Monikasvoinen Kristus

Jeesus modernissa tutkimuksessa ja teologiassa

Timo Eskola / STI:n uuden toimitilan avajaistilaisuus 15.1.1997

Onko historian Jeesus todellinen messiaskandidaatti, jolla on sanoma ja tavoitteita - vai onko hän vain satunnainen saarnamies ja kovan onnen kolportööri, jonka liikkeestä syntyi vahingossa kristinusko eräänlaisen kirkollisen kaaosteorian mukaisesti?
Perinteinen Jeesuksen persoonaa ja elämää koskeva tutkimus voidaan oikeutetusti jakaa näinkin leppoisasti kahteen pääsuuntaan.
Tämä kysymyksenasettelu muodostaa taustan kaikelle modernille tutkimukselle.
Aikamme käsityksiä Jeesuksesta ei voi ymmärtää ilman tutkimushistorian johdonmukaista taustaa.

Tieteellistä tutkimusta esitellään toisinaan kovin yleisluontoisesti. Jopa tutkijat itse antavat sen kuvan, että tieteessä on vain yksi vakiintunut tapa käsitellä puheena olevaa aihetta.
Se on virhe, sillä Jeesuksen elämää koskevassa tietellisessä tutkimuksessa on ollut kolme erilaista kautta, joista kullakin on omaleimaisia piirteitä.
Näiden laajojen suuntauksien sisällä ja rinnalla on luonnollisesti ollut lisäksi monia selityksiä, jotka eivät mahdu karkean jaottelun piiriin.

1. Historiallis-kriittisen tutkimuksen Jeesus.

Kun moderni tiede syntyi 1700- ja 1800-luvuilla, oli monien raamatunselittäjien lähtökohtana moderni luonnontiede.
Raamatusta kyllä luettiin Jeesusta koskevat puheet niin kuin oli totuttu, mutta yliluonnolliset kertomukset olivat tutkijoiden mielestä historiallisissa tilanteissa tapahtuneita väärinymmärryksiä (Paulus, Hase). Heidän selityksensä mukaan silminnäkijöiden uskonnollinen mieli oli tulkinnut nykytieteen valossa normaalin tapahtuman yliluonnolliseksi.
Vaikka kaikki näistä esimerkeistä eivät olisi enää kovin ajankohtaisia, niistä saa joka tapauksessa mukavasti käsityksen eräästä tavasta ratkaista ongelmalliseksi koettuja asioita.

Jeesuksen kastehetkellä kuului taivaasta ääni, joka puhui läsnäolijoille.
Tämä oli tutkijoiden mielestä mahdotonta. Asialle piti löytyä selitys.
Jotain paikalla oli täytynyt tapahtua, koskapa ihmiset reagoivat siihen yhdessä tietyllä tavalla. Niinpä tutkijat ajattelivat, että ääni johtui paikan yli lentäneestä meteoriitista. Sen humina kuulosti Jumalan puheelta.
Siksi uskonnollisesti virittyneet läsnäolijat olivat kuulevinaan Vanhan testamentin mukaisia lauseita suoraan taivaasta.

Hieman tavallisempana voidaan pitää selitystä toisesta ihmeteosta hieman myöhemmin.
Jeesuksen kerrotaan herättäneen Jairuksen tyttären kuolleista. Rationalistit tiesivät kuitenkin asian todellisen laidan. Tyttö olikin vain nukkunut ja Jeesus herätti hänet (valekuolleista tms.).
Tällä tavoin luotiin kuva tapahtumien todellisesta kulusta ja sen avulla arvioitiin evankeliumikertomuksen historiallista todenperäisyyttä.
Historiallisuuden kriteerinä toimi tutkijan oletus tapahtumien "todellisesta" luonteesta.
Aivan kaikki tutkijat eivät enää käytä tällaisia perusteluja, mutta joskus niihin törmää nykyisessäkin tutkimuksessa.

Luonnollisuuden rajat ylittävät tapahtumat olivat ongelma myös David Straussille 1800-luvun puolivälissä.
Rationalistien tapaan hän arvioi ensin, mitä Jeesus ei voinut tehdä ja millainen hän ei voinut olla. Syyn kertomusten syntyyn hän löysi kuitenkin toisaalta. Hänen mukaansa seurakunta oli rakentanut kertomuksia johtajastaan juutalaisen messianologian sisältämän Messias-myytin mukaisesti.
Koska Jeesus haluttiin pääsiäisen jälkeen kuvata mahtavaksi Messiaaksi, hänen toimintaansa väritettiin hienoilla kertomuksilla.
Ongelmallinen evankeliumikertomus oli Sraussin mukaan siten teologinen keksintö, jolla ei ollut suoraa liittymäkohtaa historian tapahtumiin.
Sen synty selittyi seurakunnan opetuksen tarpeista.

Tällainen tutkimus "riisui" evankeliumien Jeesuksen vähitellen lähes kaikesta siitä, mitä kirkko oli tottunut aikaisemmin opettamaan Raamatun perusteella.
Jeesuksesta kirjoitettiin elämänkertoja, joiden mukaan hän oli todellisuudessa ollut tavallinen juutalainen uskovainen, joka vilpittömästi julisti Jumalan tahtoa aikalaisilleen.
Paimen-romantiikkaa ei tuon ajan kuvauksista puuttunut.

Tämän tutkimussuunnan huipensi lopulta Rudolf Bultmann tämän vuosisadan alkupuolella.
Hän muodosti "myyteistä riisumisesta" suoranaisen tutkimusmenetelmän. Bultmann oli vakuuttunut siitä, että todellinen historian Jeesus oli jossain uskonnollisten tekstien takana. Hänet voitaisiin löytää, kunhan menetelmä olisi oikea.
Myyteistä riisumisen lisäksi hän kehitti ns. muotohistorian, jonka avulla hän pyrki määrittelemään yksittäisten evankeliumikertomusten synnyn.

Käytännössä lopputulos Bultmannin tutkimuksista oli kuitenkin lohduton.
Kun hän kirjoitti suuren teoksensa Uuden testamentin teologiasta, jäljellä oli kalpea ja sairas Jeesus.
Tuo Jeesus tietää Jumalasta suurin piirtein saman verran kuin pyhäkoululapsi: Jumala on maailman Luoja ja taivaallinen Isä, jonka valtakuntaa uskovat odottavat. Mitään itsenäistä sanomaa Jeesuksella ei ole.
Tutkimuksen umpikuja oli täydellinen.

Viime vuosina Jeesuksen puheiden historiallisuuden arviointi on noussut julkisen keskustelun kohteeksi Amerikassa toimineen ns. Jeesus-seminaarin tulosten kautta (johtajana R. Funk).
Seminaari koostui joukosta tutkijoita, jotka sovelsivat Jeesuksen sanojen aitouden arviointiin tarkkoja kriteerejä.
Analyysin jälkeen kunkin lauseen aitoudesta väiteltiin ja lopulta viimeinen ratkaisu tehtiin äänestämällä.
Tässä tutkimuksessa Jeesus oli täysin irroitettu historiasta. Hän oli enää puhuva pää, jonka irrallisista lauseista kiisteltiin.

Tutkijat julkaisivat tuloksensa tekstinä, jossa Jeesuksen sanat oli painettu eri väreillä aina sen mukaan, miten luotettavina niitä pidettiin (The Five Gospels).
Punainen oli historiallisen luotettavuuden väri (n. 5%) ja hieman epävarma painettiin vaaleanpunaisella. Paljon löytyi myös harmaata aluetta, jossa ajatuksen katsottiin enää myötäilleen historiallisen Jeesuksen sanoja. Ja lopulta musta väri ilmoitti lukijalle, että sellaista Jeesus ei ollut voinut tutkijoiden mielestä puhua.
Jeesuksen "aito" ääni kuului siten vain vajaa kolmasosassa niistä suorista puheista, jotka on laitettu hänen suuhunsa.

Tutkijoiden työskentelytapa saattaa kuulostaa erikoiselta ja jopa koomiselta.
Miten tieteellisen tutkimuksen tulos voisi perustua äänestykseen?
Kuitenkin Jeesus-seminaarin työskentely antaa aidon kuvan yliopistollisesta raamatuntutkimuksesta.
Jeesuksen sanojen aitouden tutkiminen ei ole fysikaalinen koe. Tiede ylipäätään ei voi tarjota varmaa totuutta asioihin.
Tutkimus perustuu oletusten tekemiseen ja arvailuun - aivan kuten kaikki historiallinen tutkimus tietyssä määrin. Radikaali tutkija saa radikaaleja tuloksia.

Jeesus-seminaarin työskentelytapa merkitsi kuitenkin (90-luvulla!) paluuta menneisyyteen.
Seminaari ei voinut päästä umpikujasta, johon saman suunnan tutkimus oli ajautunut jo sukupolvea aikaisemmin. Tutkijoiden olisi kenties ollut syytä kiinnittää huomiota siihen, että historian Jeesusta koskeva tutkimus oli ehtinyt muuttua tällä välillä monta kertaa.

2. Tutkimuksen uusi haaste (The New Quest).

Bultmannin oppilaat havahtuivat tilanteen ongelmallisuuteen sotien jälkeisenä aikana.
Ernst Käsemannin johdolla tutkijat aloittivat uuden yrityksen löytää historian Jeesuksen. James Robinson, joka myös osallistui työhön, antoi tälle suunnalle nimen: A New Quest of the Historical Jesus.
Nimitys oli otsikkona ongelmaa käsittelevässä kirjassa vuonna 1959.

Uutta vastausta ei enää etsitty kertomusten historiallisuutta kaivelemalla, koska tuo tie oli käyty tutkijoiden mielestä loppuun.
Sen sijaan keskityttiin Jeesuksen sanoman merkitykseen nykyajalle. Jeesuksen sanoman uskottiin löytyvän, kun yhteys apostolien opetuksen ja Jeesuksen sanoman välillä voitaisiin löytää.
Periaate oli mielenkiintoinen, mutta se ei johtanut yksimielisiin tuloksiin.

Koska edellä mainittujen oppilaiden lähtökohtana oli yhä Bultmannin käyttämä eksistenssifilosofia, Jeesuksen sanoma muotoutui sen mukaiseksi.
Ben Witherington on varmasti oikeassa sanoessaan, että tämän tutkimusvaiheen Jeesus alkoi usein kuulostaa eksistentiaalifilosofilta. Ilmeisesti juuri tästä syystä "toinen yritys" menetti suosiotaan samaa vauhtia kuin eksistentiaalifilosofia meni pois muodista 1970-luvulla.

On helppo ymmärtää, että historian Jeesuksen sanomaa koskeva ongelma ei ratkea, ellei tarkastelu kohdistu itse historian tutkimiseen. Niinpä tutkimuksen seuraava vaihe lähtikin tässä suhteessa olennaisesti toisille urille.

3. Kolmas aalto.

Epäonnistumiset historian Jeesuksen etsinnässä johtivat tutkijat lopulta muuttamaan menetelmiään.
Kolmas ristiretki historian maailmaan tehtiin perinteisemmän historiantutkimuksen merkeissä. Onkin sanottu, että kolmannen vaiheen tutkimus "historian Jeesuksesta" on usein ollut "historian Galilean" tutkimusta.
Jeesus haluttiin entistä paremmin sijoittaa siihen ympäristöön, jossa hän oli elänyt.

Tämä 1980-luvulla alkanut tutkimuksen suunta on varsin epäyhtenäinen.
Tutkijat ovat eri mieltä siitä, millaiseen yhteyteen Jeesus tulisi sijoittaa. Esimerkiksi J.D. Crossan ajattelee, että Jeesus oli lahjakas galilealainen maalaispoika, josta tuli innokas saarnamies. Crossanin Jeesus muistuttaa sen ajan kreikkalaisia kyynikkofilosofeja, jotka julistivat tasa-arvoa ja yksinkertaista elämäntapaa. Mitään suurta uskonnollista sanomaa hänen Jeesuksensa ei kuitenkaan julistanut.

Opettajana ja rabbina Jeesus kyllä toimi. Sen moni on myöntänyt, vaikka asiasta ei olekaan yleensä vedetty suuria johtopäätöksiä.
Rainer Riesner osoitti kuitenkin väitöskirjassaan "Jesus als Lehrer", että evankeliumit paljastavat yksityiskohtaisen selvästi aktiivisen opetustoiminnan.
Jeesus opetti, ja opetuslapset oppivat.
Mikä muu voisikaan selittää opetuslasten valmiuden julistukseen heti pääsiäisen jälkeen?

Eräiden tutkijoiden mielestä Jeesus oli juutalainen karsimaatikko.
Tämän näkemyksen on nostanut esiin erityisesti juutalainen tutkija Geza Vermes. Hänen mukaansa Jeesus oli samanlainen juutalainen ihmeidentekijä kuin muutkin rabbiinisen perimätiedon mainitsemat ihmeiden tekijät, kuten Honi ja Hanina.
Hieman samaan tapaan Jeesusta kuvaa protestanttinen tutkija Marcus Borg, jonka mukaan Jeesus toimi karismaattisena juutalaisena parantajana.

Kun Jeesus halutaan sijoittaa juutalaisen uskonnollisuuden keskelle, ei voida sivuuttaa silloista lopun ajan odotusta.
Tämän näkökulman nosti esiin E.P. Sanders. Hän halusi kuvata Jeesuksen Israelin uudistusta julistaneeksi profeetaksi. Sandersin lähtökohta on periaatteessa järkevä. Hän pitää tutkimuksen keskeisimpänä kiintopisteenä sitä, että Jeesus tuomittiin kuolemaan.
Jokaisen selitysmallin täytyy kyetä vastaamaan kysymykseen, mikä ristiriita oli riittävän suuri tuomion antamiseen.

Sandersin Jeesus-kuvaa voidaan arvioida lähinnä sen mukaan, missä määrin se lopulta kykenee selittämään Jeesuksen kohtaloa.
Hänen asetelmansa on hyvä, mutta lopputulos voi kulkea kahteen eri suuntaan.
Oliko Jeesus tavallinen profeetta vai todellinen Messias? Yhden esimerkin eteenpäinviedystä tulkinnasta tarjoaa J.P. Meier, joka on kirjoittanut hyvin laajan tutkimuksen Jeesuksesta. Hänen pääajatuksenaan on, että Jeesus oli hieman erikoinen juutalainen, joka sijoittui yhteisönsä reuna-alueelle ("A Marginal Jew"). Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Jeesuksen julistus olisi liittynyt olennaisesti Vanhaan testamenttiin. Jeesus vain yhdisteli juutalaisia odotuksia yllättävällä tavalla.
Meierin mukaan hän oli ennen kaikkea Jumalan valtakunnan julistaja, joka odotti pikaista maailmanloppua.

Kaikkien tutkijoiden mielestä Jeesus ei kuitenkaan kuulu juutalaisuuden reuna-alueelle.
Peter Stuhlmacherin mukaan Jeesuksen sanoma on juutalaisen odotuksen ytimessä: hän julisti olevansa messiaaninen Ihmisen Poika, joka avasi toiminnallaan tien Jumalan valtakuntaan.
Tutkimuksen eri näkökulmia arvioinut Ben Witherington onkin ihmetellyt sitä, miten harva tutkija on tähän tapaan ottanut esille luontevimman selitysvaihtoehdon: Jeesuksen messiaanisuuden.

Stuhlmacherin mukaan opetuslapsista ei tule pääsiäisen jälkeen juutalaisten Messiasta julistavia apostoleita, ellei heidän lähtökohtanaan ole Jeesuksen itsensä messiaanista julistusta.
Tämä on tarpeellinen kriteeri historian Jeesuksen arvioinnissa.

Onkin hieman erikoista, että moni tutkija näyttää kiusaantuvan, jos raamatunselitys alkaa liiaksi muistuttaa "perinteistä" käsitystä Jeesuksen merkityksestä.
Tutkimuksen umpikujien jälkeen uudelleen löydetyssä messiaanisessa Jeesuksessa ei pitäisi olla mitään häpeämistä.
Käytännössä taitaa olla kuitenkin niin, että vanhat näkemykset vaikuttavat yhä myös "kolmannessa aallossa".
Siksi vasta uusi tutkijapolvi uskaltaa tarkastella kysymystä historian Jeesuksesta avoimin silmin.

Historian Jeesusta koskeva tutkimus on tavoittanut monta merkittävää kysymyksenasettelua.
Menneiden vuosien rajoittuneiden selitysten jälkeen on jälleen opittu kysymään olennaisia kysymyksiä.
Mikä selittää niin järkyttävän ristiriidan papiston ja Jeesuksen välillä, että tämä piti tuomita kuolemaan kansansa petturina?
Mistä tulevat Messiasta julistavat apostolit, ellei heidän Mestarinsa ole itse antanut heille sanomaa julistettavaksi?
Ja mitä ihmettä oppilaat tekivät kaikki ne vuodet rabbinsa opetuslapsijoukossa, jos he eivät tuona aikana oppineet Jeesukselta mitään?
Näihin kysymyksiin pyrkii "kolmas aalto" vastaamaan historiallisesti johdonmukaisella tavalla.
Siksi modernin tutkimuksen Jeesus ei ole enää kalpea haamu vailla puhekykyä, vaan lihaa ja verta.
Hänellä on sanoma, joka vaatii radikaalisti koko maailmaa Messiaan seuraajaksi.