Marja-Liisa Anttila 9.2.2000
(Iustitia 7, 1996, Ahdistuksen
keskellä Jumalan hoidossa)
Lapsi ja Suru
Lähetät lapsesi elämään,
kuin laivan merelle
Ompelet purjeet ja neuvot väylät
parhaan tahtosi mukaan
mutta tuulille et voi mitään.
"Hän (Jeesus) otti lapsen ja
asetti sen heidän keskellensä; ja otettuaan sen syliinsä hän sanoi heille: Joka
ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä
minut".
Ks. Mt. 18:1–6, 10, Mk. 10:13–15
Lapsen kunnioittaminen
Raamatussa meille on painokkaasti
ilmaistu lapsen arvo ja se, kuinka Jeesus arvosti lasta. Lapsi asetettiin
meille aikuisille esimerkiksi. Lapselle on sallittava pääsy Jeesuksen luo.
Vastuumme on suuri. Lapsenkaltaisuus on edellytyksenä Jumalan valtakuntaan
pääsylle. Meillä on täysi syy kunnioittaa lasta, sekä hänen mielipiteitään että
kokemustaan.
On selvää, että eri ikäkausina lapsi
ajattelee asioista eri tavoin. Meidän on otettava tämä huomioon. Kun lapsi
kysyy elämän keskeisiä kysymyksiä Jumalasta, luopumisesta ja kuolemasta, meidän
ei tule selitellä eikä järkeistää asioita. Emme myöskään saa tarpeettomasti
konkretisoida ja yksityiskohtaisesti kuvailla esim. Jumalan ulkonäköä. Monella
meistä voi olla mielessä kuva vanhasta parrakkaasta ukosta pilven reunalla. Monenlaisia
ovat lasten kysymykset ja kuvitelmat taivaasta. He kyselevät Zinkin kirjan
nimen mukaisesti: "Saako koira taivaassa siivet?"
Lapsen elämys
Pyhäkoulujen hartaushetkiin olen
lähes aina liittänyt jonkin laululeikin. Kynttilä on ollut usein palamassa. Olemme
yhdessä rukoilleet Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen. Laulua ja
musiikkia on ollut paljon. Samoin olen käyttänyt runsaasti flanellokuvia ja
kuvakirjoja havaintomateriaalina. Vaistoni mukaisesti olen toiminut näin, ei
teologia sellaisenaan antanut mallia käytännön työhön. Rohkaisevaa oli lukea
oppikirjoista, että näin tulikin tehdä: tukea sis lapsen elämystä, intuitiota.
Useimmilla meistä lienee miellyttävät kokemukset lapsuudenajan
jumalanpalveluksista vaikka emme saarnasta ymmärtäneetkäan juuri mitään.
Erityisen tärkeänä pidän
hiljaisuuden kokemista ääntä ja virikkeitä tulvivassa nykyajassa. Kristittyinä
saamme arvostaa omaa tapaamme ilmaista uskoamme, samoin tekevät juutalaiset
itkumuurilla ja muslimit kumartaessaan Mekkaan päin. Joskus todella kaipaan
luontevaa tapaa iloita uskosta liikkuen ja laulaen. Koskeekohan kutsu
lapsenkaltaisuuteen myös tätä?
"Ikuiset totuudet" ja
tulevaisuus
Työssäni olen monet kerrat kuullut
vähättelyn äänessä, kun on kysytty lempivirttä. "Sehän on lasten virsi mahtaako
se sopia?" Minulle se sopii. Kuitenkin toivon, että opettaisimme
lapsillemme myös ns. aikuisten virsiä ja lauluja, niin että niiden sanoma voi
koskettaa myös aikuistunutta lasta. Osa nykyisen virsikirjamme lasten ja
nuorten virsiä on valloittanut äitien, isien ja isovanhempien sydämet ja se on
hyvä.
Lapsen kanssa keskustelussa tulee
antaa tilaa uusille, muuttuneille mielipiteille. Sanotaanhan Raamatussakin,
että saa hyljätä sen, mikä lapsen on.
"Kun minä olin lapsi, niin minä
puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja minä ajattelin kuin lapsi. Kun
tulin mieheksi hylkäsin minä sen, mikä lapsen on". 1 Kor. 13:11
Ymmärryksen kasvulle, muistoille ja
muistelemiselle on hyvä jättää tilaa.
Lapsi on tunteiltaan yliherkkä,
joten tulee olla varovainen ja harkitseva sanoissaan. Lapsen kokemusmaailma on
vielä hyvin pieni ja maailma suuri kuten laulussa lauletaan.
Lapsen pelko tuntematonta kohtaan on
luonnollista. Siksi toivoisinkin, että kaikki lapsemme saisivat kodeissaan jo
terveinä ollessaan kuulla Jeesuksesta, joka on kanssamme joka päivä. Silloin
sairauden yllättäessä tai kuoleman lähestyessä ei tarvitsisi kertoa uudesta ja
tuntemattomasta asiasta, kun puhutaan Jeesuksesta, lasten ystävästä. Sairaalla
lapsella on kyllä tekemistä sairautensa kanssa samoin kuin hänen vanhemmillaan
ja läheisillään. Onnellista on, jos turvallinen usko ehditään omaksua ennen
kriisitilanteita.
Salaisuudet julki
En taida erehtyä kovin paljon
olettaessani, että moni meistä muistaa omasta lapsuudestaan tilanteita, jolloin
teimme pahaa ja piilouduimme kellariin tai sängyn alle. Menimme piiloon
vanhempiamme ja Jumalaa. Tiesimme, ainakin alitajuisesti, että Jumala tietää ja
näkee kaiken. Psalmin 139 sanat:
"Herra, sinä tutkit minua ja
tunnet minut. Istunpa minä tahi nousen, sinä sen tiedät. Minne minä voisin
mennä, kussa ei sinun Henkesi olisi."
eivät tuntuneet yhtään turvallisilta
lapsen mielestä eikä aikuisenkaan. On vähemmän mukavaa, että Jumala näin tietää
kaiken salatuimmankin. Tuntuu, ettei voi olla rauhassa missään. Toki ymmärrämme,
että mainituilla sanoilla on myös todella turvallinen merkitys. Olen Jumalan
kämmenellä. Jumala ei kyttää tekojamme rangaistakseen meitä. Lapsellekin on
kerrottava, että Jumala rakastaa myös tuhmia lapsia. Myös se, että puhumme
Taivaan Isästä, ei ole ongelmatonta. On oltava taitava siksi, että tämän ajan
lapsen elämästä puuttuu usein isä tai heitä on kaksi tai isä on jättänyt
perheen tai isä lyö ja juo. Oman isän pelko voi heijastua Jumalaan.
On hyvä puhua Jeesuksesta. Häntä ei
voi ainakaan Suomessa sekoittaa toiseen samannimiseen. Tehtävänä on luoda
lapselle luottamus ja tuoda hänen elämäänsä toivo. Parasta mitä voimme lapselle
antaa on se, että välitämme oman aidon kokemuksemme Vapahtajastamme ja hänen
meille antamasta turvasta, toivosta ja ilosta. Lapsi lukee meitä ja meidän
aitouttamme. Kunnioittamalla ja hyväksymällä lapsia me autamme ja tuemme heitä
kehityksessä. Sama periaate pätee myös lapsen uskonnolliseen kasvuun.
Opin kunnioittaminen
"Sillä niin on Jumala maailmaa
rakastanut, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen
uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä". Joh. 3:16
Olemme kaikki yhtä mieltä siitä,
että Uuden Testamentin Jumala on rakkauden Jumala. Jeesus tuli pelastamaan sekä
lapset että aikuiset. Jumalan rakkaus Jeesuksessa sulkee syliinsä koko tämän
kurjan maailman. On kuitenkin uskomatonta, että yhä vielä Jumalaa käytetään
auktoriteettina silloin, kun oma auktoriteetti ei riitä. Lapsia saatetaan
pelotella poliisilla tai mustalaisilla ja Jumalalla. Vanhastaan on puhuttu
Jumalan heittävän kuuman kiven taivaasta rangaistukseksi tuhmalle lapselle.
Tarkistin kerran, onko edes siihen viittaavaa ajatusta Raamatussa ja löysin
Joos 10:11. Se ei anna lupaa pelotella tällä asialla varsinkaan kun katsomme Lk
13:15. Emme saa sortua moralisointiin emmekä pelotteluun. Myös kohdatessamme
muiden uskontojen edustajia meillä on varaa kunnioittaa heidän näkemyksiään
väittelemättä ja silti säilyttää oma näkemyksemme.
Tosiasioiden kunnioittaminen
Lapset kysyvät uskosta ja Jumalasta
siksi, että he haluavat tietää totuuden. Samoin he kyselevät voiko Jumala
auttaa ja parantaa sairauden. Toimiiko Jumala ja miten? Meitä kutsutaan
vilpittömästi pohtimaan lapsen kanssa elämän peruskysymyksiä. Ratkaisevaa on
asenteemme vastauksissa. Kärsimättömällä äänellä sanottu: "Mene pois, älä
kysele turhia, nämä ovat aikuisten asioita jne." voivat tukkeuttaa aidon
tietämisen tarpeen ja vähitellen myös uskon syntymisen.
Moniarvoisessa yhteiskunnassa ja
suomalaisessa koulumaailmassa lapset törmäävät luonnontieteen ja raamatullisen
luomisuskon ristiriitaan. Tässäkään ei tarvitse väitellä, koska ensimmäiset
sadasosasekunnit ovat tiedemiehiltäkin kateissa. Liekö silta taaksepäin
suuntautuvassa profetiassa, kun näitä alkutapahtumia ajatellaan? Sanotaan, että
uskolla ja tieteellä on erilaiset tavat kuvata todellisuutta.
Kehitysvammaisten rippikoulussa
pohdimme ylösnousemusta. Kuvasin sitä kaaliperhosen elämän kaarella: mato
toukka perhonen vs. ihminen hauta ylösnoussut ruumis tai vesi jää lumi.
Erilainen ilmenemismuoto ja kuitenkin salattua samaa. Uskon, että
kaikkivaltiaalle Jumalalle on pieni asia Sanallaan luoda kuolleesta uutta,
sillä luohan Hän jatkuvasti uutta esim. pienen lapsen syntymässä.
Pahojen tosiasioiden kunnioittaminen
Idylli rakkauden Jumalasta voi
lapsen mielessä särkyä, kun hänelle rakas lemmikki kuolee tai kaveri jää auton
alle ja kuolee. Aivan käsinkosketeltavaa on se kärsimys, joka tulvii koteihimme
TV:stä sodan runtelemilta seuduilta, nälänhädästä ja luonnononnettomuuksista.
Missä on tai oli Jumala?
Miksi hän ei varjellut?
Miksi Jumala ei parantanut isoäitiä, vaikka minä rukoilin?
Miksi lasten pitää kärsiä?
Miksi Jumala ei estänyt onnettomuutta?
Miksi on kärsimystä ja sairautta?
Miksi täytyy kuolla?
Pahuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja
kärsimyksen ongelma on vaikeimpia asioita selitettäväksi lapsille. Eihän moni
aikuinenkaan ole päässyt juuri alkua pidemmälle. Rohkenisinko sanoa, että aivan
liian usein Jumala joutuu syylliseksi ja syytösten kohteeksi niidenkin taholta,
jotka ovat olleet hyvin vähän tekemisissä hänen kanssaan ennen elämänsä
kriisitilannetta. Lukemattomat kerrat olen kuullut asian, joka voidaan ilmaista
eri tavoin näin:
"Mitä pahaa minä olen
tehnyt?" "Mistä Jumala minua rankaisee?"
Pahoista tosiasioista kuten
sairaudesta, kärsimyksestä, elämän rajallisuudesta ja kuolemasta tulisi puhua
silloin, kun ne luontevasti tulevat esille lapsen elämän varrella ennen
kriisitilanteita. Voimme varustaa lapsemme elämän tuuliin, vaikka hänen itsensä
on ne kestettävä. Jeesukselta kysyttiin:
"Kuka teki syntiä, tämäkö vai
hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?" Jeesus vastasi:
"Ei tämä tehnyt syntiä eivätkä hänen vanhempansa, vaan Jumalan tekojen
piti tuleman hänessä julki." Joh. 9:1
Jeesus katkaisi syyllisyyden
kierteen. Sairaudella on tarkoitus ja sanottavaa meille. Synnillä ja
sairaudella ei ole syy ja seuraus suhdetta. Sairautta ei aiheuta tunnustamaton
synti. Tässä maailmassa tulee aina olemaan kärsimystä, sairautta ja kuolemaa.
Se on ihmisen osa. Jumalaan uskova ei ole suojatumpi kuin se, joka ei usko. Jo
Vanhassa testamentissa on kuvaus, joka on saarnannut minulle vuosia, Daniel
3:17–18: "Vaikka ei pelastaisikaan, emme palvele sinun jumaliasi".
Puhumattakaan Uuden testamentin opetuksesta 2 Kor. 12:7–10:ssä, jossa
Paavalille osoitettiin sanat: "Minun armossani on sinulle kyllin."
Muistan kuulleeni Lakeuden Ristin
jumalanpalveluksessa sanat: "Jumala kuulee rukoukset ja vaikka ei
kuulisikaan, me uskomme. Jumala tekee ihmeitä ja vaikka ei tekisikään, me
uskomme. Jumala parantaa sairaita ja vaikka ei parantaisikaan, me
uskomme."
Äidin sydäntä särkee, kun hän
vierestä seuraa lapsensa selviytymistä pettymyksestä. Kuitenkin epäonnistumisen
ja pettymyksen kokemukset varustavat lapsen maailmaan, jossa niitä väistämättä
tulee vastaan.
Birgitta Petri: "Jo varsin
pienten lasten täytyy saada tietää, ettei Jumalan tahto kaikkivaltiaasti
hallitse maailmassa, vaan että ihmiset ovat saaneet vapauden ohjata itse ja
että pelko, vallanhimo ja tyhmyys näyttävät vallitsevan maailmassa. Ja mitä
Jumala tekee? Hän ei pelasta meitä kaikelta pahalta ja vaaralliselta. Mutta hän
on meidän kanssamme kaiken pahan ja vaarallisen keskellä. Hänen rakkautensa on
meidän kanssamme." s. 61
Epäilyksen kunnioittaminen
Lapset pohtivat onko Jumalaa
olemassa vai ei. On vaikea uskoa, ellei näe. Lapsen elinympäristössä hyvin
todennäköisesti vaikuttaa myös henkilöitä, jotka eivät itse usko Jumalaan ja
Raamattuun. Lapset kuulevat ja kuuntelevat paljon ja tekevät omat
johtopäätöksensä. Ristiriita saattaa syntyä silloin kun kerhojen pitäjät ja
pyhäkoulun opettajat kertovat Jeesuksesta mutta kotiväki vähättelee ja sanoo
Raamatun kertomuksia taruiksi ja rinnastaa Jeesuksen lähinnä joulupukkiin.
Epäily voi olla pinnallista ja vain toistaa aikuisen epäilyjä. Mutta se voi
olla todellista ja syvää, jopa hätää ja tuskaa aiheuttavaa. Voimme kuvitella
esim. ala-asteen pihalla kavereitten huutelut seurakunnan kerhossa käyvälle.
Toisaalta lapsi voi todella epäillä rakkauden Jumalan olemassaoloa silloin, kun
mummo tai pappa on kuollut, vaikka hän on rukoillut joka ilta Jumalalta apua.
Epäilyissä ei ole aina kysymys
siitä, mikä on totta, vaan kuka on oikeassa. Keneen lapsi voi luottaa? Kuka on
auktoriteetti? Puhumme tällöin lojaliteettiristiriidasta. Lapset eivät tahdo
ristiriitaa ja yhteentörmäystä auktoriteettien välillä, siksi meidänkin tulee
välttää sitä. Oikea tapa näissä tilanteissa on epäilyn kunnioittaminen ja
pyrkimys huomata tunne, joka on epäilyn takana. Lapsen kunnioittaminen auttaa.
Meidän ei tarvitse päteä ja hallita. Meillä tulee olla varaa antaa lapsen
itsensä rakentaa oma elämänkatsomuksensa. Oman elämämme aitous välittyy kyllä
ja rukous on korvaamaton etuoikeus vaikuttaa niin, että epäily vaihtuu uskoksi.
Omissa taisteluissani poikieni kasvukipuja seuratessa sain rukoushetkessä
vapauttavat sanat:
"Sinun tehtäväsi on rakastaa,
Minä pelastan."
Jumalan salaisuuden
kunnioittaminen
Jumalan salaisuuden kunnioittaminen
on minusta todella suuriarvoista. Meidän ei tarvitse tietää kaikkea eikä löytää
vastausta lasten hyvin konkreettisiin kysymyksiin. Meidän Jumalamme on salattu
Jumala. Tietomme Hänestä jää aina vaillinaiseksi. Jos tietäisimme saman, minkä
Jumala, ei Hän enää olisikaan Jumala vaan osa katoavaa materiaa. Usein olen
sanonut, että Jumala vastaa itse teoistaan ja Hänen tuomionsa on oikea. Siksi
on helpottavaa sanoa, etten tiedä ja kuitenkin voin luottaa Häneen.
Jumala ei ole jäänyt kokonaan
salaisuudeksi. Hän on paljastanut itsestään tärkeimmän asian, tämän:
"Niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka Häneen uskoo hukkuisi,
vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." Joh.3:16.
Tässäkin palaamme yhteen
perusasioista. Meidän ei pidä teeskennellä tietävämme enemmän kuin tiedämme.
Rehellinen ja aito "en tiedä" on parempi kuin näennäinen ja
luuloteltu tieto. Jumala kestää kaikenlaiset pohdinnat. Hän on vaikka kaikki
muu häviää. Jumalaa ei tarvitse puolustella. Voimme kunnioittaa toisiamme
erilaisista mielipiteistä huolimatta. Samoin voimme kunnioittaa myös itseämme
rehellisinä kyselijöinä.
Sairaan lapsen suru
Lapselle sairaus on elämän uhka.
Lapsen sairaus on elämän raskaimpia asioita. Eri ikäkausina lapsi kokee
sairautensa eri tavoin. Eron vanhemmista ja heidän huolensa lapsi vaistoaa
herkästi. Nykyisin lääkärit ja hoitohenkilökunta eivät salaa sairauden
vakavuutta. Sekä vanhemmille että lapselle itselleen, tietenkin ottaen ikä
huomioon, kerrotaan todellinen tilanne, tulevat hoitotoimenpiteet ja kenties
tiedettävissä oleva ennuste. Raskaaseen tilanteeseen lähdetään päivä
kerrallaan. Sairas lapsi ja hänen perheensä tarvitsevat paljon tukea sekä
ammattiauttajilta että omais- ja ystäväpiiriltä.
Hoitojen aikana lapsen elämä
pyritään pitämään niin normaalina, kuin se vain voidaan. Leikkeihin, askarteluun,
ulkoiluun, koulunkäyntiin ja terapiaan pyritään mahdollisuuksien mukaan.
Sairaus mahdollisine eristyksineen rajoittaa joka tapauksessa normaalia
toimintaa. Pitkäaikaisen sairauden ja sen hoitojen aikana sairaalasta voi tulla
jopa kodin korvike.
Lähihoitajilta vaaditaan todellista
ammattitaitoa, jotta se kipu, suru ja kapina joka sairaudesta aiheutuu voisi
kulkea luonnollisia uomia. Sairaan lapsen tulee saada kokea, että hänestä
pidetään huoli ja että hän saa olla turvallisesti kaikkien tunteidensa kanssa
hoidossa.
Minulta on kyselty, mitä tehdä, kun
lapsi tai vanhempi on kuollut? Tuleeko puhua, katsoa, koskettaa?
Kuolleen näkemisen suru
Lähden tilanteesta, jolloin lapsi
kuolee joko kohtuun tai pian syntymän jälkeen. Äidille ja isälle on parantavaa
katsoa lasta, jotta he saavat surullensa muodon ja myös siksi, ettei
mielikuvitus myöhemmin loisi omia kenties vääriä mielikuvia. Toisten lasten
mukaan ottaminen pienen vainajan saattohetkeen on mahdollista ja suotavaakin.
Vainajan saattaminen kappelissa on
hyvin raskas ja tunteita koskettava hetki. Monet kerrat olen nähnyt kuinka
lapsi etsii oman paikkansa siellä, toinen menee lähelle ja toinen jää kauas.
Lapsen kysymykseen "Miksi Leena on muuttunut?" tulee vastata
rehellisesti, esim. kuolema alkoi jo ennen kuin Leena kuoli. Katsomaan
pakottamista en tarkoita. Kuoleminen tapahtuu nykyisin hyvin usein sairaalassa.
Vainajan näkeminen on tärkeää siksi, ettei lapsi luule, että hänelle rakas
ihminen on varastettu tai salaperäisellä tavalla kadonnut. Suremisessa auttaa konkreettisesti
tekeminen kukan vieminen rinnalle, posken silittäminen. Tuttu virsi ja rukous
saattelee kauniisti läheisen iankaikkiselle matkalle.
Vanhempien menettämisen suru
Äidin tai isän vakava sairaus on
sanomattakin raskas koko perheelle. Raskas on myös vanhemman kuolema.
Toivoisin, että kaikki perheet voisivat rehellisesti alusta asti kulkea
sairauden etenemisessä mukana. Ei kuolema sillä tule, että siitä puhutaan. Se
tulee, kun sen aika on. Eräs äiti kertoi, että he olivat sanoneet lapselleen: "Kerromme
sinulle, kun äidin tilanteessa tulee muutos." Lapsi sai olla levollisena
ja elää lapsen elämää, eikä hänen tarvinnut kaiken aikaa jännittää, milloin
äiti kuolee. Kun se hetki tuli, uskon että lapsi oli saanut aikaa valmistautua
omalla tavallaan lopulliseen eroon.
Sairauden aikana tapaamiset
helpottavat sanomisen paineita sekä lähtevän että tänne jäävien kohdalla.
Vanhemmat haluavat hyvästellä ja siunata lapsiaan, sanoa heille tärkeitä
asioita tulevaisuuden ja iankaikkisuuden varalle. Mutta myös lapsella on oikeus
saada sanoa rakkaalle vanhemmalleen tärkeitä asioitaan. Sen näkeminen, miten
heikko läheinen on, auttaa ym märtämään että kuolema oli väistämätön tosiasia.
Sairaus on ensisijaisesti
lähiperheen asia. Pidän todella valitettavana, jos lapsi saa tietää kavereilta
tai muiden aikuisten puheista vanhempiensa sairaudesta, kun kotona on jätetty
se kertomatta siksi, että ajatellaan säästää lasta tuskalta ja surulta.
Tulevaisuuden suru
Lapsella voi olla suru siitä, kuinka
hän tulee toimeen, jos äiti kuolee. Kuka hänestä huolehtii? Tiedän, että on
mahdollista puhua myös siitä, kuka astuu äidin paikalle ainakin aluksi. Lapsi
voi kysyä perhepäivähoidon tädiltä: "Tuletko sinä äidikseni?"
Isovanhempien ja tätien tuki on suorastaan taivaan lahja. Tärkeää on huolehtia,
että lapsi tietää hänestä pidettävän huolta. Äitiä ei ole kuin yksi, eikä häntä
voi kukaan korvata. Elämä kuitenkin jatkuu, vaikka äiti kuoleekin.
Kuolevalla lapsella voi olla kyky
jakaa myös hänelle rakkaita tavaroita jo elinaikana. Näin hän elää muistoissa
ja esineissä kuolemansa jälkeen. Voi tuntua todella kipeältä, kun lapsi näin
tekee. Emme saa torjua mietteitä, joita sairas ilmaisee vaikkapa sitä, että hän
kysyy: "Tuotko kukkia haudalleni?" Kun kuoleva sanoo: "En taida
toipua tästä, en pääse enää kotiin." Vähin mitä meiltä odotetaan on, että
maltamme kuunnella, olla hiljaa ja kestää kuoleman todellisuus. Toivon
antaminen tulee olla realistista, vaikkapa näin: "Kun kuolema tulee,
olemme kanssasi, et ole yksin" tai "Sairautta emme voi parantaa mutta
teemme kaikkemme, ettei sinun tarvitse olla kipeä" tai "Rukoilen
puolestasi, että jaksat", tai voimme ottaa kädestä tai halata ja itkeä
yhdessä eron tuottamaa tuskaa.
Hautajaisten suru
Olen sitä mieltä, että lapsi tulee
ottaa mukaan siunaustilaisuuteen ja sen jälkeen muistotilaisuuteen, silloin
tietenkin otamme huomioon lapsen iän. Ennen itse tapahtumia on välttämätöntä
kertoa, mitä tulee tapahtumaan. Erikoisen tärkeänä pidän sitä, että kerrotaan
arkun laskeminen hautaan. Tapahtuma on kenties kaikkein vaikein hetki kaikille
saattajille. Lapselle se voi olla hirveä järkytys, jollei hänelle ole sitä
etukäteen sanottu. Arkussa olijaa ei enää koske, ei tukehduta, ei tunnu
pahalta, sillä hän on "ihan kuollut", kuten eräs lapsi asian ilmaisi.
Kristillinen usko auttaa tässäkin: "Kun Jumala sanoo, Väinö nousee
ylös", oli poikiemme toteamus setänsä haudalla.
Siunaustilaisuus itsessään hoitaa
surevia, niin lapsia kuin aikuisia. Se ei ole pelkkä rituaali, se on enemmän
siksi, että Jumalan elävä Sana on siinä läsnä. Nuoren sukulaispojan
hautajaisista itselläni on muisto muisto siitä, että rukoilin "Puhu pappi,
älä lopeta" ja tunsin kuinka imin Sanan lohdutuksen itkuni keskelle.
Hautajaiset ovat surullisia mutta lapsen aitous voi tuoda siihen elämän tunnun esim.
silloin, kun pieni saattaja palaa luokkatoverinsa arkun ääreltä, hypellen
"Nyt se on tehty".
Muistelemisen suru
Myös haudalla käynti on
terapeuttista. Siellä on suorastaan pakko käydä lähiviikkoina, kuukausina.
Siellä voi muuten suruaan ilmaisematon lapsi viedä kukkansa ja kynttilänsä
rakkaan ihmisen haudalle. Joskus voi kestää vuosiakin, ennen kuin lapsi itse
ottaa puheeksi poismenneen perheenjäsenen. Silti toisten on saatava muistella
ja puhua tarpeensa mukaan. Muisteleminen tekee kipeää mutta se samalla parantaa
ja antaa muotoa surulle. Lapsi voi leikeissään omalla tavallaan käydä läpi
surua ja ikävää. Myös valokuvien ja videon katselu tai äänen kuuntelu kasetilta
on nykyajan antama mahdollisuus oman jaksamisen tahdissa muistella.
Suruntunteita
Surun tunteet ovat moninaisia.
Läheskään kaikki suru ei näy päälle päin. Aikuiset pyrkivät kontrolloimaan
tunteidensa ilmaisua ja näin tietämättään voivat antaa väärän mallin. Jos lapsi
ei näe vanhempiensa itkua, hän voi ihmetellä oman surunsa suuruutta. Tai jos
häntä kielletään purkamasta vihaansa siitä, että rakas ihminen kuoli vaikka
aikuinen sisimmässään kokee juuri samaa kapinaa, syyttelyä, kiukkua,
jossittelua niin se voi jäädä patoutumaksi sisäiseen elämään pitkäksi aikaa.
Kiukun ja vihan tunne ei ole itsessään väärä. Sen purkamiseen on pyrittävä
löytämään sopivat keinot ja turvallinen aikuinen, joka itse kestää kysymysten
keskellä, joihin ei ole olemassa helppoa vastausta tai ei ollenkaan vastausta.
"Älä itke tai kiukuttele vain töissä ja lenkillä, kuulen sen kuitenkin"
sanoi 1-vuotias Heidi. On aika itkeä ja on aika nauraa. On hyvä kertoa mikä
painaa. Näin voimme vapauttaa lapsen syyllisyydestä, jota hän voi tosin
tarpeettomasti kokea sairautensa tuomasta taakasta.
Myös liian kiltisti käyttäytyvä
lapsi voi kätkeä sisimpäänsä käsittelemätöntä surua. Suru voi ilmetä fyysisenä
sairautena tai ongelmakäyttäytymisenä. Jos sisarus on kuollut, lapset voivat
säästää vanhempiaan olemalla epätavallisen hiljaisia. Se tuntuu hyvältä alussa
mutta ei ole lapsen normaalia käyttäytymistä, jos se kestää pitkään. Sanat
eivät ole toki ainoita surun purkautumiskanavia. Surua voi kuvata myös
piirroksin. Ihailen vaikkapa psykologien kykyä tulkita lapsen tuntemuksia.
Katkenneet kukanvarret, tuulen irrottamat lehdet, polttava aurinko kertovat
omaa kieltään tunteista, joita sairas ja kuoleva lapsi kokee. Samoin voi
sisaruksensa menettänyt kertoa kuvallaan, miten sisaren tai veljen on nyt hyvä
olla taivaassa.
Lapsen surun vahvuus
Surevien keskellä lapsi saattaa olla
vahvin, hän voi olla se, joka pitää yllä tulevaisuuden toivoa. Lapsen
vahvuudesta: "Miksi sinä äiti suret, kun et näe minun aikuistuvan, et näe
lapsiani, et näe elämääni. Näethän koko elämäni alusta loppuun! Yleensähän
äidit kuolevat ensin. Me eletään yhdessä koko elämä." Heidi 11 v. Lapsi
voi huolehtia siitä, että äidille ja isälle järjestetään jotain kivaa, että he
piristyvät. Tarvitsemme toinen toistamme ilossa ja surussa, elämässä ja
kuolemassa.
Yksin emme työtä tee,
toinen toistaan tarvitsee.
Tuomme vaihtopöydälle
lahjamme ja puutteemme.
Tässä valtakunnassa
ovat heikot vahvoja
sairas terveen parantaa
saaja auttaa antajaa.
Täällä tieto, viisaus
kaikki taito, rakkaus
kätketty on Kristukseen
aarteeseemme yhteiseen.
Elämän saan lahjaksi,
jos sen annan alttiiksi.
Siemen maahan haudataan
tähkäpäiksi kasvamaan.
Vk. 428:47
lG
"Puhu minun kanssani
tulevaisuudesta, vaikka sitä ei ole. Kannattaa suunnitella joulua,
kevätjuhlavaatteita, kannattaa ostaa syntymäpäivälahja varalle. Älä vaikene,
sillä mielikuvat ovat minun tulevaisuuttani."
Heidi 11 v
"Teen kivoja asioita nyt, en
vasta joskus myöhemmin, kun on aikaa, rahaa jne. Kuten sinä aikuinen."
Sama
Ei ole helppoa olla lapsi ei
ainakaan kuoleva lapsi kun aikuiset ovat niin kummallisia, jotenkin
kutistuneita".
Sama
"Miksi sinä äiti suret, kun et
näe minun aikuistuvan, et näe lapsiani, et näe minun elämääni. Näethän koko
elämäni alusta loppuun! Yleensähän äidit kuolevat ensin. Me eletään yhdessä
koko elämä."
Sama
Alkulukujen otsikointi ja perusidea
on kirjasta: Pohditaan yhdessä, kirj. Birgitta Petri, Lasten keskus Helsinki
1982 s. 5363.
Heidi-tytön ajatukset ovat
lainauksia koosteesta Koulutuspäivä hiippakuntien edustajille Helsingissä
20.11.1990; Lapsen kuolema ja perhe; Pirkko Jarasto haastattelee 11vuotiasta
Heidiä s. 25 Perhe ja lapsen kuolema. KSSK julkaisija n:o 29
Maija-Leena Saarikangas:
Äiti, mitä se on, kun ihminen kuolee?
kolmevuotias kysyy ja katsoo suurin silmin.
Silitän untuvaista tukkaa, poskipäätä
ja pientä leukaa.
Se on kuin menisi pois
ja olisi kuitenkin luona, sanon.
Voiko sitten ottaa syliin?
lapsi kysyy.
Ei, sanon.
Voi ottaa vain sydämeen
ja pitää siellä aina.
Älä sinä minua sylistäsi päästä, lapsi pyytää
ja minä rutistan lujemmin
enkä sano,
että ellei kuolema niin elämä hänet sylistäni vie
ja jättää sydämeeni.
YSTÄVÄNI
Leena Impiö
Ystäväni, rakkaani,
teille olen jakanut kaiken olemiseni.
Kanssanne kannoin yhteiset päivämme.
Jokaisen lapsen olen vuorollaan pessyt,
kuivannut, kammannut, suukotellut.
Olen kohdannut kaikki ystävät, työtoverit,
matkakumppanit.
Älkää sanoko, että kaikki jäi kesken.
Minun päiväni tuli valmiiksi, menen nukkumaan.
Te kaikki tulette vuorollanne perässä
niin kuin illalla, kun unen aika tulee.