KUTSUMUKSENA KASUAALIKESKUSTELUT / STI 4.11.1998 / Pastori, TM Jukka Jämsén

STI 4.11.1998 / Pastori, TM Jukka Jämsén

KUTSUMUKSENA KASUAALIKESKUSTELUT

YLEISTÄ

Toimituskeskustelut ovat erittäin tärkeä osa papin työtä. Se on hyvä tiedostaa erityisesti, sillä seurakuntapapin työ on usein kiireistä ja on suuri kiusaus alkaa tinkiä juuri näistä keskusteluista. Ne ovat kuitenkin loistava tilaisuus ihmisten henkilökohtaiseen kohtaamiseen, evankelioimiseen, uskonelämän syventämiseen jne. Yrjö Sariolan mukaan esimerkiksi kastekeskustelun pitäisi ilman muuta kuulua jokaiseen kastetoimitukseen (Sariola 1981, 80, 81.)
Kirkollisissa toimituksissa kohtaamme niitä ihmisiä, jotka eivät välttämättä muuten ole julistuksen kuuloetäisyydellä. Siksi niihin tulisi erityisesti keskittyä. Usein ihmisten todellinen kohtaaminen on helpompaa kasuaalikeskustelussa kuin itse toimituksessa. Kastettavan vanhemmat jännittävät kodin ja tarjoamisten laittamista, vihittävät jännittävät ”meneekö kaikki hyvin”, ja hautajaisissa omaiset keskittyvät pysymään henkisesti koossa ja hautajaisvieraat yrittävät käyttäytyä oikein.
Tapaan kastettavan vanhemmat mieluiten kotona, samoin vainajan omaiset. Esimerkiksi kirkkoherranvirasto korostaa helposti ihmisten mielessä kirkon ja papiston jäykkyyttä ja virallisuutta. Kotonaan heillä on ”kotikenttäetu” suhteessa pappiin ja olen kokenut heidät olevan siellä avoimempia ja rentoutuneempia. Pyrin käymään vainajan asuinpaikassa saadakseni siitäkin kuvaa hänen elämästään. Vihittävät tapaan yleensä vihkipaikassa, yleisimmin kirkon sakastissa.
Kerron aina keskusteluissa, että itse toimituksissa sanon ja/tai näytän, milloin noustaan seisomaan ja milloin istutaan, samoin kaikki muutkin käytännön asiat. Yksi vapauttava asia toimituksissa voi olla, että kenenkään ei tarvitse pelätä käyttäytyvänsä väärin, vaikka olisi kyseisessä toimituksessa ensimmäistä kertaa, vaan että pappi pitää tilanteen käytännön asioiden kannalta turvallisena. Ihmiset voivat ottaa vastaan hyvin suoraa julistusta, kun heidän ei tarvitse tuntea itseään hölmöiksi. Mielestäni evankeliumi on yksinkertainen eikä sen omaksumista tarvitse tehdä monimutkaisemmaksi sillä, että ihmisten pitäisi oppia joku erillinen ”kirkollisen käytöksen kulttuuri”. Tavallisen maalaisjärjen käytön pitää riittää.
Ihmisten tietoista vakaumusta on syytä kunnioittaa. Hyvin monien vakaumus riittää juuri siihen, että osallistuu toimituksiin, mutta ei sen pidemmälle. Tunnustuskirjojen kannalta tämä ei ole ongelma: osa kirkon jäsenistä on nimellisesti ja todellisesti kirkon jäseniä, osa vain nimellisesti. Kirkkoon kuuluu aina nimellisiä jäseniä, mutta on hieno asia, että he antavat kastaa lapsensa jne. ja tulevat sanan kuuloon. Tämän voi ottaa selvästi esille toimituskeskusteluissa. Usein totean keskusteluissa: ”En tiedä, mikä teidän suhteenne näihin asioihin on, mutta toimitusten tarkoitus on sama kuin koko kirkon: että elämämme aikana voisi syntyä usko Jeesukseen. Siksi voitte miettiä omaa uskoanne tai sen puutetta, suhdettanne Jeesukseen jne. Voitte rukoilla Jumalaa ja pysähtyä kysymään häneltä, voisiko hän antaa jotakin elämäänne.” Tämän pohjalta on syntynyt usein syvällisiä keskusteluja. Jos ihmiset kokevat, että pappi ei pidä heitä joko ollenkaan kristittyinä tai että pappi olettaa heidän olevan itsestään selvästi uskovia ihmisiä, se lukitsee tilanteen.
Nämä molemmat, kirkko tosiuskovien yhteisönä ja toisaalta kokemuspohjaisesti sellaisena instiuutiona, jonka sisällä on myös epäuskoisia, olisi hyvä pitää kirkkaana mielessä ja myös tuoda julistuksessa ja opetuksessa reilusti esille. Jos pyrimme kokemuspohjaiseen vain tosiuskovien yhteisöön tai jos unohdamme kokonaan elävän uskon ja tyydymme yhä kauemmaksi evankeliumista liukuvaan kirkkolaitokseen, menemme harhaan.
Toimituksiin valmistautuessa on hyvä muistaa, että Jumala on hyvin aktiivinen. Pyhä Henki pyrkii koko ajan synnyttämään ja vahvistamaan uskoa. Hyvin helposti toimitukset painottuvat papin suorituksen puolelle. Nykyinen tehokkuuden vaatimus siirtyy helposti myös jumalasuhteeseemme. Silloin armosta eläminen ja sen välittäminen muille tulee kyseenalaiseksi, jos papin koko huomio on kiinnittynyt omaan suoritukseen. Jos pappikin malttaa olla toimituksissa ihmettelemässä Jumalan suuruutta ja hyvyyttä ts. ylistämässä ja palvomassa Jumalaa, silloin näkökulma toimituksiin muuttuu.
Jumala on jo siellä, mihin olen menossa, mutta hän on sitoutunut armonvälineisiin, joten sana ja kaste ja ehtoollinen ovat se kanava, jonka pappi oman työnsä kautta tuo eri tilanteisiin. On surullista, jos papit eivät välitä rukoilla toimitusten puolesta tai jos he eivät edes välitä tuoda Jumalan Sanaa esille noissa tilanteissa.
Sakramenttien objektiivista puolta on toisaalta kirkossamme korostettu niin paljon, että jotkut jopa asettavat sakramentit ja uskon jotenkin vastakkaisiksi. ”Omassa kirkossamme on se vaara, että sakramentit irrottuvat ihmisten tajunnassa kauniiksi muotomenoiksi, joilla ei ole mitään tekemistä kirkon yhteisen uskon ja asianomaisten persoonallisen uskon kanssa. Tällaista maallistunutta käsitystä vastaan on jatkuvasti taisteltava ja Augsburgin tunnustuksen tavoin painotettava sakramenttien ja uskon yhteenkuuluvuutta.” (Sariola 1981, 79.)
Luther opettaa, että rukouksen mieli kasteen yhteydessä on välttämätöntä. ”Kun kastetut ihmiset usein turmeltuvat niin kelvottomiksi, se saattaa mielestäni johtua siitä, että kaste on toimitettu kylmän välinpitämättömästi ja että kastettavan puolesta on toimituksen aikana rukoiltu täysin vailla tosi tarkoitusta. - - - Pidä siis mielessäsi, että kastetoimituksen liitännäiset merkitsevät kovin vähän - - - ei Perkele noita keinoja kavahda eikä kammoa. Hän ei piittaa isommistakaan konsteista, hänet on otettava vakavasti. Pidä ennemmin huoli siitä, että seisot kastetoimituksessa oikeassa uskossa lujana, kuulet Jumalan sanan ja otat vakaalla mielellä osaa rukoukseen.” (Tunnustuskirjat 321, 322.) Tämä sopii kaikkeen papin työhön.
”Yksin uskosta, yksin armosta” on kääntynyt kummallisesti sellaiseksi malliksi, että ihmisen ei tarvitse edes uskoa tai ainakaan tietää uskovansa, koska armo riittää!. Koko kirkon elämähän tähtää toimituksillaan ja julistuksellaan uskon syntymiseen, sisäiseen tapahtumiseen, elävään suhteeseen ihmisen ja Kolmiyhteisen välillä. Sana ja sakramentit ovat vain välineitä, joiden kautta Pyhä Henki pääsee synnyttämään ihmisen uudesti, elävään suhteeseen Jumalan kanssa, elävään Kolmiyhteisen läsnäoloon ihmisen sydämessä.
Usein papin tehtävä mielletään jonkinlaisen juhlistajan roolin vetämiseksi. Kuitenkin esimerkiksi 70-, 80- ja yli 90-vuotiaiden syntymäpäiväkäynneillä voi käydä upeita keskusteluja hengellisistä asioista, kun vain uskaltaa olla rohkeasti hengellinen! Papin odotetaan olevan elävässä suhteessa Jumalaan ja kun ihmiset oivaltavat sen olevan totta, he uskaltavat kertoa omista kysymyksistään: omasta uskonelämästä, enteistä, ennusunista, omista kokemuksista jne. Ihmiset tietävät yleensä oman vakaumuksensa ihan hyvin ja pystyvät usein keskustelemaankin siitä. Jos pappi suostuu joidenkin ihmisten antamaan rooliin mustapukuisesta juhlien koristuksesta, niin se on papin oma vika. Vaikka jotkut juhlavieraat ajattelisivatkin niin, niin pappi voi aina julistaa Jumalan sanaa rukoilevalla mielellä, uskollisempana Jumalalle kuin ihmisten odotuksille.
Mielestäni toimitusten sisältö on mielenkiintoinen ja kiinnostaa myös niihin osallistuvia ihmisiä. Siksi toimituskeskustelujen rungoksi sopii sisällön selittäminen: mitä se tarkoittaa.

Esitän seuraavassa oman tapani käydä kasuaalikeskusteluja. Se sopii minun persoonalleni. Jokainen ottakoon siitä eväitä omiin keskusteluihinsa, jos niin hyväksi kokee. Mielestäni nämä keskustelut ovat hyvin persoonallisia ja niissä tulisi pystyä ottamaan herkästi huomioon ihmisten elämäntilanne. Omat keskusteluni sisältävät usein seuraavia asioita.

KASTEKESKUSTELU

Käymme yhdessä läpi toimituksen kulun. Vanhemmat (kastettava) katsovat kasteen kaavaa virsikirjan lopusta. Virret valitaan yhdessä toimituskeskustelun kuluessa, yleensä lopuksi. Johdanto ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” ilmaisee, että kyseessä on jumalanpalvelus, kenen nimissä ollaan koolla. Puhetta varten pyrin tutustumaan vanhempiin, heidän ammatteihinsa, elämäntilanteeseensa jne.
Kaste- ja lähetyskäsky osoittaa, että kirkko ei ole keksinyt kastetta vain viettääkseen mukavaa perhejuhlaa, vaan Vapahtajamme itse on käskenyt kastaa ja opettaa. Kastehetkellä toteutamme ensimmäisen osan. Opettaminen jää sitten vanhempien ja kummien varaan yhdessä seurakunnan kanssa. Kukaan ei tiedä, miksi Jeesus asetti kasteen, miksei pelkkä usko riitä, joten kyseessä on salaisuus. Tiedämme hyvin, mitä Raamattu lupaa kasteesta ja lähetysmailta kuulee vakuuttavia esimerkkejä kasteen vaikutuksesta, mutta kyseessä on pohjimmiltaan mysteeri, niin kuin ehtoollisenkin kohdalla.
Kaste mielletään yleensä hempeäksi tapahtumaksi: kaikki on hyvin, on mukava viettää kaunis juhla. Todellisuus tulee kuitenkin ilmi ristinmerkin kohdalla: ”Ota pyhä ristinmerkki kasvoihisi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Lapsi kutsutaan ristillä tapetun miehen seuraajaksi, joten hempeys on asiasta kaukana. ”Lunastanut” tarkoittaa lunnaiden maksamista, että ihminen pääsisi pahan vallasta, synnin vallasta vapaaksi.
Raamattu opettaa, että jokainen ihminen syntyy syntisenä. Siinä on syy siihen, miksi maailma on sellainen kuin on. Jos avaa television uutisten aikaan, niin huomaa, ettei maailma ole hyvä. Synti on niin raju asia, ettei siihen auta kuin äärimmäisen kovat lääkkeet. Vain Jumalan Pojan kuolema riittää lunnashinnaksi, että me pääsisimme pahan vallasta irti. Siksi kastettava merkitään teloitusvälineen merkillä, ristillä: jos Jeesus olisi kuollut nykyaikana Amerikassa, kirkkojen katoilla ei olisi ristiä, vaan sähkötuoli.
Isä meidän –rukouksen jälkeen seuraa toivotus ”Armollinen Jumala, joka pelastaa kaikesta pahasta, on Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta kutsunut sinut osalliseksi siitä perinnöstä, joka pyhillä on valkeudessa. Antakoon hän sinulle voimaa kuolla pois synnistä ja noudattaa hänen tahtoaan.”
Osittain Kol. 1:12:een perustuva kohta kertoo, että Jumala on armollinen, hän pelastaa pahasta ja kutsuu osalliseksi ikuisesta elämästä taivaassa. ”Kuolla pois synnistä” särähtää helposti korvaan, aivan kuin pappi toivoisi, että lapsi kuolee. Tässä kuitenkin näkyy kasteen syvä merkitys, josta Roomalaiskirje puhuu: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan…” Room. 6:3, 4. Kaste on kuoleman ja hautaamisen vertauskuva. Kasteeseen on tarkoitus haudata ja hukuttaa meissä oleva ”Vanha Aatami”, se puoli meissä, joka ei tahdo uskoa Jumalaan, joka ei tahdo elää kasvokkain Jumalan kanssa, joka ei tahdo rukoilla eikä elää Raamatun opetuksen mukaisesti. Meissä on tuo Jumalaa vastustava puoli koko ajan ja siksi se tulisi päivittäin upottaa ja haudata. Sitä ei voi parannella ja siksi sen on kuoltava.
Roomalaiskirjeen kohta jatkuu: ”jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” Room. 6:4. Niin kuin Jeesus herätettiin kuolleista, usko antaa meille uuden elämän. Kasteessa meille lahjoitetaan uusi olemus. Siksi Raamattu puhuu uudestisyntymisestä. Kun uskomme Jeesukseen, Jumala synnyttää meihin uuden elämän.
Vanhemmat saavat valita kaavassa olevasta kysymys/kehotus –vaihtoehdosta mieleisensä. Tässä kohdassa, vanhempien ja kummien sitoutuessa kristilliseen kasvattamiseen, otan myös esille mahdollisen vanhempien avoliiton. Kristillinen kasvatus tarkoittaa myös esimerkkinä elämistä eikä avoliitto sovi siihen.. Olen poikkeuksetta puuttunut avoparien elämänmuotoon ja lähes poikkeuksetta avoliitossa elävien kummien ongelmaan. (Tähän mennessä olen saanut vihkiä heistä jo kymmeniä pareja. Aloittaessani papin virassa ajattelin, etten saa kastaa tai vihkiä kovinkaan paljon, koska puutun ihmisten elämään niin selvästi. Toisin on käynyt! Papilta näköjään odotetaankin selkeää profiilia.)
Selitän kätten päälle panemisen merkityksen, ja sanon myös toimituksen aikana, milloin se tapahtuu.

Aivan keskustelun lopuksi kysyn yleensä, mitä vanhemmat toivovat lapsen elämälle. Toiveet kertovat nopeasti, mitkä asiat ovat kullekin tärkeitä, ja niistä saa pohjaa omaan puheeseen. Tuo kysymys saa toivottavasti vanhempien mielessä liikkeelle ajatuksia oman kasvatustyön sisällöstä ja tavoitteista. Varaan yleensä kastekeskustelua varten aikaa noin tunnin.

VIHKIKESKUSTELU

Aloitan vihkikeskustelun täyttämällä paperit: todistajat, sukunimi jne. ja kirjoittamalla vihkiraamattuun vihittävien tiedot. Sitten pyydän vihkiparia kertomaan toisistaan: mitä tekevät, mistä ovat kotoisin, miten tähän on päädytty, millaisia he ovat luonteeltaan, mitä harrastuksia jne. Perustelen sitä heille toteamalla, että minun on helpompi puhua heille, kun tiedän, kenelle puhun.
Kirkollisten toimitusten kirjan mukaan papin on ”mikäli mahdollista keskusteltava vihittävien kanssa ja selitettävä heille, mitä avioliitto on ja mitä Jumalan siunauksen pyytäminen sille merkitsee.” Luen tämän ääneen vihkiparille ja kerron, että on ehkä outoa tehdä se tässä vaiheessa, aivan kuin joku päättäisi mennä naimisiin tietämättä mihin menee. Kuitenkin käsitys kristillisestä avioliitosta on mielestäni hämärtynyt, joten selitän kuitenkin asiaa. Olen toteuttanut tämän vihkikysymysten ja sormusrukouksen pohjalta.
Käymme yhdessä läpi vihkitoimituksen. Vihkipari seuraa kaavaa virsikirjan takaa. Vihkipari valitsee kysymyksistä mieleisensä vaihtoehdon. Kerron, että vihkikysymykset ilmaisevat, mistä kristillisessä avioliitossa on kysymys. Siihen liittyvät:

Jumala ja seurakunta
julkisuus
tahto

Näissä näkyvät nykyiset parisuhteen muodot:

avoliitto
yhteiskunnallinen avioliitto/ siviiliavioliitto
kirkollinen avioliitto

Avoliitto on vain kahden ihmisen tunteisiin perustuva parisuhde. Kirkon opetuksen kannalta tällainen on tavallaan nolla. Se sopii täydellisille ihmisille, joilla ei ole vaaraa loukata toinen toistaan ja jotka eivät näin ollen tarvitse yhteisön tukea eikä julkisuuden painetta hoitaakseen liittoaan kunnolla. Kirkon opetuksen mukaan tällainen on kuitenkin harhaa: me kaikki olemme syntisiä ja taipumuksenamme on huolehtia omasta edustamme muiden kustannuksella. Virsi 241 toteaa osuvasti: ”Suojaa rakkaimpani pahuudeltani.” Minullakin on uskonystäviä, joiden kanssa on sovittu, että jos alan mennä muiden naisten perässä, he tulevat kyselemään, missä mennään. Avoliitto on itsessään jo sanahirviö. Liitto ei voi olla avoin, ja jos se on avoin, se ei ole liitto. Raamatun kielenkäytössä liitto on vakava asia, jonka merkiksi usein uhrattiin eläin. Verta vuodatettiin, kyseessä on elämän ja kuoleman kysymys.
Avoliitto edistää mielestäni yhteen sopimattomien parien muodostumista. Freud, Marx, Engels ja Jung: ”En koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa, mutt´ oon vierestä herännyt.” Parisuhde on niin vakava asia, että siitä tulisi päättää päivänvalossa ja julkisesti, ts. mennä naimisiin ennen kuin muutetaan yhteen ja aloitetaan sukupuolisuhde. Autokaan ei vaihda Suomessa omistajaa, ennen kuin paperit on tehty. Ihmiset näköjään arvostavat itseään vähemmän kuin autoja suostuessaan suhteeseen toisen kanssa ilman julkista sopimusta. Surullisia esimerkkejä riittää.
Taustalla on tietenkin myös epäraamatullinen luottamus ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Avoliitto ei välttämättä sisällä yhtään näistä kolmesta: Jumala-ulottuvuus, julkisuus ja tahto. Tunteet riittävät. Usein kehotan vihkipareja vaikuttamaan em. perusteilla omien tuttujensa piirissä niin, että avioliitto nousisi taas kunniaan. Vanha vihkievankeliumi korostaa avioliiton merkitystä majakkana pimeyden keskellä.
Kerron vihkiväni parin kahdenlaiseen avioliittoon: virkamiehenä yhteiskunnalliseen ja pappina kirkolliseen avioliittoon.
Virkamiehenä vihin heidät yhteiskunnalliseen avioliittoon, joka on säädetty laissa. Yhteiskunnallinen avioliitto on kirkon opetuksen mukaan parempi kuin avoliitto: siinä toteutuvat jo julkisuus ja tahto. Ihminen joutuu vastuuseen jälkikasvustaan ja omaisuuden jaosta. Jumala-ulottuvuus ja sitä myöten Raamatun ihanteet kuitenkin puuttuvat. Yhteiskunnallisen avioliiton minimikesto on puoli vuotta. Kumpi tahansa voi yksipuolisesti sanoutua irti liitosta.
Kristillinen avioliitto nostaa ihanteet kattoon. Kristillinen avioliitto ilmenee vihkikysymysten kolmessa näkökulmassa: Jumalan tahto, julkisuus seurakunnan edessä ja kysymys tahdosta. Jumalan tahto ilmenee hyvin Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa. Luemme sen yhdessä vihkiparin kanssa.
” 21. Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen. 22. Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, 23. sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. 24. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. 25. Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta… jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään.” Ef. 5:21-25, 33
Tuosta kohdasta ilmenee, että puolisoiden tulee alistua toistensa tahtoon, ts. elää toistensa kanssa yhteistyössä. Sitten tulee tuo kohta, joka käsitetään yleensä väärin miehen diktatuurin perusteluna. Kuva miehestä ja naisesta päänä ja ruumiina on itse asiassa kaunis kuva miehen ja naisen välttämättömyydestä toisilleen. Joskus tasa-arvokeskusteluista tulee mieleen, että pään repiminen irti ruumiista toteuttaa joidenkin mielestä tasa-arvon parhaiten. Yhteistyö miehen ja naisen välillä on välttämätön parisuhteen, ruumiin, pitämiseksi elossa.
”Mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää.” Seurakunnalle ei ole vastenmielistä olla Kristuksen alaisuudessa. Se selittyy sillä, millainen Kristus on. Hän on pelastaja, joka tahtoo seurakunnalle pelkkää hyvää. On etuoikeus olla kuuliainen tällaiselle Päälle.
Miehelle annetaan tehtäväksi: ”Rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta.” Muistatte varmaan mitä tapahtui kiirastorstai-iltana. Jeesus vangittiin ja kaikki opetuslapset pakenivat. Rohkein heistä, Pietari, seurasi Jeesusta, mutta kuten muistatte, kielsi kolme kertaa edes tuntevansa häntä. Siinä tilanteessa Jeesus kuoli opetuslastensa puolesta.
Tällaisen tehtävän aviomies saa. Hänen ihanteenaan on olla valmis kuolemaan vaimonsa puolesta vielä silloin, kun tämä kieltää tuntevansa koko miestä. Tällaiselle aviopuolisolle on helppo olla kuuliainen, ja jos joku tällaiseen pystyy, niin kuin Kristus pystyi, niin voi myös vaatia virheetöntä kuuliaisuutta vaimoltaan. Kukaan ei pysty näihin Raamatun ihanteisiin, mutta niitä ei ole lupa alentaa.
Siksi kristillisessä avioliitossa tärkeimpiä asioita on pitää ihanteet korkealla ja pyytää toiselta anteeksi, kun ei saavutakaan ihanteita. Muuten anteeksipyytäminen jää helposti sikseen. Vertailu muihin ihmisiin ei ole kristillistä: ”Onhan muillakin pientä vipinää liiton ulkopuolella, miksei minullakin?” Kristityn tulee verrata itseään Jumalan oikeaan ja väärään, ei yleisiin virtauksiin. Tämän ohella tajuamme myös Jeesuksen anteeksiantamuksen: me tarvitsemme Jumalan anteeksiantamusta jokaiseen hetkeen, koska emme yllä Jumalan asettamiin tavoitteisiin.
Kristilliseen liittoon liittyy sen tunnustaminen, että parisuhde ei ole yksityisasia vaan julkinen liitto ja että olen syntinen ihminen, joka tarvitsee yhteisön valvontaa pysyäkseen oikealla tiellä. Kysymys kysytään ”tämän seurakunnan läsnä ollessa.”
Kysymys ”tahdotko” esitetään aikuiselle ihmiselle, joka osaa jo erottaa omat tunteensa, ylä- ja alamäet, tahdon päätöksistä. Jos parisuhteessa voi luottaa toisen tahtoon, se pysyy elossa. Avioliitto kestää jopa syrjähypyn, jos puoliso voi todella sellaisen jälkeen luottaa, että toinen tahtoo edelleen rakastaa. Silloin anteeksiantamiselle on olemassa edellytykset, kun syrjähyppy on ollut vain hairahdus. Tahto on ratkaiseva asia.
Avioliiton yksi suurimpia vaikeuttajia on yhteiskunnan individualismi, yksilökeskeisyys. Avioliittoa on mahdoton ymmärtää ilman yhteisöä. Jos yhteisöä ei tunnusteta, silloin avioliittokin on vain avoliitto, jonka alussa on kirkollinen muotomeno. Mielestäni monet elävätkin avioliittoaankin todeksi avoimena liittona, joka ei millään tavalla kuulu muille kuin parille itselleen. Ts. parisuhde koetaan yleisesti yksityisasiana, mikä tekee avioliitosta irvikuvan. Jos yhteiskunta keskittyy vain yksilöön ja tämän vapauksiin ja oikeuksiin, kaikenlaiset liitot menettävät merkityksensä, niin kuin on mielestäni paljolti käynytkin. Avioliiton korjaantumiseksi ja erojen vähentymiseksi tarvittaisiin yleisen arvopohjan muutos.
Tuon esille myös parisuhteen hoitamisen mahdollisuuksia: perheasiain neuvottelukeskukset jne.
Jumalan siunauksen pyytäminen liitolle näkyy sormusrukouksesta. Jumalaa, avioliiton keksijää, pyydetään kolmanneksi liittoon. Miten Jumalaa pyydetään mukaan avioliittoon, on itse asiassa samantapainen asia kuin ylipäätään hänen pyytämistä omaan elämään. Selitän Raamatun tuntemisen tärkeyttä, käytännössä 10 käskyssä, uskontunnustuksessa ja Isä meidän –rukouksessa. Niiden pitäminen ihanteena tekee avioliitosta kristillisen, ts. omakohtainen usko tekee liitosta kristillisen.
Kerron tässä omasta uskostani ja avioliitostani: miten turvaudun yksin ja yhdessä vaimoni kanssa Jumalaan. Tässä tärkeänä on juuri em. uskon ydinkohdat ja rukous.
Lähes poikkeuksetta rukoilen yhdessä vihkiparin kanssa. Totean, etten tiedä, mikä heidän suhteensa on Jumalaan ja rukoukseen, mutta haluan heille kokemuksen siitä, kuinka yhdessä voi istua kädet ristissä. He voivat istua hiljaa, kun rukoilen lyhyesti ääneen heidän avioliittonsa, vihkimisen, käytännön asioiden jne. puolesta.
Harjoittelu vihkipaikalla on tärkeää. Käymme toimituksen tarkasti läpi vähintään kerran.

Varaan vihkikeskusteluun harjoituksineen puolitoista tuntia

HAUTAUSKESKUSTELU

Hautauskeskustelu on tavallaan yksinkertaisin kaikista kasuaalikeskusteluista, mutta samalla herkin ja eniten aikaa vievä. Kuolema on niin vahva puhuttelija, että omaisia ei tarvitse mitenkään yleensä motivoida tilanteeseen niin kuin kastekeskustelussa on joskus pakko tehdä, kun kaste koetaan läpihuutojuttuna, pelkkänä nimenantotilaisuutena.
Kuolemantapauksen ja vainajan elämän läpi käyminen vie paljon aikaa. Aloitan sillä kyselemällä omaisilta vainajan kuolemasta ja elämästä, nimenomaan tässä järjestyksessä, sillä kuolemantapauksen kertaamiseen näyttää olevan suuri tarve.
Keskustelun jälkeen käymme tarkasti läpi siunaustoimituksen käytännössä, omaisten toiveet jne. Kerron näyttäväni tai sanovani aina seisomiset ja istumiset: se ei mielestäni vähennä lainkaan hartautta, mutta ahdistusta kyllä. Hautaukseen on pesiytynyt valtavasti perinnäissääntöjä, jotka parhaimmillaan luovat toimitukselle turvalliset puitteet, mutta pahimmillaan ahdistavat suunnattomasti omaisia. Koko siunaus voi mennä sen pohtimiseen, että kaikki menisi ”niin kuin pitää”.
Siksi korostan keskustelussa, että kristillisessä hautauksessa on kaksi tärkeää asiaa: Olla Jumalan kasvojen edessä ja olla jättämässä jäähyväisiä läheiselle ihmiselle. Muut säännöt ovat omaisten päätettävissä. Mikä edistää näitä kahta, on hyväksi. Mikä taas haittaa näitä, sellaista tapaa ei tarvitse noudattaa.
Selitän siunauskaavasta ns. mullanheittosanat: ”Maasta sinä olet tullut” kertoo luomisesta, siitä kuinka olemme lähtöisin Jumalan kädestä.
”Maaksi sinun pitää jälleen tuleman” kertoo yksinkertaisesti kuolemasta, joka meillä kaikilla on edessämme, ellei Jeesus tule takaisin ennen kuolemaamme.
”Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä” ilmaisee sen, miksi kirkko on syntynyt. Jeesus nousi kuolleista ensimmäisenä pääsiäisenä ja voitti näin kuoleman. Siksi kirkko on tullut tänne Suomeenkin saakka: kuoleman voittajalla on mahtava voima, jota me ihmiset kipeästi tarvitsemme. Näissä sanoissa ei oteta kantaa siihen, pääseekö vainaja taivaaseen vai joutuuko kadotukseen, vaan siinä kerrotaan Raamatun selvä opetus siitä, että maailman lopussa Jeesus herättää kaikki kuolleet viimeiselle tuomiolle. Jos ihmisen on uskonut Jeesukseen elämänsä aikana, herättäjä onkin tuttu, ei tuomari, vaan Vapahtaja.

Käytännön asioiden jälkeen lähes poikkeuksetta vietän omaisten kanssa rukoushetken, Kirkollisten toimitusten kirjan Rukoushetkiä surussa kohta B. Rukoushetki vainajan kodissa.

Hautauskeskusteluun olen tottunut varaamaan pari tuntia, tosin kesto vaihtelee suuresti: joskus asiat selviävät vajaassa tunnissa, joskus parin tunnin keskustelun jälkeen omaiset ottavat vielä erikseen yhteyttä.

PAPIN VIRAN OLEMUS

Augsburgin tunnustus toteaa neljännessä ja viidennessä kohdassaan vanhurskautuksesta ja kirkon virasta seuraavaa: ”Samaten seurakuntamme opettavat, että ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4). Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” (Tunnustuskirjat, 53.)
Papin virka on asetettu uskon saamiseksi, ihmisten auttamiseksi henkilökohtaiseen uskoon (Sariola 1981, 43). Sana ja sakramentit ovat tässä välttämättömiä välineitä, mutta vain välineitä. Papin tehtävänä on olla Pyhän Hengen työtoveri ja kaiken tavoitteena tulisi olla se, että Pyhä Henki pääsee synnyttämään ihmisen uudesti, elävään suhteeseen Jumalan kanssa, elävään Kolmiyhteisen läsnäoloon ihmisen sydämessä. Tämän tulisi johtaa pappi rukoukseen. On suorastaan jännittävää lähteä työpäivään rukoillen, kun saa odottaa, mitä Pyhä Henki tahtoo juuri sinä päivänä ja juuri tapaamieni ihmisten elämässä tehdä.

Tämä näkökulma on jatkuvasti rohkaissut minua papin virassa. Se on antanut myös ryhtiä oman työn sisältöön: kaikessa tulee olla selvästi kuultavissa ja nähtävissä evankeliumi, joka on Jumalan voima. Evankeliumin määrittelyssä ja kiteyttämisessä auttaa tunnustuksemme: Raamattu on kristillisen uskon ja elämän korkein ohje (KO 6, Tunnustuskirjat 427), ja sen keskeisin sisältö löytyy Augsburgin tunnustuksesta, mielestäni työni kannalta kirkkaimmin artikloissa 1-6.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Sariola 1981 Sariola Yrjö, Tunnustuksessa pysyen, Pieksämäki 1981

Tunnustuskirjat Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, Jyväskylä 1990

Suomen ev.-lut. kirkon kirkkokäsikirja III, Kirkollisten toimitusten kirja, Pieksämäki 1993