Tieteellistä tutkimusta esitellään toisinaan kovin yleisluontoisesti.
Jopa tutkijat itse antavat sen kuvan, että tieteessä on vain yksi
vakiintunut tapa käsitellä puheena olevaa aihetta.
Se on virhe, sillä
Jeesuksen elämää koskevassa tietellisessä tutkimuksessa on ollut kolme
erilaista kautta, joista kullakin on omaleimaisia piirteitä.
Näiden
laajojen suuntauksien sisällä ja rinnalla on luonnollisesti ollut lisäksi
monia selityksiä, jotka eivät mahdu karkean jaottelun piiriin.
Jeesuksen kastehetkellä kuului taivaasta ääni, joka puhui
läsnäolijoille.
Tämä oli tutkijoiden mielestä mahdotonta. Asialle piti
löytyä selitys.
Jotain paikalla oli täytynyt tapahtua, koskapa ihmiset
reagoivat siihen yhdessä tietyllä tavalla. Niinpä tutkijat ajattelivat,
että ääni johtui paikan yli lentäneestä meteoriitista. Sen humina kuulosti
Jumalan puheelta.
Siksi uskonnollisesti virittyneet läsnäolijat olivat
kuulevinaan Vanhan testamentin mukaisia lauseita suoraan taivaasta.
Hieman tavallisempana voidaan pitää selitystä toisesta ihmeteosta hieman
myöhemmin.
Jeesuksen kerrotaan herättäneen Jairuksen tyttären kuolleista.
Rationalistit tiesivät kuitenkin asian todellisen laidan. Tyttö olikin vain
nukkunut ja Jeesus herätti hänet (valekuolleista tms.).
Tällä tavoin luotiin kuva tapahtumien todellisesta kulusta ja sen avulla
arvioitiin evankeliumikertomuksen historiallista todenperäisyyttä.
Historiallisuuden kriteerinä toimi tutkijan oletus tapahtumien
"todellisesta" luonteesta.
Aivan kaikki tutkijat eivät enää käytä tällaisia
perusteluja, mutta joskus niihin törmää nykyisessäkin tutkimuksessa.
Luonnollisuuden rajat ylittävät tapahtumat olivat ongelma myös David
Straussille 1800-luvun puolivälissä.
Rationalistien tapaan hän arvioi
ensin, mitä Jeesus ei voinut tehdä ja millainen hän ei voinut olla. Syyn
kertomusten syntyyn hän löysi kuitenkin toisaalta. Hänen mukaansa
seurakunta oli rakentanut kertomuksia johtajastaan juutalaisen
messianologian sisältämän Messias-myytin mukaisesti.
Koska Jeesus haluttiin
pääsiäisen jälkeen kuvata mahtavaksi Messiaaksi, hänen toimintaansa
väritettiin hienoilla kertomuksilla.
Ongelmallinen evankeliumikertomus oli
Sraussin mukaan siten teologinen keksintö, jolla ei ollut suoraa
liittymäkohtaa historian tapahtumiin.
Sen synty selittyi seurakunnan
opetuksen tarpeista.
Tällainen tutkimus "riisui" evankeliumien Jeesuksen vähitellen lähes
kaikesta siitä, mitä kirkko oli tottunut aikaisemmin opettamaan Raamatun
perusteella.
Jeesuksesta kirjoitettiin elämänkertoja, joiden mukaan hän oli
todellisuudessa ollut tavallinen juutalainen uskovainen, joka vilpittömästi
julisti Jumalan tahtoa aikalaisilleen.
Paimen-romantiikkaa ei tuon ajan
kuvauksista puuttunut.
Tämän tutkimussuunnan huipensi lopulta Rudolf Bultmann tämän vuosisadan
alkupuolella.
Hän muodosti "myyteistä riisumisesta" suoranaisen
tutkimusmenetelmän. Bultmann oli vakuuttunut siitä, että todellinen
historian Jeesus oli jossain uskonnollisten tekstien takana. Hänet
voitaisiin löytää, kunhan menetelmä olisi oikea.
Myyteistä riisumisen
lisäksi hän kehitti ns. muotohistorian, jonka avulla hän pyrki
määrittelemään yksittäisten evankeliumikertomusten synnyn.
Käytännössä lopputulos Bultmannin tutkimuksista oli kuitenkin lohduton.
Kun hän kirjoitti suuren teoksensa Uuden testamentin teologiasta, jäljellä
oli kalpea ja sairas Jeesus.
Tuo Jeesus tietää Jumalasta suurin piirtein
saman verran kuin pyhäkoululapsi: Jumala on maailman Luoja ja taivaallinen
Isä, jonka valtakuntaa uskovat odottavat. Mitään itsenäistä sanomaa
Jeesuksella ei ole.
Tutkimuksen umpikuja oli täydellinen.
Viime vuosina Jeesuksen puheiden historiallisuuden arviointi on noussut
julkisen keskustelun kohteeksi Amerikassa toimineen ns. Jeesus-seminaarin
tulosten kautta (johtajana R. Funk).
Seminaari koostui joukosta tutkijoita,
jotka sovelsivat Jeesuksen sanojen aitouden arviointiin tarkkoja
kriteerejä.
Analyysin jälkeen kunkin lauseen aitoudesta väiteltiin ja
lopulta viimeinen ratkaisu tehtiin äänestämällä.
Tässä tutkimuksessa Jeesus
oli täysin irroitettu historiasta. Hän oli enää puhuva pää, jonka
irrallisista lauseista kiisteltiin.
Tutkijat julkaisivat tuloksensa tekstinä, jossa Jeesuksen sanat oli
painettu eri väreillä aina sen mukaan, miten luotettavina niitä pidettiin
(The Five Gospels).
Punainen oli historiallisen luotettavuuden väri (n. 5%)
ja hieman epävarma painettiin vaaleanpunaisella. Paljon löytyi myös
harmaata aluetta, jossa ajatuksen katsottiin enää myötäilleen
historiallisen Jeesuksen sanoja. Ja lopulta musta väri ilmoitti lukijalle,
että sellaista Jeesus ei ollut voinut tutkijoiden mielestä puhua.
Jeesuksen
"aito" ääni kuului siten vain vajaa kolmasosassa niistä suorista puheista,
jotka on laitettu hänen suuhunsa.
Tutkijoiden työskentelytapa saattaa kuulostaa erikoiselta ja jopa
koomiselta.
Miten tieteellisen tutkimuksen tulos voisi perustua
äänestykseen?
Kuitenkin Jeesus-seminaarin työskentely antaa aidon kuvan
yliopistollisesta raamatuntutkimuksesta.
Jeesuksen sanojen aitouden
tutkiminen ei ole fysikaalinen koe. Tiede ylipäätään ei voi tarjota varmaa
totuutta asioihin.
Tutkimus perustuu oletusten tekemiseen ja arvailuun -
aivan kuten kaikki historiallinen tutkimus tietyssä määrin. Radikaali
tutkija saa radikaaleja tuloksia.
Jeesus-seminaarin työskentelytapa merkitsi kuitenkin (90-luvulla!)
paluuta menneisyyteen.
Seminaari ei voinut päästä umpikujasta, johon saman
suunnan tutkimus oli ajautunut jo sukupolvea aikaisemmin. Tutkijoiden olisi
kenties ollut syytä kiinnittää huomiota siihen, että historian Jeesusta
koskeva tutkimus oli ehtinyt muuttua tällä välillä monta kertaa.
Uutta vastausta ei enää etsitty kertomusten historiallisuutta
kaivelemalla, koska tuo tie oli käyty tutkijoiden mielestä loppuun.
Sen
sijaan keskityttiin Jeesuksen sanoman merkitykseen nykyajalle. Jeesuksen
sanoman uskottiin löytyvän, kun yhteys apostolien opetuksen ja Jeesuksen
sanoman välillä voitaisiin löytää.
Periaate oli mielenkiintoinen, mutta se
ei johtanut yksimielisiin tuloksiin.
Koska edellä mainittujen oppilaiden lähtökohtana oli yhä Bultmannin
käyttämä eksistenssifilosofia, Jeesuksen sanoma muotoutui sen mukaiseksi.
Ben Witherington on varmasti oikeassa sanoessaan, että tämän
tutkimusvaiheen Jeesus alkoi usein kuulostaa eksistentiaalifilosofilta.
Ilmeisesti juuri tästä syystä "toinen yritys" menetti suosiotaan samaa
vauhtia kuin eksistentiaalifilosofia meni pois muodista 1970-luvulla.
On helppo ymmärtää, että historian Jeesuksen sanomaa koskeva ongelma ei ratkea, ellei tarkastelu kohdistu itse historian tutkimiseen. Niinpä tutkimuksen seuraava vaihe lähtikin tässä suhteessa olennaisesti toisille urille.
Tämä 1980-luvulla alkanut tutkimuksen suunta on varsin epäyhtenäinen.
Tutkijat ovat eri mieltä siitä, millaiseen yhteyteen Jeesus tulisi
sijoittaa. Esimerkiksi J.D. Crossan ajattelee, että Jeesus oli lahjakas
galilealainen maalaispoika, josta tuli innokas saarnamies. Crossanin Jeesus
muistuttaa sen ajan kreikkalaisia kyynikkofilosofeja, jotka julistivat
tasa-arvoa ja yksinkertaista elämäntapaa. Mitään suurta uskonnollista
sanomaa hänen Jeesuksensa ei kuitenkaan julistanut.
Opettajana ja rabbina Jeesus kyllä toimi. Sen moni on myöntänyt, vaikka
asiasta ei olekaan yleensä vedetty suuria johtopäätöksiä.
Rainer Riesner
osoitti kuitenkin väitöskirjassaan "Jesus als Lehrer", että evankeliumit
paljastavat yksityiskohtaisen selvästi aktiivisen opetustoiminnan.
Jeesus
opetti, ja opetuslapset oppivat.
Mikä muu voisikaan selittää opetuslasten
valmiuden julistukseen heti pääsiäisen jälkeen?
Eräiden tutkijoiden mielestä Jeesus oli juutalainen karsimaatikko.
Tämän
näkemyksen on nostanut esiin erityisesti juutalainen tutkija Geza Vermes.
Hänen mukaansa Jeesus oli samanlainen juutalainen ihmeidentekijä kuin
muutkin rabbiinisen perimätiedon mainitsemat ihmeiden tekijät, kuten Honi
ja Hanina.
Hieman samaan tapaan Jeesusta kuvaa protestanttinen tutkija
Marcus Borg, jonka mukaan Jeesus toimi karismaattisena juutalaisena
parantajana.
Kun Jeesus halutaan sijoittaa juutalaisen uskonnollisuuden keskelle, ei
voida sivuuttaa silloista lopun ajan odotusta.
Tämän näkökulman nosti esiin
E.P. Sanders. Hän halusi kuvata Jeesuksen Israelin uudistusta julistaneeksi
profeetaksi. Sandersin lähtökohta on periaatteessa järkevä. Hän pitää
tutkimuksen keskeisimpänä kiintopisteenä sitä, että Jeesus tuomittiin
kuolemaan.
Jokaisen selitysmallin täytyy kyetä vastaamaan kysymykseen, mikä
ristiriita oli riittävän suuri tuomion antamiseen.
Sandersin Jeesus-kuvaa voidaan arvioida lähinnä sen mukaan, missä määrin
se lopulta kykenee selittämään Jeesuksen kohtaloa.
Hänen asetelmansa on
hyvä, mutta lopputulos voi kulkea kahteen eri suuntaan.
Oliko Jeesus
tavallinen profeetta vai todellinen Messias? Yhden esimerkin
eteenpäinviedystä tulkinnasta tarjoaa J.P. Meier, joka on kirjoittanut
hyvin laajan tutkimuksen Jeesuksesta. Hänen pääajatuksenaan on, että Jeesus
oli hieman erikoinen juutalainen, joka sijoittui yhteisönsä reuna-alueelle
("A Marginal Jew"). Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Jeesuksen julistus
olisi liittynyt olennaisesti Vanhaan testamenttiin. Jeesus vain yhdisteli
juutalaisia odotuksia yllättävällä tavalla.
Meierin mukaan hän oli ennen
kaikkea Jumalan valtakunnan julistaja, joka odotti pikaista maailmanloppua.
Kaikkien tutkijoiden mielestä Jeesus ei kuitenkaan kuulu juutalaisuuden
reuna-alueelle.
Peter Stuhlmacherin mukaan Jeesuksen sanoma on juutalaisen
odotuksen ytimessä: hän julisti olevansa messiaaninen Ihmisen Poika, joka
avasi toiminnallaan tien Jumalan valtakuntaan.
Tutkimuksen eri näkökulmia
arvioinut Ben Witherington onkin ihmetellyt sitä, miten harva tutkija on
tähän tapaan ottanut esille luontevimman selitysvaihtoehdon: Jeesuksen
messiaanisuuden.
Stuhlmacherin mukaan opetuslapsista ei tule pääsiäisen jälkeen
juutalaisten Messiasta julistavia apostoleita, ellei heidän lähtökohtanaan
ole Jeesuksen itsensä messiaanista julistusta.
Tämä on tarpeellinen
kriteeri historian Jeesuksen arvioinnissa.
Onkin hieman erikoista, että moni tutkija näyttää kiusaantuvan, jos
raamatunselitys alkaa liiaksi muistuttaa "perinteistä" käsitystä Jeesuksen
merkityksestä.
Tutkimuksen umpikujien jälkeen uudelleen löydetyssä
messiaanisessa Jeesuksessa ei pitäisi olla mitään häpeämistä.
Käytännössä
taitaa olla kuitenkin niin, että vanhat näkemykset vaikuttavat yhä myös
"kolmannessa aallossa".
Siksi vasta uusi tutkijapolvi uskaltaa tarkastella
kysymystä historian Jeesuksesta avoimin silmin.
Historian Jeesusta koskeva tutkimus on tavoittanut monta merkittävää
kysymyksenasettelua.
Menneiden vuosien rajoittuneiden selitysten jälkeen on
jälleen opittu kysymään olennaisia kysymyksiä.
Mikä selittää niin
järkyttävän ristiriidan papiston ja Jeesuksen välillä, että tämä piti
tuomita kuolemaan kansansa petturina?
Mistä tulevat Messiasta julistavat
apostolit, ellei heidän Mestarinsa ole itse antanut heille sanomaa
julistettavaksi?
Ja mitä ihmettä oppilaat tekivät kaikki ne vuodet rabbinsa
opetuslapsijoukossa, jos he eivät tuona aikana oppineet Jeesukselta mitään?
Näihin kysymyksiin pyrkii "kolmas aalto" vastaamaan historiallisesti
johdonmukaisella tavalla.
Siksi modernin tutkimuksen Jeesus ei ole enää
kalpea haamu vailla puhekykyä, vaan lihaa ja verta.
Hänellä on sanoma, joka
vaatii radikaalisti koko maailmaa Messiaan seuraajaksi.