Timo Holma

SAARNA JA OPPI

Sanottavani liittyy STI:n syksyn 1997 tiistai-iltojen luentosarjaan, jossa käydään läpi Martti Lutherin teoksessaan Kirkolliskokouksista ja kirkosta (1539) toteamat ja selittämät kirkon seitsemän tuntomerkkiä:

• 1. Jumalan sana,
• 2. kaste,
• 3. ehtoollinen,
• 4. rippi,
• 5. virka,
• 6. rukous,
• 7. risti.

Jumalan sana - suuri pääpyhäkkö

Teoksensa johdannossa Luther haluaa antaa apostolisen uskontunnustuksen kirkko sanalle merkityksen kristillinen pyhä kansa: "Maailmassa on monenlaisia kansoja; mutta kristityt muodostavat erikoisen valitun kansan, joka ei ole pelkkä ecclesia, kirkko eli kansa, vaan sancta, catholica, christiana, se on kristillinen pyhä kansa, joka uskoo Kristukseen ja jota kutsutaan siitä syystä kristilliseksi kansaksi ja jolla on Pyhä Henki, joka sitä päivä päivältä pyhittää, ei ainoastaan syntien anteeksian-nolla, jonka Kristus on hankkinut, vaan myös syntien poispanemisella, poishiomisella ja kuolettamisella, josta syystä heillä onkin pyhän kansan nimi. - - - .
Maan päällä täytyy olla olemassa kristillinen pyhä kansa aina maailman loppuun asti.
Sillä se on uskonkappale, joka ei voi lakata olemasta voimassa, kunnes tapahtuu se, minä Kristus on luvannut (Matt. 28:20): Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti.
Mutta mistä voi köyhä, erehtyväinen ihminen huomata, missä tuota kristillistä pyhää kansaa on maailmassa?. - - -
E n s i k s i voimme tuntea pyhän kristikansan siitä, että sillä on J u m a l a n   p y h ä   s a n a .
Vaikka tässä kohden voikin olla suuria eroavaisuuksia (1. Kor.3: 12-13).
Toisilla on Sana aivan puhtaana, toisilla ei aivan puhtaana.
Niistä, joilla se on puhtaana, sanotaan, että he rakentavat perustukselle kultaa, hopeaa, jalokiviä; niistä, joilla se on epäpuhtaana, sanotaan, että he rakentavat perustukselle heiniä, olkia, puuta, mutta tulevat kuitenkin autuaiksi ikään kuin tulen läpi - - -
Tämä on se pääasia ja suuri pääpyhäkkö, jonka johdosta kristillistä kansaa sanotaan pyhäksi.
Sillä Jumalan sana on pyhä ja pyhittää kaiken, mihin se saa koskea.
Se on itse Jumalan pyhyys (Room. 1:16): Se on Jumalan voima itse kullekin uskovalle pelastukseksi.
Jumalan sanan ja rukouksen kautta tulee kaikki pyhitetyksi (1. Tim. 4:5).
Sillä Pyhä Henki itse johtaa ja voitelee eli pyhittää kirkon, kristillisen pyhän kansan, sanalla - - - .
Tämä pyhäkkö on oikea pyhäkkö ja oikea voide iankaikkiseen elämään, vaikket voisikaan saada paavinkruunua tai piis-panhiippaa, vaan sinun täytyisi elää ja kuolla paljaana ja alastomalla ruumiilla; samoin kuin lapsu-kaiset (ja meidät kaikki) on kastettu alastomina ja ilman mitään koristusta - - -.
Me puhumme ulkonaisesta sanasta, jota ihmiset, sellaiset kuin sinä ja minä, saarnaavat suullisesti.
Sillä sen on Kristus jättänyt jälkeensä u l k o n a i s e k s i   m e r k i k s i ,   j o s t a   h ä n e n   k i r k k o n s a   e l i   h ä n e n   p y h ä   k r i s t i l l i n e n   k a n s a n s a   v o i d a a n   t u n t e a.
Missä nyt kuulet tai näet saarnattavan sellaista sanaa, sitä uskottavan, tunnustettavan ja sen mukaan elettävän, siellä voit epäilemättä uskoa olevan myöskin Ecclesia sancta catholica'n, se on kristillisen pyhän kansan (1. Piet 2:9), vaikka siinä olisikin vain harvoja jäseniä.
Sillä Jumalan sana ei palaa tyhjänä takaisin (Jes. 55:11) - - -.
Se on voima, joka tekee kaikki ihmeet, saattaa kaikki oikealle tolalle, ylläpitää ja toimittaa kaikki, ajaa ulos kaikki paholaiset - - - .
"

Nämä Lutherin johdantosanat sisältävät samoja teemoja kuin Augsburgin tunnustuksen VII artikla: "Seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti.
Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan (saarnataan) ja sakramentit oikein toimitetaan.
Kirkon todel-liseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.
Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaik-kialla samanlaiset.
"

Evankeliumin saarna ja sakramenttien jakaminen saavat aikaan seurakunnan ja pitävät sitä yllä.
Luther: "Ecclesia creatura verbi.
" "Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, - - - Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta us-koon.
Onhan kirjoitettu: 'Uskosta vanhurskas saa elää.' " (Room.1:16-17) "Jos sinä suullasi tun-nustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.
Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen - - -.
Onhan kirjoitettu: 'Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.
' Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? - - - Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.
" (Room. 10:10-17)

Sydämen usko tuo vanhurskauden.
"Seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme.
Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi. (Room. 3:22 ss; 4:5)" (CA IV)

Jumala on asettanut saarnaviran.
"Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.
Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidät Kristusen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta saisimme luvatun Hengen (Gal. 3:14)." (CA V)

Evankeliumin saarnan varsinainen tehtävä: Augsburgin tunnustuksen puolustuksen (XII:29-30) mukaan "pääasia evankeliumin saarnassa on, että synnit paljastetaan ja pidetään tarjolla syntien an- teeksisaaminen, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä ja se, että uudestisyntyneinä teemme sitä mikä on hyvää.
Näihin asioihin Kristus keskittää evankeliumin sisällön, kun hän Luukkaan viimeisessä luvus-sa sanoo: Parannusta ja syntien anteeksiantamusta on minun nimessäni saarnattava kaikille kansoil-le.
"

Olkoon puheesi terveen opin mukaista

Jeesus varoitti fariseusten ja saddukeusten hapatuksesta (Mt. 16:11-12): "- - - ei hän käskenyt varoa leipätaikinan hapatetta, vaan fariseusten ja saddukeusten opetusta".
"Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekimiä käskyjä" (Mark. 7:7).
Jeesus sanoi: "Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.
Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.
Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen.
Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.
" (Joh.
7:16-18)

Apostolien kirjeissä on paljon kehotuksia pysymiseen terveessä opissa, Kristuksen opissa: "Juma-lalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle (in eam formam doctrinae, in quam traditi estis), jonka ohjattavaksi teidät on uskottu.
Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta - käytän yksinkertaista kieltä, jotta voisitte ymmärtää minua.
" Room. 6:17-19; "Makedoniaan lähtiessäni kehotin sinua jäämään Efesokseen, jotta kieltäisit siellä eräitä levittämästä vieraita oppeja ja harrastamasta taruja ja noita loputtomia sukuluetteloita.
Ne johtavat vain turhiin tutkisteluihin eivätkä palvele Jumalan suunnitel-maa, joka avautuu vain uskolle.
Kehotuksemme päämäärä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämes-tä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.
" (1.Tim. 1:3-5); "Kun opetat veljiä näin, olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija ja saat itsekin vahvistusta siitä uskonopista ja oikeasta opetuk-sesta, jota olet noudattanut.
" (1. Tim. 4:6); "Seurakunnan kaitsijan … on pidettävä kiinni oppimme mukaisesta, luotettavasta sanasta, niin että hän kykenee myös rohkaisemaan toisia terveellä opetuk-sella ja kumoamaan vastustajien väitteet" (Tit. 1:9).
Kirkkojärjestyksen viidennen luvun 6 §:n mukaan Suomen ev.-lut. kirkossa papiksi vihittävän on annettava virkaan vihittäessä seuraava lupaus: "Minä N. N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa.
En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja.
Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan.
Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita.
Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä.
Tähän Jumala minua auttakoon.
"

Vuoden 1993 loppuun saakka pappisvirkaan vihittävien oli tehtävä vala (KL 96 §), joka alkoi näin: "Minä N. N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, olen uskollisesti ja puhtaasti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa." Vala jatkui asiallisesti samansisältöisenä kuin vuoden 1994 alusta voimaan astuneen kirkkojärjestykseen kirjattu lupaus.

Pappisvalan esikuvana voitaneen pitää apostoli Paavalin sanoja Timoteukselle (2. Tim. 4:1-5): "Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja valtakuntansa kautta: julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopi-mattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.
Tulee näet aika, jolloin ih-miset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee.
He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.
Mutta pysy sinä järkevänä (1938: ole sinä raitis kaikessa) kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät (1938: toimita virkasi täydellisesti)." Tu vero vigila, in omni-bus labora, opus fac Evangelistae, ministerium tuum imple. Sobrius esto.

Kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä kirkkomme tunnustuksesta lausutaan: "Suomen evan-kelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.
Kirkko pitää korkeimpana oh-jeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Ju-malan pyhän sanan mukaan.
"

Sananjulistajan käsikirjassa "Saarnaa sanaa" (1985) piispa Yrjö Sariola toteaa (s.71): "Saarnavirka sitoo saarnaajan kirkon tunnustukseen.
Hänen ei ole lupa saarnata tulkitsemalla Raamattua milloin minkin perusteen nojalla, vaan tunnustus antaa hänelle ne perusteet, joiden avulla hän tulkitsee Raamattua.
Saarnan tunnustuksellisuus ilmentää näin sitä vastuuta, joka saarnaajalla on virassaan.
Samalla se antaa hänelle vahvan pohjan tehdä työtänsä.
"

Erityisesti Ruotsin kirkosta viime viikkoina kantautuneet viestit ovat synnyttäneet sen vaikutelman, että siellä on hämärtymässä käsitys siitä, mikä on kirkon tunnustus.
Eräistä uutisista olen saanut sen vaikutelman, että siellä kirkon tunnustukseen katsotaan kuuluvan myös valtiopäivien säätämän kirkkolain.
Kirkon tunnustuksen sisältö tietenkin ilmoitetaan kirkkolaissa (Meillä voimassa olevan kirk-kolain ensimmäisessä pykälässä säädetään: "Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.
Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.").
Kirkkolaki itsessään ei kuitenkaan voi luoda uutta tunnustusta.
Se vain toteaa, mikä kirkon tunnustus on; ja kirkkolain säädöksien tulee olla sopusoinnussa tunnustuksen kanssa.
Kun puhum-me kristillisestä kirkosta, sen säädösten ja määräysten tulee olla alisteisia kirkon tunnustukselle "pitäen korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan".

Piispojen yhteisessä synodaalikirjassa "Mitä se on" (1972, s. 21-22) piispa Osmo Alaja kirjoittaa kirkon jäsenten opillisesta tietoisuudesta: "Jos jossakin katugallupissa ihmisiä pyydettäisiin luettelemaan tunnustuskirjat, joihin meidän kirkkomme pitäytyy, tietämättömyys todennäköisesti olisi suuri.
Näin siitä huolimatta, että viime aikoina on tunnustuksellisuudesta puhuttu julkisuudessa varsin paljon, kun tunnustuksellinen uskonnonopetus on ollut keskustelun kohteena ja on yritetty koota voimia ns. tunnustusrintamaan.
Tietoisuus siitä, mikä on oikea kristillinen oppi, on toki parempi.
Piispa Eino Sormunen huomautti kerran professorikaudellaan meille oppilailleen: 'Koettakaapa saarnata väärää oppia vaikkapa Suurkirkossa.
Havaitsette pian levottomuutta kuulijoissanne, ja ennen pitkää määrätietoisin kirkkomummo kokoaa varusteensa: virsikirjan, silmälasit ja nenäliinan ja lähtee pois.'
Tietenkään tätä ei sovi ilman muuta yleistää. Tässä esimerkissähän on päähenkilönä hengellisesti erittäin valistunut säännöllinen sanankuulija.
Puhtaan opin voimakas korostaminen on meidän hengellisten liikkeidemmekin piirissä ollut tunnusomaista lähinnä vain evankelisuudessa ja vanhoillislestadiolaisuudessa.
Niiden ulkopuolella on toisinaan esiintynyt huolestuttavaakin taipumusta kaikkiruokaisuuteen.
Silti voitaneen todeta, että evankelis-luterilaisen opinkäsityksen pääkohdista ollaan sentään varsin laajalti auttavasti selvillä.- - -
Tunnustuskirjat eivät ole kuluneet kansan käsissä.
Kristillisen opin hallinta ei ole perustunut niiden uutteraan lukuun, vaan kirkon julistukseen ja opetukseen.
Tunnustuskirjoista varsinaisesti vain Vähä katekismus on Apostolisen uskontunnus-tuksen ohella ollut kaikkien ulottuvilla.
"

Saarnaaja on sanan airut

Kirkkopostillansa esipuheessa Luther varoittaa: "Älä tee Kristuksesta Moosesta, joka ei tekisi muuta kuin opettaisi ja antaisi esimerkkejä siitä, mitä muut pyhät tekevät, joten evankeliumi olisi paljasta tapainoppia ja lakikirja - - - ei ulkonainen tapa ja elämä tee ketään kristityksi; se tekee vain kiiltopyhiä - - -
Pääkohtana evankeliumin opissa, ennen kuin otat Kristuksen itsellesi esikuvaksi, on se, että otat Kristuksen omaksesi ja tunnustat hänet Jumalan sinulle antamaksi lahjaksi.
- - - Tätä kutsutaan evankeliumin oikeaksi ymmärtämiseksi, Jumalan ylenpalttisen hyvyyden ymmärtämistä.
Sitä yksikään profeetta, apostoli tai enkeli ei ole kyennyt sanoiksi lausumaan, eikä yksikään sydän ole voinut käsittää ja ihmetellä.
Tämä Jumalan suuri ja palava rakkaus on se, joka ilahduttaa sydämen ja tekee omantunnon iloiseksi, turvatuksi ja tyytyväiseksi.
Tämä on kristillisen uskon saarnaamista.
Sitä kutsutaan evankeliumiksi, joka tarkoittaa hyvää, iloista ja lodullista sanomaa.
"

Kirkkopostillan esipuheen mukaan saarnaaminen on siis ennen kaikkea Jumalan hyvien tekojen julistamista.
Joulusaarnassaan Luther opettaa, että Jumalan sana on Kristuksen kapalo.
Kun sanomaa Jumalan hyvistä teoista julistetaan, ristiinnaulittu ja kuolleista herätetty Kristus, joka on läsnä sanassaan, tulee sen luokse, joka ottaa uskossa vastaan saarnatun sanan, ja asettuu häneen asumaan.

Uuden testamentin verbi keeryssein (esintyy 76 kertaa) käännetään sanalla "saarnata" tai "julistaa".
Vastaava substantiivi on keerygma, julistus, saarna. Sanoman tuoja on keeryks, airut.

Teoksessaan "Saarna - sanoja vai sanomaa" (1979, s. 14-16) Samuel Lehtonen kirjoittaa: "Saarnan tehtävänä on siis kuuluttaa Jumalan pelastavia tekoja ihmisille niin, että ne nykyistyvät ja koskettavat kuulijoita, heidän elämäänsä ja heidän tarpeitaan.
Saarnaaja on airut.
Vanhassa maailmassa airuen tehtävänä oli kulkea pitkin kaupungin katuja ja kuuluttaa ihmisille, mitä oli tapahtunut.
Airut ilmoitti, että sota päättynyt ja rauha oli tehty.
Hän saattoi kuuluttaa, että valtakunnan sotavoimat olivat saaneet voiton ja että vihollinen oli lyöty.
Hän voi kertoa, että itse hallitsija oli tulossa kaupunkiin.
Hän ilmoitti kansalaisille, mikä oli keisarin tahto.
Saarnaaminen on tapahtuman ilmoittamista ihmisille.
Saarnaan tulee kyllä sisältyä opettamista.
Se on myös kuulijoiden informoimista kristillisen uskon sisällöstä.
Itse asiassa juuri opettamista merkitsevä teonsana (didaskein) on tavallisin Jeesuksen ja apostolien julistusta kuvaava ilmaisu Uudessa testamentissa (esiintyy 95 kertaa).
Sitä lähellä on verbi dialegesthai, keskustella (vrt. dialogi!), joka usien kuvaa Uudessa testamentissa lähetystapahtu-maan sisältyvää, keskustellen suoritettua kristillisen sanoman julkista esittämistä (Ap.t. 17:17 ym., vakiintunut ilmaisu).
Saarna on kehottamista.
Siinä annetaan malleja ihmisille, joiden on kyettävä itse tekemään vaikeita siveellisiä ratkaisuja moniarvoisen ympäristön keskellä.

Saarnaan sisältyy opettamista, kun siinä kerrotaan nykyajan ihmiselle hänen kielellään, mitä Jeesus on opettanut, jotta hän saisi oikean arvopohjan omien ratkaisujensa tekemistä varten.
Mutta samalla saarna on aina pelastavan tapahtuman kuuluttamista ihmisille, niin että he kokevat sen koskevan itseään henkilökoh-taisesti ja se on merkitsevä, relevantti, elämäntilanteessa, jossa he tosiasiallisesti ovat.
"

Jumala on uskonut meille sovituksen viran

Eräs keskeisimmistä Uuden testamentin kohdista, joissa puhutaan Jumalan sanan saarnasta, on 2. Kor. 5:17-6:2: "Jokainen, joka on Kristuksessa on siis uusi luomus.
Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle! Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran (diakonian tees katallagees).
Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan.
Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu meidän kauttamme.
Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa.
Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikkien meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.
Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, et-tei se jää turhaksi! Hänhän sanoo: - Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun.
Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.
"

Samuel Lehtonen toteaa em. saarnaoppaassaan (s. 14): "Evankeliumin saarnan takana on Kristus.
Saarnaaminen tapahtuu 'hänen puolestaan', ja Jumala itse puhuu sanan välityksellä.
Sovituksen virka, jonka Jumala on asettanut evankeliumin saarnauttamiseksi ja ihmisten pelastamiseksi synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta, on palveluvirka, sovinnon diakonia (diakonia tees katallagees).- - -
Saarnatehtävän saaneet on kutsuttu palvelemaan ihmisiä, ei heitä hallitsemaan, vaan 'auttamaan heidät heidän iloonsa' (2. Kor. 1:24)." (s. 16-17):

"Johanneksen evankeliumi asettaa etusijalle toisen kristillisen sanoman julistamista tarkoittavan il-maisun.
Se on 'todistaa' (martyrein, esiintyy 77 kertaa UT:ssa).
Todistus, todistaminen on martyria, ja todistaja on martys.
Viimeksi mainitusta on peräisin sana marttyyri, joka alun perin merkitsi todistajaa ja vähitellen tuli merkitsemään veritodistajaa.- - -
Saarnaaminen on evankeliumista todistamista, sen kertomista, mitä asianomainen on itse kokenut.
'Mikä alusta on ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta - ja elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme siitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille (1. Joh. 1:1-2). - - -
Uudelleen ovat meidän aikanamme tulleet tärkeiksi sanat homilia ja homilein, joista tulee saarnaopin nimi homiletiikka.
Näitä lähellä on edellä mainittu verbi dialegesthai,keskustella.
Kreikankielen sana homilia merkitsee alunperin yhdessä olemista, seurustelua ja sitten keskustelua vapaan ja välittömän kanssa-käymisen muodossa.
Apostoli Paavalin sarnaamista Trooaan seurakunnan jumalanpalveluksessa ku-vataan Uudessa testamentissa seuraavasti: 'Ja kun viikon ensimmäisenä päivänä olimme kokoontuneet murtamaan leipää, niin Paavali, joka seuraavana päivänä aikoi matkustaa pois, keskusteli heidän kanssaan (dialegeto autois) ja pitkitti puhettaan puoliyöhön saakka' (Ap.t. 20:7).
Silloin Eutykusta alkoi nukuttaa ja hän putosi ikkunalaudalta, jolla istui kuuntelemassa.
Maaherra Feeliksin ja Paavalin välistä keskustelua kuvataan sanalla homilein (hoomilei autoo Ap.t. 24:26).
Varhaiskirkossa tästä keskustelua ja yhdessäolemista kuvaavasta sanasta tuli vakiintunut saarnan ja jumalanpalveluksessa annetun opetuksen ilmaisu.
Varhaiskirkon julistus ja opetus oli olemukseltaan keskustelua.
Tässäkin kohden saamme oppia ensimmäisten aikojen kristityiltä.
Myös meidän aikanamme saarnan tulisi uudelleen saada keskustelun ja yhdessäolemisen sävy.
Jokaisen saarnamme tulisi olla myös keskustelua kuulijan kanssa.
Saarnaaja kuuluttaa Jumalan hyviä tekoja.
Hän tuo sanoman, kertoo uutisen.
Samalla hän keskustelee kuulijan kanssa.
" (Lehtonen, 1979, s. 16-17)

Saarnaaminen ei ole yksityisasia

"Uskonpuhdistuksen ajalta periytyvän kauniin nimityksen mukaan saarnaaja on Jumalan sanan palvelija, minister verbi divini.
Jumalan sanan saarnaaminen ei ole yksityisasia.
Se on koko seurakunnan asia.
Yhteisen jumalanpalveluksen johtaminen ja siihen sisältyvän saarnan pitäminen on tehtävä, jonka seurakunta on uskonut papille.
Ja seurakunnan takana on sen Herra Jeesus Kristus itse.
Saarnatehtävän suorittamisesta pätee toteamus, jonka mukaan kirkon virka ja uskovien yhteinen pappeus toisaalta kuuluvat yhteen, toisaalta on erotettava toisistaan.
Ne edellyttävät toisiaan vastavuoroisesti, mutta kumpikaan ei ole toisesta johdettavissa.
Saarnatehtävän suorittaja on toisaalta seurakunnassa, toisaalta seurakunnan edessä, 'vastapäätä seurakuntaa'.
Onnistunut saarna - jos tällaista määrettä yleensä on lupa käyttää Jumalan sanan saarnasta puhuttaessa - saarna, jossa on sanoma, saarna, joka todella antaa kuulijalle jotakin mukaan matkaevääksi, kun hän lähtee kirkosta, on sellainen saarna, jossa ilmaistaan koko kirkon yhteistä uskoa.
Voimme sanoa, että saarnan pitäjä puhuu seurakunnan puolesta.
Hän lausuu seurakunnan keskellä ääneen julki sanoman, joka herättää uskon ja pitää sitä yllä.
Jos saarnassa esitetään jotakin vierasta ja outoa, sellaista, joka ei vastaa seurakunnan tervettä uskontajua (sensus fidelium), saarnaaja ei tavoita kuulijoitaan.
Tässä mielessä on totta, että saarnaajan tulee puhua seurakunnalle sen kokemuksen kieltä.
" (Lehtonen, 1979, s. 10-11)

"Miten voisimme puhua Pyhän Raamatun tekstin osoittamasta asiasta siten, että kuulijat kokisivat sanotun tarkoittavan itseään ja omaa elämäntilannettaan? Jos saarnamme todella on Jumalan sanaa, se yltää niiden luokse, jotka sitä kuuntelevat, ja heidän kysymyksiinsä.
Oikealla saarnalla on kaksi tun-tomerkkiä.
Sen tulee olla Jumalan sanaa, so.
siinä tulee olla sanoma Jumalalta.
Toiseksi sen tulee tavoittaa kuulija, so. sen tulee olla kuulijalle merkitsevä, relevantti.- - -
Eräs erehdys on päättävästi torjuttava.
Merkitsevyyttä ei savuteta siten, että kuulijoille Jumalan sanan asemesta tarjotaan jotakin muuta kuten poliittisia ohjelmia, sosiaalieettisiä ratkaisuja, terapiaa tai viihdytystä.
Se joka menee naimisiin ajanhengen kanssa, jää pian leskeksi.
Varsinaisesti saarnan merkitsevyys kuulijalle tulee sen sisällöstä.
Ellei saarnassa ole Jumalan sanaa, s. Raamatun antamaa, kristillisen yhteisön, kirkon keskuudessa elävää ja sen perinteen välittämää elävän ja pyhän Jumalan ilmoituksen antamaa sisältöä, ei synny eikä voi syntyä todellista Jumalan sanan kuulemista.
Pelastus nykyistyy ja tulee kuulijalle merkitseväksi vain, jos saarnassa julistetaan ristiinnaulittua ja kuolleista herätettyä Jeesusta Kristusta ja Jumalan Pyhä Henki tekee sanoman eläväksi ja todelliseksi." (Lehtonen,1979, s. 24)

"Elämän keskelle saarnamme tulee vain, jos itse olemme keskellä elämää ja paljon tekemisissä ih-misten kanssa.
Saarnaaminen ei ole irrallaan seurakunnan elämästä ja toiminnasta, vaan se kuuluu sielunhoidon, opetuksen ja muun pastoraalisen toiminnan yhteyteen.
Saarna nousee siitä tuntemisen ja kontaktien, henkilökohtaisten suhteiden ja yhdessä eletyn elämän määperästä, joka on olemassa jokaisessa seurakunnassa. - - -
Saarnan valmistaminen tapahtuu rukouksen ja hiljaisuuden ilmapii-rissä.
Hyvin rukoiltu on puoliksi tehty. 'Rukoile ensin, puhu sitten' (Augustinus). 'Kutakin saarnaa varten papin on rukoiltava sanomaa juuri siksi kerraksi, omalle sielulle eläväksi tulevaa Jumalan sanan totuutta' (Aleksi Lehtonen). Tätä hiljaisuutta meidän on huolellisesti varjeltava koko elämämme ajan. Paras tapa lienee se, että rauhoitamme määrätyn ajan, esimerkiksi varhaiset aamutunnit tiettynä viikonpäivänä saarnan valmistamiseen. - - - 'Applica te ad textum, applica textum ad te. Sovella itsesi tekstiin, sovella teksti itseesi'. (Lehtonen, 1979, s. 64, 67-68)