STI 4.11.1998 / Pastori, TM Jukka Jämsén
KUTSUMUKSENA KASUAALIKESKUSTELUT
YLEISTÄ
Toimituskeskustelut ovat erittäin tärkeä osa papin työtä. Se on hyvä
tiedostaa erityisesti, sillä seurakuntapapin työ on usein kiireistä ja on
suuri kiusaus alkaa tinkiä juuri näistä keskusteluista. Ne ovat kuitenkin
loistava tilaisuus ihmisten henkilökohtaiseen kohtaamiseen,
evankelioimiseen, uskonelämän syventämiseen jne. Yrjö Sariolan mukaan
esimerkiksi kastekeskustelun pitäisi ilman muuta kuulua jokaiseen
kastetoimitukseen (Sariola 1981, 80, 81.)
Kirkollisissa toimituksissa kohtaamme niitä ihmisiä, jotka eivät
välttämättä muuten ole julistuksen kuuloetäisyydellä. Siksi niihin tulisi
erityisesti keskittyä. Usein ihmisten todellinen kohtaaminen on helpompaa
kasuaalikeskustelussa kuin itse toimituksessa. Kastettavan vanhemmat
jännittävät kodin ja tarjoamisten laittamista, vihittävät jännittävät
”meneekö kaikki hyvin”, ja hautajaisissa omaiset keskittyvät pysymään
henkisesti koossa ja hautajaisvieraat yrittävät käyttäytyä oikein.
Tapaan kastettavan vanhemmat mieluiten kotona, samoin vainajan omaiset.
Esimerkiksi kirkkoherranvirasto korostaa helposti ihmisten mielessä kirkon
ja papiston jäykkyyttä ja virallisuutta. Kotonaan heillä on ”kotikenttäetu”
suhteessa pappiin ja olen kokenut heidät olevan siellä avoimempia ja
rentoutuneempia. Pyrin käymään vainajan asuinpaikassa saadakseni siitäkin
kuvaa hänen elämästään. Vihittävät tapaan yleensä vihkipaikassa, yleisimmin
kirkon sakastissa.
Kerron aina keskusteluissa, että itse toimituksissa sanon ja/tai näytän,
milloin noustaan seisomaan ja milloin istutaan, samoin kaikki muutkin
käytännön asiat. Yksi vapauttava asia toimituksissa voi olla, että
kenenkään ei tarvitse pelätä käyttäytyvänsä väärin, vaikka olisi kyseisessä
toimituksessa ensimmäistä kertaa, vaan että pappi pitää tilanteen käytännön
asioiden kannalta turvallisena. Ihmiset voivat ottaa vastaan hyvin suoraa
julistusta, kun heidän ei tarvitse tuntea itseään hölmöiksi. Mielestäni
evankeliumi on yksinkertainen eikä sen omaksumista tarvitse tehdä
monimutkaisemmaksi sillä, että ihmisten pitäisi oppia joku erillinen
”kirkollisen käytöksen kulttuuri”. Tavallisen maalaisjärjen käytön pitää
riittää.
Ihmisten tietoista vakaumusta on syytä kunnioittaa. Hyvin monien vakaumus
riittää juuri siihen, että osallistuu toimituksiin, mutta ei sen
pidemmälle. Tunnustuskirjojen kannalta tämä ei ole ongelma: osa kirkon
jäsenistä on nimellisesti ja todellisesti kirkon jäseniä, osa vain
nimellisesti. Kirkkoon kuuluu aina nimellisiä jäseniä, mutta on hieno asia,
että he antavat kastaa lapsensa jne. ja tulevat sanan kuuloon. Tämän voi
ottaa selvästi esille toimituskeskusteluissa. Usein totean keskusteluissa:
”En tiedä, mikä teidän suhteenne näihin asioihin on, mutta toimitusten
tarkoitus on sama kuin koko kirkon: että elämämme aikana voisi syntyä usko
Jeesukseen. Siksi voitte miettiä omaa uskoanne tai sen puutetta,
suhdettanne Jeesukseen jne. Voitte rukoilla Jumalaa ja pysähtyä kysymään
häneltä, voisiko hän antaa jotakin elämäänne.” Tämän pohjalta on syntynyt
usein syvällisiä keskusteluja. Jos ihmiset kokevat, että pappi ei pidä
heitä joko ollenkaan kristittyinä tai että pappi olettaa heidän olevan
itsestään selvästi uskovia ihmisiä, se lukitsee tilanteen.
Nämä molemmat, kirkko tosiuskovien yhteisönä ja toisaalta
kokemuspohjaisesti sellaisena instiuutiona, jonka sisällä on myös
epäuskoisia, olisi hyvä pitää kirkkaana mielessä ja myös tuoda
julistuksessa ja opetuksessa reilusti esille. Jos pyrimme kokemuspohjaiseen
vain tosiuskovien yhteisöön tai jos unohdamme kokonaan elävän uskon ja
tyydymme yhä kauemmaksi evankeliumista liukuvaan kirkkolaitokseen, menemme
harhaan.
Toimituksiin valmistautuessa on hyvä muistaa, että Jumala on hyvin
aktiivinen. Pyhä Henki pyrkii koko ajan synnyttämään ja vahvistamaan uskoa.
Hyvin helposti toimitukset painottuvat papin suorituksen puolelle. Nykyinen
tehokkuuden vaatimus siirtyy helposti myös jumalasuhteeseemme. Silloin
armosta eläminen ja sen välittäminen muille tulee kyseenalaiseksi, jos
papin koko huomio on kiinnittynyt omaan suoritukseen. Jos pappikin malttaa
olla toimituksissa ihmettelemässä Jumalan suuruutta ja hyvyyttä ts.
ylistämässä ja palvomassa Jumalaa, silloin näkökulma toimituksiin muuttuu.
Jumala on jo siellä, mihin olen menossa, mutta hän on sitoutunut
armonvälineisiin, joten sana ja kaste ja ehtoollinen ovat se kanava, jonka
pappi oman työnsä kautta tuo eri tilanteisiin. On surullista, jos papit
eivät välitä rukoilla toimitusten puolesta tai jos he eivät edes välitä
tuoda Jumalan Sanaa esille noissa tilanteissa.
Sakramenttien objektiivista puolta on toisaalta kirkossamme korostettu niin
paljon, että jotkut jopa asettavat sakramentit ja uskon jotenkin
vastakkaisiksi. ”Omassa kirkossamme on se vaara, että sakramentit
irrottuvat ihmisten tajunnassa kauniiksi muotomenoiksi, joilla ei ole
mitään tekemistä kirkon yhteisen uskon ja asianomaisten persoonallisen
uskon kanssa. Tällaista maallistunutta käsitystä vastaan on jatkuvasti
taisteltava ja Augsburgin tunnustuksen tavoin painotettava sakramenttien ja
uskon yhteenkuuluvuutta.” (Sariola 1981, 79.)
Luther opettaa, että rukouksen mieli kasteen yhteydessä on välttämätöntä.
”Kun kastetut ihmiset usein turmeltuvat niin kelvottomiksi, se saattaa
mielestäni johtua siitä, että kaste on toimitettu kylmän
välinpitämättömästi ja että kastettavan puolesta on toimituksen aikana
rukoiltu täysin vailla tosi tarkoitusta. - - - Pidä siis mielessäsi, että
kastetoimituksen liitännäiset merkitsevät kovin vähän - - - ei Perkele
noita keinoja kavahda eikä kammoa. Hän ei piittaa isommistakaan konsteista,
hänet on otettava vakavasti. Pidä ennemmin huoli siitä, että seisot
kastetoimituksessa oikeassa uskossa lujana, kuulet Jumalan sanan ja otat
vakaalla mielellä osaa rukoukseen.” (Tunnustuskirjat 321, 322.) Tämä sopii
kaikkeen papin työhön.
”Yksin uskosta, yksin armosta” on kääntynyt kummallisesti sellaiseksi
malliksi, että ihmisen ei tarvitse edes uskoa tai ainakaan tietää
uskovansa, koska armo riittää!. Koko kirkon elämähän tähtää toimituksillaan
ja julistuksellaan uskon syntymiseen, sisäiseen tapahtumiseen, elävään
suhteeseen ihmisen ja Kolmiyhteisen välillä. Sana ja sakramentit ovat vain
välineitä, joiden kautta Pyhä Henki pääsee synnyttämään ihmisen uudesti,
elävään suhteeseen Jumalan kanssa, elävään Kolmiyhteisen läsnäoloon ihmisen
sydämessä.
Usein papin tehtävä mielletään jonkinlaisen juhlistajan roolin vetämiseksi.
Kuitenkin esimerkiksi 70-, 80- ja yli 90-vuotiaiden syntymäpäiväkäynneillä
voi käydä upeita keskusteluja hengellisistä asioista, kun vain uskaltaa
olla rohkeasti hengellinen! Papin odotetaan olevan elävässä suhteessa
Jumalaan ja kun ihmiset oivaltavat sen olevan totta, he uskaltavat kertoa
omista kysymyksistään: omasta uskonelämästä, enteistä, ennusunista, omista
kokemuksista jne. Ihmiset tietävät yleensä oman vakaumuksensa ihan hyvin ja
pystyvät usein keskustelemaankin siitä. Jos pappi suostuu joidenkin
ihmisten antamaan rooliin mustapukuisesta juhlien koristuksesta, niin se on
papin oma vika. Vaikka jotkut juhlavieraat ajattelisivatkin niin, niin
pappi voi aina julistaa Jumalan sanaa rukoilevalla mielellä, uskollisempana
Jumalalle kuin ihmisten odotuksille.
Mielestäni toimitusten sisältö on mielenkiintoinen ja kiinnostaa myös
niihin osallistuvia ihmisiä. Siksi toimituskeskustelujen rungoksi sopii
sisällön selittäminen: mitä se tarkoittaa.
Esitän seuraavassa oman tapani käydä kasuaalikeskusteluja. Se sopii minun
persoonalleni. Jokainen ottakoon siitä eväitä omiin keskusteluihinsa, jos
niin hyväksi kokee. Mielestäni nämä keskustelut ovat hyvin persoonallisia
ja niissä tulisi pystyä ottamaan herkästi huomioon ihmisten elämäntilanne.
Omat keskusteluni sisältävät usein seuraavia asioita.
KASTEKESKUSTELU
Käymme yhdessä läpi toimituksen kulun. Vanhemmat (kastettava) katsovat
kasteen kaavaa virsikirjan lopusta. Virret valitaan yhdessä
toimituskeskustelun kuluessa, yleensä lopuksi. Johdanto ”Isän ja Pojan ja
Pyhän Hengen nimeen” ilmaisee, että kyseessä on jumalanpalvelus, kenen
nimissä ollaan koolla. Puhetta varten pyrin tutustumaan vanhempiin, heidän
ammatteihinsa, elämäntilanteeseensa jne.
Kaste- ja lähetyskäsky osoittaa, että kirkko ei ole keksinyt kastetta vain
viettääkseen mukavaa perhejuhlaa, vaan Vapahtajamme itse on käskenyt kastaa
ja opettaa. Kastehetkellä toteutamme ensimmäisen osan. Opettaminen jää
sitten vanhempien ja kummien varaan yhdessä seurakunnan kanssa. Kukaan ei
tiedä, miksi Jeesus asetti kasteen, miksei pelkkä usko riitä, joten
kyseessä on salaisuus. Tiedämme hyvin, mitä Raamattu lupaa kasteesta ja
lähetysmailta kuulee vakuuttavia esimerkkejä kasteen vaikutuksesta, mutta
kyseessä on pohjimmiltaan mysteeri, niin kuin ehtoollisenkin kohdalla.
Kaste mielletään yleensä hempeäksi tapahtumaksi: kaikki on hyvin, on mukava
viettää kaunis juhla. Todellisuus tulee kuitenkin ilmi ristinmerkin
kohdalla: ”Ota pyhä ristinmerkki kasvoihisi ja rintaasi todistukseksi
siitä, että ristiinnaulittu Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut
opetuslapsekseen.” Lapsi kutsutaan ristillä tapetun miehen seuraajaksi,
joten hempeys on asiasta kaukana. ”Lunastanut” tarkoittaa lunnaiden
maksamista, että ihminen pääsisi pahan vallasta, synnin vallasta vapaaksi.
Raamattu opettaa, että jokainen ihminen syntyy syntisenä. Siinä on syy
siihen, miksi maailma on sellainen kuin on. Jos avaa television uutisten
aikaan, niin huomaa, ettei maailma ole hyvä. Synti on niin raju asia, ettei
siihen auta kuin äärimmäisen kovat lääkkeet. Vain Jumalan Pojan kuolema
riittää lunnashinnaksi, että me pääsisimme pahan vallasta irti. Siksi
kastettava merkitään teloitusvälineen merkillä, ristillä: jos Jeesus olisi
kuollut nykyaikana Amerikassa, kirkkojen katoilla ei olisi ristiä, vaan
sähkötuoli.
Isä meidän –rukouksen jälkeen seuraa toivotus ”Armollinen Jumala, joka
pelastaa kaikesta pahasta, on Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta kutsunut
sinut osalliseksi siitä perinnöstä, joka pyhillä on valkeudessa. Antakoon
hän sinulle voimaa kuolla pois synnistä ja noudattaa hänen tahtoaan.”
Osittain Kol. 1:12:een perustuva kohta kertoo, että Jumala on armollinen,
hän pelastaa pahasta ja kutsuu osalliseksi ikuisesta elämästä taivaassa.
”Kuolla pois synnistä” särähtää helposti korvaan, aivan kuin pappi
toivoisi, että lapsi kuolee. Tässä kuitenkin näkyy kasteen syvä merkitys,
josta Roomalaiskirje puhuu: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen
Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa
annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan…” Room. 6:3, 4.
Kaste on kuoleman ja hautaamisen vertauskuva. Kasteeseen on tarkoitus
haudata ja hukuttaa meissä oleva ”Vanha Aatami”, se puoli meissä, joka ei
tahdo uskoa Jumalaan, joka ei tahdo elää kasvokkain Jumalan kanssa, joka ei
tahdo rukoilla eikä elää Raamatun opetuksen mukaisesti. Meissä on tuo
Jumalaa vastustava puoli koko ajan ja siksi se tulisi päivittäin upottaa ja
haudata. Sitä ei voi parannella ja siksi sen on kuoltava.
Roomalaiskirjeen kohta jatkuu: ”jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää,
niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” Room.
6:4. Niin kuin Jeesus herätettiin kuolleista, usko antaa meille uuden
elämän. Kasteessa meille lahjoitetaan uusi olemus. Siksi Raamattu puhuu
uudestisyntymisestä. Kun uskomme Jeesukseen, Jumala synnyttää meihin uuden
elämän.
Vanhemmat saavat valita kaavassa olevasta kysymys/kehotus –vaihtoehdosta
mieleisensä. Tässä kohdassa, vanhempien ja kummien sitoutuessa
kristilliseen kasvattamiseen, otan myös esille mahdollisen vanhempien
avoliiton. Kristillinen kasvatus tarkoittaa myös esimerkkinä elämistä eikä
avoliitto sovi siihen.. Olen poikkeuksetta puuttunut avoparien
elämänmuotoon ja lähes poikkeuksetta avoliitossa elävien kummien ongelmaan.
(Tähän mennessä olen saanut vihkiä heistä jo kymmeniä pareja. Aloittaessani
papin virassa ajattelin, etten saa kastaa tai vihkiä kovinkaan paljon,
koska puutun ihmisten elämään niin selvästi. Toisin on käynyt! Papilta
näköjään odotetaankin selkeää profiilia.)
Selitän kätten päälle panemisen merkityksen, ja sanon myös toimituksen
aikana, milloin se tapahtuu.
Aivan keskustelun lopuksi kysyn yleensä, mitä vanhemmat toivovat lapsen
elämälle. Toiveet kertovat nopeasti, mitkä asiat ovat kullekin tärkeitä, ja
niistä saa pohjaa omaan puheeseen. Tuo kysymys saa toivottavasti vanhempien
mielessä liikkeelle ajatuksia oman kasvatustyön sisällöstä ja tavoitteista.
Varaan yleensä kastekeskustelua varten aikaa noin tunnin.
VIHKIKESKUSTELU
Aloitan vihkikeskustelun täyttämällä paperit: todistajat, sukunimi jne. ja
kirjoittamalla vihkiraamattuun vihittävien tiedot. Sitten pyydän vihkiparia
kertomaan toisistaan: mitä tekevät, mistä ovat kotoisin, miten tähän on
päädytty, millaisia he ovat luonteeltaan, mitä harrastuksia jne. Perustelen
sitä heille toteamalla, että minun on helpompi puhua heille, kun tiedän,
kenelle puhun.
Kirkollisten toimitusten kirjan mukaan papin on ”mikäli mahdollista
keskusteltava vihittävien kanssa ja selitettävä heille, mitä avioliitto on
ja mitä Jumalan siunauksen pyytäminen sille merkitsee.” Luen tämän ääneen
vihkiparille ja kerron, että on ehkä outoa tehdä se tässä vaiheessa, aivan
kuin joku päättäisi mennä naimisiin tietämättä mihin menee. Kuitenkin
käsitys kristillisestä avioliitosta on mielestäni hämärtynyt, joten selitän
kuitenkin asiaa. Olen toteuttanut tämän vihkikysymysten ja sormusrukouksen
pohjalta.
Käymme yhdessä läpi vihkitoimituksen. Vihkipari seuraa kaavaa virsikirjan
takaa. Vihkipari valitsee kysymyksistä mieleisensä vaihtoehdon. Kerron,
että vihkikysymykset ilmaisevat, mistä kristillisessä avioliitossa on
kysymys. Siihen liittyvät:
- Jumala ja seurakunta
- julkisuus
- tahto
Näissä näkyvät nykyiset parisuhteen muodot:
- avoliitto
- yhteiskunnallinen avioliitto/ siviiliavioliitto
- kirkollinen avioliitto
Avoliitto on vain kahden ihmisen tunteisiin perustuva parisuhde. Kirkon
opetuksen kannalta tällainen on tavallaan nolla. Se sopii täydellisille
ihmisille, joilla ei ole vaaraa loukata toinen toistaan ja jotka eivät näin
ollen tarvitse yhteisön tukea eikä julkisuuden painetta hoitaakseen
liittoaan kunnolla. Kirkon opetuksen mukaan tällainen on kuitenkin harhaa:
me kaikki olemme syntisiä ja taipumuksenamme on huolehtia omasta edustamme
muiden kustannuksella. Virsi 241 toteaa osuvasti: ”Suojaa rakkaimpani
pahuudeltani.” Minullakin on uskonystäviä, joiden kanssa on sovittu, että
jos alan mennä muiden naisten perässä, he tulevat kyselemään, missä
mennään. Avoliitto on itsessään jo sanahirviö. Liitto ei voi olla avoin, ja
jos se on avoin, se ei ole liitto. Raamatun kielenkäytössä liitto on vakava
asia, jonka merkiksi usein uhrattiin eläin. Verta vuodatettiin, kyseessä on
elämän ja kuoleman kysymys.
Avoliitto edistää mielestäni yhteen sopimattomien parien muodostumista.
Freud, Marx, Engels ja Jung: ”En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa,
mutt´ oon vierestä herännyt.” Parisuhde on niin vakava asia, että siitä
tulisi päättää päivänvalossa ja julkisesti, ts. mennä naimisiin ennen kuin
muutetaan yhteen ja aloitetaan sukupuolisuhde. Autokaan ei vaihda Suomessa
omistajaa, ennen kuin paperit on tehty. Ihmiset näköjään arvostavat itseään
vähemmän kuin autoja suostuessaan suhteeseen toisen kanssa ilman julkista
sopimusta. Surullisia esimerkkejä riittää.
Taustalla on tietenkin myös epäraamatullinen luottamus ihmisen perimmäiseen
hyvyyteen. Avoliitto ei välttämättä sisällä yhtään näistä kolmesta:
Jumala-ulottuvuus, julkisuus ja tahto. Tunteet riittävät. Usein kehotan
vihkipareja vaikuttamaan em. perusteilla omien tuttujensa piirissä niin,
että avioliitto nousisi taas kunniaan. Vanha vihkievankeliumi korostaa
avioliiton merkitystä majakkana pimeyden keskellä.
Kerron vihkiväni parin kahdenlaiseen avioliittoon: virkamiehenä
yhteiskunnalliseen ja pappina kirkolliseen avioliittoon.
Virkamiehenä vihin heidät yhteiskunnalliseen avioliittoon, joka on säädetty
laissa. Yhteiskunnallinen avioliitto on kirkon opetuksen mukaan parempi
kuin avoliitto: siinä toteutuvat jo julkisuus ja tahto. Ihminen joutuu
vastuuseen jälkikasvustaan ja omaisuuden jaosta. Jumala-ulottuvuus ja sitä
myöten Raamatun ihanteet kuitenkin puuttuvat. Yhteiskunnallisen avioliiton
minimikesto on puoli vuotta. Kumpi tahansa voi yksipuolisesti sanoutua irti
liitosta.
Kristillinen avioliitto nostaa ihanteet kattoon. Kristillinen avioliitto
ilmenee vihkikysymysten kolmessa näkökulmassa: Jumalan tahto, julkisuus
seurakunnan edessä ja kysymys tahdosta. Jumalan tahto ilmenee hyvin
Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa. Luemme sen yhdessä vihkiparin kanssa.
” 21. Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen. 22. Vaimot,
suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, 23. sillä mies on
vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan,
oman ruumiinsa, pelastaja. 24. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen
tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. 25.
Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja
antoi henkensä sen puolesta… jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin
itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään.” Ef. 5:21-25, 33
Tuosta kohdasta ilmenee, että puolisoiden tulee alistua toistensa tahtoon,
ts. elää toistensa kanssa yhteistyössä. Sitten tulee tuo kohta, joka
käsitetään yleensä väärin miehen diktatuurin perusteluna. Kuva miehestä ja
naisesta päänä ja ruumiina on itse asiassa kaunis kuva miehen ja naisen
välttämättömyydestä toisilleen. Joskus tasa-arvokeskusteluista tulee
mieleen, että pään repiminen irti ruumiista toteuttaa joidenkin mielestä
tasa-arvon parhaiten. Yhteistyö miehen ja naisen välillä on välttämätön
parisuhteen, ruumiin, pitämiseksi elossa.
”Mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää.” Seurakunnalle
ei ole vastenmielistä olla Kristuksen alaisuudessa. Se selittyy sillä,
millainen Kristus on. Hän on pelastaja, joka tahtoo seurakunnalle pelkkää
hyvää. On etuoikeus olla kuuliainen tällaiselle Päälle.
Miehelle annetaan tehtäväksi: ”Rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin
rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta.” Muistatte varmaan mitä
tapahtui kiirastorstai-iltana. Jeesus vangittiin ja kaikki opetuslapset
pakenivat. Rohkein heistä, Pietari, seurasi Jeesusta, mutta kuten
muistatte, kielsi kolme kertaa edes tuntevansa häntä. Siinä tilanteessa
Jeesus kuoli opetuslastensa puolesta.
Tällaisen tehtävän aviomies saa. Hänen ihanteenaan on olla valmis kuolemaan
vaimonsa puolesta vielä silloin, kun tämä kieltää tuntevansa koko miestä.
Tällaiselle aviopuolisolle on helppo olla kuuliainen, ja jos joku
tällaiseen pystyy, niin kuin Kristus pystyi, niin voi myös vaatia
virheetöntä kuuliaisuutta vaimoltaan. Kukaan ei pysty näihin Raamatun
ihanteisiin, mutta niitä ei ole lupa alentaa.
Siksi kristillisessä avioliitossa tärkeimpiä asioita on pitää ihanteet
korkealla ja pyytää toiselta anteeksi, kun ei saavutakaan ihanteita. Muuten
anteeksipyytäminen jää helposti sikseen. Vertailu muihin ihmisiin ei ole
kristillistä: ”Onhan muillakin pientä vipinää liiton ulkopuolella, miksei
minullakin?” Kristityn tulee verrata itseään Jumalan oikeaan ja väärään, ei
yleisiin virtauksiin. Tämän ohella tajuamme myös Jeesuksen
anteeksiantamuksen: me tarvitsemme Jumalan anteeksiantamusta jokaiseen
hetkeen, koska emme yllä Jumalan asettamiin tavoitteisiin.
Kristilliseen liittoon liittyy sen tunnustaminen, että parisuhde ei ole
yksityisasia vaan julkinen liitto ja että olen syntinen ihminen, joka
tarvitsee yhteisön valvontaa pysyäkseen oikealla tiellä. Kysymys kysytään
”tämän seurakunnan läsnä ollessa.”
Kysymys ”tahdotko” esitetään aikuiselle ihmiselle, joka osaa jo erottaa
omat tunteensa, ylä- ja alamäet, tahdon päätöksistä. Jos parisuhteessa voi
luottaa toisen tahtoon, se pysyy elossa. Avioliitto kestää jopa syrjähypyn,
jos puoliso voi todella sellaisen jälkeen luottaa, että toinen tahtoo
edelleen rakastaa. Silloin anteeksiantamiselle on olemassa edellytykset,
kun syrjähyppy on ollut vain hairahdus. Tahto on ratkaiseva asia.
Avioliiton yksi suurimpia vaikeuttajia on yhteiskunnan individualismi,
yksilökeskeisyys. Avioliittoa on mahdoton ymmärtää ilman yhteisöä. Jos
yhteisöä ei tunnusteta, silloin avioliittokin on vain avoliitto, jonka
alussa on kirkollinen muotomeno. Mielestäni monet elävätkin
avioliittoaankin todeksi avoimena liittona, joka ei millään tavalla kuulu
muille kuin parille itselleen. Ts. parisuhde koetaan yleisesti
yksityisasiana, mikä tekee avioliitosta irvikuvan. Jos yhteiskunta
keskittyy vain yksilöön ja tämän vapauksiin ja oikeuksiin, kaikenlaiset
liitot menettävät merkityksensä, niin kuin on mielestäni paljolti
käynytkin. Avioliiton korjaantumiseksi ja erojen vähentymiseksi
tarvittaisiin yleisen arvopohjan muutos.
Tuon esille myös parisuhteen hoitamisen mahdollisuuksia: perheasiain
neuvottelukeskukset jne.
Jumalan siunauksen pyytäminen liitolle näkyy sormusrukouksesta. Jumalaa,
avioliiton keksijää, pyydetään kolmanneksi liittoon. Miten Jumalaa
pyydetään mukaan avioliittoon, on itse asiassa samantapainen asia kuin
ylipäätään hänen pyytämistä omaan elämään. Selitän Raamatun tuntemisen
tärkeyttä, käytännössä 10 käskyssä, uskontunnustuksessa ja Isä meidän
–rukouksessa. Niiden pitäminen ihanteena tekee avioliitosta kristillisen,
ts. omakohtainen usko tekee liitosta kristillisen.
Kerron tässä omasta uskostani ja avioliitostani: miten turvaudun yksin ja
yhdessä vaimoni kanssa Jumalaan. Tässä tärkeänä on juuri em. uskon
ydinkohdat ja rukous.
Lähes poikkeuksetta rukoilen yhdessä vihkiparin kanssa. Totean, etten
tiedä, mikä heidän suhteensa on Jumalaan ja rukoukseen, mutta haluan heille
kokemuksen siitä, kuinka yhdessä voi istua kädet ristissä. He voivat istua
hiljaa, kun rukoilen lyhyesti ääneen heidän avioliittonsa, vihkimisen,
käytännön asioiden jne. puolesta.
Harjoittelu vihkipaikalla on tärkeää. Käymme toimituksen tarkasti läpi
vähintään kerran.
Varaan vihkikeskusteluun harjoituksineen puolitoista tuntia
HAUTAUSKESKUSTELU
Hautauskeskustelu on tavallaan yksinkertaisin kaikista
kasuaalikeskusteluista, mutta samalla herkin ja eniten aikaa vievä. Kuolema
on niin vahva puhuttelija, että omaisia ei tarvitse mitenkään yleensä
motivoida tilanteeseen niin kuin kastekeskustelussa on joskus pakko tehdä,
kun kaste koetaan läpihuutojuttuna, pelkkänä nimenantotilaisuutena.
Kuolemantapauksen ja vainajan elämän läpi käyminen vie paljon aikaa.
Aloitan sillä kyselemällä omaisilta vainajan kuolemasta ja elämästä,
nimenomaan tässä järjestyksessä, sillä kuolemantapauksen kertaamiseen
näyttää olevan suuri tarve.
Keskustelun jälkeen käymme tarkasti läpi siunaustoimituksen käytännössä,
omaisten toiveet jne. Kerron näyttäväni tai sanovani aina seisomiset ja
istumiset: se ei mielestäni vähennä lainkaan hartautta, mutta ahdistusta
kyllä. Hautaukseen on pesiytynyt valtavasti perinnäissääntöjä, jotka
parhaimmillaan luovat toimitukselle turvalliset puitteet, mutta
pahimmillaan ahdistavat suunnattomasti omaisia. Koko siunaus voi mennä sen
pohtimiseen, että kaikki menisi ”niin kuin pitää”.
Siksi korostan keskustelussa, että kristillisessä hautauksessa on kaksi
tärkeää asiaa: Olla Jumalan kasvojen edessä ja olla jättämässä jäähyväisiä
läheiselle ihmiselle. Muut säännöt ovat omaisten päätettävissä. Mikä
edistää näitä kahta, on hyväksi. Mikä taas haittaa näitä, sellaista tapaa
ei tarvitse noudattaa.
Selitän siunauskaavasta ns. mullanheittosanat:
”Maasta sinä olet tullut” kertoo luomisesta, siitä kuinka olemme lähtöisin
Jumalan kädestä.
”Maaksi sinun pitää jälleen tuleman” kertoo yksinkertaisesti kuolemasta,
joka meillä kaikilla on edessämme, ellei Jeesus tule takaisin ennen
kuolemaamme.
”Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä”
ilmaisee sen, miksi kirkko on syntynyt. Jeesus nousi kuolleista
ensimmäisenä pääsiäisenä ja voitti näin kuoleman. Siksi kirkko on tullut
tänne Suomeenkin saakka: kuoleman voittajalla on mahtava voima, jota me
ihmiset kipeästi tarvitsemme. Näissä sanoissa ei oteta kantaa siihen,
pääseekö vainaja taivaaseen vai joutuuko kadotukseen, vaan siinä kerrotaan
Raamatun selvä opetus siitä, että maailman lopussa Jeesus herättää kaikki
kuolleet viimeiselle tuomiolle. Jos ihmisen on uskonut Jeesukseen elämänsä
aikana, herättäjä onkin tuttu, ei tuomari, vaan Vapahtaja.
Käytännön asioiden jälkeen lähes poikkeuksetta vietän omaisten kanssa
rukoushetken, Kirkollisten toimitusten kirjan Rukoushetkiä surussa kohta B.
Rukoushetki vainajan kodissa.
Hautauskeskusteluun olen tottunut varaamaan pari tuntia, tosin kesto
vaihtelee suuresti: joskus asiat selviävät vajaassa tunnissa, joskus parin
tunnin keskustelun jälkeen omaiset ottavat vielä erikseen yhteyttä.
PAPIN VIRAN OLEMUS
Augsburgin tunnustus toteaa neljännessä ja viidennessä kohdassaan
vanhurskautuksesta ja kirkon virasta seuraavaa: ”Samaten seurakuntamme
opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä
omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus
lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät
otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka
kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee
edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). Jotta saisimme tämän
uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen
virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki,
joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin
Jumala hyväksi näkee.” (Tunnustuskirjat, 53.)
Papin virka on asetettu uskon saamiseksi, ihmisten auttamiseksi
henkilökohtaiseen uskoon (Sariola 1981, 43). Sana ja sakramentit ovat tässä
välttämättömiä välineitä, mutta vain välineitä. Papin tehtävänä on olla
Pyhän Hengen työtoveri ja kaiken tavoitteena tulisi olla se, että Pyhä
Henki pääsee synnyttämään ihmisen uudesti, elävään suhteeseen Jumalan
kanssa, elävään Kolmiyhteisen läsnäoloon ihmisen sydämessä. Tämän tulisi
johtaa pappi rukoukseen. On suorastaan jännittävää lähteä työpäivään
rukoillen, kun saa odottaa, mitä Pyhä Henki tahtoo juuri sinä päivänä ja
juuri tapaamieni ihmisten elämässä tehdä.
Tämä näkökulma on jatkuvasti rohkaissut minua papin virassa. Se on antanut
myös ryhtiä oman työn sisältöön: kaikessa tulee olla selvästi kuultavissa
ja nähtävissä evankeliumi, joka on Jumalan voima. Evankeliumin
määrittelyssä ja kiteyttämisessä auttaa tunnustuksemme: Raamattu on
kristillisen uskon ja elämän korkein ohje (KO 6, Tunnustuskirjat 427), ja
sen keskeisin sisältö löytyy Augsburgin tunnustuksesta, mielestäni työni
kannalta kirkkaimmin artikloissa 1-6.
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS
- Sariola 1981 Sariola Yrjö, Tunnustuksessa pysyen, Pieksämäki 1981
- Tunnustuskirjat Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, Jyväskylä 1990
- Suomen ev.-lut. kirkon kirkkokäsikirja III, Kirkollisten toimitusten kirja,
Pieksämäki 1993
|