitä, mitä mieltä kukin naispappeuskysymyksestä on tai siitä, kuka siinä kysymyksessä on oikeassa ja kuka väärässä. Kysymys on jokaisen perusoikeuksien turvaamisesta. Näin ollen eri osapuolten perusoikeuksien joutuessa vastakkain on `tavoitteena molempien perusoikeuksien mahdollisimman täysimääräinen samanaikainen toteuttaminen`”.

[2] Mm. Leino: Ykseys vai yhdenasianliikkeet? (Oikeus 2/2006) ja kirjoittajan eriävät mielipiteet ns. Heikan työryhmän mietinnöstä tuomiokapitulin antamaan lausuntoon sekä tuomiokapitulilta pyydettyyn lausuntoon Hyvinkään syyteasiassa.

[3] Mm. työoikeuden professori Seppo Koskisen mukaan näin ei ole asian laita (Kyrkpressen 26.4.2007).

[4] Esim. piispainkokous syyskuu 2006, ptk s. 232.

[5] Esim. piispainkokous syyskuu 2006, ptk s.239 ja 241.

[6] ”Oikea” tarkoittaa tässä yhteydessä kirkon perinteisen virkakäsityksen mukaista vakaumusta, joka sekin on todettu eri yhteyksissä kirkon tunnustuksen mukaiseksi ja siten oikeaksi.

[7] Lisävalaistusta kirkon tunnustuksen juridiseen merkitykseen tulee epäilemättä antamaan TT Arto Seppäsen Lapin yliopistossa 25.1.2008 tarkastettava kirkko-oikeuden alaan kuuluva väitöskirja Tunnustus kirkon oikeutena, Tunnustuksellisten pappien oikeudellinen asema. Kirjoittaja on kyseisessä väitöksessä tiedekunnan määräämä vastaväittäjä.

[8] Mm. kirjoittajan eriävä mielipide tuomiokapitulin työryhmämuistiosta antamaan lausuntoon sekä puheenvuoro Kirkko ja syrjintäseminaarissa.  

[9] Uskonnon- ja omantunnonvapauden suojaa ei voi käyttää väärin. Kenenkään Raamattuun sidottu omatunto ei voi/saa toimia niin, että hän tarkoituksellisesti pyrkii loukkaamaan tai halventamaan toista. Toisaalta kirkon perusteiden vastaista on myös, jos kirkonkin tekemät ratkaisut ymmärretään oikeutukseksi loukata toista - tai niiden perustella vaaditaan toimimaan vastoin omaatuntoa. Esivallan miekkakin on oikeassa tehtävässään estäessään toisen vahingoittamista, mutta tämä miekkakaan ei voi/saa toimia yksipuolisesti tai mielivaltaisesti valikoiden rankaisemisessaan.

[10] Suomen Kuvalehti, Jälkiruokanen 13/20.3.2007, s. 19.

[11] Concordia-lehti 2/2007, s. 15 -18.

[12] Tilannetta kuvaava on Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanin (lähinnä oikeuspositivismia edustava näkemys) voimakas puuttuminen kirkon turvapaikan hakijoiden suojaamistoimenpiteisiin ihmetyksin, voiko kirkko yllyttää suoraan lain rikkomiseen. Kun piispa Björkstrand on tuonut keskustelussa esiin lain eettisyyttä korostavan näkökohdan kansalaistottelemattomuusvelvoituksin, on Kekkonen tarttunut kirkossa esiintyvän epäloogisuuteen siinä, että myös kirkko on omaa kirkollista vähemmistöään vaatinut omantunnonasiassa eettisistä arvoista piittaamatta lainkuuliaisuuteen. (Jukka Kekkonen Aamulehti 10.8.2007).

[13] Pekka Leino: Oikeus 2/2006. On lisäksi kysyttävä, onko kirkon tunnustuksen tilalle astumassa kirkolle ohjaavammaksi moniarvoisen yhteiskunnan ”tunnustus”?

[14] Myös Euroopan neuvoston suositus 1804/2007 (http://assembly.coe.int/mainf.asp?links=/ Dokuments/ AdoptedText/taO7/EREC1804.htm) puoltaa sitä, etteivät yhteiskunnalliset instituutiot puutu kirkoille kuuluviin asioihin.             (esim. ”10. Governance and religion should not mix. Religion and democracy are not incompatible, however, and sometimes religions play a highly beneficial social role. --- ja: 17. Nor do may states allow the dissemination of religious principles            which, if put into practice would violate human rights.---“)

[15] Kirkolliskokous hyväksyessään perustevaliokunnan mietinnön n:o 1 siihen sisältyvine kirkkolakimuutosehdotuksineen,  jotka kirkkolakiin säädetyiksi tulleina merkitsivät pappisviran avaamista naisille hyväksyi myös piispa Yrjö Sariolan ehdottaman ja

piispa Paavo Kortekankaan ym. kannattaman seuraavan lisäponnen äänin 85-9: ”Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla,

 jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus

tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.” Ponsiteksti sisältyy ao. kirkkolakimuutosta koskevaan hallituksen esitykseen eli sisältyy lainvalmistelutöihin (HE 7/1987 vp.).

[16] Vrt. jännitteeseen, joka syntyy Schmalkaldenin opinkohtaan (Vihkimys ja virkaan kutsuminen 3) ja sen selostukseen nähden siitä, että piispojen kieltäytyessä vihkimästä pappeja seurakunnat voivat itse vihkiä tarvitsemiaan pappeja. On myös huomattava, että kirkolliskokouksen mietinnössään n:o 1/1986 perustevaliokunta toteaa, että pappisviran avaaminen naisille on monelle omantunnonkysymys: ”Perustevaliokunta pitää selviönä, että pappisviran avauduttua naisille erilaisissa valinnoissa ja ehdollepanoissa noudatetaan kirkkolain mukaisia menettelyjä ja virkaylennysperusteita. Ketään ehdokasta ei saa syrjiä hänen virkakäsityksensä tai sukupuolensa perusteella” (s. 4).

[17] Kirkolliskokouksen ponsipäätös, Pappisliiton ajo-ohjeet, pappeuden naisille avaavaa kirkkolakimuutoksen eduskunnan täysistunto- ja valiokuntakäsittely jne.

[18] Tätä vastaavasti Kirkon tiedotuskeskuksen lehdistä saksitusta: ”Piispa toivoo oikeudesta pontta naispappien asemalle. Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka toivoo, että maallinen oikeus saisi kirkkoa jakavan naispappikysymyksen lopullisesti ratkaistua. Parikymmentä vuotta olemme odotelleet, että tilanne asettuisi uomiinsa, ja kun se ei ole asettunut, niin näyttää siltä, että tälle asialle haetaan oikeudellista ratkaisua. Heikka kuvaa tilannetta käymisvaiheeksi, koska laintulkinta on yhä mittaamatta korkeimpia oikeusasteita myöten. Hän ei osaa ennakoida, miten mahdollinen tuomio naispapin syrjinnästä vaikuttaisi esimerkiksi kirkon jäsenistöön. (Suomenmaa 21.3.2007)”.

[19] Piispainkokous perusti 10.2.2004 työryhmän kartoittamaan, mitä ongelmia johtamisen, työyhteisöjen ja työterveyden tai työhyvinvoinnin kannalta syntyy tilanteissa, joissa 1) henkilö omantunnon vakaumuksen perusteella kieltäytyy tai pyrkii painokkaasti välttelemään työtehtäviään tai yhteistyötä, 2) joku työtovereista tai seurakuntalaisista jatkuvasti ja painokkaasti kiistää yhden tai useamman työntekijän ammatillisen identiteetin oikeutuksen tai 3) työnantaja velvoittaa tai painostaa työtehtäviin, jotka ovat henkilön oman vakaumuksen vastaisia, ja ehdottamaan toimenpiteitä ongelmatilanteiden ratkaisemiseksi tai niiden aiheuttamien haittojen minimoimiseksi. Tämän työryhmän selvityksistä sekä piispainkokouksen syksyllä 2006 antaman selonteon johdosta kirjoittaja on eri yhteyksissä ilmaissut, ettei voi olla perusoikeusjuridiikan enkä kirkko-oikeudellisin perustein samalla kannalla. Työryhmä ei ole paneutunut mm. siihen, mitä työhyvinvointiin vaikuttavat kohdan 3 mukaiset toimenpiteet. Tältä osin asia ei ole tullut kirkossa omantunnon asiaksi.

[20] Eräät oikeusoppineet, mm. työoikeuden professori Seppo Koskinen (Kyrkpressen 26.4.2007), ovat kuitenkin pitäneet kirkon linjauksia liian yksipuolisina, laki vaatii myös vakaumuksen kunnioittamista. Hän ei ole myöskään työvuorolistaoja pitänyt lain vastaisina.

[21]Tasa-arvolakia ei lain soveltamisalasäännöksenkään mukaan sovelleta uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan. Juha Seppo kirjassaan Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa, Helsinki 2003, s.  65-66 viittaa Uskonnonvapauskomitean varsin laajaan uskonnon tunnustamisen ja harjoittamisen määrittelyyn (uudessa UskVapL:ssa). Niillä tarkoitetaan uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin uskonnollisiin perusteisiin pohjautuvaa toimintaa, joka ilmenee kultissa sekä muissa yksityisissä, yhteisöllisissä ja julkisissa uskonnon harjoittamismuodoissa. Piispainkokous on yhden äänen enemmistöllään tehnyt selkoa, että työvuorojärjestelyt jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin nähden ovat tasa-arvolain vastaisia.

[22] Tällaiseen menettelyyn on viitattu mm. pastori Jari Rankisen tapauksen yhteydessä hänen kirkkoherransa toimesta.

[23] Perustalehden kirkkoherroille tekemän kyselyn mukaan kolmasosa kirkkoherroista ottaisi vakaumuksen huomioon työjärjestelyissä Perusta 6/2007, s. 372 -374.

[24] Miespappeuden kannalla olevien seurakuntalaisten määräksi on arvioitu noin 13 % kirkon jäsenistä eli lukumääräisesti yhden melko isokokoisen hiippakunnan verran kirkon (elämää keskivertoa enemmän tuntevaa?) jäseniä, joista kaikki eivät tosin koe omantunnonkysymykseksi osallistumista naispastoreiden toimittamiin jumalanpalveluksiin tai muihin kirkollisiin toimituksiin. Voidaan myös tietenkin kysyä, ovatko 87 % kirkon jäsenistä selvillä siitä, että ns. naispappeuskysymyksellä on myös kirkon oppiperustaan liittyvä kytkentänsä?

[25] Biskopen gav skriftlig anmärkning till kaplan Halvar Sandell (Kyrklig tidningstjänst 29.11.2007) ja Kyrkpressen 5.12.2007.

[26] Kirjoittaja on laajemmin tarkastellut asiaa puheenvuorossaan Kirkko ja syrjintä – seminaarissa 20.11.2006.

[27] Katekismus 1948, s. 29: ”16. Omatunto. Omassatunnossamme puhuu Jumalan ääni. Omatunto valvoo mielialaamme ja vaatii meitä tekemään, minkä tiedämme oikeaksi, mutta kieltää meitä tekemästä, minkä tiedämme vääräksi. Kristitylle Jumala on sanassaan ilmoittanut, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Omantunnon toiminta osoittaa meille, että joka hetki olemme Jumalan kasvojen edessä. Sen tähden minä myös ahkeroitsen, että minulla aina olisi loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä. Apt. 24:16. On väärin ja turmiollista toimia omaatuntoaan vastaan. Martti Luther Wormsin valtiopäivillä.”

[28] Piispainkokouksen asettama pappisvirassa toimimista selvitellyt työryhmä tosin piti välillisenä syrjintänä mm. esimiehen alaisensa omantunnon arkuudesta johtuvaa papin virkaan kuuluvien tehtävien tilannekohtaista järjestelyä. Kirkolliskokous on kuitenkin vuonna 1986 naispappeusratkaisun yhteydessä edellyttänyt mielipidevähemmistöön kirkon virkaratkaisussa jääneiden toiminnan ja kirkon eri virkoihin nimittämisen mahdollisuutta. Eikö enemminkin kirkolliskokouksen ponnessaan ilmaisemaa tahtoa voisi pitää yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettuna hyväksyttävästä tavoitteesta johtuvana sekä tavoitteen saavuttamiseksi käytettäviä keinoja asianmukaisina ja tarpeellisina? Kirkolliskokouksen kirkon vähemmistön hyväksyvää kantaa voisi siten pitää perusteena poikkeuksen tekemiselle vähemmistösuojalle eikä niin kuin kirkossa nyttemmin on toimittu! Miksi tällaisten uskonvakaumuksen suojaamistavoitteiden saavuttamiseksi tehtyjä järjestelyjä pitäisi pitää syrjivinä? Työryhmä ja piispainkokouksen mahdollisimman niukka enemmistö ovat kuitenkin ilmeisesti tulkinneet asian päinvastoin: Koska naispappeus on hyväksytty, seuraa siitä oikeutus tarpeen mukaan kohdella vaikkapa epäoikeudenmukaisesti kirkolliseen vähemmistöön jääneitä.

[29] Virallisten selvitysten mukaan kirkon aikaisemman käsityksen mukainen vakaumus on sallittu, mutta yhteistyöstä kieltäytyminen on rangaistavaa.  Kirkossa ei kuitenkaan ole aina toimittu edes tämän mukaan. Muutenhan esimerkiksi maallikoihin ei olisi kohdistunut syrjintää vakaumuksen vuoksi. Maallikkotyöntekijöistä vain harvat joutuvat virkatoimissaan toimimaan jumalanpalveluksissa naispastorin kanssa.

[30] Viimeksi Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin pastori Jari Rankista koskevassa 3 kk papin- ja pappisvirasta pidättämistä koskevassa kurinpitopäätöksessään.

[31] HE 57/1985 vp., s. 12.

[32] Niklas Bruun - Pirkko K. Koskinen: Tasa-arvolaki, Helsinki 1997, s. 39-40: ” Evankelis-luterilainen kirkko oli rajattava lain soveltamisalan ulkopuolelle jo lainsäädäntöteknisistäkin syistä: valtiopäiväjärjestyksen 31.2 §:stä ja kirkkolain 15.2 §:stä selviää, että vain kirkolliskokouksella on oikeus tehdä aloitteita sellaisten lakien säätämiseksi, jotka koskevat `kirkon omia asioita`, niin kuin asia kirkkolaissa ilmaistaan.”

[33] Edellä olevat viittaukset: Niklas Bruun - Pirkko K. Koskinen: Tasa-arvolaki, 1997, s. 40. Vastaavasti Bruun- Koskinen: tasa-arvolaki, Helsinki 1986, s. 55 -56.

[34] Bruun – Koskinen 1997, s. 40.

[35] Bruun – Koskinen 1997, s. 40 yksittäistapauksissa saattaa olla rajanveto-ongelmia, mutta ne lienee ratkaistava antaen sanalle ”uskonnonharjoitus” suppea sisältä. pelkkää riittiä sillä ei tietenkään kirjoittajienkaan mukaan tarkoiteta. Vastaavasti Bruun – Koskinen 1986, s. 56 -57.

[36] Ks. myös Pekka Leino: Kirkkolaki vai laki kirkosta, Vammala 2002, s. 201 ja alaviite 621.

[37] Myös ratkaisun KKO:2001:9 perusteluista (Hyvinkään seurakunnan kappalaisen valinta) on löydettävissä lainsoveltamisrajoituksen merkitystä. Vaikka Korkein oikeus päätyi pitämään kappalaisen valintaa tasa-arvolain soveltamisen alaan kuuluvana, se kuitenkin katsoi lain valmisteluaineiston ilmaisevan, että lain 2 §:n sisältämällä rajoituksella on tarkoitettu ottaa huomioon uskonnonvapaus ja evankelis-luterilaisen kirkon itsenäinen asema. Kuitenkin kappalaisen valinnan osalta KKO päätyi pitämään tulkinnanvaraisena, kuuluuko kappalaisen valinta sellaisiin kirkollisiin toimituksiin, jotka hallituksen esityksessä on tarkoitettu rajata lain soveltamisalan ulkopuolelle. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kappalaisen valintaan on sovellettava tasa-arvolain säännöksiä.

[38] HE 57/1985 vp., s. 12.

[39]Esim.  Lainlaatijan perustuslakiopas, oikeusministeriön julkaisuja 2006:11, s. 20.

[40] Kuvaavaa kirkolliselle asenneilmastolle on emeritusarkkipiispa John Vikströmin naispappeuteen torjuvasti suhtautuvien luterilaista virkakäsitystä epäilevän puheenvuoron ilmaisu (Kotimaan verkkosivu 28.10.2007): ”Tilanne muistuttaa sodan puhkeamista edeltäviä päiviä. Yritykset ratkaista ristiriitaa diplomatian keinoilla ovat rauenneet tyhjiin. Neuvottelijat ovat palanneet kotiin. Keskustelu osapuolten kesken on lakannut. Seuraavaksi on aseiden vuoro puhua. Teologit saavat väistyä ja lakimiehet astua esiin, jotta pykälin voitaisiin ratkaista se, missä ei puhumalla onnistuttu.”Suomalaiset tietävät tuskallisen hyvin, kuka mainitun analogisen ilmaisun esitti Paasikivelle – Josef Stalin. Kotimaa-lehden otsikoinnin mukaan John Vikströmin mielestä naispappeuteen torjuvasti suhtautuvien virkakäsitys ei olisi luterilainen. Monet teologit voisivat pitää vielä John Vikströmin funktionaalisena pidettyä virkakäsitystä funktionaalisempana Kotimaan päätoimittaja Olav S. Melinin Hufvudstadsbladetissa 4.12.2007 (Het fråga välsigna samkönade) esittämää raamattukäsitystä, kun hän toteaa kolumníssaan: ”En sådan gudsbild formas mera av Traditionens makt och rädsla för det främmande än av en levande tro på en levande Gud som sagt: Se jag gör allting nytt. En omprövning måste vara möjlig i allt som har med människosyn, gudsbild, kyrkosyn och samhälle att göra.”

[41] Kotimaan verkkosivut 30.11.2007/ Veli-Pekka Viljanen. Samansuuntaisia ajatuksia olen esittänyt aiemmin (TA 3/2003,                   s. 205 -214). Viljanen on Kotimaan mukaan todennut myös yhdenvertaisuuslain kieltävän syrjinnän sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Kun kyse on uskonnosta, asiaa tarkastellaan myös uskonnonvapauden näkökulmasta. Tällöin huomio kiinnitetään siihen, mikä on kirkon opissa keskeistä.   

 

[42] Tästä todisteena hyvin käy esim. kirkolliskokousedustaja Tapani Vuorelan rohkea puheenvuoro 6.11.1986 ponsikeskustelussa, jossa hän totesi: ”Se tulkinta, jonka itse tälle annan, on yksinkertaisesti se, ettei ketään kirkossa saa syrjiä. Myös naispappeuden vastustajalla on samat oikeudet kuin puoltajilla. Perinteisellä kannalla olevat eivät siis muodosta kirkossamme lainsuojattomien tai syrjittyjen ryhmää mielipiteidensä takia.” Viimeaikaisen kehityksen valossa on kuitenkin kysyttävä, onko sittenkin vaarassa käydä niin, että vetoamalla kirkon järjestyksen nimissä perinteisellä kannalla olevista käytännössä tehdään ”kirkossamme lainsuojattomien ja syrjittyjen ryhmä mielipiteittensä takia”?

[43] Kirkolliskokouksen virkakysymystä koskeneen käsittelyn yhteydessä puheenvuorossaan v. 1986 kirjoittaja totesi, että kirkkolakiin olisi tehtävä lisäys, jonka mukaan pappisvalan [silloin oli vala] saisi antaa myös kirkon perinteisellä kannalla virkakysymyksessä oleva. Halusin lainsäädäntöön lisäyksen selventämään sitä, ettei kysymys ole kirkon opin kannalta väärästä tai tuomittavasta opista tms. Arvelin, että tällainen lisäys olisi saattanut omantunnonaroille merkitä helpotusta osallistumisessa kirkon työssä yhteistyöhön naispastoreiden kanssa, kun heidän erilainen näkemyksensä olisi virallisemmin tunnustettu. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta ei kuitenkaan nähnyt em. lisäystä tarpeelliseksi. Nyttemmin piispainkokouksen taholta on selvennetty muuten sitä, ettei käsitys pappeuden kuulumisesta vain miehille ole harhaoppi tai muuten kirkon opin vastainen käsitys. Kirkon järjestystä vain on toteltava. Kuitenkaan Luther ei taipunut kirkon järjestyksenkään edessä, jos kysymys oli omastatunnosta ja opettaa Isossa katekismuksessaan (Kuudes pyyntö: Äläkä saata meitä kiusaukseen).