KRISTUS JA KIRKON VIRKA

Kysymys kirkon virasta ei ole mikään kirkollinen umpisuolilisäke, jonka kanssa tai ilman voi hyvin elää. Virkakeskustelu, jota koko kristikunnassa on käyty viime vuosikymmeninä erityisesti ns. naispappeuden takia on pakottanut menemään syvälle virkateologian perusteisiin. On jouduttu yhä uudestaan huomaamaan, että virkakysymys avaa koko teologian kentän eikä se ole sen reuna-alueilla, vaan aivan keskuksessa. Eikä se liioin kuulu lain piiriin, vaan evankeliumin ytimeen. Kirkossamme hyvin kipeätä naispappeuskysymystä pohdittaessa joudumme käsittelemään ainakin neljää teologista kysymystä:

1. Raamatun opetus ja arvovalta
2. Kirkko ja kirkon viran olemus
3. Kolminaisuusoppi ja kristologia (oppi Kristuksesta)
4. Luomisen ja lunastuksen oikea ymmärrys

Tässä esityksessä en käsittele ns. klassisia naispappeuskohtia (1.Kor.14:33-40, 1.Tim.2:9-15). Sen sijaan yritän selvittää viran olemusta kristologiselta näkökannalta Uuden testamentin ja luterilaisten Tunnustuskirjojen pohjalta.

I Uuden testamentin opetus

On yleisesti tunnettua, että UT:ssa Kristuksesta ja apostoleista ja viranhaltijoista käytetään samoja termejä (paimen, piispa, opettaja jne.), mutta ei kristityistä yleisesti. Kirkon virka johdetaankin, ei yleisestä pappeudesta, vaan apostolisesta virasta. Voidaksemme ymmärtää apostolin viran meidän täytyy ymmärtää Kristuksen virka. Perustavanlaatuinen tosiasia on, että ensimmäinen apostoli oli Kristus itse. Hänen persoonansa ja messiastyönsä on viran olemus. Vain kerran UT:ssa hänestä käytetään nimitystä apostoli: 'Kiinnittäkää mielenne meidän tunnustuksemme apostoliin ja ylimmäiseen pappiin' (Hepr.3:1). Kristuksen apostolaatti ilmeneekin siinä, että Isä vihki Poikansa tähän pelastuksen virkaan:

1. valitsi ja kutsui iankaikkisuudessa: 'Hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään.' (Ef.1:4; ks. myös 1.Piet.1:20),
2. lähetti: 'Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän lähetti ... (Joh.3:16; ks. myös 12.44; 20:21; Matt.10:40; Luuk.10:16)
3. siunauksin: 'Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.' (Matt.3:11; ks. myös Mark.1:11; Luuk.3:22).

Kristus on siis apostolos, lähetetty, joka on lähetetty puhumaan ja toimimaan täydellä Isän auktoriteetilla. Hän on Isän ainoa ja todellinen edustaja. Kristus on samaa olemusta kuin Isä ja luonnostaan Isän ikoni: 'Hän on näkymättömän Jumalan kuva' (Kol.1:15). Lihaksitulemisensa, elämänsä, sovitustyönsä ja ylösnousemuksensa kautta hän täytti apostolin tehtävänsä.

Kristuksen taivaaseenastumiseen päättyy hänen missionsa näkyvässä aika-avaruudellisessa mielessä. Hänen virkansa ei kuitenkaan lopu, vaan jatkuu apostolisessa virassa. 'Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minäkin lähetän teidät' (Joh.20:21; 17:18). Tämän viran teologinen ordinaatiorakenne: vocatio (Mark.1:17) - benedictio (Joh.20:21-23) - missio (Matt.28:18) jatkuu siis Kristuksen vihkiessä opetuslapsensa. Apostolit lähetetään maailmaan sillä auktoriteetilla, joka Kristuksella itsellään on (Matt.28:16-20). Jumala puhuu heidän kauttansa (2.Kor.5:20). Apostolit jatkavat Kristuksen virkaa, ei sovittavassa merkityksessä, vaan he toimivat sovituksen hedelmien jakelijoina. Heidän haltuunsa on uskottu Jumalan salaisuuksien taloudenhoito (1.Kor.4:1). Heidän virkansa ei siis ole mikään uusi virka, vaan Kristuksen viran hoitoa. Tämä virka on Jumalan oma asetus: 'Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi... (1.Kor. 12.28; ks. myös Luuk.22:28; Apt.20:28). Tämä asetus sisältää myös säädetyt tehtävät.

Kastaminen ja opettaminen: 'Menkää ja tehkää ...kastamalla ja opettamalla...' (Matt.28:19-20)

Ehtoollisen toimittaminen: 'Tehkää se minun muistokseni' (1.Kor.11:25) Avainten valta: 'Ottakaa Pyhä Henki. Joiden synnit te anteeksi annatte niille ne ovat anteeksi annettu' (Joh.20: 22-23).

Apostoleille siis uskottiin sanan ja sakramenttien hoito. Näiden kautta kirkko syntyy ja säilyy. Siksi virka on välttämätön edellytys kirkolle. Enkelithän eivät saarnaa eivätkä sakramentit tipu taivaasta. Virka on siis persoonallis-funktionaalinen.

Vaikka apostolin virka olikin ainutlaatuinen - koska vain apostolit olivat ylösnousemuksen silminnäkijöitä - apostolinen virka jatkuu kirkossa. Apostolit saivat suoran ja välittömän kutsun Kristukselta, immediata, mutta Kristus kutsuu kirkossaan välillisesti, mediata. 'Minkä olet kuullut minulta ja minkä monet ovat todistaneet, usko se luotettaville miehille, jotka ovat siten soveliaita muitakin opettamaan' (2.Tim.2:2). Näin apostolinen virka on säilynyt meidänkin aikaan asti.

II Luterilaisten Tunnustuskirjojen opetus

Tunnustuskirjamme käsittelevät erityisesti virkaa Augsburgin tunnustuksen (CA) artikloissa V, XIV ja XXVIII. CA:n rakenne valaisee Kristuksen persoonan ja työn suhdetta virkaan. Nimittäin kolmas uskonkohta on Jumalan Poika, neljäs Vanhurskautus ja viides Kirkon virka. Tämä ei ole sattumaa, vaan siihen on teologinen syy. Artikla III selvittää pelastushistorialliset faktat Kristuksen persoonasta ja sovitustyöstä. Artikla IV puolestaan opettaa, miten uskon kautta tämä syntien anteeksiantamuksen lahja omistetaan. Kohta V paljastaa, miten usko syntyy.

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu (institutum est) evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka ... vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.

Tässä meille on selvitetty syy viran asettamiseen (Huom! jumalallinen passiivi). Me, jotka emme luonnostamme voi uskoa Kristukseen tulemme hänen lahjoistaan osallisiksi, kun Pyhä Henki kirkon viranhoidon kautta synnyttää meissä pelastavan uskon. Artikla V on siis syntien anteeksiantamuksen jakelupiste. Pastori on vain instrumentti, jonka palvelutehtävä on hoitaa sanaa ja sakramentteja. Huomaamme siis, että luterilainen kirkko tuntee vain yhden jumalallisesti asetetun viran, iure divino. Tämä virka kuuluu kirkon konstituutioon, olennaisrakenteeseen (CA VII). Se ei siis voi tulla toimeen ilman sitä. Terminologia tämän viran nimityksen (prespyter, pastor, minister, priest...) kohdalla voi vaihdella, mutta ei itse asia. Tämän viran lisäksi, kirkolla on vapaus perustaa muita tehtäviä, esim. piispan ja diakonian virat, mutta ne ovat iure humano, inhimillisiä säädöksiä. Kirkkohan oli kirkko eikä siltä mitään puuttunut ennen kuin se perusti diakonian viran (Apt.6). Tämä ei merkitse sitä, että muut virat olisi vähäarvoisia tai tarpeettomia. Virathan juuri perustetaan kirkon kipeästä tarpeesta saada miehiä ja naisia palvelemaan Kristus-ruumiissa. Ne ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia virkoja, että ne voidaan periaatteessa lakkauttaa tai niitä voidaan perustaa lisää. Kirkolla on molempiin täysi vapaus. Niitä ei liioin saa sotkea sanan ja sakramenttien toimittamisen virkaan (vrt. lehtorien saarnaaminen). Ne toimivat sanan ja sakramenttien viran ohella ei alapuolella.

Kristuksen ja viran välistä yhteyttä käsitellään myös Apologiassa, Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa. Merkillepantavaa on, että Apologia (VII ja VIII, 28) painottaa, etteivät viranhaltijat edusta itseään tai seurakuntaansa, vaan Kristusta.

Myöskään eivät sakramentit menetä vaikutustaan sen tähden, että arvottomat niitä hoitavat, koska he kirkon kutsun perusteella edustavat Kristuksen persoonaa. Omaa persoonaansa he eivät edusta, niin kuin Kristus todistaa: 'Joka kuulee teitä kuulee minua.' (Luuk.10:16) Kun he saarnaavat Kristuksen sanaa ja toimittavat sakramentteja he tekevät sen Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan.

Kristus siis itse julistaa, kastaa ja konsekroi elementit sananpalvelijansa kautta. Virka ei ole seurakunnan luomus hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi, vaan Kristuksen oma virka.

III Sovellutuksia naispappeuskysymykseen

Olemme edellä UT:n ja Tunnustuskirjojen perusteella todenneet viran kuuluvan Kristukselle ja hänen itse hoitavan pelastuslahjojensa jakoa viran kautta. Meillä on Raamatun selvät opetukset siitä, että tämä virka kuuluu miehille eikä naisille (1.Kor.14; I.Tim.2.) Jos nämä kohdat sivuutetaan, Jumalan sanan arvovalta särjetään. Millekään kirkolliskokoukselle tai piispalle ei ole sellaista valtaa annettu. On siis kysymys siitä, otammeko Raamatun rinnalle ja ohi jonkin muun ilmoituksen.

Naispappeuskysymys koskee syvälti myös koko jumalakuvaamme. Sehän on tullut kirkon ulkopuolelta feminismin nousun myötä. Feministiteologiassa ei tyydytä viran avaamiseen naiselle, vaan myös sen mukaan Jumalasta tulee käyttää feminiinisiä esim. äiti-Jumala ilmauksia tai inklusiivista kieltä, esim. Jeesusta kutsutaan lapseksi eikä Pojaksi. Eivät toki kaikki naispappeuden puoltajat tee näin, mutta jumalakuvan ja viran yhteenkuuluvuus paljastuu tästä selvästi. Johdonmukaisesti ajateltuna naispappeus muuttaa meidän jumalakuvaamme.

Naispappeuden yhteydestä jumalakuvaan David Scaer kirjoittaa: 'Jumala ei valinnut tulla inkarnaatiossa mieheksi ikään kuin hän olisi voinut valita miehuuden tai naiseuden väliltä, vaan koska hän oli Isän Poika. Missä on naispastoreita, oppi Jumalasta ja Kristuksesta vääristyy, koska nainen ei voi edustaa Jumalaa ja inkarnoitunutta Kristusta. Jumala on olemukseltaan sellainen, ettei hän olisi voinut tulla inkarnaatiossa naiseksi eikä valita naisia edustamaan itseään apostoleina ja pastoreina. Meidät kaikki tuomittiin Aadamin synnin takia eikä Eevan, vaikka tämä teki syntiä ensiksi. Samoin kaikki vanhurskautetaan Kristuksessa, joka on uusi Aadam eikä uusi Eeva. Naisille ei ole annettu sellaista luontoa, että he voisivat olla Jumalan ikoneita tämän luovassa suhteessa kirkkoaan kohtaan.'

Näemme siis miten Jumalan isyys ja Pojan miehisyys liittyvät viran miehisyyteen. Ei kuitenkaan niin, että miehessä itsessään olisi jotain, joka ansaitsisi sen. Jumala ylittää kaikki luodut kategoriat, myös miehisyyden ja naiseuden. Jumala ilmoittaa kuitenkin meille itsensä Isästä iankaikkisuudesta syntyneessä jumal-ihmisessä, Kristuksessa, joka on mies. Hän tulee maailmaan, jotta mekin voisimme huutaa Abba, Isä (Room.8:15). Siksi on sopivaa, että Jumalan pelastushistoriassa myös sen inhimillinen instrumentti (virka) edustaa konkreettisessa miehisyydessään kuvaa inkarnoituneesta Isän Kuvasta.

Tämä koskee myös luomisen ja lunastuksen järjestystä. Kristus ei syntynyt mieheksi sen takia, että luomisessa Aadam oli asetettu luomakunnan pääksi. Jumala antoi sen tehtävän Aadamille silmällä pitäen ihmisen eskatologista täyttymystä Kristuksessa. '... Aadam, joka on sen esikuva, joka oli tuleva. (Room.5:14)' Toinen Aadam antaa siis ensimmäiselle Aadamille merkityksen eikä päinvastoin. Lunastus ei millään tavoin kumoa luomista, vaan vahvistaa ja kirkastaa sen. Nainen ja mies ovat yhdenvertaisia lunastuksessa (Gal.3:26-28). Tämä ei kuitenkaan mitätöi luomiseen perustavaa erilaisuutta - ei siis eriarvoisuutta. Tällä on siis merkitystä kirkon virkaa ajatellen.

Paavalin synodin kannanotossa (1976) todetaan: 'Se, että seurakunnan paimen on mies, ilmentää virassa Kristuksen ja Isän todellisuutta. Näin Jumalan ilmoitus tässä kuten muissakin kysymyksissä tähtää havainnollisuuteen ja konkreettisuuteen.'