STI 7.4.1999 / Juhana Pohjola
Ajankohtainen katekismus: Uskontunnustus - systemaattinen osio
I Credo
Sana credo tuntuu sopivan erinomaisesti post-moderniin aikaamme, jota
yksilökeskeisyys ja moniarvoisuus värittävät. Saahan siinä ilmasta silloin
oman uskonsa. Credo ei kuitenkaan merkitse subjektiivisten uskonnollisten
kokemusten ja näkemysten sanoiksi pukemista. Kristillisen tunnustuksen
olemus on, että se on vastaus Jeesuksen kysymykseen: Kenen te sanotte minun
olevan? (Matt.16). Kirkon tunnustus on olemukseltaan kaikkina aikoina sama
kuin Pietarin vastaus:"Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Se on
kristologinen vastaus, jonka aikaan saa Pyhä Henki (1.Kor.12). Tämä
tunnustus pitää sisällään niin apostolisen, Nikean, Athanasioksen kuin
Tunnustuskirjojemmekin vastaukset. Sitä on vain kirkon historian aikana
rullattu auki, koska on täytynyt tehdä rajankäyntiä kulloisiakin harhoja
vastaan. Tunnustuksen tehtävä on siis koota ja erottaa. Siksi affirmativaa
ja negativaa ei voida erottaa toisistansa.
Credo eli apostolinen uskontunnustus on kastetunnustus. Se on
henkilökohtainen ja yksilöä koskeva. Tunnustuksen olemukseen kuuluu
erottamattomasti minä-aspekti. Jumalanpalveluksissa taas käytämme Nikean
pisteumen, me uskomme-tunnustusta. Kristitty liittyy credon kautta jo
olemassa olevaan tunnustukseen. Hän sanoo sen nyt vain olevan myös hänen
tunnustuksensa. Pyhä Henki ei ole ristiriitainen eikä siis anna erilaisia
tunnustuksia. Hän saa aikaan kirkon yksimielisyyden. Lutherilla tämä
yksilöllinen ja yhteisöllinen puoli on kirkkaasti esillä - "Uskon, että
Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä... samalla tavalla
hän kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä
varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa."
Luterilainen kirkko jos jokin tahtoo olla tunnettu sola scriptura
-periaatteesta. Tämä ei merkitse sitä, että tunnustuksella olisi vähäisempi
rooli - päinvastoin. Kaikkihan lahkot jakavat kanssamme saman Raamatun.
Siksi kirkko aina kerääntyy, ei Raamatun, vaan oikealla tavalla ymmärretyn
ja tulkitun Raamatun ympärille. Tämä on juuri tunnustuksen tehtävä. Siksi
luterilainen kirkko on per definitionem Augsburgin tunnustuksen kirkko.
Raamattu on norma normans ja Tunnustuskirjat norma normata. Jälkimmäinen
siis johdetaan ja perustellaan edellisen avulla. Päinvastoin kuin
reformoidut luterilaiset pitäytyvät quia (koska) eikä quatenus (sikäli kun)
tulkintaan Raamatun ja tunnustuksen suhteesta. Pitäydymme Tunnuskirjoihin,
koska ne eivät ole muuta kuin Raamatun oppia. Tunnustuksen arvostuksen
vähetessä aina myös Raamatun arvovalta romahtaa.
II Usko
Luther ei järjestellyt sattumanvaraisesti katekismustaan. Sen rakenne
paljastaa selvän teologisen merkityksen. Katekismus alkaa dekalogilla. Se
toimittaa lain virkaa. Käskyjen selityksen jälkeen seuraa apostolinen
uskontunnustus. Huomaamme siis, miten Jumala ensin omasta tahdostaan
ilmoittaa itsensä käskyissä. Uskontunnustus on sitten vastaus tähän
ilmoitukseen. Kohta ëuskoí on vastaus ensimmäiseen käskyyn. Sillä on fides
quae -luonne. Meidän uskomme kohde selvitetään siinä: Uskon, että ...
Moosekselle itsensä ilmoittanut Jahve tunnustetaan olevan kolmiyhteinen
Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala vetää ensiksi verhon sivuun ja
sanoo meille:"Minä olen Herra sinun Jumalasi." Me vastaamme ja tunnustamme:
ìMinä uskon Jumalaan kaikkivaltiaaseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen ja
Pyhään Henkeen." Me siis toistamme ja sanomme saman (homologein) kuin, mitä
hän on meille ensiksi ilmoittanut.
Luther korostaa tässä myös lain ja evankeliumin oikeaa erottamista ja
niiden tehtäviä. ìOlemme jo kuulleet kristillisen opin ensimmäisen osan ja
ymmärtäneet siitä, mitä Jumala tahtoo meidän tekevän ja mitä jättävän
tekemättä. Jatkoksi sopii hyvin uskontunnustus. Se kertoo meille, mitä
kaikkea meidän on Jumalalta odotettava ja mitä otettava häneltä vastaan."
(IK, II, 1)
Sen lisäksi, että credossa selvitetään se, mihin uskotaan, on sillä
kuitenkin primäärisesti fides qua -luonne. Glaube an Gott, credo in Deum
merkitsee persoonallista luottamusta pelastavaan Jumalaan. ìJumala on
luonut minut, Jeesus Kristus on minun Herrani, Pyhä Henki on kutsunut
minut." Jotkut pitävät Lutheria hyvin naivina, koska hänellä on tämä pro me
-aspekti näin keskeisesti esillä. Mutta juuri siinä paljastuu luterilainen
uskonkäsitys, jonka painopiste ei ole tiedossa, notitia, eikä
myöntymisessä, assensus, vaan luottamuksessa, fiducia.
Samanaikaisesti kun ensimmäinen käsky vaatii uskoa Herraan niin samalla
myös usko tunnustetaan Jumalan suureksi lahjaksi. Usko omistaa iloisesti
Jumalan lahjat. Näin se antaa Jumalan olla Jumala. Se siis täyttää
ensimmäisen käskyn. On kuitenkin hyvin tärkeätä muistaa, ettei usko siksi
vanhurskauta, vaan siksi koska se omistaa Kristuksen.
III Luoja- Lunastaja - Pyhittäjä
Luther tunnetusti nimeää kolme uskonkohtaa kolmiyhteisen Jumalan persoonien
tehtävien mukaan. Ensimmäinen uskonkappale, joka käsittelee luomista ja
kaitselmusta osoitetaan Isälle. Toinen uskonkohta käsittelee lunastusta,
jonka sisältö nousee Kristuksen persoonasta ja työstä. Kolmannessa kohdassa
puhutaan Pyhästä Hengestä, joka pyhittää kristityn ja koko kirkon. Tämä
jaottelu on vakiintunut kristillisessä opetuksessa. Kolminaisuuden kullekin
persoonalle omistetaan yksi tehtävä luomisen ja lunastuksen toimessa.
Kolminaisuusoppia ajatellen tämä esitystapa on problemaattinen. Onpa
Lutheria syytetty uusprotestantismissa paradoksaalisesti modalismista
(persoonien välillä ei ole distinktiota) ja triteismistä (persoonien
välillä ei ole yhteyttä). Näyttäisi siis siltä, etteivät Kolminaisuuden
persoonien työt ole jakamattomat ulospäin suuntautuvassa toiminnassa. Näin
Luther rikkoisi yhtä teologista kardinaalisääntöä: Kolminaisuuden ulospäin
suuntautuvat työt ovat jakamattomat, opera trinitatis ad extra indivisa
sunt.
Mitä vastaamme? Ensinnäkin Luther käsittelee asiaa funktionaalisesti eikä
ontologisesti. Uskontunnustuksen selityksellä on yksinkertainen praktinen
katekeettinen tehtävä. Hän on suunnannut Vähä katekismuksen maallikoille ja
lapsille. Hänen tarkoituksenaan on selvittää uskon syvät salaisuudet
mahdollisimman yksinkertaisesti. Siitä on jopa jätetty kolminaisuusopin
perusterminologia sivuun: trinitas, essentia, persona. Samoin hän saa
puristettua Khalkedonin kristologisen kaksiluonto-opin yksinkertaiseen
muotoon: ìIsästä ikuisuudesta syntynyt tosi Jumala ja neitsyt Mariasta
syntynyt tosi ihminen." On siis opetuksen kannalta selkeää osoittaa
kullekin personalle oma tehtävänsä.
Toiseksi Lutherilla on tähän jaotteluun selvä teologinen syy. Hän ei lähde
tarkastelemaan Pyhää Kolminaisuutta ensisijaisesti immanenttisesti,
kolminaisuuden sisäisiä suhteita käsittelevää oppia
augustinolais-skolastisen spekulatiivisen tradition mukaisesti, jossa
ensisijainen kohde on Jumalan olemus ja ykseys, vaan lähestyy asiaa
Raamatun pelastusilmoituksen perusteella. Hänen kolminaisuusoppinsa
marssijärjestyksessä ekonominen kolminaisuusoppi on keulilla. Tämä käy
selvästi ilmi Lutherin lähestymistavasta kolminaisuusoppiin. íOlemme
päättäneet jakaa uskontunnustuksen kolmeksi pääkohdaksi ja esittää sen
lyhyesti jumaluuden kolmen persoonan mukaisesti, johon uskomme kohdistuu.
(IK, II, 6)í Tässä suhteessa hän nojautuu kappadokialaisiin isiin, jotka
korostivat Jumalan persoonien kolminaisuutta ykseydessä. Jumalan olemuksen
ykseys tulee ilmi persoonien toiminnan ykseydessä. Samoin Lutherille
pelastustalouden rakenne on se, että Isä kääntyy maailman puoleen Pojan
kautta Pyhässä Hengessä. Me voimme tuntea yhden Jumalan sekä luomisen että
lunastuksen työt hänen ilmoituksestansa, jossa persoonat ovat kätketysti
sisäkkäin ja toisissansa. Tämä tulee ilmi Isossa katekismuksessa
uskontunnustuksen selityksen yhteenvedossa: ìIlman Herraa Kristusta me emme
ikinä olisi voineet oppia tuntemaan Isän suosiota ja armoa. Kristus on
isällisen sydämen kuvastin. ... Kristuksesta taas emme voisi mitään tietää
ilman Pyhän Hengen välittämää ilmoitusta."(IK II, 65) Muistamme, että
Lutherin jumalatuntemisen peruslähtökohta on pitäytyminen ilmoitettuun
Jumalaan, deus revelatus. Me emme pääse sen taakse salattuun Jumalaan, deus
absconditus. Ilmoitettu Jumala kuitenkin ilmoittaa itsensä salautuneesti
kätkettynä vähäpätöisyyteen. Tästä nousee Lutherin kuuluisa theologia
crucis, ristin teologia.
Kolminaisuusoppi palvelee Lutherille ennen kaikkea pelastustarkoitusta
yksittäisen ihmisen näkökulmasta, pro me. Ekonominen kolminaisuusoppi on
Lutherille avain immanenttiseen kolminaisuusoppiin. Ajalliset tapahtumat
heijastavat iankaikkisia. Juuri kolminaisuuden toisen persoonan täytyi
tulla lihaan, koska vain tämä on syntynyt syntymättömästä Isästä
ikuisuudessa. Pyhän Hengen on lähdettävä Isästä ja Pojasta ikuisuudessa
(filioque), koska näin tämä lähettäminen tapahtui myös pelastushistoriassa.
Ekonominen kolminaisuusoppi on siis immanenttisen kolminaisuusopin peili.
Näin uskonkohdat ovat nähtävä juuri pelastushistoriallisessa kontekstissa.
Luther tarkastelee aikaan sidotun ihmisen silmin Kolminaisuuden toimintaa.
Jumala loi kaiken alussa, Kristus kärsi Pontius Pilatuksen aikana ja Pyhä
Henki vuodatettiin helluntaina. Samoin Pyhä Henki lahjoillaan sanan ja
sakramenttien kautta jakaa edelleen Kristuksen historiallisen sovitustyön
lahjoja, joiden kautta meillä on pääsy Isän luo. Prepositiot ek - dia - en
(ex - per - in) paljastavat väylän ëylhäältä alasí ëja ëalhaalta ylösí. Isä
Jumala kääntyy meidän puoleemme Pojan kautta Pyhässä Hengessä ja ottaa
meidät luokseen sisätrinitaariseen elämään Pyhässä Hengessä Pojan kautta.
Tämä Lutherin syvällisesti ymmärtämä kohta on aina elänyt kirkon
liturgisessa doksologiassa. Kirkon historiassa on ollut aina tämä rakenne,
jossa rukous yleensä suunnataan Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä.
Areiolaiset tulkitsivat tämän ontologisesti ja vetivät siitä
subordinationistiset johtopäätökset: Poika oli Isää alempiarvoinen. Siten
kirkon oli selvyyden vuoksi nostettava sen rinnalle myös doksologia: Kunnia
Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Ei siis ainoastaan dia - en, vaan myös
meta - syn. Tästä opimme, että lex orandi lex credendi est, rukouksen
sääntö on uskon sääntö.
Voimme siis todeta, että yhtäältä Luther säilyttää persoonien olemuksen
ykseyden. Tunnustetaanhan Jeesus minun Herrakseni (Jahve = Kyrios) eikä
Pyhä Henki ole muu kuin Jumalan Henki (IK II, 36). Schmalkaldenin
artikloissa Luther yksiselitteisesti opettaa, että yksi ainoa Jumala on
luonut taivaan ja maan. Luther ei siis missään nimessä kiellä opera ad
extra indivisa sunt -aksioomaa. Tämä ei merkitse sitä, etteikö kullekin
persoonalle kuulu ja tule (attributio) erityisesti jokin tehtävä: Isälle
luominen, Pojalle lunastus ja Pyhälle Hengelle pelastuksen osallisuuteen
saattaminen ja kuitenkin samalla ne kaikki kuuluvat kaikille kolmelle
persoonalle, jolla on yksi jumalallinen olemus. (Ks. Esim. luominen: Isä
luo Pojan kautta sekä Hengen kautta Ps.33:6; Kol.1:15; Joh.1:3; Hepr.1:2;
1.Moos.1:1-3).
Toisaalta Luther siis säilyttää Jumalan persoonien välisen distinktion.
ìYksi Jumala ja usko, mutta Jumalassa on kolme persoonaa, ja siksi on myös
kolme uskonkohtaa eli tunnustusta." (IK II, 7) Luther siis tuo korostetusti
esille, ettei Kolmiyhteistä Jumalaa tunneta oikein jos vain Jumalan
olemuksesta puhutaan, mutta ei hänen pelastavasta toiminnastaan. Hän haluaa
pitää olemuksen ja teot yhdessä: "Uskontunnustuksessa on siis Jumalan koko
olemus, tahto ja kaikki teot kuvattu." (IK II, 63)
Lutherin kolminaisuusteologian kulmakivi löytyy tietenkin kristityn
arkipäivästä. Aamulla noustessa ja maata mennessä meidän tulee siunata
itsemme pyhällä ristinmerkillä ja lausua. "Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän
Hengen haltuun." Tämä ei ole mikään kirkollinen museoliikesarja, vaan
Jumalan kolminaisen olemuksen ja pelastavan toiminnan tunnustaminen omaa
ruumista ja sieluamme varten.
IV Evankeliumi keskuksessa
Totesimme jo aikaisemmin, että dekalogia seuraava uskontunnustus on juuri
evankeliumia. Tämä kohta on juuri evankeliumiartikla. Jumala voidaan tuntea
vain evankeliumin kautta. Se kuuluu erityisen eikä yleisen ilmoituksen
piiriin. Ensimmäinen uskonkappale käsittelee maallista regimenttiä eikä
siinä käsitellä suoranaisesti pelastuksen asioita. Toisessa ja kolmannessa
artiklassa on selvitetty evankeliumin olemus ja välitys. Ymmärtäisimme
Lutheria väärin, jos näkisimme katekismuksen keskuksen olevan hänelle vain
eristetty toinen uskonkappale. On olemassa tietty todenperäisyys
kristillisten ryhmien karikatyyrisessä jaottelussa uskonkappaleiden mukaan
esim. I kohdassa liberaaliprotestantit, II kappaleessa evankelikaaliset ja
III kohdassa karismaatikot. Lutheria ei saada mahtumaan mihinkään
tällaiseen kategoriaan. Hän ei ole ns. toisen uskonkappaleen mies.
Evankeliumi on kuitenkin katekismuksen keskuksena, mutta se ei tarkoita
vain toista artiklaa. Se nimittäin edellyttää luomista (antecedens) ja sitä
välttämättä seuraa myös pyhittäminen (consequens). Isä toimii Pojan kautta
Pyhässä Hengessä. Ekonominen triniteettioppi ei siedä mitään
artiklareduktionismia.
Vaikka Luther alleviivaa pro me -aspektia, hän ei sorru
ihmiskeskeisyyteen.. Jumalan toiminnan kärki on kyllä ihmisessä, mutta
kaikkea kannattelee yksinomaan Jumalan armotoiminta. Subjektina on Jumala.
Kaikki verbit tekee Jumala. Se on juuri evankeliumia, koska me tunnustamme
samalla olevamme itsessämme pahan edessä täysin avuttomia ja yksin Jumalan
armon varassa.
Tämä tulee ilmi ensinnäkin siinä, että Jumalan luomisen lahjat minussa
(ruumis, sielu silmät korvat ...) ja minulle (vaattet, kengät ruoka,
juoma...) sekä pahasta varjelu tapahtuu ìyksinomaan isällisestä,
jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan
ansaitse enkä ole sen arvoinen."
Toinen uskonkappale selvittää, miten inkarnoitunut Kristus lunastaa meidät
kadotetut ja tuomitut ihmiset ihmiselle täysin ylivoimaisten turmiovaltojen
(synti, kuolema ja Perkele) vallasta verellänsä omaksensa.
Kristuksen työn hedelmää eli syntien anteeksiantamusta sitten jaetaan
kolmannessa uskonkappaleessa ihmiselle, joka ei voi omasta järjestään eikä
voimastaan uskoa sitä, vaan Pyhän Hengen on se lahjoitettava evankeliumin
välityksellä. Toinen ja kolmas uskonkappale käsittelevät siten
temaattisesti yleistä vanhurskauttamista ja uskon vanhurskauttamista.
Luther ei käytä sanaa vanhurskauttaminen Vähässä katekismuksessa, mutta
silti se läpäisee koko kirjasen.Vain ihminen, joka on saanut uskon lahjan
voi yhtyä tähän tunnustukseen, ja kiittää Jumala luomisen ja lunastuksen
lahjasta. Vain evankeliumin kautta voimme oikein tunnustaa eli ylistää
kolmiyhteistä Jumalaa. Koska me näin oikein tunnemme Jumalan voimme sitten
rukoilla Isä meidän -rukouksen, joka on seuraavana kohtana katekismuksessa.
|