STI Naisena Seurakunnassa -seminaari / 24.4.1999
TM,STM Juhana Pohjola
KRISTUS JA KIRKON VIRKA
Kysymys kirkon virasta ei ole mikään kirkollinen umpisuolilisäke, jonka
kanssa tai ilman voi hyvin elää. Virkakeskustelu, jota koko kristikunnassa
on käyty viime vuosikymmeninä erityisesti ns. naispappeuden takia on
pakottanut menemään syvälle virkateologian perusteisiin. On jouduttu yhä
uudestaan huomaamaan, että virkakysymys avaa koko teologian kentän eikä se
ole sen reuna-alueilla, vaan aivan keskuksessa. Eikä se liioin kuulu lain
piiriin, vaan evankeliumin ytimeen. Kirkossamme hyvin kipeätä
naispappeuskysymystä pohdittaessa joudumme käsittelemään ainakin neljää
teologista kysymystä:
- Raamatun opetus ja arvovalta
- Kirkko ja kirkon viran olemus
- Kolminaisuusoppi ja kristologia (oppi Kristuksesta)
- Luomisen ja lunastuksen oikea ymmärrys
Tässä esityksessä en käsittele ns. klassisia naispappeuskohtia
(1.Kor.14:33-40, 1.Tim.2:9-15). Sen sijaan yritän selvittää viran olemusta
kristologiselta näkökannalta Uuden testamentin ja luterilaisten
Tunnustuskirjojen pohjalta.
I Uuden testamentin opetus
On yleisesti tunnettua, että UT:ssa Kristuksesta ja apostoleista ja
viranhaltijoista käytetään samoja termejä (paimen, piispa, opettaja jne.),
mutta ei kristityistä yleisesti. Kirkon virka johdetaankin, ei yleisestä
pappeudesta, vaan apostolisesta virasta. Voidaksemme ymmärtää apostolin
viran meidän täytyy ymmärtää Kristuksen virka. Perustavanlaatuinen tosiasia
on, että ensimmäinen apostoli oli Kristus itse. Hänen persoonansa ja
messiastyönsä on viran olemus. Vain kerran UT:ssa hänestä käytetään
nimitystä apostoli: 'Kiinnittäkää mielenne meidän tunnustuksemme apostoliin
ja ylimmäiseen pappiin' (Hepr.3:1). Kristuksen apostolaatti ilmeneekin
siinä, että Isä vihki Poikansa tähän pelastuksen virkaan:
- valitsi ja kutsui iankaikkisuudessa: 'Hän ennen maailman perustamista
oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään.'
(Ef.1:4; ks. myös 1.Piet.1:20),
- lähetti: 'Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän lähetti ...
(Joh.3:16; ks. myös 12.44; 20:21; Matt.10:40; Luuk.10:16)
- siunauksin: 'Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.'
(Matt.3:11; ks. myös Mark.1:11; Luuk.3:22).
Kristus on siis apostolos, lähetetty, joka on lähetetty puhumaan ja
toimimaan täydellä Isän auktoriteetilla. Hän on Isän ainoa ja todellinen
edustaja. Kristus on samaa olemusta kuin Isä ja luonnostaan Isän ikoni:
'Hän on näkymättömän Jumalan kuva' (Kol.1:15). Lihaksitulemisensa,
elämänsä, sovitustyönsä ja ylösnousemuksensa kautta hän täytti apostolin
tehtävänsä.
Kristuksen taivaaseenastumiseen päättyy hänen missionsa näkyvässä
aika-avaruudellisessa mielessä. Hänen virkansa ei kuitenkaan lopu, vaan
jatkuu apostolisessa virassa. 'Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin
minäkin lähetän teidät' (Joh.20:21; 17:18). Tämän viran teologinen
ordinaatiorakenne: vocatio (Mark.1:17) - benedictio (Joh.20:21-23) - missio
(Matt.28:18) jatkuu siis Kristuksen vihkiessä opetuslapsensa. Apostolit
lähetetään maailmaan sillä auktoriteetilla, joka Kristuksella itsellään on
(Matt.28:16-20). Jumala puhuu heidän kauttansa (2.Kor.5:20). Apostolit
jatkavat Kristuksen virkaa, ei sovittavassa merkityksessä, vaan he toimivat
sovituksen hedelmien jakelijoina. Heidän haltuunsa on uskottu Jumalan
salaisuuksien taloudenhoito (1.Kor.4:1). Heidän virkansa ei siis ole mikään
uusi virka, vaan Kristuksen viran hoitoa. Tämä virka on Jumalan oma asetus:
'Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi... (1.Kor. 12.28;
ks. myös Luuk.22:28; Apt.20:28). Tämä asetus sisältää myös säädetyt
tehtävät.
Kastaminen ja opettaminen: 'Menkää ja tehkää ...kastamalla ja
opettamalla...' (Matt.28:19-20)
Ehtoollisen toimittaminen: 'Tehkää se minun muistokseni' (1.Kor.11:25)
Avainten valta: 'Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte
niille ne ovat anteeksi annettu' (Joh.20: 22-23).
Apostoleille siis uskottiin sanan ja sakramenttien hoito. Näiden kautta
kirkko syntyy ja säilyy. Siksi virka on välttämätön edellytys kirkolle.
Enkelithän eivät saarnaa eivätkä sakramentit tipu taivaasta. Virka on siis
persoonallis-funktionaalinen.
Vaikka apostolin virka olikin ainutlaatuinen - koska vain apostolit olivat
ylösnousemuksen silminnäkijöitä - apostolinen virka jatkuu kirkossa.
Apostolit saivat suoran ja välittömän kutsun Kristukselta, immediata, mutta
Kristus kutsuu kirkossaan välillisesti, mediata. 'Minkä olet kuullut
minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille,
jotka ovat siten soveliaita muitakin opettamaan' (2.Tim.2:2). Näin
apostolinen virka on säilynyt meidänkin aikaan asti.
II Luterilaisten Tunnustuskirjojen opetus
Tunnustuskirjamme käsittelevät erityisesti virkaa Augsburgin tunnustuksen
(CA) artikloissa V, XIV ja XXVIII. CA:n rakenne valaisee Kristuksen
persoonan ja työn suhdetta virkaan. Nimittäin kolmas uskonkohta on Jumalan
Poika, neljäs Vanhurskautus ja viides Kirkon virka. Tämä ei ole sattumaa,
vaan siihen on teologinen syy. Artikla III selvittää pelastushistorialliset
faktat Kristuksen persoonasta ja sovitustyöstä. Artikla IV puolestaan
opettaa, miten uskon kautta tämä syntien anteeksiantamuksen lahja
omistetaan. Kohta V paljastaa, miten usko syntyy.
Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu (institutum est) evankeliumin
opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja
välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka ... vaikuttaa uskon missä
ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Tässä meille on selvitetty syy viran asettamiseen (Huom! jumalallinen
passiivi). Me, jotka emme luonnostamme voi uskoa Kristukseen tulemme hänen
lahjoistaan osallisiksi, kun Pyhä Henki kirkon viranhoidon kautta synnyttää
meissä pelastavan uskon. Artikla V on siis syntien anteeksiantamuksen
jakelupiste. Pastori on vain instrumentti, jonka palvelutehtävä on hoitaa
sanaa ja sakramentteja. Huomaamme siis, että luterilainen kirkko tuntee
vain yhden jumalallisesti asetetun viran, iure divino. Tämä virka kuuluu
kirkon konstituutioon, olennaisrakenteeseen (CA VII). Se ei siis voi tulla
toimeen ilman sitä. Terminologia tämän viran nimityksen (prespyter, pastor,
minister, priest...) kohdalla voi vaihdella, mutta ei itse asia. Tämän
viran lisäksi, kirkolla on vapaus perustaa muita tehtäviä, esim. piispan ja
diakonian virat, mutta ne ovat iure humano, inhimillisiä säädöksiä.
Kirkkohan oli kirkko eikä siltä mitään puuttunut ennen kuin se perusti
diakonian viran (Apt.6). Tämä ei merkitse sitä, että muut virat olisi
vähäarvoisia tai tarpeettomia. Virathan juuri perustetaan kirkon kipeästä
tarpeesta saada miehiä ja naisia palvelemaan Kristus-ruumiissa. Ne ovat
kuitenkin luonteeltaan sellaisia virkoja, että ne voidaan periaatteessa
lakkauttaa tai niitä voidaan perustaa lisää. Kirkolla on molempiin täysi
vapaus. Niitä ei liioin saa sotkea sanan ja sakramenttien toimittamisen
virkaan (vrt. lehtorien saarnaaminen). Ne toimivat sanan ja sakramenttien
viran ohella ei alapuolella.
Kristuksen ja viran välistä yhteyttä käsitellään myös Apologiassa,
Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa. Merkillepantavaa on, että Apologia
(VII ja VIII, 28) painottaa, etteivät viranhaltijat edusta itseään tai
seurakuntaansa, vaan Kristusta.
Myöskään eivät sakramentit menetä vaikutustaan sen tähden, että
arvottomat niitä hoitavat, koska he kirkon kutsun perusteella edustavat
Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus
todistaa: 'Joka kuulee teitä kuulee minua.' (Luuk.10:16) Kun he saarnaavat
Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja he tekevät sen Kristuksen
puolesta ja hänen sijassaan.
Kristus siis itse julistaa, kastaa ja konsekroi elementit sananpalvelijansa
kautta. Virka ei ole seurakunnan luomus hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi,
vaan Kristuksen oma virka.
III Sovellutuksia naispappeuskysymykseen
Olemme edellä UT:n ja Tunnustuskirjojen perusteella todenneet viran
kuuluvan Kristukselle ja hänen itse hoitavan pelastuslahjojensa jakoa viran
kautta. Meillä on Raamatun selvät opetukset siitä, että tämä virka kuuluu
miehille eikä naisille (1.Kor.14; I.Tim.2.) Jos nämä kohdat sivuutetaan,
Jumalan sanan arvovalta särjetään. Millekään kirkolliskokoukselle tai
piispalle ei ole sellaista valtaa annettu. On siis kysymys siitä, otammeko
Raamatun rinnalle ja ohi jonkin muun ilmoituksen.
Naispappeuskysymys koskee syvälti myös koko jumalakuvaamme. Sehän on tullut
kirkon ulkopuolelta feminismin nousun myötä. Feministiteologiassa ei
tyydytä viran avaamiseen naiselle, vaan myös sen mukaan Jumalasta tulee
käyttää feminiinisiä esim. äiti-Jumala ilmauksia tai inklusiivista kieltä,
esim. Jeesusta kutsutaan lapseksi eikä Pojaksi. Eivät toki kaikki
naispappeuden puoltajat tee näin, mutta jumalakuvan ja viran
yhteenkuuluvuus paljastuu tästä selvästi. Johdonmukaisesti ajateltuna
naispappeus muuttaa meidän jumalakuvaamme.
Naispappeuden yhteydestä jumalakuvaan David Scaer kirjoittaa: 'Jumala ei
valinnut tulla inkarnaatiossa mieheksi ikään kuin hän olisi voinut valita
miehuuden tai naiseuden väliltä, vaan koska hän oli Isän Poika. Missä on
naispastoreita, oppi Jumalasta ja Kristuksesta vääristyy, koska nainen ei
voi edustaa Jumalaa ja inkarnoitunutta Kristusta. Jumala on olemukseltaan
sellainen, ettei hän olisi voinut tulla inkarnaatiossa naiseksi eikä valita
naisia edustamaan itseään apostoleina ja pastoreina. Meidät kaikki
tuomittiin Aadamin synnin takia eikä Eevan, vaikka tämä teki syntiä
ensiksi. Samoin kaikki vanhurskautetaan Kristuksessa, joka on uusi Aadam
eikä uusi Eeva. Naisille ei ole annettu sellaista luontoa, että he voisivat
olla Jumalan ikoneita tämän luovassa suhteessa kirkkoaan kohtaan.'
Näemme siis miten Jumalan isyys ja Pojan miehisyys liittyvät viran
miehisyyteen. Ei kuitenkaan niin, että miehessä itsessään olisi jotain,
joka ansaitsisi sen. Jumala ylittää kaikki luodut kategoriat, myös
miehisyyden ja naiseuden. Jumala ilmoittaa kuitenkin meille itsensä Isästä
iankaikkisuudesta syntyneessä jumal-ihmisessä, Kristuksessa, joka on mies.
Hän tulee maailmaan, jotta mekin voisimme huutaa Abba, Isä (Room.8:15).
Siksi on sopivaa, että Jumalan pelastushistoriassa myös sen inhimillinen
instrumentti (virka) edustaa konkreettisessa miehisyydessään kuvaa
inkarnoituneesta Isän Kuvasta.
Tämä koskee myös luomisen ja lunastuksen järjestystä. Kristus ei syntynyt
mieheksi sen takia, että luomisessa Aadam oli asetettu luomakunnan pääksi.
Jumala antoi sen tehtävän Aadamille silmällä pitäen ihmisen eskatologista
täyttymystä Kristuksessa. '... Aadam, joka on sen esikuva, joka oli tuleva.
(Room.5:14)' Toinen Aadam antaa siis ensimmäiselle Aadamille merkityksen
eikä päinvastoin. Lunastus ei millään tavoin kumoa luomista, vaan vahvistaa
ja kirkastaa sen. Nainen ja mies ovat yhdenvertaisia lunastuksessa
(Gal.3:26-28). Tämä ei kuitenkaan mitätöi luomiseen perustavaa erilaisuutta
- ei siis eriarvoisuutta. Tällä on siis merkitystä kirkon virkaa ajatellen.
Paavalin synodin kannanotossa (1976) todetaan: 'Se, että seurakunnan paimen
on mies, ilmentää virassa Kristuksen ja Isän todellisuutta. Näin Jumalan
ilmoitus tässä kuten muissakin kysymyksissä tähtää havainnollisuuteen ja
konkreettisuuteen.'
|