Marko Sjöblom

KASTE JA HERÄTYS

1 Vanhakirkollinen opetus kasteesta herätyksen este?

(1) Onko luterilainen kastekäsitys herätyssaarnan este?
(2) Onko luterilaisen kasteteologian pohjalta mahdollista saarnata herätyssaarnaa sekä
(3) Voiko kasteesta itsestään saarnata herätyssaarnaa ja jos voi, niin miten?

Olen havainnut, että kasteen ja herätyksen suhde on kahdella tapaa ongelmallinen.
Ensinnäkin tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka ajattelevat, että liiallinen puhe kasteesta ja nimenomaan kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä on epäraamatullista ja vahingollista evankelioimistyötä ajatellen.
Toiseksi on sitten niitä, jotka ajattelevat, että itse evankelioimistyö ja puhe kääntymisestä on vastoin meidän kirkkomme kastekäsitystä.

Ensiksi mainitusta ongelmasta käy mainiosti esimerkiksi muuan tapaus. Pidin opiskeluaikanani raamattupiiriä. Luin kerran alkuhartaudeksi Olaus Svebiliuksen katekismuksesta sen ensimmäisen kysymyksen: "Oletkos kristitty? Vastaus: Olen. Minkätähden sinua kristityksi kutsutaan? Vastaus: Sentähden, että minä olen kastettu nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ja olen kasteessa päälleni pukenut Kristuksen, jonka minä uskon ja tunnustan Vapahtajakseni ja autuaaksi tekijäkseni." Tuloksena oli tyrmistynyt hiljaisuus.
Yksi piiriläisistä tokaisi: "Tuohan tarkoittaa sitä, että pelkkä kaste tekee ihmisestä kristityn. Eihän se niin voi olla. En minä ainakaan niin usko."

Tämän käsityksen taustana on useimmiten puhdas tietämättömyys kirkon kasteopista ja anglosaksisen reformoidun kristillisyydenkäsityksen omaksuma oppi uskonratkaisusta, joka ihmisen edellytetään "tekevän" pelastuksen ehtona joko ennen kastetta tai sen jälkeen.
Kaste ja usko asetetaan toisensa pois sulkeviksi vastakohdiksi sen sijaan, että ymmärrettäisiin kummankin kuuluvan yhteen. Joskus taustalta löytyy vanhentuneita teologisia käsityksiä ("Lutherilta jäi kasteopistaan puhdistamatta roomalaiskatolisia ajatuksia" tai "Luther on kastekäsityksessään ristiriitainen") tai puhtaaksiviljeltyä pietismiä (kasteesta puhutaan ainoastaan Jumalan tekemänä liittona kastetun kanssa, joka velvoittaa kastettua parannukseen).
Ja kuitenkin juuri ajatus kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä ja vanhurskauttamisesta on luterilaisen kastekäsityksen kulmakiviä. Puhuessaan kasteesta kirkon tuntomerkkinä kirjassaan "Kirkolliskokouksista ja kirkosta" juuri uudestisyntyminen ja synnistä puhdistuminen on se kasteen pääasia, jonka Luther erityisesti mainitsee.
Kuten tulemme näkemään, tämä vanhakirkollinen ja uusitestamentillinen käsitys ei estänyt häntä saarnaamasta parannusta.

2 Herätysjulistus oikean kastekäsityksen este?

Mitä taas herätykseen tulee, niin sana 'herätys' on hyvin monimerkityksinen teologinen ja psykologinen termi. 'Herätys' voi arkikielessä tarkoittaa yksinkertaisesti jonkin asian - myös uskonnollisen - uutta oivaltamista.
Herätyksellä voidaan myös tarkoittaa luterilaisen ortodoksian mukaisesti yhtä armonjärjestyksen osaa.
Jos olemme pietistejä, tarkoitamme herätyksellä 'uskonnollista murrostilaa', jossa ihminen ei enää ole suruton syntinen, mutta ei vielä pelastavassa eli autuaaksi tekevässä uskossa.
Vielä voidaan puhua uskonnollisesta liikehdinnästä, joka tempaa mukaansa tavallista runsaammin ihmisiä sanan kuuloon.
Kirkkomme vuodelta 1948 peräisin oleva kristinoppi liittyy ortodoksian ja pietismin traditioon todetessaan herätyksestä:

Kun Jumala pysähdyttää syntisen eteensä, tämä joutuu näkemään todellisen tilansa.
Hän näkee rikkoneensa Jumalan käskyt.
Hän alkaa tajuta, ettei hänellä ole vain yksityisiä syntejä, vaan että koko hänen elämänsä suunta on väärä.
Mutta synnin hädän ohella hänessä herää vetämystä Vapahtajan puoleen ja toivo, ettei Vapahtaja sittenkään häntä hylkää.
Tätä synnin hätää ja armon ikävää Jumalan edessä sanotaan heräämiseksi (KO 70).

Tämän hetken kirkollisessa elämässä ja varsinkin kirkollisessa mediassa vallitsee yllättävän avoin vastenmielisyys kristinopissa ilmaistua pietistissävyistä kristillisyyttä kohtaan.
Ajatusta siitä, että kirkollisesta elämästä vieraantuineita pitäisi kirkon sanomalla tavoittaa, ei tosin torjuta.
Mutta tämän tavoittamistyön lähtökohtana ei saisi olla pietismi. Pietismiä pidetään vahingollisena menneisyyden painolastina, koska siinä avoimesti jaetaan kastetut kirkon jäsenet "uskoviin" ja "ei-uskoviin" ja asetetaan sielun pelastus ajallisen elämän kysymysten edelle (syytös dualismista).
Kaikkia kastettuja olisi tämän käsityksen mukaan kohdeltava "täysiarvoisina" kristittyinä, joilta ei tule eikä saa kysyä heidän uskonsa perustuksia tai sisältöä.
Kristinuskon keskeiseksi kysymykseksi ei nähdä kysymystä: oletko autuas? vaan oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys yhdessä persoonallisuuden kasvun kanssa.
Osana tasapainoista persoonallisuutta kyllä pidetään kristillisen uskon löytymistä elämää kannattelevaksi voimaksi, mutta tämä usko ymmärretään korostetusti tavaksi tulkita ihmiselämää.
Aiheemme kannalta erityisen mielenkiintoista on kuitenkin se, että nimenomaan pietististä ajatusta kastettujen kahtiajaosta uskoviin ja ei-uskoviin sekä uskon kyselemistä kastetuilta väitetään luterilaisen kastekäsityksen vastaiseksi.
Ennen kuin tutkimme tätä väitettä muutamien Luther-tekstien valossa, on syytä palauttaa mieliin joitakin luterilaisen kastekäsityksen keskeisiä piirteitä.

3 Luterilaisen kastekäsityksen pahennus

Sain joitakin vuosia sitten käsiini erään luterilaisen kirkon kansanopiston kirjapöydältä vapaakirkollisen evankelioivan kirjasen, jossa todettiin lapsikasteesta, että "uskonnollisen seremonian läpikäyminen ei tee sinusta kristittyä".
Luther puhuu kuitenkin toisin.
Hän pitää kastetta yksinkertaisesti asiana, "joka on tehnyt meidät kristityiksi." "Emme saa antaa kenenkään johtaa tai vetää meitä pois Jumalan sanasta, niin että antautuisimme pitämään kastetta pelkkänä merkkinä, joka ei vaikuta mitään." hän lausuu.
Nimenomaan luterilaisen ja reformoidun kastekäsityksen välillä vallitsee syvä ja perustavanlaatuinen teologinen erimielisyys kasteen merkityksestä pelastuksen välineenä, josta meidän on syytä olla tietoisia.
Luterilainen kirkko opettaa (lapsi)kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä, vanhurskauttamista eli syntien anteeksiantoa ja ja imeväisen uskoa.
Reformoidussa perinteessä kiistetään joko kaikki tai ainakin useimmat näistä käsityksistä. Reformoitu perinne puhuu kasteesta mieluummin uskoa "vahvistavana" kuin uudestisynnyttävänä ja syntien anteeksiantamusta jakavana armonvälineenä. Tämä voima ja vaikutus myönnetään vain julistetulle (ja luetulle) Jumalan sanalle sekä - yllättävää kyllä - rukoukselle.

Reformoidut korostukset eivät suinkaan ole tuntemattomia Suomen kirkossa. Ne ovat saaneet vahvimman jalansijan erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa, uuspietistismissä ja evankelioimisliikkeissä.
Yleisesti ottaen luterilainen kirkko on vuosisatojen kuluessa omaksunut runsaasti vaikutteita juuri reformoidusta kasteteologiasta. Lyhyesti voidaan sanoa, että aito luterilainen kastekäsitys edustaa vanhakirkollista käsitystä kasteesta armonvälineenä. Se on siten historiallisesti lähempänä roomalaiskatolista kuin reformoitua traditiota.
Viime vuosina kasteoppiin on sekoittunut myös annos humanismia. Se ilmenee haluttomuutena puhua perisynnistä ja siitä seuraavasta kasteen välttämättömyydestä pelastukselle .

Edellä mainitsemani neljä näkemystä ovat reformoidulle teologialle kaikkein vaikeimmin sulatettava osa luterilaista kasteteologiaa.
Kasteella on luterilaisen käsityksen mukaan veteen liittyneen Jumalan sanan ansiosta sama vaikutus ja voima kuin suullisella evankeliumin saarnalla. Lapsi saa Lutherin mukaan kasteessa omakohtaisen pelastavan uskon ja syntiensä, nimenomaan perisyntinsä, anteeksiantamuksen.
Tästä seuraa, että kaste on uudestisyntymisen "paikka" ja pesu, jossa saadaan synnit anteeksi, elämä ja autuus.
Suuressa Galatalaiskirjeen kommentaarissaan Gal. 3:6:tta selittäessään Luther lausuu, että Jumalalla on tapana antaa meidän uskottavaksemme mahdottomia ja mielettömiä asioita.
Yhdeksi tällaiseksi mielettömyydeksi Luther tunnustaa, "että kaste olisi uudestisyntymisen pesu ja Pyhän Hengen uudistus." Näin siksi, että vesi on yhtynyt Jumalan sanaan ja saa sanasta voiman olla uudestisyntymisen pesu. Pelastus, syntien anteeksiantamus, annetaan meille "veteen liittyvillä" ja "vedessä olevilla" sanoilla ja se otetaan vastaan uskolla.
Kasteessa "Pyhä Henki pesee meidät synnistä ja kuolemasta ikään kuin Jumalan Karitsan viattomalla ja pyhällä verellä" sanoo Luther mainitussa Kirkolliskokouksista ja kirkosta -teoksessaan.

Kirkkomme tunnustuskirjoista, nimenomaan Augsburgin tunnustuksen artikloista II, IV,V ja IX, huomaamme edelleen asian, joka on korostamisen arvoinen.
Jokainen kaste, myös lapsikaste, on aina lähetyskaste, jossa julistetaan evankeliumia kipeästi pelastuksen tarpeessa olevalle ihmiselle.
Kasteessa ihminen pääsee Kristuksen ja hänen lunastustyönsä yhteyteen.
Niin kristittyjen vanhempien kuin pakanoidenkin lapsi syntyy Aadamin lankeemuksen jälkeen perisynnissä, joka

tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan...
Sanaa ja sakramentteja välikappaleina käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee...
Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen ja että Jumalan armo [siis Kristus ja syntien anteeksiantamus eli vanhurskautus, M.S.] annetaan kasteen välityksellä.
Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon.
Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.

Tunnustuskirjojen opetus on selkeää, meidän olisi vain sisäistettävä se ja alettava saarnata sen mukaisesti.
Kaikille ihmisille lahjoitetaan uskolla vastaan otettavaksi vanhurskaus "ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta", ja usko syntyy armonvälineiden välityksellä.
Lapsille tämä armonväline on pyhä kaste, aikuisille julistettu sana tai kaste, kuten Luther Isossa Katekismuksessa ja useissa saarnoissaan opettaa.
Anglosaksisen herätyskristillisyyden termejä lainatakseni jokainen kaste ja kastetilaisuus on "herätyskokous", jossa Jumalan Pyhä Henki toimii ja jossa ainakin yksi, nimittäin kastettava lapsi, "tulee uskoon ja pelastuu".

Lainaamistani kohdista käy ilmi toisaalta myös se, kuinka vakavasta asiasta uskon ja epäuskon, kastetuksi tulemisen ja ilman kastetta jäämisen kysymyksissä on.
Kasteessa ei ole kysymys pelkästä siirtymäriitistä tai kirkon ihmisiä tukevasta läsnäolosta elämän käännekohdassa eikä uskossa ole kysymys pelkästä kristillisestä elämäntulkinnasta.
On kysymys elämästä ja kuolemasta, pelastuksesta ja kadotuksesta, pääsemisestä Jumalan valtakuntaan tai jäämisestä sen ulkopuolelle.
Kasteessa ei päästä vain seurakunnan vaan myös seurakunnan Herran jäseneksi.

Mutta kastehetkessä ei ole vielä kaikki sen suuresta merkityksestä huolimatta.
Kaste on sittenkin vasta alku.
Kastetulla on täysi työ uskoa jokapäiväisessä parannuksessa kaikki se, minkä kaste lupaa ja vaikuttaa.
Kaste auttaa ja vahvistaa elämää uskossa, mutta vain uskossa käytettynä ja harjoitettuna.
Uudestisyntymisen sakramenttina kaste sisältää yhtäältä uskonelämän alun.
Samalla sen vaikutus parannuksen sakramenttina ja Jumalan tekemänä liittona kestää koko elämän ajan.
Usko on kasteen harjoittamista ja siinä saadun lahjan vastaan ottamista.
Samalla sakramentti kuitenkin itse synnyttää ja vahvistaa sitä uskoa, joka tarvitaan Jumalan lahjojen vastaanottamiseksi.
Tähän kasteen jatkuvaan vaikutukseen kristityn elämässä perustuu myös sen asema parannussaarnassa.

4 Kaste parannussaarnan lähtökohtana ja aiheena

4.1 Kaste ja kristillinen elämä

Apostoli Paavali kuvaa kastetta Galatalaiskirjeensä 3.27:ssä Kristukseen pukeutumisena.
Selittäessään näitä sanoja Luther sanoo, että tuo pukeminen voidaan ymmärtää kahdella tavalla: lakina ja evankeliumina.
Lain kannalta on kysymys Kristuksen antaman esikuvan, lempeyden, rakkauden ja itsehillinnän noudattamisesta. "Evankeliumin kannalta katsottuna" Kristukseen pukeutuminen ei ole hänen seuraamistaan vaan uutta syntymistä ja luomista.
Jokainen ihminen on Aadamilta perinyt kuoleman vaatteen ja synnin puvun, me olemme alistettuja ja myytyjä synnin alaisuuteen.
Syntinen luonto on kaikkine tekoineen riisuttava, jotta tulisimme Aadamin lapsista Jumalan lapsiksi
Lutherin mukaan tämä tapahtuu juuri "kasteessa tapahtuvalla uudestisyntymisellä ja uudistuksella".
Kaste on "sanomattoman lahjan, nimittäin syntien anteeksiantamuksen, vanhurskauden, rauhan, lohdutuksen...jopa itse Kristuksen päällensä pukemista." Luther siis opettaa, että kaste on päivittäin ja jatkuvasti elettävä todeksi.
Kastetta on harjoitettava sekä vanhan ihmisen surmaamisena että uuden ihmisen nousemisena ylös, sekä velvoituksena että lahjana koko elämän ajan.
Uskolla vastaan otettuna kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon ja vapauttaa kuolemasta ja perkeleestä päivittäin.
Näin se myös vahvistaa uskoa.
Lopuksi kaste vie uskojansa iankaikkiseen autuuteen.

Kirkkopostillassaan Luther kirjoittaa: "Emmehän me kasteessa tai uskomista aloittaessamme saaneet ainoastaan syntejämme anteksi - ja se on se armo, joka meistä tekee Jumalan lapsia - vaan sen mukana saimme myös sen lahjan, jonka on määrä pois juurittaa ja kuolettaa jäljelläolevaa syntiä...Näitä kumpaakin, sekä syntien anteeksiantamusta että niiden kuolettamista, pitää tähdennettämän niitä vastaan, jotka niitä väärällä opilla sekoittavat ja väärentävät".

Tällainen puhe kasteesta on klassista lain ja evankeliumin julistusta.
Se on parannussaarnaa, jossa näkyvät kaikki Augsburgin tunnustuksen XII artiklassa mainitun oikean parannuksen tuntomerkit: lain synnyttämä katumus ja omantunnon kauhistuminen, evankeliumin armolupauksista syntyvä usko, joka antaa omalletunnolle lohdutuksen ja turvallisen luottamuksen Kristuksen tähden lepytettyyn Jumalaan ja vapauttaa sen pelosta.
Kolmantena ja usein unohdettuna osana seuraavat sitten hyvät teot, jotka ovat oikean uskon hedelmiä.

4.2 Kaste ja uskosta osattomat

Isossa katekismuksessaan Luther lausuu sitten aiheemme kannalta hyvin mielenkiintoisen ajatuksen.
Jos kasteen harjoittaminen lakkaa, vanha ihminen saa ylivallan.
Tällainen ponnistelu kastetta vastaan, kuten Luther sitä nimittää, osoittaa, että ihminen elää "erossa Kristuksesta" ja - ilman uskoa.
Uskon puuttuminen jättää kasteen "pelkästään hedelmättömäksi merkiksi".
Luther ei siis ajattele, että kasteessa kerran saatua uskoa ja pelastusta ei voitaisi menettää.
Esimerkiksi lapset voivat hänen mukaansa tulla vietellyiksi kasteensa liitosta, vaikka he ovatkin kasteensa jälkeisenä aikana uskoneet.
Kasteessa saadaan hengellinen elämä, mutta se voidaan kadottaa ja myös kadotetaan epäuskossa.
Toisissa yhteyksissä Luther vieläpä avoimesti opettaa ja edellyttää, että suurin osa kastetuista kristityistä on tällaisessa epäuskon tilassa.

Lutherin vuonna 1537 pitämissä saarnoissa Johanneksen evankeliumista (1:46) on mielenkiintoinen jakso, jossa uskonpuhdistaja kehittelee edelleen näitä ajatuksia.
Luther sanoo, että kristittyjä on kahta lajia, oikeita ja vääriä.
Nimikristityt, kuten uskonpuhdistaja jälkimmäisiä nimittää, eivät pysy uskollisina kasteelleen eivätkä riipu kiinni syntien anteeksiantamuksen opissa.
Väärien oppien kautta he erottavat itsensä [seurakunnasta], kieltävät uskonsa ja Kristuksen.
Oikeat kristityt tulevat Lutherin mukaan kastetuiksi, kuuntelevat evankeliumia, lukevat Raamattua, osallistuvat Herran ehtoolliseen ja rakastavat lähimmäistään.
Väärät kristityt eroavat heistä vain yhdellä tavalla: "He eivät usko, he ovat sisältä täynnä epäuskoa, kateutta, vihaa ja muuta.
He elävät avorikoksessa, ahneudessa ja pahansuopuudessa sekä kaikissa muissakin synneissä." Hiukan myöhemmin Luther lisää luetteloon vielä juoppouden, kostonhalun ja haureuden.
Kirkolliskokouksista ja kirkosta -teokseen sisältyy pitkä jakso, jossa uskonpuhdistaja varoittaa niitä, jotka laiminlyövät kymmenen käskyn harjoittamisen pitämästä itseään kristittyinä.
Pyhä Henki ei vaikuta ihmisen sydämessä vain uskoa vaan myös kristillistä elämää, kymmenen käskyn mukaisia tekoja.
Oikeat kristityt vaeltavat uudessa elämässä, eivät "julkisissa synneissä".

On huomattava, että käytännöllisesti katsoen kaikki Lutherin kuulijat olivat kastettuja seurakunnan jäseniä.
Tästä huolimatta uskonpuhdistaja tekee näin jyrkän jaottelun "oikeiden" ja "väärien" kristittyjen välillä.
Nämä jaottelut eivät ole satunnaisia puuskahduksia.
Schmalkaldenin opinkohdissa Luther nimittäin sanoo olevan "tärkeätä tietää ja opettaa", että ihmiset, jotka lankeavat julkiseen syntiin Daavidin tavoin, ovat "sillä kertaa vailla uskoa ja Pyhää Henkeä, koska Henki ei anna synnin hallitta eikä päästä voitolle" Vaikka Luther opettaa kristityn pysyvän syntisenä koko elämänsä loppuun asti, hän samalla edellyttää, että uskovissa asuva Pyhä Henki ei anna lihan päästä voitolle kristittyjen elämässä.
Joskuitenkin näin tapahtuu, hän on joutunut pelastuksen ulkopuolelle.
On syytä panna erityisesti merkille, kuinka Luther pitää ulkonaisesti havaittavia syntejä sisäisen epäuskon tuntomerkkeinä.
Kristitylle ei Lutherin mukaan riitä se, että hän sanoo olevansa kastettu.
Hänen täytyy olla sekäosallinen uskosta että käyttäytyä kristityn tavoin, "olla oikeamielinen sisällä sydämessään ja ulkonaisesti elämässään." "Kristus tahtoo valtakunnassaan olevan sellaisia, jotka uskovat Abrahamille annettuun lupaukseen [=Kristus] ja elävät sen mukaan." Kaikessa tässä on kyse samasta kasteen harjoittamisesta ja harjoittamatta jättämisestä, josta Luther Isossa katekismuksessaan puhuu.
Itse usko, yhtä hyvin kuin epäuskokin, on näkymätöntä.
Sen sijaan uskon hedelmät, samoin kuin epäuskonkin, ovat julkisia ja kaikkien nähtävissä.
Tosin on syytä muistaa sekin, että Luther toisissa yhteyksissä varoittaa yksioikoisesta toisten kristittyjen tuomitsemisesta näiden ulkonaisesti epätäydellisen vaelluksen takia.

Isossa katekismuksessaan Luther lausuu myös julki, mitä hän katsoo kasteestaan ja sen harjoituksesta luopuneen tarvitsevan: "Kehotan sinua, ellet aiemmin ole uskonut, uskomaan kuitenkin nyt ja sanomaan näin: 'Kasteeni on kyllä varmasti ollut oikea, mutta ikävä kyllä en ole ottanut sitä vastaan oikealla tavalla.'" Uskonpuhdistaja kehottaa meitä siis ottamaan uskolla vastaan sen, minkä kerran saimme.
Lutherin mukaan kaste ja "se syntien anteeksiantamus, jonka olemme kerran kasteessa saaneet, pysyy yhäti voimassa joka päivä koko tämän elämämme ajan." Uskosta ja Kristuksesta luopuneen on siis palattava takaisin Kristuksen luo, kasteeseensa.
Hänen on otettava uskolla vastaan siinä tarjottu ja annettu vanhurskautus sekä jatkettava aiemmin alkanutta, mutta kesken jäänyttä matkaansa kasteensa laivassa sitä uskossa oppien ja harjoittaen.
Kaste pysyy siis aina voimassa, mutta epäusko voi johtaa kastetun siitä eroon ja lopulta ikuiseen tuhoon.

Entä sitten ne ihmiset, joita ei ole kastettu? Kastamaton ihminen on yksinkertaisesti ohjattava kasteelle kasteesta, uskosta ja pelastuksesta puhuvien raamatunkohtien Mark. 16:15-16; Joh. 3:3-6 ja Apt. 2:28 mukaisesti.
Sen jälkeen seuraa hänelläkin kristillinen elämä, jossa hän käyttää ja toteuttaa kastettaan (vrt. Room. 6:1-14).
Hänelle on selvitettävä, kuinka kaste on Jumalan käsky.
Hän saa vedessä Jumalan lupaaman pelastuksen ja hyötyy näin kastetuksi tulemisesta.
Lutherin ajatusmaailmassa kaste ei nimittäin ole pelkkä uskon vahvistus vaan myös uskon kohde.
Se, joka noudattaa Jumalan antamaa käskyä kastattaa itsensä, uskoo Jumalan sanaan ja saa kasteessa pelastuksen, jonka Jumala on hänellekin luvannut.
On tosin mahdollista, että kastetta pyytävä ihminen teeskentelee, mutta tämä ei tee itse kastetta vääräksi.
Luther puhuu myös siitä, että kaste voi muuttaa myös väärin aikein kasteelle tulevan teeskentelijän.

5 Kaste herätysjulistuksen haasteena

5.1 Lutherin esimerkin tarjoamat mahdollisuudet

Luther itse saarnasi kasteesta sekä velvoituksena että evankeliumina ja piti näin kiinni sakramentin vanhakirkollisesta ymmärtämisestä.
Uskonpuhdistaja lähti myös avoimesti siitä, että kaikki hänen kastetut kuulijansa eivät olleet uskovia eli kastettaan harjoittavia.
Uskon puutteen tuntomerkkinä kastetuissa hän piti julkisissa synneissä elämistä.
Luther saarnasi kasteesta tavalla, joka tähtäsi siihen, että hänen nimikristittyinä pitämänsä ihmiset alkaisivat jälleen uskossa harjoittaa kastettaan, uisivat takaisin siihen laivaan, josta ovat suistuneet mereen.
Uskonpuhdistaja myös nuhteli syntejä konkreettisesti nimeltä mainiten.
Hänen saarnoihinsa ja kasteopetukseensa sisältyy siis vahvana se elementti, jota myöhemmin on totuttu pitämään herätys- tai parannussaarnan olennaisena osana.

Voimme nyt vastata alussa esittämiini kysymyksiin seuraavasti.
Klassinen luterilainen kasteteologia ei ole herätyssaarnan eikä siis herätyksenkään este.
Lutherin omien tekstien perusteella on myös mahdotonta väittää, että kastetuille ei saisi saarnata parannussaarnaa, jossa kuulijoilta kysytään heidän "sielunsa tilaa", uskonsa perustusta tai elämäntapansa kristillisyyttä.
Kaste itsessään antaa julistajalle sekä oikeuden että velvollisuuden saarnata seurakuntalaisilleen parannussaarnaa, jossa syntejä nuhdellaan niiden oikeilla nimillä, mutta myös julistetaan anteeksi.
Tämä saarna voidaan toteuttaa saarnaamalla kasteesta niin, että sen armonvälineluonnetta ei turhenneta.
Tämä tapahtuu uskonpuhdistajan omaa esimerkkiä seuraten esimerkiksi niin, että kysytään kuulijoilta, millä tavoin he harjoittavat kastetta ja kymmentä käskyä omassa elämässään, vai harjoittavatko he lainkaan.
Onko elämäntapasi sopusoinnussa oman kasteesi kanssa? Uskotko kasteestasi oikein?

Näin tehtäessä opetetaan sitä, että kristillinen usko ei ole jokin arkipäivän elämästä irrallinen saareke vaan läpäisee koko uskovan elämän hapatteen tavoin.Vaikka uskossa onkin kysymys "sielun pelastuksesta" ja syntien anteeksisaamisesta eli vanhurskautuksesta, tuo usko ulottaa vaikutuksensa koko ihmiselämään muuttaen ja uudistaen sitä.
Luterilainen parannussaarna ei siis eristä uskoa muusta elämästä, vaikka se yhdessä Lutherin kanssa pitää kiinni siitä, että sielun pelastus on ajallista elämää ja kaikkea siihen liittyvää arvokkaampi.

On siis saarnattava sekä kasteesta että kastetta.
Oikea parannussaarna ohjaa kristittyjä kasteensa oikeaan käyttöön jatkuvassa parannuksessa ja elämän uudistuksessa, hyvissä teoissa ja syntinsä kuolettamisessa.
Lakina se nuhtelee synnistä ja herättää, evankeliumina se lupaa syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden uskolla vastaan otettavaksi ja lohduttaa kadotustuomion ahdistamaa omaatuntoa.
Mutta samalla se ohjaa iloitsemaan kasteessa kerran saadusta uskosta ja syntien anteeksiantamuksesta ja ohjaa muidenkin armonvälineiden yhteyteen.
Luterilaisessa parannussaarnassa kysellään, onko kasteesta uskottu oikein, mutta myös, onko kasteessa eletty.
Kuulijoille saarnataan sana koko täyteydessään niin, että Pyhä Henki saa sovittaa saarnatun kuulijoihin.
Epäuskoisia ohjataan palaamaan takaisin kasteeseensa ja sen harjoittamiseen, elämään jokapäiväisessä parannuksessa vanhan ihmisen riisumisena ja uuden päälle pukemisena uskossa.
Kastamattomia ohjataan pyrkimään kasteelle, pääsemään osallisiksi uudestisyntymisen ja syntien anteeksi saamisen armosta.

5.2 Ekskurssi: Luterilaisen herätyssaarnan vaikeus ja ihanuus

Lopuksi on syytä muistuttaa vielä yhdestä ratkaisevan tärkeästä asiasta.
Luterilaisessa parannussaarnassa ei saa vaieta kasteesta, mutta ei myöskään puhua vain kasteesta.
Vaikka sarnaaja puhuisi kasteesta kuinka luterilaisittain tahansa, mutta samalla säilyttäisi uskonopissaan muita, luterilaiselle uskonkäsitykselle vieraita elementtejä, hän väistämättä turhentaa myös kasteen merkityksen.
Olen tietoisesti käyttänyt tutkielmassani luterilaista ilmaisua 'parannussaarna' nykyisin usein käytetyn 'herätyssaarnan' rinnalla.
'Herätyssaarna' tuo helposti mieleen saarnamallin, jossa ihmistä ohjataan "tekemään uskonratkaisu" tai "avaamaan sydämensä Jeesukselle".
Tällainen saarnamalli sivuuttaa jo lähtökohdissaan sakramenttien aseman armonvälineinä.
Lisäksi se perustuu sille luterilaisissa tunnustuskirjoissa torjutulle ajatukselle, että ihminen uudestisyntymättömänäkin pystyy vapaan tahtonsa avulla tekemään uskonratkaisun.
Luterilainen teologi ei voi kehottaa kuulijoitaan tekemään minkäänlaista uskonratkaisua.
Uudestisyntyneiltä hän voi edellyttää heikkoa, alkavaa suostumista Jumalan sanaan, mutta ei Pyhän Hengen kadottaneilta.
Nämä ovat synnissä kuolleita ja elottomia eivätkä kykene siihen ratkaisuun, jota heiltä vaaditaan.

Lain ja evankeliumin näkökulmasta käsin tarkasteltuna puhe uskonratkaisusta ei ole evankeliumin saarnaamista, vaikka useimmat uskonratkaisun saarnaajat niin luulevat.
Se on lain saarnaa, vieläpä sellaista, jossa laki ja evankeliumi vaarallisella tavalla sotketaan keskenään.
Vanhurskauttava usko ja turvallinen luottamus Kristukseen voi syntyä vain evankeliumista, joka ilman mitään tekoja vakuuttaa vapisevan omantunnon sillä, että Kristuksen tähden Jumala on sovitettu.
Ja tätä evankeliumia julistaa, ei vain suullinen saarna vaan myös kasteen sakramentti oikein ymmärrettynä.
Ratkaisukristillisyys ei koskaan voi tuoda rauhaa aralle omalletunnolle, koska se viime kädessä lepää ihmisen teon, antautumisen tai päätöksen varassa eikä hänen ulkopuolellaan, siinä että meillä "Kristuksen tähden on sovitettu Jumala".

"Ihminen vastustaa Herraa Jumalaa omalla tahdollaan, kunnes hänet pannaan kääntymään".
Yksimielisyyden ohje torjuu jopa ajatuksen siitä, "että ihmisen tahto voisi myötävaikuttaa kääntymisessä edes hiukan".
Luterilainen teologi voi vain rukoilla ja saarnata puhtaasti, jotta Jumalan Pyhä Henki voisi hänen saarnansa välityksellä synnyttää sen kuuijoissa uskoa.
Usko on alusta loppuun asti yksin ja ainoastaan Jumalan työtä ihmisessä.
Jumala on se, joka herätttää, Hän on se, joka käännyttää, Hän on se, joka vanhurskauttaa.
Lain saarnasta ihminen oppii tuntemaan synnin ja Jumalan vihan, tulee sydämen tuskaan ja katumukseen.
Evankeliumi julistaa hänelle "armollista syntien anteeksiantamusta Kristuksessa." Ja kun hän tätä "tarkkaa, hänessä sytytetään uskon kipinä, hän ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen Kristuksen tähden", lohduttautuu evankeliumin armolupauksella ja saa Pyhän Hengen sydämeensä.
Vaikeaa tällainen parannussaarna on siksi, että olemme paljolti kadottaneet taidon, miten lain ja evankeliumin oikeaa erottamista sovelletaan Jumalan sanan selitykseen ja oman uskonelämämme kysymyksiin.
Mutta ihanaa se on siksi, että se on Kristuksen kirkon oikea oppi.