STI 8.4.1999 / Past., teol. lis. Matti Poutiainen
ISÄ MEIDÄN -RUKOUS
Systemaattisteologinen näkökulma
Herran rukouksen selitykset
Frederick Vokes (1970) kiinnittää Herran rukousta kolmella ensimmäisellä
vuosisadalla käsittelevässä artikkelissaan huomiota siihen, että tämän
rukouksen käytöstä varhaisimpana aikana ei ole kovin paljon tietoa. Isä
meidän -rukous esiintyy Uudessa testamentissa vain Matteuksen ja Luukkaan
evankeliumeissa. Markus ja Johannes eivät sitä esitä, eikä muissakaan Uuden
testamentin kirjoissa ole suoranaisia viittauksia siihen. Uuden testamentin
ajalta, ensimmäisen vuosisadan lopulta, rukous tunnetaan vain Apostolisten
isien kirjoituksista Apostolien opetuksesta eli Didakhesta (Did. 8:2).
Seuraavaksi rukous nousee esille vasta toisella vuosisadalla
Tertullianuksen, Origeneen ja Cyprianuksen kommentaarien myötä. Ensimmäinen
varma maininta liturgisesta käytöstä on Kyrillos Jerusalemilaisella
300-luvulta.
Vaitonaisuuden taustalla saattaisi olla kirkossa vallinnut vaikenemissääntö
(disciplina arcani), jonka mukaan Isä meidän -rukous kuului sellaiseen
kristilliseen aineistoon, jota ei paljastettu muille kuin kastettaville.
Sääntö ei kuitenkaan liene ollut kovin yleisesti käytössä, joten
todennäköisimmältä tuntuu, että Herran rukous saavutti suositun aseman
yksityisessä ja liturgisessa rukouksessa vasta vähitellen. Tähän viittaa
myös se, että ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina rukouksen täsmällinen
muoto ei ollut vielä vakiintunut. Vähitellen Matteuksen evankeliumin
esittämä muoto tuli yleisesti käyttöön.
Herran rukouksella oli merkittävä asema varsinkin kasteopetuksessa
ja -liturgiassa. Isä meidän -rukous muodostaakin yhdessä uskontunnustuksen
eli kastetunnustuksen kanssa kristillisen katekismuksen perusosan.
Eettisessä opetuksessa käytettiin lisäksi alussa varsinkin rakkauden
kaksoiskäskyä ja myöhemmin kymmentä käskyä.
Edellä mainittujen kirkkoisien kommentaarien lisäksi merkittävimpiä
varhaisia rukouksen selityksiä on Augustinuksen vuorisaarnan selitykseen
sisältyvä Isä meidän -rukouksen kommentaari vuodelta 394. Keskiajan
tärkeimpänä selityksenä voitaneen pitää Tuomas Akvinolaisen kommentaaria
vuodelta 1273. Tällöin Herran rukous oli jo vakiinnuttanut paikkansa
merkittävimpänä rukouksena sekä yksityisesti että liturgiassa.
Martti Luther on selittänyt Herran rukousta useita kertoja
katekismussaarnoissaan ja kirjoituksissaan varhaisimmista ajoista aina
elämänsä viime vuosiin asti. Merkittävimmät selitykset sisältyvät hänen
valtavan levikin saaneisiin Vähään ja Isoon katekismukseensa, jotka
sisältyvät luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Herran rukouksen selitys
löytyy myös muiden kirkkojen katekismuksista ja onkin sanottu, että Herran
rukous on äainoa kaikkia kristittyjä yhdistävä tunnustuksenomainen yhdessä
lausuttava tekstiä (Martti Simojoki, 1980).
Uusimmista suomalaisista selityksistä mainittakoon Martti Simojoen
Isä meidän joka olet taivaissa... vuodelta 1980, joka koostuu lähinnä
Raamatun tutkisteluista, joissa näkyy vahvasti luterilainen ote. Petri
Järveläisen Rukouksen elämänmuoto vuodelta 1992 pohjautuu yhtäältä
Raamatun, kirkkoisien, keskiajan mystikoiden, Lutherin ja uuden ajan
teologien spiritualiteetin opetukseen ja toisaalta siinä näkyy
wittgensteinilaisen uskonnonfilosofian vaikutus. Uusin kommentaari lienee
Tapio Saranevan Isä meidän vuodelta 1998, jonka taustalla puhaltelevat
vapautuksen teologian ja muiden modernien virtausten tuulet.
Oman lisänsä tähän selitysperinteeseen tuo käynnissä oleva
kristinoppiuudistus, jonka tuottama ehdotus Katekismukseksi nojaa varsin
vahvasti Lutherin katekismusten perustalle. Piispa Eero Huovisen
ehdotukseen tehtiin jonkin verran muutoksia piispainkokouksessa, ja
piispainkokouksen versio on tällä hetkellä kirkolliskokouksen käsittelyssä.
Perustevaliokunnassa muokattavana oleva ehdotus tullee kirkolliskokouksessa
lopullisesti hyväksyttäväksi syksyllä 1999.
Tarkastelen seuraavassa Isä meidän -rukouksen teologiaa suhteessa
katekismuksen kokonaisuuteen. Asetan pääpainon kirkkomme virallisiin
selityksiin eli Lutherin Vähään ja Isoon katekismukseen sekä uusimpaan
piispainkokouksen ehdotukseen Katekismukseksi. Esitys pohjautuu
julkaisemaani kristinoppiuudistuksen taustaselvitystutkimukseen Matti
Poutiainen, Katekismuksen sisältö (KTK Sarja A Nro 72. 1998).
Herran rukouksen yleinen luonne
Herran rukouksessa on nähty Jeesuksen eettisen opetuksen ydin, onhan se
esitetty keskellä vuorisaarnaa. Siinä on nähty myös kristillisen uskon
sisällön kiteytymä, joka huipentuu Jeesuksen opetukseen Jumalasta äAbbanaä
eli Isänä. On kuitenkin muistettava, että Isä meidän -rukous on ennen
kaikkea rukous. Sen ensisijainen tarkoitus ei siis ole olla etiikan ja
uskon opetusta ihmisille vaan ihmisen puhetta Jumalalle. Siksi sen
tarkastelu ei kuulu niinkään etiikan ja dogmatiikan kuin spiritualiteetin
teologian piiriin. Isä meidän -rukouksessa Herra opettaa, kuinka hänen
seuraajiensa tulee rukoilla.
On kiinnostavaa huomata, että Herran rukouksessa ei ole mitään
eksklusiivisesti kristillistä ainesta. Siinä ei ole sellaisia pyyntöjä,
joita ei jo jossain muodossa tunnettaisi varhaisemmilta ajoilta,
erityisesti vanhatestamentillisesta ja juutalaisesta rukousperinteestä. Ja
kuitenkin kyseessä on kristillisen rukousperinteen keskeisin ilmaus.
Rukousta onkin monin eri tavoin pyritty tulkitsemaan
kolminaisuusopillisesti ja kristologisesti. Kolminaisuusopillista tulkintaa
voisi hahmotella jo Paavalin teologian pohjalta. Paavali puhuu
Roomalaiskirjeen 8. luvussa ja Galatalaiskirjeen 4. luvussa Pyhän Hengen
rukouksesta, joka kulminoituu Isä meidän -rukouksesta tuttuun sanaan
äAbbaä, äIsää. Jälkimmäisessä raamatunkohdassa hän kirjoittaa: äJa koska
tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin
Poikansa Hengen, joka huutaa: 'Abba! Isä!'.ä (Gal. 4:6). Rukous on näin
Paavalilla trinitaarinen eli kolminaisuusopillinen tapahtuma, jossa uskovan
sydämessä läsnä oleva Poika huutaa Isää Pyhässä Hengessä. Isä meidän
-rukous voitaisiin tällöin vastaavasti ymmärtää Pyhän Hengen työnä, jossa
kristitty lähestyy Isää Pojan antamin rukoussanoin.
Muodollisesti ehkä äärimmäisin trinitaarinen tulkinta nousee Herran
rukouksen sisäisen rakenteen hahmottelun pohjalta. On yleisesti tunnettua,
että Isä meidän -rukouksen kolme puhuttelun jälkeistä sinä-pyyntöä
suuntautuvat suoraan Jumalaan. Seuraavat kolme me-muotoista pyyntöä
puolestaan käsittelevät ihmisten tarpeita. Trinitaarisen jaksotteluteorian
mukaan kutakin sinä-pyyntöä vastaa me-pyyntö, joka liittyy tiettyyn
kolminaisuuden persoonaan. Näin jumaluuden ensimmäiseen persoonaan Isään
liittyisi puhuttelu ja ensimmäisen pyyntö, jossa pyydetään Isän nimen
pyhittämistä, sekä luomisesta puhuva neljäs, jokapäiväistä leipää koskeva
pyyntö. Jumaluuden toiseen persoonaan, Poikaan, liittyisi toinen,
valtakunnan tulemista käsittelevä ja viides, syntien anteeksiantamista
koskeva pyyntö. Jumaluuden kolmannelle persoonalle, Pyhälle Hengelle, jäisi
näin kolmas, Jumalan tahdon maanpäällistä toteutumista kosketteleva pyyntö
ja viimeinen kaksoispyyntö, jossa puhutaan kiusauksista ja pahasta
pääsemisestä. Jaottelu nojautuu siis Matteuksen evankeliumin tekstimuotoon,
joka ei sinänsä anna tukea tämänsuuntaiselle tulkinnalle. Tällainen
myöhempi teologinen konstruktio kiehtoo silti ajattelijan mieltä, vaikka
sillä ei sinänsä olisikaan suurempaa merkitystä rukouksen hedelmällisen
ymmärtämisen kannalta.
Martti Simojoki (1980, 19) on edellä mainitussa teoksessaan
esittänyt rukouksesta kristologisesti painottuneen tulkinnan: äOn
painokkaasti korostettava, ettei Isä meidän -rukousta pidä irrottaa
Jeesuksen henkilöstä ja työstä. Jeesus ei ole sitä vain opettanut, vaan
hänen ihmiseksi tulemisensa (inkarnaatio), kärsimisensä, kuolemansa ja
ylösnousemisensa kuolleista (sovitusteko) ovat läsnä tässä rukouksessa.
Ellei Jeesus olisi tosi Jumala ja tosi ihminen (kristologia), Isä meidän
-rukous olisi ihanteellista toivepuhetta. Opettaessaan rukouksen
oppilailleen Jeesus ei antanut uutta uskonnollista sääntöä ja lakia, vaan
oikeuden Jumalan lapseuteen (vanhurskauttaminen). Koko rukous on täynnä
tihentynyttä Jumalan valtakunnan odotusta (eskatologia).ä
Herran rukouksen asema katekismuksessa
Kun Isä meidän -rukousta tarkastellaan katekismuksen kokonaisuutta vasten,
sen trinitaarinen luonnekin asettuu uuteen valoon. Kolmen perinteisen
pääkohdan ó kymmenen käskyn, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen ó
keskinäiseen järjestykseen Lutherin katekismuksissa on tutkimuksessa
kiinnitetty runsaasti huomiota. Vuoden 1520 Kurze Form -teoksesta lähtien
Luther esitti nämä kohdat yllä olevassa järjestyksessä: ensin kymmenen
käskyä, sitten uskontunnustus ja lopuksi Isä meidän.
Lutherin esittämä jaottelu ei ole sattumanvarainen, vaan sillä on
oma teologinen merkityksensä. Jaottelua voidaan lähestyä yhtäältä ihmisen
näkökulmasta ja toisaalta Jumalan olemuksesta käsin.
Ihmisen näkökulmasta kysymys on Jumalan luomistahdon mukaisesta
elämästä. Tällöin kymmenen käskyä on keskeisellä sijalla. Se ilmaisee
luomisessa ihmisen sydämeen kirjoitetun luonnollisen lain: mitä ihmisen
tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä. Synnin vuoksi ihminen ei kuitenkaan
kykene täyttä-mään kymmenen käskyn rakkauden vaatimusta, joka edellyttää
uskoa. Siksi tarvitaan uskontunnustus, joka ilmaisee sen, mitä Jumala
ihmiselle antaa eli uskon lahjan. Isä meidän -rukous puolestaan osoittaa,
miten ihminen voi pysyä ja kasvaa uskossa ja rakkaudessa, niin että hän voi
täyttää Jumalan käskyissä ilmaiseman luomistahdon. Tällä tavoin Isä meidän
-rukous edellyttää uskontunnustuksen, joka puolestaan suuntautuu kymmenen
käskyn täyttämiseen.
Ison katekismuksen Herran rukouksen selitys sisältää melko laajan
johdannon, jossa eri tavoin kehotetaan rukoukseen. Johdannossa Herran
rukous kytketään muuhun katekismusaineistoon seuraavasti: "Olemme nyt
kuulleet, mitä meidän pitää tehdä ja mitä uskoa. Niihin sisältyy parhain ja
autuaallisin elämänosamme. Jatkamme eteenpäin katekismuksen kolmanteen
osaan, joka kertoo, miten on rukoiltava. Kaikkien ihmisten elämässä näet
pätee tämä totuus: vaikka olemmekin alkaneet uskoa, ei kukaan meistä silti
pysty pitämään kymmentä käskyä täydellisesti, kun vielä Perkele, maailma
ja oma lihammekin panevat kaikin voimin vastaan. Sen vuoksi onkin mitä
tärkeintä, että emme päästä Jumalaa hetkeksikään rauhaan, vaan huudamme ja
rukoilemme, että hän antaisi meille pysyvän ja kasvavan uskon sekä voiman
täyttää kymme-nen käskyä ja että hän raivaisi tieltämme kaiken, mikä on
sitä estämässä. Mutta mitä meidän on rukoiltava ja miten sen on
tapahduttava? Jotta sen tietäisimme, on Herramme Jeesus Kristus itse,
kuten kohta näemme, opettanut meille valmiin sanamuodonkin." (IK, 384;
BSLK, 662.)
Kymmenen käskyä opettaa, "mitä meidän pitää tehdä", ja
uskontunnustus, "mitä uskoa". Isä meidän rukous puolestaan paljastaa,
"miten on rukoiltava". Vaikka ihminen on saanut uskon, hän ei pysty täysin
pitämään käskyjä, koska turmiovallat edelleen vaikuttavat hänessä.
Ihminen ei kykene omin voimin vastustamaan Perkelettä, maailmaa ja omaa
lihaansa, vaan siihen kykenee Jumala yksin. Siksi on koko ajan rukoiltava
Jumalalta apua ja pyydettävä kasvavaa uskoa ja voimaa täyttää käskyt.
Tämän rukouksen sisällön ja muodon opettaa Jeesus itse Isä meidän
-rukouksessa.
Herran rukous päättää näin katekismuksen klassiseen aineistoon
perustuvan pääosan. Se toisaalta jatkaa eteenpäin käskyjen ja
uskontunnustuksen avaamaa linjaa ja toisaalta viittaa takaisin niihin.
Herran rukouksessa pyydetään jatkuvasti sitä uskoa ja rakkautta, jota
käskyt edellyttävät ja jonka uskontunnustus lahjoittaa. Luther viittaakin
Isä meidän -rukouksen pyyntöjen selityksissä usein käskyihin ja
uskonkohtiin.
Ihmisen näkökulman läpäisee kuitenkin koko ajan Jumalan olemuksesta
nou-seva lähtökohta. Viime kädessä katekismuksessa onkin Lutherin mukaan
kysymys Jumalan olemuksesta, joka on hyvyys ja rakkaus. Tämä olemus
paljastuu Jumalan trinitaarisissa pelastusteoissa, joista katekismus
kertoo.
Lutherin kolminaisuusopillinen painotus näkyy erityisen selvästi
uskon-tunnustuksen selityksessä. Edeltävästä perinteestä poiketen Luther
jakaa uskontunnustuksen selityksen kolmeen uskonkohtaan, joita hän
käsittelee varsin itsenäisesti. Ensimmäisessä luomisesta puhuvassa
kohdassa ei vielä viitata Poikaan eikä Pyhään Henkeen, vaan puhutaan
Jumalasta yksinomaan Isänä. Samalla tavoin ensimmäistä uskonkohtaa edeltävä
kymmenen käskyn selitys nousee kokonaan luomisen näkökulmasta: kyseessä on
luonnollinen laki, jonka kaikki Jumalan luomat ihmiset voivat tunnistaa.
Edes ensimmäisen, uskoa käsittelevän peruskäskyn selityksessä ei viitata
Kristukseen eikä Pyhään Henkeen. Uskontunnustuksen jälkeinen materiaali,
Isä meidän, sakramentit ja muut tekstit nousevat puolestaan kolmannen
uskonkohdan selityksen pohjalta. Ne kuvaavat sitä pyhittävää työtä, jota
Pyhä Henki jatkuvasti tekee kirkossa ja kristityn elämässä. Näiden jaksojen
keskelle asettuu toisen, Pojan lunastus-työtä koskeva uskonkohta, joka
muodostaa katekismuksen keskuksen.
Kolminaisuuden persoonien työt kytkeytyvät selkeän itsenäisestä
kuvauksesta huolimatta Lutherilla kuitenkin kiinteästi yhteen. Pyhän Hengen
pyhittävä työ edellyttää Kristuksen lunastavan työn, ja Pojan lunastavan
työ edellyttää Isän luomistyön. Itse asiassa Isän luomistyö saavuttaakin
täytty-myksensä juuri Pojan lunastustyössä ja Hengen pyhittävässä työssä.
Jumalan trinitaariset työt muodostavat näin yhden pelastushistoriallisen
kokonaisuuden, jossa Jumala paljastaa äisällisen sydämensä kaikki syvyydet
sekä sulan rakkautensaä (IK, 382; BSLK, 660). Jumala ilmoittaa itsensä
persooniensa työssä, ja niin kate-kismuksesta voi oppia tuntemaan äJumalan
olemuksen, ajatukset ja teotä (IK, 382; BSLK, 660).
Katekismuksen pääosia ei siis Lutherin katekismusten mukaan tule
ymmärtää toisistaan erillisinä, niin että ne voitaisiin vapaasti irrottaa
muiden yhteydestä ja selittää mielivaltaisesti omina kokonaisuuksinaan.
Kukin kohta tulee sen sijaan jäsentää muiden kohtien yhteyteen sille
paikalle, johon se trinitaarisessa jaottelussa asettuu. Tällöin on
kiinnitettävä huomiota esimerkiksi siihen, että eettisten kysymysten
käsittely kymmenen käskyn myötä tapahtuu luomisteologiselta pohjalta.
Katekismuksen Kristus-keskeisyys puolestaan ei merkitse muiden uskonkohtien
merkityksen vähättelyä, vaan on luonteeltaan trinitaarista. Ja
spiritualiteetti ei painotu omiin sisäisiin hengellisiin tunteisiin ja
elä-myksiin, vaan rakentuu etiikan ja uskon sisällön laskemalle
perustukselle.
Rukous Pyhän Hengen työnä
Isä meidän -rukous asettuu näin katekismuksen kokonaisuudessa kolmannen
uskonkohdan jälkeiseen maastoon. Herran rukous kertoo Pyhän Hengen
jatkuvasta pyhittävästä työstä kirkossa ja yksittäisen kristityn elämässä.
Piispainkokouksen katekismusehdotuksen Isä meidän -rukouksen puhuttelun
selityksessä (kohta 25) sanotaan: "Elämän koettelemukset ajavat meitä
rukoilemaan apua ja voimaa itsemme ulkopuolelta. Hapuileva ja sanatonkin
rukous on Pyhän Hengen työtä meissä ja kääntymistä Luojan, elämän antajan
puoleen." Rukous ei ole näin ihmisen oma työ, jonka hän tuo Jumalalle, vaan
Pyhä Henki ajaa ihmisen rukoukseen käyttäen elämän koettelemuksia
välineinään. Rukous ei ole myöskään ihmisen sisäinen harjoitus, jonka
avulla ihminen pyrkisi parantamaan keskittymiskykyään tai muita henkisiä
ominaisuuksiaan, vaan apua rukoillaan nimenomaan ihmisen ulkopuolelta,
Luojalta, elämän antajalta. Kohdassa mainitaan nimenomaan, että ähapuileva
ja sanatonkin rukous on Pyhän Hengen työtä meissää. Siis ei ainoastaan
kaikki sanalliset rukoukset, erityisesti Isä meidän, vaan myös sanaton
huokaus ja hädästä nouseva arka ja soperteleva avunpyyntö.
Puhuttelun selitykseen liittyvä raamatunkohta painottaa samaa
pneumatologista ulottuvuutta: "Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat
Jumalan lapsia. Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät
jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen
oikeuden, ja niin me huudamme: 'Abba!, Isä!'" (Room. 8:14-15.) Lutherin
Vähän katekismuksen selityksessä Hengen merkitys painottuu keskeisellä
kohdalla, toisen pyynnön selityksessä: "Taivaallinen Isä antaa meille Pyhän
Henkensä, niin että me hänen armonsa vaikutuksesta uskomme hänen pyhän
sanansa sekä elämme Jumalan omina täällä ajassa ja siellä
iankaikkisuudessa." Sama Jumalan valtakunnan tulemisen ja Hengen saamisen
yhteys näkyy myös katekismusehdotuksen selityksessä: "Isä meidän
-rukouksessa pyydämme, että Pyhä Henki asuisi sydämessämme ja vakuuttaisi
meidät Jumalan rakkaudesta. Jumala tahtoo joka päivä sanallaan ja
Hengellään hallita ajatuksiamme ja tekojamme, jotta uskoisimme yksin häneen
ja olisimme Kristuksen kuuliaisia seuraajia." (Kohta 27.)
Katekismusehdotus nostaa vielä lopussa esille Pyhän Hengen
rukouksen subjektina. Loppuylistyksen selityksessä sanotaan: "Silloin kun
emme osaa tai jaksa rukoilla, saamme turvautua siihen, että Pyhä Henki
rukoilee meidän puolestamme." (Kohta 33.) Raamattuviitteenä on vastaavasti
Room. 8:26-27.
Tämä katekismuksen trinitaarisesta rakenteesta nouseva selkeän
pneumatologinen painotus ei kuitenkaan ole eksklusiivista. Kun esimerkiksi
puhutaan siitä, että Pyhä Henki rukoilee puolestamme, tarkoitus ei ole
työntää kristologista näkökulmaa taka-alalle. Katekismusta tulee lukea
kokonaisuutena, yhdessä kohdassa on pyritty käsittelemään vain siihen
kohtaa suoraan liittyviä asioita. Niinpä Kristuksen esirukous tulee esille
toisen uskonkohdan selityksen lopussa, jossa nimenomaan mainitaan, että
äKristus rukoilee meidän puolestammeä (kohta 18). Pyhän Hengen tehtävänä on
nimenomaan kääntää rukoileva ihminen Luojan, elämän antajan puoleen, ja
tuoda Kristus ja hänen lahjansa meidän sydämeemme.
Rukouksen teosentrisyys
Lutherin katekismuksille on ominaista tietty teosentrinen eli
jumalakeskeinen painotus. Katekismus kertoo ennen kaikkea Jumalan teoista
ihmisen pelasta-miseksi. Vanhurskauttamista ei käsitellä erillisenä
kysymyksenä, vaan koko katekismus puhuu vanhurskauttamisesta yksin armosta,
yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Mutta Lutherilla teosentrinen
korostus ei merkitse inhimillisen todellisuuden vähättelyä. Päinvastoin
jumalallinen todellisuus on koko ajan läsnä inhimillisessä ja läpäisee sen.
Siksi Lutherin katekismuksille on tyypillistä erityinen inhimillisyys ja
elämänläheisyys. Tämä näkyi jo kokonaisjäsennyksen tasolla: rakennetta
voitiin tarkastella yhtä aikaa sekä ihmisen näkökulmasta että Jumalan
olemuksesta käsin.
Myös Isä meidän -rukouksen selityksessä teosentrisyys näkyy monin
tavoin. Jo lähtökohta on jumalakeskeinen, onhan kysymys rukouksesta
Jumalalle. Ihminen ei rukouksen avulla harjaannuta omia sisäisiä
ominaisuuksiaan ja valmenna itseään entistä parempiin suorituksiin, vaan
odottaa apua itsensä ulkopuolelta, Jumalalta. Rukouksen edellytyksenä on
juuri nimenomaan ihmisen oma kyvyttömyys synnin, kuoleman ja pimeyden
valtoja vastaan.
Rukous ei Lutherin mukaan perustu myöskään ihmisen omille ansioille
tai hurskaudelle, vaan rukoiltava on siksi, että Jumala on näin käskenyt.
Ison katekismuksen Isä meidän -rukouksen selityksen johdannossa Luther
korostaa voimakkaasti, että rukous on Jumalan käsky. Rukous ei ole
yhdente-kevä tai vapaaehtoinen harjoitus, vaan toinen käsky vaatii
rukoilemaan. Luther toistaa tässä yhteydessä monta kertaa, että äminun
pitää ja on pakko rukoillaä. Toista käskyä on noudatettava kuten jokaista
muutakin Jumalan käskyä. Rukouksen laiminlyönnistä seuraa Jumalan
vihastuminen ja rangaistus.
Rukouskäskyn merkityksen painottaminen tähtää ansioajattelua
vastaan. Rukouksen kuuleminen ei perustu rukoilijan hurskauteen tai
ansiollisuuteen. Koska rukous on Jumalan käsky, kaikkien ihmisten
rukoukset ovat "yhtä kallisarvoisia, pyhiä ja Jumalalle otollisia". Siksi
kenenkään ei tule ajatella, ettei hän ole "kyllin pyhä" eikä "arvollinen"
rukoilemaan. "Jumala ei hyväksy rukouksiamme meidän henkilömme tähden, vaan
sanansa ja kuuliaisuuden tähden. ... On siis ensi-sijaisen tärkeää
painottaa sitä, että kaikkien rukousten on perustuttava kuuliaisuuteen,
joka kohdistuu Jumalaan. Siihen niiden on nojattava ja jätettävä oma
henkilömme vaille huomiota, olimme sitten hurskaita tai syntisiä,
arvollisia tai arvottomia." (IK, 385ó386; BSLK, 666.)
Jos rukouksen perustuminen Jumalan käskyyn unohdetaan, seurauksena
on väärä ja ulkokultainen rukous. Rukous on tällöin pelkkä ihmisen
suoritus Jumalalle. Siitä tulee "ulkokohtainen meno", "pelkkä peli",
"umpimähkäistä höpinää" ja "pälpätystä ja hoilaa-mista", jota ei voi sanoa
varsinaiseksi rukoilemiseksi. Oikeasta Jumalan käskyyn perustuvasta
rukouksesta on kysymys sen sijaan silloin, kun "Jumalaa huudetaan avuksi
kaikessa hädässä, kuten toinen käsky opettaa".
Mutta rukous ei perustu ainoastaan Jumalan käskyyn vaan myös
lupaukseen. Luther ottaa esille kaksi Raamatun kohtaa: äAvuk-sesi huuda
minua hädän päivänä, niin minä tahdon sinut pelas-taa.ä (Ps. 50: 15.) ja
äAnokaa, niin teille annetaan ... sillä jokainen anova saa.ä (Matt. 7:
7ó8.) Näin Jumala lupaa ävar-maakin varmemminä antaa sen, mitä rukoillaan.
Rukous perustuu näin sekä Jumalan sanan käskyyn että lupaukseen.
Tämä Jumalan sanaan pohjautuminen estää rukoilijaa turvautumasta
rukouksessa omiin tekoihin: "Omasta mielijohteestani en sitä tee enkä oman
ansioni varassa, vaan nojaan sinun käskyysi ja pidän kiinni lupauksestasi,
joka ei voi jäädä täyttymättä eikä pettää minua." (IK, 386; BSLK, 667.)
Jumalan sana ei ole kuitenkaan rukouksen perustana vain periaatteessa
vaan myös käytännössä. Juuri sana "herättää ja sytyttää" rukoilijan
sydämen, niin että hän rukoilee "innokkaasti ja ilomielin" (IK, 386. ämit
Lust und Liebeä, BSLK, 666).
Isä meidän -rukouksen kiinteällä sanamuodolla on Lutherin mukaan
tärkeä merkitys. Sen avulla Jumala itse opettaa, "miten ja mitä meidän
tulee rukoilla". Valmis sanamuoto takaa, että rukous on sanoiltaan ja
sisällöltään Jumalan tahdon mukainen. Siksi rukoilijan ei tarvitse omia
vapaita rukouksia käyttävän tavoin epäillä, kuuleeko Jumala rukouksen.
Teosentrisen painotuksen piiriin voitaneen laskea myös Lutherin
tapa selittää rukouksia kaksiosaisesti Vähässä katekismuksessa. Kolme
ensimmäistä pyyntöä ilmaisevat Lutherin mukaan äne tarpeet, joissa on
kysymys Jumalasta itsestäänä (IK, 392; BSLK, 678). Näiden Jumalaan
kohdistuvien pyyntöjen selityksessä Luther noudattaa molemmissa
katekismuksissaan kaksiosaista jaotusta. Ensin hän kysyy "Mitä se
merkitsee?" ja sitten "Miten se tapahtuu?". Ensimmäisessä osassa
painotetaan kirkkoisien ja keskiaikaiseen perinteeseen liittyen, että
Jumalan nimen pyhittäminen, valtakunnan tuleminen ja tahdon tapahtuminen
eivät ole rukouksesta riippuvaisia, vaan tapahtuvat "sinänsä", "itsestään"
ja "ilman rukoustammekin". Rukous tähtää siihen, että kaikki tämä
tapahtuisi myös "meidän keskuudessamme". Toisessa osassa Lutherin oma
selityspanos korostuu voimakkaammin. Niissä Jumalaan kohdistuvia
"sinä"-pyyntöjä käsitellään rukoilijan näkökulmasta. Kysymys ei ole
kuitenkaan ihmisen toiminnasta omavoimaisena Jumalan työtoverina, vaan
korostus on Jumalan työssä, joka tapahtuu ihmisessä ja hänen
elämänpiirissään. Rukouksen toteuttamisen subjekti on Jumala itse.
Luterilaisen spiritualiteetin lähtökohta
Lutherin katekismukset ja kirkon uusi katekismusehdotus tarjoavat näin
mahdollisuuden luterilaisen spiritualiteetin teologian perusteiden
hahmotteluun. Luterilainen spiritualiteetti on Jumalakeskeistä.
Hengellinen elämä on Pyhän Hengen pyhittävää työtä ihmisessä, eikä ihmisen
omaa hengellistä ponnistelua ja harjoitusta. Ihminen ei hae inspiraatiota
rukoukseen kaivautumalla omaan sisimpäänsä eikä myöskään uskonnollisesta
elämyksestä. Rukouksen lähtökohtana on ulkoinen sana, joka välittyy
raamatullis-ekumeenisissa katekismusteksteissä ja erityisesti Jeesuksen
opettamassa Isä meidän -rukouksessa. Hengellisellä elämällä on näin selkeä
trinitaaris-kristologinen sisältö.
BSLK
Bekenntnisschriften der evangelisch-lutherischen Kir-che. 8. Aufl.
Göttingen 1979.
IK
Tohtori Martti Lutherin Iso katekismus. ó Evankelis-luterilaisen
kirkon tunnustuskirjat. Helsin-ki 1990, 325-423.
|