Suomen
teologinen instituutti 23.2.2000 (Luento lestadiolaisuus -sarjassa)
Dosentti
Jouko TALONEN
HULLUINHUONELAINEN
- LARS LEVI LAESTADIUKSEN
USKONNONFILOSOFINEN PÄÄTEOS
Laestadiuksen
elämänvaiheet
Lars Levi
Laestadius syntyi 10.1.1800 Ruotsin Lapissa, Arjeplogin Jäkkvikin kylässä.
Hänen isänsä Karl Laestadius lukeutui tunnettuun pappissukuun, joka oli saanut
nimensä Keski-Ruotsissa olevasta Lästadin kylästä,Ytterlännäsin pitäjästä.Isä
oli toiminut Nasafjällin vuorikaivoksen palveluksessa. Myöhemmin hän elätti
perhettään uudisasukkaana Arjeplogissa. Lars Levi Laestadiuksen äiti oli köyhän
uudisasukkaan tytär, joka oli sukulaissuhteessa miehensä sukuun.
Laestadius
on kuvannut synnyniseutuaan täysin autioksi maaksi, jossa vain "hukat,
ahmat, jänikset ja kiirunat pitivät asuntoa". Vaikka perhe muuttikin 1802
lähemmäksi Arjeplogin kirkonkylää, Lars Levi Laestadius ja 1802 syntynyt nuorempi veli Petrus viettivät lapsuutensa Ruotsin Lapin erämaassa.
Epäilemättä kodin köyhyys, isän taipumus juoppouteen ja äidin pietistinen
hurskausihanne jättivät jälkensä häneen varhaislapsuuden vuosina. Kvikkjokin
komministeri Karl Erik Laestadius otti 1808 pienemmät veljensä hoitoonsa.
Kvikkojokin ihanassa tunturimaisemassa heräsikin Lars Levin rakkaus luontoon ja
kasvien tutkimiseen. Velipuoli Karl Erik oli kiinnostunut metsästyksestä
ja kasveista. Hän teki myös
metereologisia havaintoja.
Karl Erik
Laestadiuksen antamat uudet sosiaaliset lähtökohdat mahdollistivat
koulunkäynnin. Laestadiuksen veljekset
Lars Levi ja Petrus siirtyivät 1816 Härnosandin kymnaasiin. Lars Levi
Laestadius pääsi ylioppilaaksi 1819. Siirtyessään Upsalan yliopistoon
opiskelemaan teologiaa hän oli aluksi erityisen kiinnostunut kasviteteestä.
Laestadius kuuntelikin jonkin verran professori Göran Wahlenbergin (1780-1851)
luentoja. Saarnataitoa opetti Samuel dman, jonka teologiseen seminaariin
Laestadius kirjoittautui jo 1821. Jo tässä vaiheessa kypsä ja älyllisesti vireä
ylioppilas osallistui kasveja tutkiviin retkikuntiin sekä kirjoitti ensimmäisen
julkaisunsa Luulajan Lapista 1821 tekemiensä havaintojen perusteella.
Esikoisteos Om möjligheten och fördelen
af allmänna uppodlingar i Lappmarken
(Lapin yleisistä viljelymahdollisuuksista ja eduista) ilmestyi painosta
1824. Monipuolisesta lahjakkuudestaan ja laaja-alaisesta kiinnostuksestaan
huolimatta Laestadius valitsi kuitenkin
papin uran.
1825
Härnosandissa tapahtuneen pappisvihkimysen jälkeen Lars Levi Laestadius hoiti
aluksi kotiseurakuntansa Arjeplogin kirkkoherran viransijaisuutta ja toimi sen
jälkeen Piitimen Lapin, Arjeplogin ja Arvidsjaurin missionäärin tehtävissä
sijoituspaikkanaan Arjeplog. Missionääri oli eräänlainen paimentolaissaarnaaja,
joka kiersi saamelaisten luona ja toimi samalla Lapin kiertävien
alkeisopettajien, katekeettojen työn tarkastajana. Keväällä 1826 Laestadius
siirtyi Ruotsin pohjoisimman seurakunnan Kaaresuvannon kirkkoherraksi.
Syrjäisen
maailmankolkan kirkkoherraa sanottiin Ruotsin "ylimmäiseksi papiksi".
Myöhempi herätysromantiikan ja Lapin nostalgian sävyttämä herätysliiketraditio
hautaa helposti alleen ne taloudellis-sosiaaliset realiteetit, joiden keskellä
nuori sielunpaimen hoiti ahkerasti ja tunnollisesti virkaansa. Kaaresuvannon
seurakunnassa oli parisataa suomalaista ja 600 lappalaista, jotka olivat osan
vuotta poroineen Norjan tuntureilla. Etäisyydet seurtakunnassa olivat pitkät.
Nuori tiedemies-pappi eli varsin eristäytyneenä suurista keskuksista. Lähin
postiasema oli Haaparannassa. Ruotsalainen pappi, joka hallitsi saamen kielen,
opiskeli Kaaresuvannon aikanaan myös suomen kielen, joka oli välttämätön väline
seurakuntatyössä. Kaaresuvannon aikanaan Lars Levi Laestadius meni naimisiin
Brita Katarina Alstadiuksen kanssa 1827. Perheeseen syntyi 15 lasta.
Suurperheen hoito vaati suunnattomia
ponnistuksia ja kekseliäisyyttä pienessä
ja vaatimattomassa pappilassa.
1849
Laestadius siirtyi Pajalan kirkkoherraksi. Hän kuoli 21.2.1861 - kuten
kerrotaan - karhuntaljalla maaten, "maailman" halveksimana, mutta
alkaneen herätysliikkeen kannattajien suuresti rakastamana.
Pappi ja
herätyssaarnaaja
Lars Levi
Laestadius suhtautui alusta alkaen
varsin vakavasti papin työhönsä. Hän hoiti Kaaresuvannon kirkkoherran viran
tehtävät huolellisesti, ja seurakunta pääsi lukutaidossa ja kristinopin
tiedossa Ruotsin ensimmästen seurakuntien joukkoon. Samalla hän puuttui
saarnoissaan Lapin väestön "helmasynteihin", tolkuttomaan väkujuomien
käyttöön, viinan salakuljetukseen ja porovarkauksiin. Väestön elämäntyyli ja
juopottelu, jota porosaamelaisten liikkuvuus ja markkina-aikojen
kaupankäyntitavat vielä "vauhdittivat", toi suunnatonta henkistä ja
sosiaalista kärsimystä perheisiin ja koko saamelaisten sosiaaliseen yhteisöön.
Kaiken tämän keskellä tiedemies-pappi joutui myös uskonnolliseen kriisiin ja
syviin teologis-uskonnonfilosofisiin pohdintoihin.
Laestadiuksen
uskonnollisessa kehityksessä on myöhempi tutkimus nähnyt useita eri
kehitysvaiheita. idin lukijain herätysliikkeestä periytynyt pietistinen ja
herrnhutilaissävyttinen hurskauselämä oli epäilemättä Laestadiuksen
uskonnollisena pohjavireenä. Henkilökohtaisella tasolla nuori pappi oli
kuitenkin irtautunut herätyskristillisyydestä. Vakava sairaus 1832 ja erityisen
rakkaan Levi -pojan kuolema 1839 johtivat uskonnollisen elämän syventymiseen.
Uusi
sairastuminen 1842 johti syvään uskonnolliseen kriisiin. Lestadiolaisperinne on
tallettanut juuri tältä ajalta muistikuvan keski-ikään tulleesta
kirkkoherrasta, joka syviin mietteisiin vaipuneena kulki usein erään mäen
ympäri - niin, että hänen askeleensa jättivät siihen jäljet. Yksinkertainen
saamelaiskansa teki kirkkoherran
terveyskävelyistä johtopäätöksensä: "Hän etsii tietä taivaaseen." "Kulkija-Lassi"
suoritti vuoden 1843 lopussa Härnosandissa pastoraalitutkinnon. Laestadiuksen
pastoraaliteeseissä näkyi toisaalta hänen pietistinen uskonnollinen maailmansa.
Sydän oli uskon subjekti. Aikuisen ihmisen kääntymys ei voinut tapahtua tämän
tietämättä. Kääntymyksen kokenut henkilö muisti myös tämän kokemuksensa hetken.
Pastoraaliteeseihin
liittyi johdantopuhe, joka ilmestyi latinankielisenä painosta 1843
(suomennettuna 1965). Tämä Crapula Mundi
(Maailman Kohmelo) sisälsi purevan ja suorasukaisen arvion oman aikansa
kirkollisesta ja valtiollisesta ilmapiiristä. Raaistuneet tavat, uskonnon
hylkääminen ja rikollisuus levisivät
kaupungeista, paheiden pesistä, maaseudulle, ylhäisestä, hienostelevasta
väestönosasta alhaisimpiin yhteiskuntaluokkiin. Kansat kapinoivat.
"Kadonnut
on hyve, kadonnut on entinen usko, hävinnyt on hurskaus, kadonnut tapojen
yksinkertaisuus." Pastoraalitutkinnon teesit ja johdantopuhe osoittavat
selvästi Laestadiuksen pietistisen hurskausihanteen, jonka eräänä, tärkeänä
elementtinä oli erottautuminen "maailmasta". Toisaalta on muistettava,
että pohjoiskalotin alueella tuntui erilaisten
pietistis-herrnhutilaissävytteisten herätysliikkeiden vaikutus ja jälki
(erilaiset lukijaliikkeen osaryhmät,
viklundilainen
pietismi ja sen saamelainen muunnelma "huutajat", cuorvut -liike).
Laestadiolaisperinne
ja merkittävä osa luotettavasta Laestadius-tutkimuksesta on sijoittanut
Kaaresuvannon kirkkoherran merkittävimmän uskonnollisen kokemuksen,
kääntymyksen , vuoden 1844 alkuun. Laestadius tapasi tarkastusmatkallaan 1-2.1.
1844 selessa Maria-nimisen lappalaistytön (Milla Clemensdottir). Kaaresuvannon
kirkkoherra on myöhemmin itse muistellut kokeneensa näissä keskusteluissa
"Lapin Marian" kanssa "taivaallisen ilon esimakua".
"Minullekin
valkeus koitti." Marian lukijaisuuden ja
pastori Pehr Brandellin vaikutteiden sävyttämä uskonnollinen maailma ja
"armonjärjestyksen" kokemukset tekivät uskonnollista kriisivaihetta
elävään pappiin "syvän vaikutuksen". selen kokemuksen sisin olemus
on kuitenkin jäänyt salatuksi. Se oli epäilemättä merkittävä vaihe
Laestadiuksen uskonnollisessa kehityksessä, sillä nyt hän eli todeksi
pietistisen teologiansa. Monet kysymykset, jotka liittyvät selen kokemukseen,
jäävät kuitenkin kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa avoimiksi. Sen sijaan on
suhtauduttava suurin varauksin niihin myöhemmän lestadiolaisperinteen
ilmauksiin, joiden mukaan tämä "Lapin Maria" olisi saarnannut
Kaaresuvannon "epäuskoiselle" papille synnit anteeksi "Jeesuksen
nimessä ja veressä". Laestadius ei tästä nimenomaisesti kerro, vaikka jo
Raattamaa esittääkin Laestadiuksen elämänkuvauksessa tämäntyyppisiä näkemyksiä.
Myöhempi lestadiolaisperinne on aivan erityisesti tässä kysymyksessä pyrkinyt
kirkkohistoriallisen todellisuuden harmonisointiin.
selen
kokemus vaikutti kuitenkin joka tapauksessa merkittävästi Laestadiuksen
julistuksen sisältöön. Hän jatkoi ihailemansa Johannes Kastajan tavoin lain
saarnaamista, yleensä varsin ankarin sanakääntein. Suorasukainen kielenkäyttö
johti siihen, että "pirttipuheet"
ja "perätuvan salaisuudetkin" tuotiin saarnastuoliin.
"Rehelliset varkaat", "raittiit juomarit" ja
"pirunpaskaa" välittävät kapakoitsijat saivat kuulla totuuden
itsestään. Syntien paljastamiseen tähtäävän julistuksen ohella Laestadiuksen
saarnoissa oli nyt enemmän Kristuksen kärsimysmuodon kuvailua. Hän maalasi kuulijoittensa eteen
"orjantappuroilla kruunatun Siionin kuninkaan" kärsimystien
Getsemanesta Golgatalle. Täten kärsimysmystiikka painoi leimansa Laestadiuksen
julistukseen. Kirkkoherran saarnojen pelästyttämänä aluksi kirkosta kaikonnut
kansa alkoi palata sinne takaisin.
Kaaresuvannon
herätyksen ensimmäisiä merkkejä näkyi jo loppuvuodesta 1845. Kevättalvella 1846
alkoi varsinainen kansanherätys, johon liittyi myös ekstaattisia piirteitä.
Herätys tulvahti nopeasti koko Kaaresuvannon seurakunnan alueelle. Sitä
säestivät "armonmurroksen" kokeneiden uskovien äänekkäät liikutukset,
semiekstaattiset ilmiöt, jotka antoivat ulkopuolisille aiheen kutsua
herätykseen liittyneitä "hihhuleiksi". Herätykseen tulleet
tunnustivat syntejään myös julkisesti ja hyvittivät aikaisempia rikkeitään.
Kolmas herätykseen alusta saakka kuulunut piirre oli ehdottoman raittiuden
vaatimus, josta tuli alkaneen herätysliikkeen pysyvä tunnusmerkki. Herätystä
seurasi pysyvä elämäntapojen muutos ja Lapin väestön uusi henkinen ja
moraalis-eettinen ryhdistäytyminen.
Lestadiolainen
alkuheräys levisi varsin nopeasti koko pohjoiskalottialueelle. Herätys levisi
uskovien "puhuttelun" ja muun sukulais- ja lähikosketuksen kautta.
Uskovien maallikkojen hengellinen pappeus, johon liittyi jo muutaman vuoden
kuluttua herätyksen alkamisesta maallikkojen harjoittama päästöavaimen käyttö,
innoitti herätykseen tulleita "tunnustamaan uskonsa" maailman edessä.
Vaeltavien saamelaisten mukana herätys kulki täten eteenpäin. Leviämistä edistivät
kuitenkin ennen kaikkea kaksi tärkeää tekijää: Lapin lähetyskoulut ja
Kaaresuvannon raittiusseuran asiamiehet. Koska vielä tuossa vaiheessa voimassa
ollut konventikkeliplakaatti rajoitti maallikkojen saarnatoimintaa, Laestadius
lähetti uskovia maallikkoja perustamansa raittiusseuran nimissä
"saarnaamaan raittiutta". Lähetyskoulujen palveluksessa olleet
katekeetat, joista tunnetuin oli Juhani Raattamaa (1811-1899), lukivat
"rovastin" saarnoja ja puhuivat itsekin koulujen palveluksessa
liikkuessaan. Pohjoiskalotin pyhärukousperinne tarjosi myös kanavan herätyksen
leviämiselle.
Vuoteen 1855
mennessä alkuheräys oli nopeasti levinnyt alueelle, joka käsitti Ruotsin Lapin
pohjoiset seurakunnat Kaaresuvannon, Jukkasjärven ja Jellivaaran sekä Ruotsin
Ylitornion ja Pajalan. Suomen puolella hengellistä liikehdintää esiintyi
Enontekiöllä, Muoniossa, Kittilässä, Tornionjokilaaksossa, Kemissä ja
Rovaniemellä. Vuodesta 1848 alkaen herätysliike alkoi levitä myös
Pohjois-Norjassa. Seuraavan vuosikymmen puolivälissä sillä oli useita
kannatuspesäkkeitä Vesisaarten ja Ibestadin välisellä alueella.
Ulkonaisesta
herätyksen voittokulusta huolimatta Lars Levi Laestadiuksen viimeinen
vuosikymmen ja toiminta Pajalan ensimmäisenä kirkkoherrana oli vaikeata aikaa.
Herätyksen kokema vastustus ja heränneiden toiminnasta nousseet kantelut
tuomiokapitulille heijastelivat suuria jännitteitä. Laestadiuksen
tuomiokapitulilta saama varoitus 1851oli myös ajan merkki.
Vakavaksi
esteeksi herätyksen voittokululle - ainakin tilapäisesti - nimenomaan Norjassa
muodostui kuitenkin se kohu, joka nousi Kautokeinon hurmosliikkeestä 1852.
Kautokeinon saamelaisten pariin levinnyt herätys sai äkkijyrkän hurmoksellisen
muodon ja johti veritekoihin.
Monet
Laestadiuksen vastustajat syyttivät häntä Kautokeinon tapahtumista. Pajalan
kirkkoherra ei ottanut Kautokeinon tapahtumia vastuulleen. Hän viittasi siihen,
ettei Lutheriakaan voitu syyttää Saksan talonpoikien kapinoinnista.
Härnosandin
piispa Israel Bergman suoritti heinäkuun alussa 1853 piispantarkastuksen
Pajalassa. Tarkastuksessa pyrittiin löytämään ratkaisuja niihin
tyytymättömyyden ilmauksiin ja valituksiin, joita Laestadiuksen vastustajat
olivat esittäneet. Laajalti huomiota herättäneiden liikutusten esille nostaman
ongelman piispa puolitti. Seurakunnassa oli pidettävä kaksi jumalanpalvelusta:
ensin niille, jotka eivät hyväksyneet liikutuksia ja sen jälkeen muille. Suntio
sai tehtäväkseen poistaa ensimmäisestä jumalanpalveluksesta ne, jotka sen
aikana tulivat liikutuksiin. Tämä kirkkoherran viranhoidon kannalta raskas
käytäntö jatkui vuoteen 1860. Piispa Bergman myönsi liikutusten olleen
hengellisiä ilmiöitä, joita ei voitu väkisin estää.
Kaikkien
muutosten keskellä Laestadius oli kuitenkin kuolemaansa saakka kuohuvan
herätyksen itseoikeutettu organisatorinen ja hengellinen johtaja, jonka sanoma
välittyi laajoille alueille myös käsinkirjoitettujen saarnojen ja
saarnakokoelmien ansiosta. Hän joutui myös herätyksen apologeetiksi. 1852-1854
julkaisemassaan ruotsinkielisessä lehdessä En ropandes röst i öknen (Huutavan ääni erämaassa, ilmestyi Pitessa)
hän selvitteli herätyksen syntyä ja sen hengellistä oikeutusta. Laestadius ei
tietoisesti pyrkinyt oman uskonnollinen yhteisön luomiseen. Herätys rakentui
pitkälle sen vanhan kirkollisen viljelyn pohjalle, jossa aikaisempi
hartauskirjallisuus ja kirkollinen opetustyö muodostivat vahvan pohjan. Jo
aikaisemmin mainittujen Laestadiusta edeltäneiden tai samanaikaisten
herätysliikkeiden merkitystä ei voida myöskään kiistää. Pohjois-Norjan
1850-luvun herätyksissä ei voi aina välttämättä edes tehdä selvää rajaa
haugelaisperinteen ja uuden lestadiolaisherätyksen välillä.
Alkuvaiheessa
alkaneessa herätyksessä oli saamelaisten osuus merkittävä. Pian herätys
vakiintui erityisesti suomea puhuvan väestön liikkeeksi. Koko Tornionjokilaakso
oli käytännössä suomenkielistä aluetta, vaikka se olikin vanhastaan kuulunut
Härnösandin hiippakuntaan. Haminan rauhan (1809) raja ei paljoa häirinnyt
väestön elämänkulkua. Ruotsalainen Laestadius, joka opetteli suomen kielen Kaaresuvannon
vuosinaan, nousi siten myös Suomen kirkkohistorian erääksi herätysjohtajaksi.
Laestadiukisen
teologian linjoja , mm. Hulluinhuonelaisen valossa
Laestadiuksen
omaperäinen teologia ja uskonnonfilosofinen ajattelu tuli näkyviin hänen
saarnoissaan, vaikka ne olivatkin toisaalta hyvin konkreettisia ja
kansanläheisiä. Edellä mainitussa teoksessaan
En ropandes röst i öknen hän
esitti näkemystensä perusteluja. Avain Laestadiuksen teologisen ajattelun ja
uskonnonfilosofian ymmärtämiseen on kuitenkin postuumina jälkikäteen ilmestynyt
laaja teos Drhusjonet
(Hulluinhuonelainen), jota hän kirjoitti elämänsä viimeisen vuosikymmenen kuluessa.
Hulluinhuonelainen oli osittain alkaneen herätyksen teologista apologiaa.
Laestadius pyrki osoittamaan, että hänen toimintansa ja julistuksensa taustalla
oli selkeä systeemi.
Syvällinen
ja ajatuksia herättävä Laestadiuksen uskonnonfilosofinen pääteos tuli
julkisuuteen vasta 1949 kirkkoherra Erik Bäcksbackan toimittamana (SKHS toimi julkaisijana). Tässä vaiheessa ei oltu
vielä löydetty teoksen ensimmästä osaa. Sen löysi 1961 Upsalan yliopiston
kirjastosta teol.lis Bengt berg
tutkiessaan professori Waldemar Rudinin jälkeensä jättämää
käsikirjoitus- ja kirjekokoelmaa.
Vuonna 1964 ilmestyi puuttuva osa Suomen kirkkohistoriallisen seuran
toimituksissa, kuten oli vuoden 1949 laitoskin ilmestynyt. Teoksen suomentaja ,
khra Lauri Mustakallio totesikin 1968:
"Erämaassa huutavan ääni oli vihdoinkin tullut viisaiden korviin. "
Mustakallion
suomentama laitos Hulluinhuonelainen ilmestyi siis 1968 Akateemisen
Kustannusliikkeen toimesta. Joitakin osia Hulluinhuonelaisesta on käännetty
englanniksi Yhdysvalloissa eräiden esikoislestadiolaisten (Old Apostolic
Lutheran Church) kristittyjen aktiviteetin tuloksena. Muilla kielillä teosta ei
tunneta.
Laestadius oli selvästi pietistinen teologi.
Lukijaliikkeen kansanhurskaus ja oma kokemuspiiri antoi tietyn esiymmärryksen
hänen teologialleen. Toisaalta hänen ajattelussaan näkyivät jossain määrin myös ne luterilaisen puhdasoppisuuden vaikutteet,
joita hän oli saanut Upsalassa opiskellessaan. Hän halusi tietoisesti tukeutua
Lutheriin, mutta suureksi arvostuksen kohteeksi nousi Philipp Jacob Spener,
pietismin perustaja. Teologia oli Laestadiukselle theologia regenetorum,
uudestisyntyneiden teologiaa. Laestadius suuntasi kritiikkinsä erityisesti
rationalismiin ja muodollista kristillisyyttä edustaneeseen Ruotsin
valtiokirkkoon. Hän arvosti monessa suhteessa luterilaista puhdasoppisuutta
teologisesti, ja liittyi esim. raamattukäsityksessään kristikunnan perinteisiin
näkemyksiin Raamatun jumalallisesta olemuksesta ja auktoriteetista. Spenerin
tavoin hän kuitenkin edusti käsitystä, jonka mukaan "puhtaan opin"
tuli laskeutua "päästä sydämeen", toisin sanoen realisoitua kirkollisessa
todellisuudessa subjetiivisessa, "elävässä" uskossa.
Laestadius
viittaa Hulluihuonelaisessa ja Huutavan ääni korvessa -teoksissaan kymmenen
kertaa Speneriin, Sen sijaan hän ei tukeudu A.H. Franceen eikä N.L. von
Zinzendorfiin teologisina auktoriteetteina. Laestadius oli tässä suhteessa
speneriläinen pietisti, joka haki teologialleen tukea Lutherilta. Vaikka
Laestadius ei viittaa kirjoituksissaan von Zinzendorfiin, hänen uskonnollisessa
maailmassaan tuntui myös herrnhutilainen viritys. Hänen sukulaisillaan oli
ollut yhteyksiä Piten herrnhutilaisiin. Herrnhutilaistaustainen laulukirja
Siionin Virret (Sions Snger) oli hänelle rakas. Herrnhutilaisperäistä
teologiaa kuvastaa myös Laestadiuksenkin käyttämä termi "kivisydän",
joka kuvaa "suruttoman" henkilön "sieluntilaa".
Laestadiuksen
mukaan luonnollista ihmistä hallitsivat passiot (intohimot), kuten itsekkyys,
kunninahimo, ahneus, viha, kateus, huoruuden perkele ja valheen henki. Passiot
vaikuttivat ihmiseen myös fyysisesti; niiden vaikutus tuntui omassatunnossa ja
tahdossa. Laestadius torjui voimakkaasti valistuksesta periytyneen luottamuksen
hyveeseen. Se oli pelkkää omaavanhurskautta. Tässä suhteessa hän arvosteli
kirpeästi tanskalaisen teologin Hans Lassen Martensenin käsityksiä.
Luonnollisella
ihmisellä ei ollut edellytyksiä ymmärtää hengellisiä asioita. Vasta koettu
uudestisyntyminen, joka tapahtui kääntymyksessä, antoi tähän edellytykset.
Laestadius painotti voimakkaasti "elävän" ja "kuolleen"
uskon eroa. "Kuollut" usko nojautui vain objektiivisiin
(Jumalan
Sana, armonvälineet) tekijöihin, mutta
"elävään" uskoon kuului myös koettu, tunnettava kääntymisen kokemus
ja erottautuminen "maailmasta". Usko oli "sydämen
kristillisyyttä". "Armonjärjestyksen" kokemus oli konkreettinen
hetki ihmisen elämässä. "Elävään uskoon" kuuluivat koettu herätys,
parannus ja kokemus armon saamisesta. "Kuollut" usko nojautui sen
sijaan vain objektiivisiin, ulkokohtaisiin perusteisiin. Siksi se oli sokeaa
auktoriteettiuskoa. Lain saarnan aiheuttama omantunnon hätä ja peljästyminen
oli edellytys "elävälle" uskolle. "Kuollut
"ja"elävä" usko tunnettiin hedelmistään.
Laestadiuksen
sakramenttikäsitys liittyi "elävän" ja "kuolleen" uskon
dialektiikkaan. Siksi objektiivista armoa ilmentävät armonvälineet eivät korostuneet
hänen teologiassaan. Laestadiuksen kastekäsityksessä näkyi selvä
kaksijakoisuus. Teoksessaan "Hulluihuonelainen" hän arvioi
"taivaanvaltakunnan kuuluvan lapselle jo ennen kastetta". Eräissä
saarnoissan hän puhui kasteesta hyvinkin klassisin luterilaisin äänenpainoin
korostaen sen luonnetta armonvälineenä, kylläkin vahvasti herätysteologisesti
painotettuna. 1850 -luvun puolivälistä alkaen Laestadiuksen saarnoissa alkaa
tulla esille herätysliikkeen perinteeseen vakiintunut päästöavaimen käyttö (avainten
valta).
"Elävän"
ja "kuolleen" uskon ero merkitsi myös sekä soteriologista että sosiologista erottelua herätyksen
kokeneiden uskovien ryhmän ja vain
kastettujen paikallisen luterilaisen seurakunnan jäsenten kesken.
Laestadiusen ecclesiola in ecclesia -ajattelu ei kuitenkaan sisältänyt sitä
eksklusivismia, jota alkoi esiintyä myöhemmän lestadiolaisuuden eräissä
osaryhmissä suuren hajaannuksen jälkeen
1900-luvulla. Laestadiukselle oli ratkaiseva kriteeri juuri uskon kokemus.
Hän saattoi
katsoa, että baptistien keskuudessa oli enemmän "eläviä" kristittyjä
kuin Ruotsin evankelis-luterilaisessa valtiokirkossa. Tammikuun lopussa 1844
Sorselessa pitämässään tarkastussaarnassa hän ruoti voimakkain sanakääntein
lukijaliikkeen eri ryhmien keskinäistä kiistelyä ja torjui voimakkaasti
hengellisestä puoluemielestä nousseen "karsinoinnin". Laestadius
arvosti ja puolusti metodistipastori George Scottin toimintaa Ruotsissa. Hän
piti Evankelisen Allianssin työtä positiivisena, ja suntautui ylipäänsä myötämielisesti
anglosaksiseen herätyskristillisyyteen. Laestadiuksen kirjeenvaihto Göteborgin
tuomiorovastin ja raittiustaistelija Peter Wieselgrenin kanssa heijastelee
varsin "veljellistä" yhteyttä.
Näistä
teologisista lähtökohdista käsin oli ymmärrettävää se voimakas Ruotsin
valtiokirkkoon kohdistunut kritiikki, joka tuli jatkuvasti esille Laestadiuksen
puheissa ja kirjoituksissa. Kirkko ei ymmärtänyt pietismiä ja lukijaliikettä. "Elävän kristillisyyden"
vaino koitui lopulta kirkon omaksi tappioksi. Suhteessaan yhteiskuntaan ja
politiikkaan Laestadius oli terävä tarkkailija. Hän ei hyväksynyt sen kummemmin
demokratiaa kuin tasavaltaakaan. Hän puhui kunnoittavasti kuninkaasta, mutta
vaati samalla uskonnonvapautta ja papiston valtiopäiväedustuksen poistamista.
Perinteen säilyttämä muistieto on nähnyt Laestadiuksen osoittaneen sosiaalista
mieltä köyhiä kohtaan. Häntä on muisteltu köyhien ja kulkulappalaisten
auttajana. Laestadius näki köyhyyden kuitenkin etupäässä synnin seuraukseksi.
Sosialismissa ilmeni kateutta, eikä ihmisen luontaisen itsekkyyden takia
omaisuuden tasajako tulisi onnistumaan.
Edellä
esitetyt näkökohdat osoittavat Laestadiuksen olleen oman aikansa
yhteiskunnallisessa todellisuudessa lähinnä konservatiivi, joiltakin osin myös
liberaali. Politiikka ei ollut hänelle tärkeä asia. Siksi hän saattoi suhtautua
varsin lakonisesti maailman menoon: kristitylle oli lopulta yhdentekevää, oliko
hallitsijana Nero vai Robespierre, maksoiko hän veroja Amerikan presidentille vai Turkin
sulttaanille. Kristityn tuli elää lainkuuliaista elämää ja huolehtia ennen
kaikkea sielunsa pelastuksesta. Politiikka ei auttanut ihmisten ja yhteiskunnan
muuttamisessa.
Siihen
pystyi vain hengellinen herätys.
Lars Levi
Laestadius S 10.1.1800 Arjeplog (Ruotsi), K 21.2.1861 Pajala.
V uudistilallinen,
ent. vuorivouti Carl Laestadius ja Anna Magdalena Johansdotter. P vsta 1827
Brita Cajsa Alstadius, S 8.2.1805 Jokkmok, K 4.3.1888 Pajala. PV
uudistilallinen Olof Ersson Alstadius ja Catharina Covenius. Lapset: Eleonora S
1827-1874, Carl Johan 1829-1890, Sofia Wilhelmiina 1831-1898, Emma Christina S
1833, Levi 1836-1840, Elisabeth S 1836, Lorens Wilhelm 1839-1866, Fredrica
Johanna (Jeana) S 1840, Hedvig Charlotta (Lotta) S 1842-1900, Lea Selma
1844-1872, Gustaf Leonard S 1847, Daniel 1851-1861.
URA
Pappisvihkimys
1825. Arjeplogin vt.kirkkoherra ja Ruotsin Lapin missionääri 1825-1826,
Kaaresuvannon kirkkoherra 1826-1849, Pajalan kirkkoherra 1849-1861. Lapin
lähetyskoulujen organisaattori ja tarkastaja. Herätyssaarnaaja.
Kasvitieteilijä. Kulttuuriantropologi.
TUOTANTO
Crapula
mundi Se on Maailman kohmelo eli
tarttuvainen sielun tauti.1905 (uudet painokset 1906, 1965)
Postilla
I-II. 1964; Saarnoja. Predikningar. 1966
Drhusjonet
(2-3 osat 1949, 3. osa 1964, suomeksi Hulluinhuonelainen 1968)
Huutavan
ääni korvessa. 1970
Katso,Jumalan
karitsa (koonnut Pekka Lappalainen). 1978
Uppodlingar
i Lappmarken (näköispainos) 1981
Loca
parallela plantarum .1993
Fragmenter i
Lappska Mythologien .1995; Saarnat I-II. 1996-1998
Saarnakokoelmien
käännöksiä:
Kyrkopostilla
.1963
Postilla
1985
Evangeliepostilla
.1957
Kirkepostille.
1933
Tredie
postille. 1953 Prekensamling I-III. 1984-1993
House
postilla. 1939
The new
postilla .1960
Third
Postilla. 1967
The Fourth
Postilla. 1985
Saamenkieliset
saarnat ja kirjoitukset. 1978
Leastadiusa
poasttal. 1988
Lappimaalt
prausti Lars Leewi Laestadius_e jutlused .1912-1913
Predigten.
1995
LAESTADIUSTA
KOSKEVAA KIRJALLISUUTTA:
P. Boreman
& G. Dahlbäck ( red.), Lars Levi Laestadius och hans gärning. 1965
K. Castren,
Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius. 1932 (viroksi Pohjamaa suur
ärataja Lars Levi Laestadius. 1938)
G. Dahlbäck,
Lars Levi Laestadius och rationalismen (Teologinen Aikakauskirja 1949)
O. Franzen,
Naturalhistorikern Lars Levi Laestadius.1973
G.
Gripenstad, kautokeino 1852. Nrga tidsdokument. 1990
M. Ihonen,
Uskonnollisen kielen semanttis-pragmaattista analyysia. Jumalan, Jeesuksen ja
saatanan nimitykset L.L.Laestadiusken saarnoissa. 1986
H. Juntunen,
Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. 1982
L. Kujanpää,
Kristillinen saarna. Lars Leevi Laestadiuksen saarnojen
funktionaalis-historiallinen analyysi. 1997
S. Lohi,
Sydämen kristillisyys.1989
S. Lohi,
Lars Levi Laestadiuksen toinen minä (Duodecim 23/ 1999)
M. E.
Miettinen, Lestadiolainen heräysliike I. 1942; M. E. Miettinen, Pohjoisen
Tornionlaakson oloista lestadiolaisen heräysliikkeen syntyaikoina. 1943
K. Nilsson,
Den himmelska Föräldern. 1988
Y. Nummi,
Kärsimys-mystiikka Laestadiuksen julistuksessa. 1934
N.
Outakoski, Lars Levi Laestadiuksen saarnojen maahiskuva. 1991
J.
Pentikäinen, Lars Levi Laestadius som samisk mytolog och mytograf. (Laestadius,
Fragmenter i Lappska Mythologien.)1995
I.
Plume,
Sauceja balss. 1995
P. Raittila,
Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. 1967
P. Raittila,
Ensimmäisen lestadiolaispolven suhde Lutheriin ja kirkon tunnustukseen. (
Ecclesia reformanda.) 1971
P. Raittila,
Lestadiolaisuus 1860-luvulla. 1976
A.
Saarisalo,
Laestadius - Pohjolan pasuuna. 1970
J. Talonen,
Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili
1905-1929. 1988
J. Talonen,
Uskoiko Laestadius maahisiin? -(SKHS vuosik. 1992-1993.) 1994
G. Wikmark,
Lars Levi Laestadius_ väg till nya födelsen. 1980
A.
Zidbäck,
Lars Levi Laestadiuksen kristillisyyden-näkemys erityisesti silmälläpitäen
Kristuksen seuraamisen ihannetta. 1937
976; A.
Saarisalo, Laestadius - Pohjolan pasuuna. 1970; J.Talonen, Pohjois-Suomen
lestadiolaisuuden poliittis-yhteitmf_XQJC<<
<>t@m]f__aXa[1]Q1
J3
C3
<[1][1][1]
3
3tmf_XQJC <[1][1] t. m f _
X
Q
J
C
<[1]
t
mf_-X QJC<[1] tmf_XQJC<[1][1] t^m`f_XQ&J&C<[1] E tG mGf‑_X
Q!J"C"< ""t#m$f%_o%Xq%Qq&Jq'Cq(< q(x(tz(mz)fz*_z+Xz,Q,J,C-< -.t.m.f/_0X1Q1J1C2< 23t4m4f4_5X?6QY6JY7CY8<[1] Y88t8m9f:_:X:Q:J:C:<[1][1] :;t;m<f<_=X=Q=J
>C><[1][1][1] >>t>m?f?_?X+@Q-@J-ACmA<[1][1][1][1] mAoAtoBm6CfKC_KDXKEQEJECF<[1] FGtbHmdHffH_fIX@JQBJJBKCXK< XKXLtXMmMfM_NXOQTPJVPC4Q< 4QMQt2Rm2Sf2T_
UXUQVJWCX<[1] XXtXmYfZ_ZX[Q[1][JK[CK\< K\K]tS]mU]fU^_c^Xe^Qe_J_C>`< >`@`t@amafäa_aX
bQbJbCc< cdtemffg_hXiQiJiCi< iitimifi_iXiQiJÅiCi< iitimifi_iXiQiJiCi< iitimifi_iXåiQiJéiCi< iitimifi_iXiQiJiCi< iitjm
jfj_jX jQ
jJ
jCb‑,,,,,[1], ,p,@
,
,,,,P, ,‑,!,$,iWE3!‑‑‑‑‑iW<E>3@!‑‑‑‑‑@]i_WaE1
33
!‑‑‑‑‑3
iW E 3
!‑‑‑‑‑
iWE-3 !‑‑‑‑‑ iWE3!‑‑‑‑‑öiWE^3`!‑‑‑‑‑`&iWE EG 3‑!‑‑‑‑‑‑"i"Wo%Eq%3x(!‑‑‑‑‑x(z(i,W,E.3.!‑‑‑‑‑.0i1W1E234!‑‑‑‑‑44i8W8E:3:!‑‑‑‑‑::i:W:E:3=!‑‑‑‑‑==i+@W-@EmA3oA!‑‑‑‑‑oAEiEWbHEdH3fH!‑‑‑‑‑fH@JiBJWXKEM3M!‑‑‑‑‑MTPiVPW2RE
U3U!‑‑‑‑‑UXiXWZE[3[1][!‑‑‑‑‑[1][K[iS]WU]Ec^3e^!‑‑‑‑‑e^_i>`W@`Ea3äa!‑‑‑‑‑äaai
bWbEb3i!‑‑‑‑‑iiiiWiEi3i!‑‑‑‑‑iiiiWiEi3Åi!‑‑‑‑‑ÅiiiiWiEi3i!‑‑‑‑‑iiiiWiEi3i!‑‑‑‑‑iiiiWiEi3i!‑‑‑‑‑iåiiiWéiEi3i!‑‑‑‑‑iiiiWiEi3i!‑‑‑‑‑iiiiWiEi3j!‑‑‑‑‑j
jijWjE j3
j!‑‑‑‑‑
j
ji‑"=/
4 $[1];[1](@[1]i