Yltiöpietismiä ja maltillista 1770-luvulla puhjennutta
varhaisherännäisyyttä seurasi ns. myöhäisempi herännäisyys.
Sen alkukohtana pidetään 1796 tapahtunutta Telppäs-niityn ihmettä.
Silloisen Iisalmen pitäjän Savojärven kylässä
parin talon väen yllätti heinäpellolla erikoinen yliluonnollinen kokemus.
Kysymyksessä oli eräänlainen hurmosilmiö, joka aiheutti mukana olleissa voimakkaan
hengellisen herätyksen. Se levisi nopesti mainitun kylän väestöön ja
sieltä edelleen lähialueille ja edemmäksikin. Ilmassa oli herätyksen henkeä.
Tämän herätyksen johtoon tuli aluksi kansanmies Juhana Lustig. Hän oli
kuitenkin hengellisesti pinnallinen ja ailahteleva, ja liike alkoi kehittyä
kevytmieliseen suuntaan.
Kymmenisen vuotta herätyksestä sen johtajaksi nousi talonpoika Paavo
Ruotsalainen (1777-1852). Paavo oli lapsuudestaan saakka kokenut Jumalan
kosketusta sisimmässään. Nuoruusvuosina hän tuli syvään synnintuntoon ja tunsi
olevansa kadotettu. Lähipiiristä Paavo ei löytänyt apua sielunsa hätään,
eikä evankeliumi avautunut hänelle Raamatusta, jota hän ahkerasti luki. Hän
oli kuullut miehestä, jolla oli hengellinen viisaus ja joka monia oli
osannut neuvoa. Tämä mies oli seppä Jaakko Högman Jyväskylästä. Pitkän
jalkamatkan jälkeen Paavo tapasi sepän, joka tunnisti neuvonkysyjän sisäisen tilan ja sanoi:
"Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki - Kristuksen sisällinen tunto."
Sepän luona keskusteltaessa Paavolle avautui armo, joka oli ollut häneltä
kateissa.
Päästyään Kristuksen armon osallisuuteen Paavo Ruotsalainen syventyi
uskonelämässään. Hengellistä viisautta hän ammensi Raamatun lisäksi ajan
saarnakirjoista ym. hengellisestä kirjallisuudesta. Erittäin tärkeäksi
Paavolle tuli pieni kirjanen, Thomas Wilcoxin "Hunajan pisarat". Tuo kirja
korostaa harvinaisen voimakkaasti Kristusta ainoana pelastuksen lähteenä.
Jumalan eteen Ruotsalaista ajoi sittemmin myös ulkonainen ahdinko, ei
vähiten taloudellinen hätä.
Ennen pitkää Paavo Ruotsalaisesta tuli sananjulistajana ja sielunhoitajana
koko Pohjois-Savon seudun herännäisyyden johtaja. Eri tahoilla
maakuntaa ja Karjalassa asti alkoi leimahdella Jumalan tulia, joita Paavo
sai olla hoitamassa.
Hän taltutteli hurmahenkisyyttä ja ohjasi herätykseen tulleita
raitistumaan oikealla tavalla. Ekstaattisia kokemuksia paljon tärkeämpää
oli sanassa luvatun Kristus-yhteyden saaminen.
Kirkon perinnäiset muodot olivat jähmettyneet puhdasoppisuuden ja valistuksen
asemiin. Yhteiskunnalle, viralliselle kirkolle ja sen papistolle
herännäisyys oli alkuaikoina lähinnä häiritsevää villihenkien toimintaa,
jota arvosteltiin ja yritettiin jotenkin pitää suitsissa. Ymmärtämystä ajan
papistolta oli turha hakea.
Opillisesti Paavo Ruotsalaisen hengenliike oli kuitenkin lujasti
kirkollinen, luterilaiseen tunnustukseen liittyvä, joka pitäytyi sanaan ja
sakramentteihin.
Puhdasoppisuudenajan opin armonjärjestyksestä Paavo Ruotsalainen eli
Ukko Paavo, niinkuin häntä myöhemmin kutsuttiin, hylkäsi ja näki kristityn
koko elämän parannuksena ja uudestisyntymisenä. Kristus on Sanan Herra,
joka jakaa armoaan oman aikataulunsa ja mittansa mukaan. Ihmisen rooli on
ikävöidä ja odottaa. Tämä korostus sai aiheen siitä, että herätykseen
tulleet olivat suloisia armon kokemuksia saatuaan alkaneet vaatia niitä
Jumalalta jatkuvasti, voidakseen nautiskella ja hekumoida niillä.
Keskeisenä korostuksena Ruotsalaisella oli se, että ihminen vanhurskautetaan
ja hän pelastuu yksin armosta, Kristuksen tähden. Omavanhurskautta
vastaan hän taisteli sellaisella kiivaudella, että lankesi varomattomuuteen
suhteessa syntiin. Tarkoitan vapaamielista suhtautumista alkoholiin.
1800-luvun alkupuolella ilmeni maassamme useita paikallisia herätyksiä, usein
ilman mitään näkyvää yksityistä syytä. Oli kysymys Jumalan toiminnasta. Elä-
mä Pohjanmaalla oli mainittuun aikaan maallistunutta ja hengellisesti
kuollutta niinkuin niihin aikoihin yleisesti muuallakin maassamme.
Varsinkin Etelä-Pohjanmaalla puhkesi myös väkivaltaisuutta, ns. puukkojunkkari-ilmiö. Runsas
alkoholin käyttö, tappelut ja monenlainen paheellinen elämä oli yleistä.
Kaiken Jumalasta vieraantumisen keskellä oli monien ihmisten sielussa kui-
tenkin hiljainen jumalakaipuu. Jumala valmisteli tulevia virvoituksen aikoja.
Pohjanmaalla voimakkaat herätykset näennäisesti syntyivät nuorten, herätyksen
kokeneitten pappien välityksellä. Heistä huomattavimmat olivat
Jonas Lagus (1798-1857) ja Niilo Kustaa Malmberg (1807-1858). Heidän
julistuksensa löysi vastakaikua herkistyneissä mielissä.
Lagus tuli herätykseen nuorena pappina Vöyrillä. Häntä pyydettiin sairaskäynnille
vakavasti sairaan seurakuntalaisen luo, mutta hän vitkasteli lähtöään,
nauttien koolla olevasta kevytmielisestä seurapiiristä. Kun pappi pääsi
perille, sairas oli kuollut. Silloin joku läsnäolijoista sanoi: "Kirottu
olkoon se, joka Herran työtä kelvottomasti tekee." Siitä sanasta Laguksen omatunto heräsi ja
hän otti papinkutsumuksensa vastuullisesti Jumalan antamana tehtävänä.
Malmberg oli jo ennen papiksi valmistumistaan toiminut lyhyen ajan Pietarissa
papin apulaisena. Siellä hän sai syviä vaikutteita ns. gossnerilaisesta
herätyksestä.
Uusi hengellinen syventyminen hänessä tapahtui myöhemmin Laguksen välityksellä.
Miehet määrättiin virkaan Kalajoelle, jossa heillä oli
läheinen työyhteys ja sitten myös syvä hengenyhteys. Tuolta ajalta on
Malmbergin kuvaus: "Pääasiallinen ja parhain seurani ja ajanvietteeni on
kallis Raamattuni. Tällä kuvaamattoman arvokkaalla kirjalla on rohkaiseva
sanansa sanottavana jokaisessa mielentilassa." Luotettavasta lähteestä hän
ammensi sanottavansa.
Opillisesti Laguksen ja Malmbergin julistus oli lähellä toisiaan.
Kuitenkin ensinmainittu kiinteämmin liittyi Ruotsalaisen uskonkäsitykseen. Malmbergin
julistuksessa oli selkeämmin pietistinen korostus ja herätyssaarnan luonne.
Kirjeessään R.H. Aspelinille (1832) Malmberg sanoo mm: "Olen pyrkinyt kaikin
voimin kuvaamaan ihmisille sen kauhistuttavan vaaran, jossa he ovat ilman
uudestisyntymistä. - - - Sen seurauksena moni, joka aikaisemmin on ollut
huoleton sielunsa pelastuksesta, on alkanut miettiä asiaa ja tullut levottomaksi
elämänsä vaarallisesta tilasta sekä tullut luokseni kysymään neuvoa. Olen
osoittanut heille Jumalan armosta tietä, jota heidän tulee vaeltaa, miten he
tielle pääsevät ja sillä pysyvät. "
Heränneitten pappien välityksellä herätys levisi myös yliopistoon. Mainittujen
huomattavimpien pappismiesten lisäksi herännäisyyden piiriin liittyi suuri
joukko muita pappeja. Herännäisyyden julistus tähtäsi omientuntojen heräämiseen,
parannukseen, Kristuksen armon kirkastumiseen, sielujen pelastukseen.
Julistus herätteli vastuullisuuteen myös perheväen sieluntilasta,
varsinkin nuorisosta.
Herännäisjulistuksen välityksellä herätykset levisivät seurakunnasta
toiseen. Ihmiset tulivat synninhätään ja löysivat anteeksiantamuksen
Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan sana tuli rakkaaksi ja seuroissa sitä
ahkerasti yhdessä viljeltiin. Ihmisten sisäinen uudistuminen vaikutti myös
ulkonaisen elämän uudistumisen.
Syntielämä vaihtui kilvoitukseksi Kristuksen seuraamisessa. Väkevän sanan
alla puukkojunkkarinkin hartiat alkoivat nytkähdellä ja kova sydän murtui
etsimään Vapahtajaa. Lapualta Malmberg kirjoitti langolleen:
"Täällä herää ihmisiä niin, että nurkissa paukkuu."
1830-luvulla Savon ja Pohjanmaan herännäisyys kohtasivat Paavo
Ruotsalaisen ottaessa yhteyttä Pohjanmaan pappeihin ja heidän liikkeeseensä.
Voitiin todeta yhteinen käsitys uskonelämän perusasioista, ja näin maakuntien
välinen yhteys kiinteytyi ja rintama lujittui. Seuroja järjestettiin ja
puhujavierailuja tehtiin puolin ja toisin.
Tällainen liikehdintä ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen. Virkavalta
huolestui, sekä maallinen että kirkollinen.
Yhteistuumin järjestettiiin ajojahti seuraliikettä
johtaneita pappeja ja maallikkoja vastaan. Näkyvimmän ilmauksensa se sai
Kalajoen käräjillä (1838-1839), jossa viisi pappia ja seitsemänkymmentä
maallikkoa oli syytettynä ja tuomittiin rangaistuksiin. Aiheena oli paitsi
konventikkeliplakaatin vastainen seurojen pitäminen, myös varojen
kerääminen lähetystyölle.
Nimittäin myös lähetysharrastus oli tullut toimintaan mukaan.
Tuomiona Kalajoen käräjillä useat saivat sakkoja, ja lisäksi jotkut papit
puolen vuoden virkaeron.1840-luvun alussa heränneiden suhde kirkkoon ja
valtioon oli huonoimmillaan. Herännäispapit pysyivät kuitenkin Jumalan
sanaan vedoten rohkeasti asiansa takana.
Vaikka heränneitä vainottiin ja rangaistiin, ei liikettä saatu sillä
loppumaan, vaan päinvastoin se yhä vahvistui. Niinhän vainot ovat kristikunnan
historian varrella yleensäkin vaikuttaneet. Käräjät toivat herännäisyyden
julkiseksi keskustelunaiheeksi, ja vähitellen kirkollisessa ilmapiirissä
tapahtui muutos herännäisyyttä kohtaan suopeampaan suuntaan.
Herännäispapit olivat voimakkaasti torjumassa korkeakirkollisesti
suuntautunutta J.J.Nordströmin kirkkolakiehdotusta ja kannattivat
vapaamielisempiä F.L. Schaumanin ajatuksia.
Niinpä sitten vähitellen kokoontumisen rajoitukset poistettiin ja
seuraliikekin sai vapaasti toimia.
Herännäisyyden kirkkonäkemykselle on ominaista voimakas ja korostettu
tunnustuksellisuus. Luterilaiset tunnustuskirjat ovat ohjenuora, jolla
suoritetaan rajanveto lahkolaisuuteen päin. - Tahdottiin kuulua yleiseen,
yhteiseen kirkkoon. Näkyvä kirkko ja näkymätön kirkko, pyhien yhteys, ovat
molemmat todellisuutta. Sitä myöten kun pappeja liittyi runsaasti
herännäisyyteen, viralla on ollut liikkeessä vahva sija. Alusta lähtien se
omaksui yleisen kristittyjen hengellisen pappeuden, mikä on pietististä
perintöä
Teologisesti arvioiden Jumalan sanalle, Raamatulle, ja sen kanssa
yhtäpitävälle julistukselle annettiin suuri arvo. Tunnustus oli: Raamatussa puhuu
ylösnoussut Kristus! -Kaste käsitettiin ratkaisevaksi Jumalan lahjaksi, mutta
samalla kutsuksi jokapäiväiseen kilvoitukseen. Luterilaisen ehtoolliskäsityksen
mukaisesti läsnäoleva, ylösnoussut Kristus on herännäisyydenkin ehtoolliskäsityksen
perusta. Ehtoollisen kelvottomasta nauttimisesta varoitettiin.
1800-luvun puolivälin tienoilla alkoi herännäisyydessä näkyä huonoja merkkejä.
Pohjois-Savossa herätykset vähenivät ja toiminta taantui. - Papiston
keskuudessa tuli erimielisyyttä uskonkäsityksestä. Tapahtui hajaannus, kun
Fredrik Gabriel Hedberg (1811-1893) erosi herännäisyydestä. Monet muut
papit erosivat mukana ja liittyivät Hedbergiin. Ikävöivän uskon sijaan
Hedberg asetti omistavan uskon, joka tarkoittaa rohkeaa pelastusvarmuutta
Kristuksen sovitustyön, Jumalan armolupausten ja pyhän kasteen perusteella.
Herännäinäisyyden piirissä tuollaisessa uskonkäsityksessä nähtiin vaara, että
pelkkää totenapitämistä luullaan uskoksi ja todellinen jumalasuhde jää
syntymättä.
1850-luvun loppupuolella jotkut herännäispapeista löysivät raamatullisen
beckiläisen uskonkäsityksen ja omaksuivat sen teologian. Lagus ja
Malmberg pysyivät kuolemaansa asti uskollisina omalle liikkeelleen.
Vuosisadan loppupuolella papit hyvin yleisesti vetäytyivät pois herännäisyydestä
ja liike jäi maallikkojen hoitoon. 1860- ja1870- lukuja sanotaankin tästä
syystä "ukkojen ajaksi". Huomattavimmat näistä maallikkojohtajista olivat Arvi
Logren Lapualta ja Taneli Rauhala Nivalasta.
Herännäisliike koki voimakkaan nousun jälleen 1880-luvulla, kun N.K.
Malmbergin poika Wilhelmi Malmivaara (1854-1922) tuli sen johtoon. Wilhelmi
oli lähtenyt lukemaan teologiaa äitinsä toivomuksesta, mutta sai sisäisen
kutsumuksen tehtävään myöhemmin. Malmivaaran pitäessä keväällä 1881
rippikoulua virkapaikassaan Kiuruvedellä nuoret tulivat sieluissaan
levottomiksi ja alkoivat kysellä opettajaltaan, miten pelastutaan. Silloin
papille tuli hätä ja hän tunnusti, ettei syvimmältään itsekään sitä tiedä.
Rippikoulun opettaja koki herätyksen ja löysi omakohtaisesti Vapahtajan
yhdessä monien koululaistensa kanssa.
Siitä tapahtumasta herätykset lähtivät leviämään kulona kautta koko
seurakunnan. Malmivaara sai olla "tulenkantajana", missä hän vaikuttikin.
Joskus Jumalan työ merkitsi ihmisen äkillistä murtumista, joskus hiljaista
kasvamista. Aina elämä uudistui, seuroja alettiin pitää ahkerasti, ja näin
kodit muuttuivat rukoushuoneiksi.
Läheisenä työtoverina Malmivaaralla oli rehtori Mauno Rosendahl (1848-1917)
Oulusta. Hän toimi puhujana ja mm. kirjoitti viime vuosisataa kuvaavan herän-
näisyyden historian. Läheinen ystävä Malmivaaralle oli niinikään
ylistarolainen talollinen Juho Malkamäki, joka toimi seurapuhujana jo ennen Malmivaaran
Lapualle tuloa.
Vuosisadan vaihteen tienoilla herännäisyyskin alkoi organisoitua.
Vuonna1888 perustettiin Hengellinen Kuukauslehti yhdyssiteeksi, liikkeen
äänenkannattajaksi ja informaatiokanavaksi ulos päin. Vuonna 1892 peurustettiin
Herättäjä kustannusliikkeeksi ja sen vuosikokouksen ympärille ovat
muotoutuneet Herättäjäjuhlat.
Vaatimattomasta alusta nämä vuotuiset kesäjuhlat ovat ajan
myötä yhä kasvaneet. Vuonna 1912 Herättäjä-Yhdistyksestä tuli toimintaa
johtava sisä-ja ulkolähetysjärjestö. Herännäisyyteen kuului hyvin läheisenä
yhteys heimokansoihin ja sittemmin heimolähetystyö.
Herännäiskansanopistot, joista ensimmäinen oli 1914 perustettu Karhunmäen
Kristillinen Kansanopisto Lapualla, olivat tarkoitetut ohjaamaan nuorisoa
yleissivistyksen lähteille ja käden taitoihin herännäisyyden hengessä.
Vuonna 1893 Malmivaara oli uudistanut Siionin Virret, heränneen kansan
veisuukirjan, joka toimi yhdistävänä tekijänä kaikkialla liikkeen
vaikutusalueella.
Sellainen asema Siionin Virsillä oli ollut jo niiden suomentamisesta 1790 läh-
tien. - Wilhelmi Malmivaara oli itsekin virsirunoilija.
Julistajana Wilhelmi Malmivaara oli elävähenkinen puhuja ja armoitettu
saarnamies. Hänen julistukseensa sisältyy samalla kertaa sekä herätys- että kas-
vatuskristillisyys. Siinä kuuluvat selkeästi myös isänmaalliset,
kansalliset korostukset.
Malmivaara kohdisti vakavasti sanansa sekä tavallisille sanankuulijoille,
että puhujille. Pari lyhyttä näytettä "Viestejä vaivatuille" saarnakirjasta:
"Usko tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta. Hengel-
lisistä asioista voi elävästi puhella vain uskon salattua elämää elävä
ihminen.
Muuttumattomien pappien ja opettajien puheissa kuulijat jäävät siihen luuloon,
että kaikki ovat uskovia Jumalan lapsia, eikä saarna kosketa niin, että oma-
tunto haavoittuisi." Eräässä pyhäinpäiväsaarnassaan Malmivaara kuvaa tai-
vaan ihanuutta Jeesuksen autuaaksijulistamisen pohjalta. Mutta voi- huutojen
valossa hän piirtää kuulijoiden eteen kadotuksen näin: "Siellä ei ole enää
viinapulloa, ei tanssitovereita, ei soittajia, ei irstailijoita, jotka
jaksaisivat auttaa syntiin. Siellä ovat kortit palaneet, eikä sieltä löydy
mitään sellaista, mikä täällä antoi iloa. Siellä itketään väärin kulutettua
aikaa, menetettyä Jumalan ystävyyttä. " -Suoraa puhetta, eikö niin.
Ei siinä syntiä silitelty eikä maailmaa hemmoteltu.
Oli selkeitä pietistisiä äänenpainoja.
Sitten vielä joku ajatus saarnasta, jonka aiheena on Jeesuksen vierailu
Betanian kodissa. Siinä Malmivaara korostaa sananviljelyn tärkeyttä: "Miten on
ystävät? Onko Jeesus kutsuttu teille vieraaksi koskaan? Jeesus on sidottu
sanaan. Sanassa hän on meitä läsnä. Ken kutsuu Jeesuksen huoneeseensa, vie
sinne Jumalan sanan, ei vain kirjahyllylle koristeeksi, vaan valistamaan
jokapäiväisessä elämässä elämän sanana, elämänvoimana. - - - Rakkaus
Jeesusta kohtaan tulee ilmi hänen sanansa viljelemisessä kotona
arkioloissa. Mutta hän ei ole siellä, missä ei ole hänen sanaansa."
Wilhelmi Malmivaara ei vieroksunut armonjärjestysajattelua. Lauri Haikola
on tutkimuksessaan Malmivaaran pelastusopista pelkistänyt hänelle
tunnusomaisen armonjärjestyksen neljään kohtaan: kutsu, herätys, armahdus ja
uusi elämä.
Kirjassaan "Suomalainen kristillisyys Wilhelmi Malmivaaran edustamana"
Osmo Tiililä sanoo mm: "Malmivaara on periaatteessa tahtonut kristillisyydessään
edustaa raamatullista ja kirkollista luterilaisuutta
tunnustuskirjojen pohjalla. - - - Parannusta oleviin oloihin niin hengellisellä kuin
maallisellakin alalla hän toivoo ensi sijassa uudesta parannuksen teosta
Jumalan edessä. Tällaisenä hän on e l ä v ä n kristillisyyden mies,
niin suuren arvon kuin hän opille antaakin.
Koko Malmivaaran maailmankatsomus kulttuuri- ja historiakäsityksineen
lepää Jumalan maailmanhallinnan pohjalla. - - - Hänen
kristillisyyden kirkastama kansallistuntonsa ja isänmaanrakkautensa ovat
antaneet paljon viitteitä kaikelle suomalaiselle viljelystyölle. - - -
Wilhelmi Malmivaara on Jumalan lahja kirkollemme."
Edellisen poika Väinö Malmivaara (1879-1958) sai olla isänsä työn jatkajana
herännäisyyden vainiolla. Läheisenä työtoverina ja aseveljenä hänellä oli
maallikkosaarnaaja Aku Räty.
Liikkeen henki säilyi hyvin entisellään. Isien usko on ollut liikkeelle
panevana voimana myös Väinö Malmivaaran toiminnassa. Hänen julistuksensa on
ollut särkyneen sydämen puhetta, joka kosketti kuulijoita. Armo ja totuus
olivat selkeästi esillä. Otan näytteeksi katkelman kahdesta saarnasta,
jotka ovat peräisin "Se armo on sanomaton" -nimisestä saarnakokoelmasta.
Ensimmäisen saarnan otsikkona on: "Nyt armoistuimen eteen."
"Kuulijani! Käytkö sinä uskalluksella armoistuimen eteen? Oletko käynyt sen
eteen tänä aamuna? Oletko painunut sen eteen täällä kirkossa nyt? - - -
Armoistuimen eteen ei, rakkaat ystävät, käy kukaan meistä ilman uskoa. Ilman
uskoa on sen edessä turha käydä. Uskotko sinä Herraan Jeesukseen
Kristukseen? Uskotko sen, että hän on antanut ruumiinsa ja vuodattanut
verensä sinun edestäsi ja että hän näin on antanut riittävän lunastushinnan
sinustakin, joka olet kalliisti lunastettu? Uskotko tämän? Ja uskotko siis,
että tuo Jeesuksen veri kykenee pesemään sinutkin kaikesta synnistä
ja puhdistamaan kaikesta vääryydestä, pohjattomasta turmeluksestasi ja kurjuudestasi? - - -
Jos emme todella usko Jeesukseen Kristukseen, meidät nähdään etsimässä
puhdistusta ja pelastusta kirkossa käymisestä, sanan lukemisesta,
turvautumasta muka Jumalaan omilla avuillamme. Mutta meitä ei nähdä armoistuimen
edessä. - - - Älkää, hyvät ystävät jääkö pois sieltä, missä syntiselle
on armo tarjona. Jos nyt jäämme sieltä pois, kuinka koskaan sinne pääsemme.
- - - Miksi teidän pitäisi nääntyä näihin ajallisiin, kun on tarjona
armoistuin, Jeesus Kristus?
Käykää sen tähden uskalluksella armoistuimen eteen."
Toiseksi lainaan katkelman Väinö Malmivaaran pyhäinpäiväsaarnasta:
"Katsokaa tänä päivänä te, joilla on uskon silmät, pyhien joukkoa taivaassa.
Eivät sinne kaikki näe, sillä useat ovat sokeita, likinäköisiä, jotka
näkevät vain sen, mikä alhaalla on. Katsokaa te, joiden uskon ja toivon
silmät Jumala on avannut, sitä veisaavaa joukkoa, joka veisaa taivaassa:
"Halleluja!" Sen katseleminen on hupaista. Ja Herra suo mielellään sen, että
me muistamme voittoon päässyttä näkymätöntä seurakuntaa. - - -
Rakkaudesta hän asettaa meille katseltavaksi toisen joukon, puhuu niistä,
joista hänen täytyy huutaa: "Voi teitä!" Hän asettaa meidän eteemme
kadotettujen joukon: Katsokaapa tuotakin joukkoa, älkääkä vain sitä, joka on minun
tykönäni ilossa! Sillä on nälkä, se saa murehtia ja itkeä. Te, joilla on
korvat kuulla, kuulkaa sen parkua helvetin tulessa! Siinä joukossa ovat ne,
jotka eivät Herrassa eläneet eivätkä Herrassa nukkuneet.
Iäinen vaiva niitä polttaa. - - - Niin! Herra sanoo meille tämän tänä päivänä
ja sanoo sen sitä varten, että me ajoissa liittyisimme pyhiin ja pakenisimme kirottuja ja
kadotukseen tuomittuja.
Kuulijani! Irti maailmasta nyt! Se on Herran tahto.Kuka tietää meistä,
vieläkö ensi pyhäinpäivänä olemme ajassa. Irti maailmasta, ystävät, nyt jokaikinen.
Pois siitä joukosta, joka ei mitään tarvitse, vaan nauraen synnissä elää. Pois
Jumalan tähden sieltä. Pois siitä joukosta, jota kaikki kiittävät, pois
sielunne pelastuksen tähden. - - - Tapahtukoon teille kaikille toki niin, että kun
läheisenne jäävät vuoteenne ääreen, he siinä kiittävät Jumalaa siitä, että hän
lunasti teidät kuolemasta ja helvetistä."
Emme voi väittää, etteikö tässä kuuluisi selkeästi pietistiset äänenpainot.
Itsekin olen kuullut Väinö Malmivaaran puheita. Ne olivat rakkaudellisia,
kohtikäyviä ja herättäviä.
Väinö Malmivaara on sisältä päin tarkastellut heränneen kansan elämää.
Havainnoistaan herännäisyyden suhteesta kirkkoon, papistoon, armonvälineisiin,
sisä- ja ulkolähetystyöhön sekä lasten ja nuorten kasvatukseen Malmivaara
kertoo kirjassa "Kohti isänmaata" tähän tapaan:
"Evankelis-luterilainen kirkko on Suomen heränneille rakas. Se on heille
isien kirkko, vieläpä enemmänkin. Se on Herran kirkko, sanan ja
sakramenttien kirkko, jota on vilpittömästi rakastettava Herran tähden,
koska hän on tehnyt ja tekee sen piirissä armotekojansa. - - - Heränneet
katsovat kirkon heikkouksien olevan heidän omia heikkouksiaan ja kirkon
syntien heidän omia syntejään. - - -
Heränneitten kiintymystä kirkkoon kuvaa vielä heidän arviointinsa
kirkon opista. He myöntävät suuren arvon evankelis-luterilaisen kirkon
puhtaalle opille.- - - Kirkon papistoon suhtautuvat heränneet yleensä
kunnioittavan myötämielisesti. - - - Pyhää kastetta heränneet pitävät
uudestisyntymisen pesona, eikä saa viivyttää lastensa kastamista. - - -
Sisä- ja ulkolähetystä varten perustivat heränneet jo kauan sitten oman
yhdistyksensä. - - -
Aivan erikoisesti huolta kiinnittävät heränneet lasten ja nuorten kasvatukseen.
Nuorison hyvinä kasvatuslaitoksina toimivat kansanopistot, joita heränneillä
on kahdeksan."
Tämä kuvaus on vuodelta 1952. Protestiasenne kirkkoa kohtaan oli tämän
mukaan siinä vaiheessa täysin kadonnut, mutta protestia syntiä ja
maallistumista vastaan herännäisyyden julistuksessa edelleen kuului. Uusia
tuulia oli kuitenkin jo nousemassa. Yhteiskunta muuttui ja liike pyrki
pysymään muutoksessa mukana.
Olavi Kares (1903-1988) edusti herännäisyyden johtajien joukossa
erityisesti kulttuuripersoonallisuutta ja avasi näköaloja siihen suuntaan.
Tämä tulee näkyviin varsinkin hänen laajoissa päiväkirja- ja muistelmateoksissaan.
Niissä on ajankuvausta kansallisen ja kirkollisen elämän ja herännäisyyden
piiristä lähtien mitä erilaisimpiin kulttuurinäkymiin asti. Monella tavoin otetaan
kantaa ajan ilmiöihin. Sekä kotimaisen että maailmankirjallisuuden parissa
Kares liikkuu kuin kotonaan. Kareksen laaja kirjallinen tuotanto keskittyi
myös herännäisyyden historialliseen kuvaamiseen. Mainittakoon tältä alueelta
hänen tuotannostaan "Palava kynttilä" ja "Heränneen kansan vaellus I -V".
Kares oli nuorena pappina perinteisen herännäisyyden vaalija henkeen ja
vereen, mutta tajusi sitten myös muuttuneen ajan haasteet. Kirkollisissa
kysymyksissä hänen mieltymyksensä matalakirkollisuuteen on tunnettua.
Kirjassaan "Kuopion aaltopituudelta" Kares toteaa mm: "Se yhteiskunnallinen
muuttumisprosessi, jonka keskellä elämme, merkitsee kansankirkollemme
vakavaa kehotusta tilintekoon ja valvomiseen. Tämän päivän kirkon on
tunnettava se evankeliumin rakennustyö, jota kristikunnassa on vuosisatojen
ja sukupolvien aikana on tehty, mutta kirkon tähtäyspisteen on oltava
tulevaisuudessa. - - - Tiedämme, että sellaisia voimia on liikkeellä, jotka
tahtoisivat, jos ei kokonaan tyrehdyttää, niin ainakin heikentää kirkkomme
työmahdollisuuksia rakkaan kansamme keskellä. Vaatimus kirkon julistuksen
sensuroimisesta radiossa ja televisiossa oli siitä eräs merkki. Pyrkimys
tunnustuksellisen uskonnonopetuksen lopettamiseen tähtää samaan.
Ja tuskin siinäkään aloitteessa, että kirkosta voitaisiin erota kirjeitse,
heijastuu myötätuntoista mieltä kirkkoamme kohtaan.
Näissä ja muissa ajan kysymyksissä kirkkomme on syytä valvoa ja kysyä,
mikä olisi evankeliumin asialle ja kirkon missiolle rakentavinta. "
Tässä kuvastuu huoli siitä kirkon- ja uskonnonvastaisesta liikehdinnästä, jota
sotien jäkeen maassamme esiintyi. Kares otti kantaa uskon puolesta radika-
lismia vastaan, mutta oli valmis kirkon uudistuksiin, sikäli kuin ne
saattoivat palvella kirkon parasta.
Erityisesti toisesta maailmansodasta lähtien yhteiskunnassamme on eletty
monella tavalla nopean muutoksen aikaa. Kaupungistuminen on lisääntynyt ja
moniarvoisuus kasvanut. Myös demokraattisuutta on pyritty lisäämään. Kirkko
on tahtonut pysyä kehityksessä mukana. Se on sopeuttanut toimintaansa
ympäröivään yhteiskuntaan ja uuteen aikaan. Niin se pyrki säilyttämään
vaikutusmahdollisuutensa ja on osittain onnistunutkin.
Siinä on myönteisiä asioita. Kirkko tuli entistä enemmän elämän keskelle.
Syntyi uusia työmuotoja ja toimintatapoja. Moniarvoisuuden keskellä
tapahtui samalla kirkon sekularisoitumista. Jopa maallisen ja hengellisen
raja pyrittiin kokonaan kaatamaan. Vaarallisena sovellutuksena siitä näen
esimerkiksi sen, että kunnallinen ja seurakunnallinen nuorisotyö yritetään
jossakin yhdistää. Onpa jollakin paikkakunnalla esitetty kunnan ja seurakunnan
yhdistämistä. Monella tavoin maailma on kirjoittanut kirkolle esityslistan,
niinkuin vanha sanonta kuuluu, ja kirkko on osittain unohtanut syvimmän
kutsumuksensa. Se kuuntelee enemmän ihmisten ääntä kuin kyselee Jumalan
tahtoa.
Liberaalinen raamattunäkemys on saanut sijaa ja sen myötä
liberaaliteologia yleensäkin. Se näkyy esimerkiksi naispappeuden yleistymisenä
ja julistuksen latistumisena. Niin monesti ihmisajatukset syrjäyttävät
elävän Jumalan sanan. Ei ole ihme, jos ei herätystä tapahdu eikä uskoa synny.
Tämä kirkon kehitys on ollut kohtalokasta herätysliikkeille, varsinkin
herännäisyydelle. 1960-luvulla vasemmistotaustaisen radikalismin vaikutuspiirissä
oli myös herännäisyydestä lähteneitä kirkon työntekijöitä mukana. Nämä
tahtoivat soluttaa edellä mainittuja kirkon omaksumia aatteita sitten
herännäisyyteen.
Liikkeen runsaan pappisedustuksen välityksellä herännäisyys on kiinteässä
vuorovaikutussuhteessa kirkon kanssa. Vanhempi papisto, joka edusti
perinteistä herännäisyyttä, säilytti kuitenkin seuraväen luottamuksen ja
suuressa määrin ohjasi ohjasi herännäisyyden henkeä. Vielä nykyäänkin
yksityisten puhujien joukossa on perinteisen linjan edustajia.
Vähitellen kuitenkin liberaalin yliopisto-opetuksen ja muiden
opiskelijoiden saamien vaikutteiden myötä ajan henki on saanut nuoremman
papiston välityksellä sijaa herännäisyydessä. Liikkeen nykyjohto suosii liberaalia
linjaa ja pyrkii vaientamaan herätyshenkisen julistuksen. Alkuperäisestä
protestiasenteesta kirkon luopumusta vastaan niinkuin kansan syntielämää vastaan
on vähän jäljellä. Syvimmässä mielessä herännäisyys on kadottanut
identiteettinsä. Uudistusliike on muuttunut virallisen kirkon myötäilijäksi.
Kirkko myöskin osaa käyttää hyväkseen vastaan sanomatonta herätysliikettä
saadakseen aattensa menemään läpi. Herännäisyys korostaakin itseään
kirkon sisäisenä elämänliikkeenä.
Tuntuu, että mitä suositummaksi herännäisyys on tullut nykykirkon piirissä
- ja sellaista suosiotahan se on tietoisesti hakenut - sitä kritiikittömämpi
liike on kaikkiin kirkon tekemisiin. Näin on esim. juuri raamattukysymyksen,
julistuksen, virkakysymyksen ja vanhurskauttamisjulistuksen kohdalla.
Julistuksessa kuuluu vielä entisiäkin äänenpainoja, jossa Jumalan sana
tahdotaan välittää kokonaisena: lakina ja evankeliumina. Yhä useammin kuitenkin
nykyään kuulee yksipuolista julistusta, "halpaa armoa". Jaakko Elenius sanoo
kirjassaan "Vakavin kasvoin iloisin mielin" mm. näin: "Herrnhutilaisuuden
mukaan Kristus on sovittanut kaikki maailman synnit. Koko maailma on
synnitön ja vanhurskas. Maailman sovitus ja yksityisen ihmisen
vanhurskauttaminen on sama asia. (Eleniuksen tulkinta!) Herrnhutilaisuuden
pääsanomaksi jääkin näin: Tule sellaisena kuin olet." Varmemmaksi vakuudeksi
nykyherännäisyys on lisännyt siihen jatkon: "Ole sellainen kuin olet",
ettei vain mitään tunnon rauhattomuutta ja parannuksen mieltä pääsisi syntymään.
Jumalan pyhyyden tunto on kadonnut. Suola on suuressa määrin käynyt mauttomaksi.
Pelastuksen perustus on, niinkuin edellä on tullut ilmi, ollut
herännäisyydessä alusta alkaen hyvin selkeä, Raamatun ja tunnustuksen mukainen
. Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Mutta evankeliumi
voi olla murtava rakkauden sanoma vain Jumalan Hengen läpivalaisemalle, syntinsä
tuntemaan tulleelle ihmiselle. Sellainen paljastuminen tapahtuu Jumalan
elävän ja kokonaisen sanan välityksellä, jossa Jumalan sana saa toimia
väärentämättömänä: lakina ja evankeliumina. Yleisellä rauhoittelulla kaiken
synnin keskellä Jumalan nimi tulee pilkatuksi. Se ei ketään todella hoida, ei
uudista, ei synnytä uskoa eikä vanhurskauta. Se ei ole mitään
evankeliumia, vaikka sitä sellaisena markkinoidaan. Armo ei tule eläväksi
ilman lyhentämämätöntä Jumalan sanaa.
Seuraavassa tarkastelen nykypäivän herännäisyyttä liikkeen keskeisten
toimintojen valossa.
Herättäjäjuhlat monine seuroineen ja konserttitapahtumineen, jopa
oopperoineen ja näytelmineen on herännäisyyden vuotuinen katselmustilaisuus
ja suosittu kesäjuhla. Yleisömäärä liikkuu 20000 - 30000 vaiheilla. Mukana
on kaikenikäistä väkeä lapsista vanhuksiin. Eri puolilla maata järjestettynä tämä
tilaisuus tuo tuulahduksen herännäisyydestä etelästä pohjoiseen ja idästä
länteen.
Seurat, jotka ovat alusta lähtien olleet herännäisyyden päätoimintamuoto, ovat
säilyttäneet paikkansa kokoontumisten muotona ja sisältönä. Seurat
rakentuvat Siionin virsistä ja lyhyistä puheista. Puheet eivät ole
raamatunselitystyyppisiä, vaan ns."ongelmalähtöisiä", ihmisen elämänkysymyksistä
nousevia, joihin etsitään vastausta Jumalan sanasta.
Tyypillinen seurojen kulku on sellainen, että virsillä ja puheilla käydään
vuoropuhelua. Seuravieraan alottama virsi jatkaa puheessa esille tulleen
aiheen käsittelyä, usein hyvin mielenkiintoisella tavalla. Seuraava puhuja
usein lähtee liikkeelle edellä veisatun virren ajatuksista. Seuroissa on
tavallisesti kolme, neljä puhujaa ja seurat kestävät keskimäärin tunnin
ja vartin. Puhujissa on kokoontumista kohti suunnilleen yksi maallikko.
Aikaisemmin tilaisuudet olivat enimmäkseen kotiseuroja, usein myös
perhejuhlien yhteydessä. Nykyään ne ovat käyneet paljon harvinaisemmiksi.
Nyttemmin kokoontumiset tapahtuvat usein yleisissä tiloissa:
kirkoissa, seurakuntataloilla, opistoilla jne. Lapualla on kehitelty
tavallista erikoisempiakin seurapaikkoja: esim. Osuuspankki, ravirata ja Simpsiön
laskettelurinne. -Karhunmäen toimintakeskus kerää seuroihin suuren yleisön
jopa useita kertoja kuukaudessa.
Seuraväki on monin paikoin ikääntynyttä joukkoa, mutta on mukana myös
keski-ikäisiä. Nuoria yleisissä seuroissa on hyvin vähän. Jonkin verran
heillä on omaa seuratoimintaa. Mainitsemisen arvoinen piirre on se, että
seuroissa on miehiä paljon mukana, mikä tuntuu voimakkaassa veisuussa. -
Myös veisuuiltoja ilman puheita järjestetään.
Ainakin Etelä-Pohjanmaalla on siirrytty paljon ns. maakunnallisiin seuroihin.
Lähiseurakuntien seuraväki kokoontuu vuorottain kunkin seurakunnan alueella
järjestettäviin herättäjänseuroihin.
Paikallinen toiminta tapahtuu paikallisosastojen ja niiden yhteistyön
välityksellä. Niitä voi olla seurakunnassa yksi tai useampia. Yhteensä
paikallisosastoja on maassamme puolentoistasataa ja niiden jäsenmäärä noin
kahdeksantuhatta henkeä. Jotkut paikallisosastoista ovat sammumaisillaan.
Nykyihminen karttaa sitoutumista ja vastuun ottamista, varsinkin nuori
polvi. Toisaalta silloin tällöin yhä myös uusi osasto syntyy.
Siionin virret ovat merkittävä vaikuttaja herännäisyydessä. Ne ovat
rukousvirsiä. Niissä seuravieras saa tuoda tuskansa ja ilonsa - sisäiset ja
ulkonaiset - Kristuksen eteen. Niissä saa kuulla Vapahtajan äänen ja
näin käydä siunattua vuoropuhelua. Siionin virsillä on veisattu julki
virvoitusaikojen palavuus, ja ne ovat kantaneet kuivien aikojen yli,
silloinkin, kun puheista ei ole saatu elämää. Vieläkin veisataan:
"Me pyydämme Henkesi kastetta ja parannusarmoa uutta - - -", ja yhä
tunnustetaan: "Me uskomme vielä sun nostavan näin kansamme kuoleman yöstä - - -."
Jonkin verran Siioninvirsiä manipuloitiin teologisesti viimeisessä
uudistuksessa 1972. Odotamme, minkälaista sanomaa kantavat ne virret, joita
valitaan valmisteilla olevaan lisävihkoon. Se julkaistaan ensi kesänä.
Perheen keskeiset kotihartaudet, jotka joskus ovat olleet ahkerassa käytössä,
ovat käsitykseni mukaan jääneet nykyään hyvin vähälle. Myös yksityinen
raamatunluku lienee vain harvojen harrastus.
Hengellinen Kuukauslehti on muuttunut alkuperäisestä hartauslukemistosta
Kotimaan tyyppiseksi yleislukemistoksi. Tosin se hartauskirjoituksia yhä
sisältää, hyviäkin. Pitkän aikaa on joka numerossa ollut myös raamatuntutkistelu.
On kirkkohistoriallisia välähdyksiä ja vaikuttavia ihmiskohtalokuvauksia.
Kuulumisia kentältä kerrotaan niinikään. Nykyään heränneillä ja
rukoilevaisilla on sellaista yhteistoimintaa, että Hengellisen Kuukauslehden
lähes joka numeroon sisältyy myös rukoilevaisten aukeama. Siitä moni on löytänyt
ravitsevaa sanomaa.
Monet ovat loukkaantuneet siihen, että Kuukauslehdessä saavat niin paljon
tilaa enemmän tai vähemmän uskolle vieraiden julkisuuden henkilöiden: kir-
jailijoiden, näyttelijöiden, tiedemiesten, poliitikkojen ym haastattelut
ja esitttelyt. He saavat vapaasti julistaa aatteitaan ja toimia heränneen
kansan opettajina.
Äskettäin, elokuun numerossa, juristi Jukka Kemppinen julisti ajanjakson
1880-luvulta 1960-luvulle herännäisyyden mustaksi kaudeksi. On siis
täsmälleen kysymys Wilhelmi ja Väinö Malmivaaran ajasta, joka oli liikkeen
kohdalla herätysten ja suuren siunauksen aikaa. Liikkeen perinnölle vieras henkilö
saa opastaa lukijoita, mitä olisi menneisyydestä ajateltava. Kysyn: Mihin
sillä pyritään? - Heikki Räisänen on saanut valistaa lukijoita raamattukysymykses-
sä.
Syvää pahennusta on herättänyt "Hengellinen Kuukausikierros"- palsta. Siinä
pakinanomaisesti käsitellään erilaisia ajan ilmiöitä. Palstan toimittajat ovat
toistamiseen sortuneet esim. tärkeistä eettisistä kysymyksistä puhumaan
pilaillen kuin mistä tahansa toisarvoisista kysymyksistä. Uskonasioiden
käsittely liikkuu usein hyvin profaanilla tasolla, vailla kunnioituksen
tunnetta. Ketä se rakentaa! - V.1997 Hengellisen Kuukauslehden tilaajamäärä oli 7746.
Kirjankustannustoiminta tapahtuu nykyään yhdessä Kirjapaja Oy:n kanssa.
Vuonna 1997 julkaistiin viisi uutta kirjaa ja joitakin uusintapainoksia.
Lähetystyö ja heimotyö ovat herännäisyyden huolenpidon kohteina. Heränneen
Kansan Lähetysrahasto toimii Suomen Lähetysseuran yhteydessä ja
rahoittaa lukuisan joukon lähettejä kentälle. Työ sukulaiskansojen keskuuteen
on painottunut Venäjälle ja Viroon. Siihen sisältyy paljon diakonista
toimintaa.
Herännäisopistoja on toiminnassa kahdeksan. Jollakin tavalla ne tahtovat
pitää kiinni alkuperäisestä aatteestaan, mutta työskentelevät hyvin
erilaisissa olosuhteissa kuin opistojen perustamisen aikoihin. Opiston suhde
oppilaisiin ei ole enää sillä tavoin kiinteä ja perheenomainen kuin alunpitäen.
Osittainen internaatista irtautuminen antaa nuorille vapauden valita esim.
viikonloppuharrastuksensa mielensa mukaan.
Herännäisopistojen oppilasaines on vaihtunut herännäiskotien nuorista hyvin
erilaisista elämänpiireista tuleviin nuoriin. Tämä asettaa rajoituksensa
leimallisena herännäisoppilaitoksena toimimiselle. Myös osa opettajista on täysin
vieraita herännäishengelle. Koululaitos asettaa omat vaatimuksensa tavoitteel-
liseen opiskeluun. Kurssien ainevalinta on todella monipuolinen. Tuntuu,
että usein uskontokasvatus jää sivuasiaksi ja kaiken muun sinänsä
hyödyllisen jalkoihin. Ennen opistojen kiinteään ohjelmaan kuului esim.
aamu- ja iltahartaus, tuntien alottaminen virrensäkeistöllä, viikkoseurat
ja sunnuntain jumalanpalvelus joka toinen pyhä. Siionin virret veisattiin
nuorten sieluihin, joskin ne monelle olivat jo ennestään tuttuja. Nykyään
aamunavaukset ovat vapaaehtoisia, tunteja ei aloteta virrellä ja opistoilla
järjestettävistä seuroista oppilaat pääsääntöisesti pysyvät poissa.
Tietenkin kristilliset asiat sisäistäneellä opettajalla on edelleenkin
mahdollisuus eri aineiden yhteydessävälittää kristillistä maailmankatsomusta
nuorille. Ennen kaikkea, vanhan viisauden mukaan: "Rehtori luo koulun hengen."
Kerrotaan, että Karhunmäen opiston toiminnan alkuaikoina Wilhelmi
Malmivaaran vieraillessa opistolla hän kyseli koulun johtajalta, pojaltaan
Väinö Malmivaaralta: "Ketä täällä nyt on herännyt?" Usein oli hyviä
uutisia. Nyt ei sellaisia kysellä ja harvoin herätyksistä kuulee puhuttavan.
Herättäjän omaa nuorisotyötä tapahtuu Aholansaaren leiririppikouluissa ja
saaren muissa nuorten kokoontumisissa. Muualla aikuisten nuorten piirejä
toimii siellä täällä. Ukko-Paavon kotisaari on muutenkin herännäisyyden
vilkas toimintakeskus monipuolisine ohjelmineen.
Helsingissä toimii Heränneiden Ylioppilaskoti. Pienissä puitteissa sellainen
on nykyään toiminnassa Oulussakin. Kummassakin ylioppilaskodissa järjestetään
myös seuratoimintaa.
Vanhastaan kuoroharrastuksella on ollut tärkeä sijansa herännäislikkeen
piirissä. Valtakunnallinen kuoro, monet paikalliset kuorot ja opistokuorot sekä
muutkin nuorten kuorot pitävät yhä Siionin virsiä esillä.
Vastauksena kysymykseen, mistä herännäisyys on tullut, voimme lyhyesti
todeta, että se on saanut alkunsa herätyksistä, jotka aina ovat Jumalan
ihme ja Jumalan Pyhän Hengen työtä. Kokonaiset perheet ja kyläkunnat
heräsivät synnistä, kokivat sielussaan Jumalan puhuttelun, löysivät
Kristuksen omaksi Vapahtajakseen ja kokivat elämän uudistumisen. Elävän
julistuksen alla kilvoiteltiin valvomisessa. Kodit tunsivat vastuunsa
nuoren polven hoitamisessa uskon tielle. Yhteinen sananviljely ja rukous
olivat siinä tärkeitä asioita. Keskinäinen rakkaus ja ystävämielisyys olivat
herännäisyydelle ominaisia.
Hajaannuksen ja lamaannuksen jälkeen Jumala uudisti työnsä ja antoi vielä
virvoituksen aikoja, jotka kestivät sukupolvien ajan.
Yhteenvetona siitä, miltä herännäisyys näyttää tänään, voimme todeta, että
vaikka entinen pohjavirta onkin vielä olemassa, liike on paljon muuttunut.
Hengellisestä yhteisöstä, jolle oli keskeistä huoli iankaikkisesta
pelastuksesta, on tullut perinneliike, jossa puitteita entisestä on vielä
jäljellä, mutta pyhä innostus ja hengellinen palavuus usein puuttuvat.
Vamma on meidän yhteinen; ajanhengen vaikutus tunkee sisään. Tämä ongelma on
tuttu monissa herätysliikkeissä.
Julistus on usein aneemista ja maallistunutta, nykyajan liberaalin
ilmapiirin mukaista. Raamatusta nouseva pietistinen ja herrnhutilainen
julistus ovat paljolti vaienneet, vaikka juuremme ovat niissä. Keskeisen
pelastussanoman tilalle ovat tulleet monenlaiset yhteiskunnalliset kysymykset,
jotka tietenkin kuuluvat kristinuskon aihepiiriin, mutta jotka eivat saisi
syrjäyttää selkeää julistusta synnistä ja armosta, Jumalan tahdosta ja
pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa.
Äskettäin oli eräältä henkilöltä kysytty, mitä on herännäisyys. Vastaus
kuului:
"Lähimmäisenrakkautta." Hyvä niinkin, jos se on totta. Tuo kuva oli ilmeisesti
saatu nykyjulistuksen perusteella. Mutta joudun kysymään: Mihin on silloin
jäänyt rakkauden kaksoiskäskyn ensimmäinen osa? Onko uskolla vain vaakasuora
ulottuvuus? Eikö ensimmäiseksi pitäisi olla Jumala-suhde, josta vain
oikea lähimmäissuhde voi nousta!
Aikoinaan herännäisyys oli protestiliike syntiä ja kirkon
maallistuneisuutta vastaan. Sellaiselle olisi kipeästi tilausta ja tarvetta
myös tänään.
Itsekukin tarvitsemme koko ajan myös kohtikävää ja pysähdyttävää sanaa,
jollainen Jumalan sana itsessään on. Kuitenkin julistuksessa arvot,
asenteet ja ajattelu nimenomaan nuoremman polven kohdalla paljolti
myötäilevät kirkon vapaamielisen siiven henkeä. Herännäisyyshän on papiston
välityksellä kiinteästi sidoksissa ja vuorovaikutussuhteessa ajan kirkollisiin
virtauksiin. Uudestisyntyminen kasteessa edellytetään, mutta julistuksessa
kasteesta sekä lahjana että kutsuna puhutaan suhteellisen vähän.
Ehtoollisvieraita enää vain harvoin muistutetaan tilanteen pyhyydestä.
Maallistuminen ja avara kulttuurimyönteisyys on herännäisyydessä osittain
vallannut elävän uskon paikan.
Lopuksi vielä kysymme: Mihin herännäisyys on menossa? Miltä näyttää sen
sen tulevaisuus?
Kysymykset ovat vaikeita vastattaviksi. Emme ole selvänäkijöitä. Hälyttäviä
merkkejä kuitenkin on, niinkuin edellä on tullut ilmi. Tarkoitan nimenomaan
liberaalijulistusta ja nuorten ja keski-ikäistenkin vähäistä osanottoa
liikkeen toimintaan. Perinteen siirtäminen on sukupolveltani onnistunut
huonosti. Ei tarvitse olla suuri profeetta huomatakseen, että jos tätä menoa
jatkuu, eilispäivän ja huomispäivän herännäisyys eivät tunne toisiaan. Ehkä
kuitenkin jäännös säilyy.
Suuri ongelma on, miten herännäisyys voisi olla ajan hermolla ja samalla
säilyttää sen uudistavan vaikutuksensa hengelliseen elämään, mikä sillä on
alunpitäen ollut. Jumalan sana varoittaa mukautumasta tämän maailmanajan
mukaan. Siinä on vaaramme. Inhimillisistä laskelmista poiketen elävälle
kristillisyydelle on käyttöä myös huomenna, sillä Jumala on pannut iäisyyden
ihmisen sydämeen ja ikävän yhteyteensä. Vastakin kuollaan ja vastakin
huudedetaan syvyydestä: Kuinka minä löytäisin armollisen Jumalan? Kuinka minä
pelastuisin? Omakohtaista yhteyttä Vapahtajaan ihminen tarvitsee voimaksi
elämään ja turvaksi kuolemaan.
Herännäisyys ei ole yhtenäinen liike, vaikka sellaista kuvaa pyritään
usein antamaan. Vielä nykyajassakin löytyy sen piirissä elävää julistusta ja vielä
siellä täällä joku herää kyselemään omakohtaista yhteyttä Vapahtajaan. Jos
Herra vielä palaa jäljilleen ja antaa uuden herätyksen ajan, herännäisyydellä
on tulevaisuus. Muuten ei. Saamme luottaa Jumalan mahdollisuuksiin. Samalla
kysymme: Mitä aikaa nyt eletään? Mikä hetki yöstä nyt on?