Artikkeleja:

• Junkkaala, Timo 1990: Raamatun ja tunnustuksen puolesta. STI:n vuosikirja 1990, Helsinki.
• Arkkila, Reijo 1998: STI:n synty ja yhteistoiminta-asiakirja. Eripainos Simo Kivirannan juhlakirjasta, Helsinki.

STI:n synnyn kaksi perustekijää: Herätysliikkeiden yhteistoiminta ja Taistelu Raamatun arvovallasta

1. Herätysliikkeiden irtautumiskonflikteja

a) Evankelisuus

Voimme sanoa, että pitkälle tälle vuosisadalle saakka ei voi puhua herätysliikkeiden yhteistoiminnasta. Pikemminkin uusien liikkeiden synty on merkinnyt konfliktitilannetta suhteessa niihin herätysliikkeisiin, joista uusi liike irtautui.

Klassinen esimerkki tästä on evankelisuuden irtautuminen Savon ja Pohjanmaan herännäisyydestä. F. G. Hedberg sai vastaanottaa rajut kerettiläistuomiot herännäisyyden johtajilta Paavo Ruotsalaiselta ja Jonas Lagukselta. Rajuja olivat myös Hedbergin vastauskirjoitukset. Evankelisuus irtautui tässä 1840-luvun taisteluvaiheessa eteläisen Suomen itsenäiseksi herätysliikkeeksi. Yhteys herännäisyyteen katkesi. Silti on näiden kahden liikkeen välillä tunnettu jonkinlaista sukulaissuhdetta. Hedberg itsekään ei enää 1860-luvulta lähtien halunnut jatkaa taistelukirjoitusten linjalla.

b) Hannulan herätys

Tämän vuosisadan alussa irtautui Frans Hannulan johtama Lounais-Suomen herätys evankelisuudesta. Jännitettä oli etenkin alkuvaiheessa näiden kahden liikkeen välillä. Osittain oli kysymys myöskin lähetysseuran kannattajien ja Evankeliumiyhdistyksen välisestä erosta.

c) Muromalaisuus

1930-luvulla alkoi Muormalaisuus hahmottua omaleimaiseksi herätysliikkeeksi. Tässä hahmotusvaiheessa käytiin lehdistössä reipas vanhurskauttamisoppia ja kastekysymystä koskeva keskustelu. Muroma torjui jyrkästi uudestisyntymisen kasteessa. Hän piti sitä saatanallisena harhaoppina. Selvää oli, että hän sai jyrkän arvostelun osakseen evankelisen liikkeen miehiltä.

Timo Junkkaala Muroma-elämäkerrassaan näkee näissä opillisissa selvittelyissä osaltaan olleen kyseessä Muroman tarve selkeyttää oman syntyvä herätysliikkeen linja.

d) Viides liike

1960-luku oli varsinaisesti viidennen liikkeen alkavaa nousukautta. Rajankäynti erityisesti evankelisuuden suuntaan oli jyrkkä. Muistan itsekin monia tällaisia keskusteluja. Näkyvää rajankäyntiä merkitsi evankelisen liikkeen miehen teol. lis. Veikko Takalan synodaaliväitöskirja Herätys ja kääntymys vuodelta 1962. Takala omisti lähes kokonaisen luvun viidennen liikkeen arviointiin. Takalan mukaan viidennessä liikkeessä on nähty anglosaksisen pyhityskristillisyyden tuntomerkkejä. "Jos uskonelämää ei perusteta Jumalan kasteessa aloittamaan työhön, mihin uskossa palataan, vaan myöhemmin tapahtuvaan ratkaisukokemukseen, on itse asiassa siirrytty niin kauas, että todellisen yhteyden edellytykset puuttuvat (s.101).

Vähintään yhtä reippaasti kirjoitettiin Uudessa Tiessä evankelista liikettä arvostellen (esim.1968): Evankelinen liike julistaa kaikki uskovaisiksi kasteen perusteella, siis " ketään ei tarvitse kehottaa parannukseen eikä uskon tielle"". Evankelisen opin aiheuttama halvaus näkyy kirjoittajan mielestä kaikilla kirkon työaloilla.

-1960-luvulla ei todellakaan näyttänyt olevan edellytyksiä herätysliikkeiden laajamittaiseen yhteistoimintaan.

2. Luterilaisen luonteen korostamista

1930-luvulle tultaessa alkoi kirkon ja herätysliikkeiden suhteissa uusi vaihe. Piispantarkastuksissa piispat painottivat liikkeiden arvoa ja tehtävää kansankirkossa. Kun 1930-luvulla kasvoi Suomen kirkossa luterilaisuuden arvostus, alettiin myös kaikissa herätysliikkeissä painottaa niiden luterilaista luonnetta. Tämä painotus oli kuulunut evankelisen liikkeen aikaisempaan historiaan.

Mielenkiintoinen tässä suhteessa on ruotsalaisen Benggt Jonzonin Paavo Ruotsalaistutkimuksesta käyty keskustelu. Jonzon korosti Ruotsalaisen läheistä yhteyttä Lutheriin. Myös Jonzon osoitti Ruotsalaisen ja Hedbergin olleen pelastusvarmuuskysymyksessä lähellä toisiaan.

Suomessa herännäisyyden edustajat toivat innostuneesti esiin tämän Paavo Ruotsalaisen nyt osoitetun luterilaisuuden. Keskusteltaessa Jonzonin tutkimuksesta yhtyi evankelisen liikkeen edustajista Lauri Takala professori E. Newmanin arviointiin, jonka mukaan Paavo Ruotsalaisen luterilaisuutta oli teoksessa painotettu liikaa. Ruotsalaisen ja Hedbergin ero kävi Newmanin mielestä Jonzonin Ruotsalais-tulkinnan jälkeen käsittämättömäksi.

Jonzonin kirjasta käyty keskustelu kertoo luterilaisuuden saamasta uudesta arvostuksesta. Kaikille kirkkomme herätysliikkeille oli tärkeää korostaa liikkeittensä luterilaista luonnetta.

Ajan hengellä tyypillinen on professori (myöh. piispa) Eino Sormusen kirjoitus Herättäjässä 26.8.1938: Kirkkomme ja kansamme yhteyttä vaalimme parhaiten siten, että kaikki suomalainen kristillisyys tinkimättä yhtyy sillä perustuksella, joka on kirkkomme suuntien yhteinen perustus ja joka antaa suomalaiselle kristillisyydelle sen syvyyden ja omalaatuisuuden: luterilaisen uskonvanhurskausopin. Se ei ole vain opinkohta muiden joukossa, vaan sen varassa kirkko kestää, mutta ilman sitä se sortuu.

3. Lestadiolaisuus ja evankelisuus

Pastori Uuras Saarnivaara julkaisi Vartijassa vuonna 1939 mielenkiintoisen artikkelin "Kristuksen työ ja Jumalan elävä sana." Saarnivaara esitti tässä artikkelissa alaotsikon mukaisesti Mietteitä evankelisuudesta ja lestadiolaisuudesta. Yllättävää on, että Saarnivaaran mielestä lestadiolaisuus edustaa täyteläistä luterilaisuutta. Evankelisuudessa taasen on reformoituja piirteitä. Evankelisuudessa Saarnivaaran mukaan usko ankkuroidaan yleiseen vanhurskauttamiseen ja kasteeseen. Sveitsiläisille uskonpuhdistajille Jumala oli lakannut puhumasta nykyisyydessä. Saarnivaara kirjoittaa: Huomaamme ilman muuta sukulaisuutta toisaalta kalvinilaisuuden ja evankelisuuden toisaalta luterilaisuuden ja laestadiolaisuuden välillä.

Eino Sormunen vastasi lyhyesti Saarnivaaran esitykseen. Hän sanoi, että kirjoittaja on hänen mielestään oikeassa yleensä siinä mitä hän esittää lestadiolaisuuden luterilaisuudesta ja hän tuo tässä kohden esiin huomattavaa uutta ainesta. Sen sijaan kirjoittaja ei tee evankelisuudelle joka kohdassa täyttä oikeutta. Ensinnäkään hän ei ota huomioon reformoituun kristillisyyteen kuuluvaa spiritualismia...Syvin ero on kristologiassa. Evankelisuus julistaa luterilaista Kristusta, joka on laskeutunut kaikkeen hätäämme ja kurjuuteemme, vaikka ristin teon objektiivisuuden ja riittävyyden rinnalla sen nykyisyysmerkitys jää liian vähän korostetuksi.

Jatkokirjoituksessa Saarnivaara kirjoitti esim. näin:

Olen prof. Sormusen kanssa täydellisesti yhtä mieltä siitä, mitä hän sanoo evankelisuudesta. En ole koskaan epäillyt sen opillisen luterilaisuuden aitoutta niissä kohdin, joista prof. Sormunen huomauttaa...Kuitenkin olen edelleenkin sitä mieltä, että kysymyksessä Kristuksen työn, Hengen ja sanan suhteesta evankelisuuden käsitys on eräissä kohdissa sukua reformoidulle. Evankelisuus edustaa näissä kohdissa varsin tyypillistä melanktonilaista luterilaisuutta, joka kuten tunnettua oli joissakin kohdissa sukua reformoidulle käsitykselle. Kirkkomme evankelinen suunta ei ole ainoa, joka on katsellut Lutheria Melanktonin silmälasien läpi...

F. G. Hedberg palasi epäilemättä alkuperäiseen luterilaisuuteen kun hän tähdensi Kristuksen työn yksin- ja täysinriittävyyttä pelastuksen ja pelastusvarmuuden perustukseksi... myös evankelisuudessa Kristuksen työ on jossakin määrin rationalisoitu..

Evankeliset: Kristuksen työ koskee koko maailma, siis minuakin, kuten sana ilmoittaa.

Laestadiolaiset: Kristuksen työ, joka koskee koko maailmaa ja siis minuakin, tulee Pyhän Hengen voimassa julistetussa sanassa minua lähelle, niin alas kuin minä viheliäisyydessäni olen ja tuo avun hätääni...

Huomaamme, että kirkkomme eri suuntia ei voida ilman muuta leimata reformoitua, melanktonilaista tai luterilaista kristillisyydenkäsitystä edustaviksi. Asia on paljon monimutkaisempi: jossakin opinkohdassa suunta saattaa olla sukua toiselle, toisessa kohdassa taas toiselle käsitystavalle. Sen tähden on kussakin kohdassa erikseen tutkittava, mitä tyyppiä se siinä kohden edustaa.

Reijo Arkkilan toteamus: Lestadiolaisuudessa pikemminkin reformoituja piirteitä, etenkin sakramenttiopissa!

Saarnivaaran artikkelia voi pitää malliesimerkkinä 1930-luvun lopun tunnelmista. Teologiassa oli tapahtunut käänne Lutheriin. Oli tärkeää korostaa eri liikkeiden luterilaisuutta.

4. Raamattu ja tunnustuspäivät 1970-luvun alussa

Herätysliikkeiden yhteisrintamayrityksistä on tässä erityisesti mainittava ns. Raamattu- ja tunnustusliike 1970-luvun vaihteessa. Liikkeessä oli mukana näkyvällä tavalla herännäisyyden ja evankelisuuden edustajat. Myös muista liikkeistä oli yksittäisiä edustajia.

Liike järjesti kolme suurta kokousta: Helsingissä Agricolan kirkkoon ja Taivallahteen sekä Kuopioon vuosina 1970 ja 1971.Agricolan kokouksesta (8-9.1.19790) annettiin julkilausuma. Kokous korosti erityisesti tunnustuksen merkitystä seurakunnan opetusviran hoidossa ja vaati käytännön toimenpiteitä hengellisen ja opillisen eheyden palauttamiseksi kirkon piiriin. Kokouksessa oli osanottajia n.250 pappia ja maallikkoa eri puolilta maata.

Raamattu- ja tunnustusliike on ennen muuta nähtävä vastauksena 1960-luvun radikalismiin. Radikalismia vastaan tarvittiin selkeää sananjulistusta. Näyttää siltä, että osalle mukaan tulleista kyseessä oli poliittistyyppinen nousu vasemmistoradikalismia vastaan. Etenkin evankelisen liikkeen nuoressa pappispolvessa toivottiin kyseessä olevan todellinen tunnustuksellinen luterilainen liike. Kun näin ei ollut laita, oltiin valmiita hajottamaan koko yritys. Näin tapahtuikin.

Kovin suurta merkitystä Raamattu- ja tunnustusliikkeellä ei ollut. Se on kuitenkin ensimmäinen esimerkki herätysliikkeitä kokoavasta yhteisrintamasta. Tällaisena näen sen avanneen tietä Paavalin synodille.

5. Paavalin synodi.

Synodi perustettiin keväällä 1976. Jo vuonna 1975 pidettiin Maariassa Eero Parvion pappilassa perustamiseen johtava kokous.

Anssi Simojoki listaa seuraavia eturivin teologeja ja takapenkkiläisiä:

Olavi Rimpiläinen, Erkki Kurki-Suonio, Seppo A. Teinonen, Olavi Tarvainen, Timo Holma, Uuras Saarnivaara, Eero Parvio, Eino J. Honkanen, Heikki Koskenniemi, Timo Kökkö, Reino Salo, Martti E. Miettinen, Helge Hilden, Matti Väisänen, Jukka Thuren, Aimo Kymäläinen, Mikael Sandell, Leino Hassinen, Pekka Halmesmaa, Sakari Korpinen, Sigtrygg Serenius, Lauri Koskenniemi, Martti Parvio, Gustav Kvist, Reijo Arkkila, Pauli Vuola, Eino Murtorinne, Teuvo ja Pekka Huhtinen, Jouko Heikkinen, Ilkka Perttula, Anssi Simojoki, Arto Saarinen, Martti Kola, Pertti Sistonen, Miika Vuola, Liisi Jokiranta, Risto Pottonen, Rafael Repo, Merja Toppari, Juhani Inkala, Henrik Perret, Kari ja Sirkka-Liisa Vappula, Keijo Rainerma, Seppo Kaarna, Hannu Kamppuri, Lasse Marjokorpi ja monia muita.

Voimme tästä listastakin todeta, että Paavalin synodi todella pystyi ylittämään herätysliikerajoja. Heränneillä oli vahva edustus, samoin viidennellä liikkeellä evankelisen liikkeen ohella.

Paavalin synodi loi herätysliikkeisiin valmiutta toimia muullakin tavalla yhteisrintamassa. 1970-luvun lopussa alkoi Paavalin synodi suunnitella teologista rinnakkaiskoulutusta. Synodi perusti syksyllä 1979 raamatturyhmän tällaista koulutusta suunnittelemaan. Työryhmän puheenjohtajaksi valittiin kirkkoherra Pekka Halmesmaa ja sihteeriksi pastori Eero Junkkaala. Lokakuussa 1980 järjestettiin Vanhaan testamenttiin keskittynyt teologitapahtuma. Luennoitsijoiden joukossa oli mm. professori Jukka Thuren ja osallistujia oli noin 70. Myönteinen kokemus rohkaisi jatkamaan.

Keväällä 1981 raamatturyhmä järjesti pari neuvottelua, joissa pohdittiin "vapaan seurakuntatiedekunnan perustamista." Neuvottelussa esiteltiin muutamia ulkomaisia oppilaitoksia ja todettiin, että alkuun voitaisiin päästä antamalla rinnakkaisopetusta teologipiirien tapaan.

Syksyllä 1982 aloitettiin Paavalin synodin nimissä teologinen luentosarja Suomen Raamattuopiston tiloissa Helsingissä. Vuonna 1984 järjestelypohjaa muutettiin niin, että järjestäjiksi tulivat SLEY, Kansalähetys, OPKO ja Raamattuopisto.

Paavalin synodi oli herätysliikkeiden yhteistoiminnassa ollut tienaukaisija

Raamattukeskustelun etappeja

1. Matti Tarkkasen ehdotus 1908

Ajatus tunnustuksellisesta pappiskoulutuksesta lienee meillä noussut ensimmäisen kerran esiin syksyllä 1908. Pastori Matti Tarkkanen esitti tuolloin Suomen Lähetysseuran johtokunnan kokouksessa, että seuran antamaa työntekijäkoulutusta laajennettaisiin pappisseminaariksi. Vaikka Tarkkanen perusteli ehdotustaan pöytäkirjan mukaan vain käytännön syillä, on selvää, että takana oli myös muita syitä (E.J.). Tarkkanen nimittäin hyökkäsi seuraavana vuonna ilmestyneessä kirjassaan voimakkaasti uutta historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta vastaan.

Myös Evankeliumiyhdistyksen vuosikertomuksissa esiintyy vuosina 1907-1910 raamatunkritiikin arvostelua. Mielenkiintoista on todeta, että vuonna 1915 ensi kerran SLEY:n lehdissä lainattiin hyväksyvästi arkkipiispa Gustaf Johanssonin jyrkkää kirjoitusta raamatunkritiikkiä vastaan. Raamattukysymyksellä oli näin teologisia rintamia madaltava vaikutus.

On ilmeistä, että Tarkkasen ehdotukselle on liittymäkohta Norjan tapahtumiin. Siellähän vuonna 1908 alkoi toimintansa seurakuntatiedekunta, jonka perustamista edelsi kiivas teologinen keskustelu.

2. 1920-luvun keskustelu

Seuraavan kerran pappisseminaarihanke näyttää olleen esillä Evankelisen Pappisliiton kokouksessa vuonna 1920. Kirkkoherra Heino Pätiälä puhui pappisseminaarin välttämättömyydestä. Keskusteltaessa pappiskasvatuksesta tehtiin kokouksessa aloite evankelisen oppikoulun perustamisesta.

Näiden esitysten taustalla oli evankelisen liikkeen piirissä tunnettu huoli teologisesta koulutuksesta maassamme. Sen ohella vaikuttamassa oli muutamien nuorten pappien aloitteellisuus. Syksyllä 1922 pappisseminaarihanke oli jo niin pitkällä, että alustava opettaluettelokin oli valmis. Professoreiksi kaavailtiin pastori Theo Reuteria Saksasta sekä Aapeli Saarisaloa ja Aijal Wegeliusta.

Nämä hankkeet eivät kuitenkaan toteutuneet, kun kirkkokysymyksen ja syntyneen eroliikkeen tähden evankelisen liikkeen teologinen voima heikkeni.

1920-lukuun kuului myös yliopistoteologian arvostelu. Kärkihahmoja tässä oli evankelisen liikkeen johtaja Julius Engström, joka kirjoituksissa Kotimaassa, Herättäjässä ja Sanansaattajassa arvosteli teologista tiedekuntaa ja nosti esiin pappisseminaarihankkeen. Hänen mielestään teologisen opinnot olivat menossa väärään suuntaan, kun tiedekunnasta oppineet olivat oppineet mestaroimaan Raamattua ja polkemaan kirkkomme tunnustusta. Siksi Engströmin mielestä oli kiireesti ryhdyttävä "ajattelemaan puhtaasti luterilaista pappiskasvatusta".

Hämmennystä näinä vuosina herätti erityisesti nuorten eksegeettien Rafael Gyllenbergin ja Elis Gulinin esittämät näkemykset. Vuonna 1923 K. R. Kares mainitsi nämä tohtori nimeltä ja sanoi heidän raamatunkritiikkinsä tarjoavan suotuisaa kasvupohjaa "Pätiälän tapaiselle hommailulle". Vuonna 1925 Gyllenberg esitelmässään antoi ymmärtää, ettei Jeesuksen jumaluus ollut uskon kannalta oleellinen kysymys. Jälleen Engströn kirjoitti kotimaassa pappispuutteesta, johon vaikutti teologisen tiedekunnan henki. Engström esitti harkittavaksi seurakuntatiedekunnan perustamista. Myös Toivio, K. R. Kares ja F. Lujanen kirjoittivat Gyllenbergin esitelmästä.

3. Turun yliopiston tiedekuntahanke

1930-luvun puolivälissä virisi Turun yliopiston piirissä hanke saada tähän yliopistoon oma teologinen tiedekunta. Timo Junkkaala sanoo hankkeessa olleen tunnustuksellisen pappisseminaarin piirteitä. Vaikkakin kyseessä oli pyrkimys normaalin järjestyksen mukaiseen yliopiston tiedekuntaan, oli sekä hankkeen pääarkkitehdin Aapeli Saarisalon että suunnitelmaa tukeneiden evankelisen liikkeen edustajien kirjoituksissa mukana myös huoli pappiskoulutuksen suunnasta. Niinpä evankelisessa pappeinkokouksessa vuonna 1937 keskusteltiin tiedekuntahankkeesta. Kokous hyväksyi julkilausuman, jossa todettiin, että maahamme tarvittiin 'taatusti raamatullinen ja luterilainen' tiedekunta. Eeli J. Hakala kirjoitti Sanansaattajassa hankkeen saaneen evankelisen liikkeen tuen. Erityisen voimakkaasti kirjoitti K. E. Salonen. Hän viittasi Norjan esimerkkiin. Salosen mielestä se osoitti, että raamatullinen tiedekunta tulisi saamaan kannatusta, kun sen tärkeys oli käsitetty.

Tiedekuntahanke raukesi puutteellisen valmistelun ja vastustuksen vuoksi. Aapeli Saarisalo itse näki päätekijäksi hankkeen raukeamiseen arkkipiispa Erkki Kailan määrätietoisen vastustuksen.

4. Kolmen piispan aloite 1968

Uusi tilanne tunnustuksellisen pappiskoulutuksen hankkeessa koettiin 1960-luvulla, kun asiasta tehtiin arvovaltainen aloite kirolliskokoukselle. Hankkeen takana oli kolme piispaa Osmo Alaja, Olavi Kares ja Eero Lehtinen. He esittivät syksyn 1968 kirolliskokoukselle tekemässään aloitteessa, että Laajennetun piispainkokouksen tehtäväksi annettaisiin tutkia mahdollisuutta perustaa seurakuntatiedekunta. Perusteluina he viittasivat lähimenneisyyden tapahtumiin, jotka antoivat aiheen ajatella, että yliopistossa annettava teologian opetus voi joutua ristiriitaan kirkon perusteiden kanssa. Tällä viittauksella he tarkoittivat dogmatiikan professorin virkaa hakenutta Aarne Siiralaa ja hänen julkisuudessa esittämiään näkemyksiä. Siiralassa personoitui näin lundilaisessa teologiassa nähty vaara. Merkillepantavaa on, että nämä piispat ovat herännäisyyden ja evankelisuuden keskeltä lähteneinä tunnettuja piispoja.

Aloite ei saanut kirolliskokouksessa kannatusta. Voimakkaimmin sitä vastustivat professori Aimo T. Nikolainen ja piispa Erkki Kansanaho. Piispa Alaja totesi keskustelun loppuvaiheessa, että heidän harkitsemattomaksi tuomittu aloitteensa oli nähty uskomattoman voimalliseksi. "Jos näitä puheita on uskottava, hartaasti odotetun uuden teologisen tiedekunnan saaminen Jyväskylään tai Ouluun on meidän aloitteemme tähden vaarassa kariutua, teologisen tiedekunnan asema Helsingin Yliopistossa tullut uhatuksi, koko teologia tieteenä kyseenalaiseksi, piispakunta lyöty hajalle. Jos aloite pian toteutuisi, meillä olisi papisto, joka pappisseminaarin umpiossa koulutuksensa saaneena olisi lähes kykenemätön tieteelliseen ja muuhunkin julkiseen keskusteluun, ja kirkko, joka yhä selvemmin tulisi painetuksi ghettoon. Kun on saanut havaita, ettei juuri mitään tapahdu, kun piispat esiintyvät harkitusti, joutuu kysymään, olisiko syytä useammin puhua harkitsemattomasti...

Alajan mukaan oli täysin mahdollista, että yliopiston teologiset professorinvirat tulisivat sellaisten henkilöiden haltuun, joiden tunnustus ja koko usko olisi toinen kuin kirkon. "Meidän mielestämme kirkon kuuluu ryhtyä toimiin, jos tiedekunnan opetus uhkaa muodostua pappiskoulutukselle vahingolliseksi," hän totesi. Hän torjui sen käsityksen, että aloitteen tekijät pelkäisivät ennakkoluulotonta ja rohkeaa tieteellistä tutkimusta.

Piispojen aloite ei johtanut tulokseen. Merkillepantava on piispa Kareksen keskustelun aikana esittämä "profetia": ellei kirkko itse tee tässä asiassa, hankkeeseen varmasti ryhtyvät jotkut muut!

5. Räisäs-keskustelu 1970-luvulla

Heikki Räisäsen Eksegeettisessä seurassa syksyllä 1971 pitämä esitelmä merkitsi uuden vaiheen alkamista raamattukeskustelussa. Jo tässä esitelmässä Räisänen esitteli ne perusväittämänsä, jotka sittemmin ovat tulleet esiin yhä uudelleen: Raamattu ei ole millään tavalla auktoriteetti, vaan inspiraation lähde; Raamattua ei tule asettaa eri kategoriaan kuin muut uskonnolliset kirjat; kyseessä on pitkä uskonnollisten kokemusten ja tulkintojen sarja, ei erityinen ilmoitus ; ennustus ja täyttymys-kaavio VT:n ja UT:n suhteessa on käymätön; UT:n erilaisia kristologisia näkemyksiä ei voi sovittaa yhteen.

Keskustelu lähti liikkeelle Reijo Arkkilan kirjoituksesta Kotimaa-lehdessä. Hän kyseli "ollaanko tässä kirkossa lainkaan selvillä siitä, millaista uskon perustotuudet järjestelmällisesti kieltävää opetusta nykyisin teologian opiskelijat saavat." Keskustelun jatkuessa hän totesi edelleen, ettei Räisäsen raamattuteologian pohjalta voida kirkossa pitää "yhtään ainoata kristillistä saarnaa, ei toimittaa kastetta eikä ehtoollista eikä yleensä tehdä mitään sellaista, mitä pidämme Raamatun mukaan seurakunnan rakentamisena".

Myös yliopistoteologit arvostelivat Räisästä hänen syksyllä 1971 esittämiensä ajatusten tähden. Juhani Forsberg, Simo Kiviranta ja Tuomo Mannermaa totesivat, että Räisänen sekoittaa tutkimustuloksia ja henkilökohtaisia mielipiteitä ja että ristiriita hänen subjektiivisten mielipiteittensä ja kirkon opin välillä on ilmeinen.

Piispat saivat keskustelusta aiheen julkaista oman raamattukannanottonsa 12 teesiä Raamatusta. Leino Hassinen veti Kotimaan pääkirjoituksessa johtopäätökset myös työntekijäkoulutukseen: "Kirkon on väistämättä selvitettävä itselleen, kuinka sen pappiskasvatus hoidetaan. Uskon perusteet hajottava liberaaliteologia merkitsee joka tapauksessa tuhoisaa myrkkykylvöä. Voi kirkkoa, jonka täytyy poimia sen keskeltä tulevat julistajansa."

Kesällä 1981 Aamulehti otsikoi Heikki Räisäsestä tehdyn koko sivun haastattelu otsikolla: Tarvitaanko Suomessa "uskovaista" pappiskoulutusta. Vastatessaan Räisäselle kirkkoherra Erkki Ranta kirjoitti: "Jos kuitenkin keskeisen teologisen oppituolin haltija suhtautuu jopa vihamielisesti perinteiseen kristinuskoon, on aiheellista ruveta kyselemään ainakin rinnakkaisopetuksen antamisen mahdollisuutta juuri eksegetiikassa".

6. Kevään 1984 debatti

1970-luvulta on syytä mainita viidennen liikkeen piirissä harjoitettu liberaaliteologian arvostelu ja yritykset järjestää rinnakkaiskoulutusta. Junkkaala toteaa: Vaikka viidennen herätysliikkeen piirissä eli siis jatkuvasti ajatus vaihtoehtoisesta teologikoulutuksesta ja Kansalähetys siihen aktiivisesti pyrkikin, kovin merkittävään ja pysyvään ratkaisuun ei kuitenkaan päästy.

Evankelisen liikkeen taholta taasen on paikallaan mainita vuonna 1982 annettu Raamattukysymystä käsittelevä kannanotto Elävä ja voimallinen sana. Tässä SLEY:n johtokunnan hyväksymässä kananotossa todetaan, että suhteessa Raamattuun on kirkossamme jouduttu kaikkea julistusta ja toimintaa koskevaan kriisiin. Kananotto sanoutuu irti kaikesta sellaisesta raamatuntutkimuksesta, joka tekee "Raamatun ilmoitusluonteen ja ohjeellisuuden alalle ulottuvia kirkon opista poikkeavia johtopäätöksiä". Näinä vuosina käynnistyi SLEY:n laajamittainen Raamattu tutuksi-liike

Varsinainen myrsky raamattukeskustelussa syntyi vuoden 1984 alussa. Sen lähtökohtana oli Heikki Räisäsen Hufvudstadsbladetissa marraskuussa 1984 julkaistu haastattelu. Siinä hän esitti ikään kuin raamatuntutkimuksen tuloksina seuraavia väitteitä: Jeesus ei ole asettanut kastetta, joulukertomuksilla ei ole historiallista pohjaa, lunastuskäsityksellä ei ole UT:ssa riittäviä perusteita, Jeesus erehtyi puhuessaan pikaisesta paluustaan. Räisänen vaati kirkon tekemään johtopäätöksensä tieteen tuloksista ja lakata puhumasta Raamatusta Jumalan sanana.

Ensimmäisten joukossa Räisästä kommentoi piispa Erik Vikström. Hän totesi, että jos otamme pois puheen Jeesuksen ihmiseksi tulosta ja sovituksesta, emme ole enää tekemisissä kristillisen uskon kanssa. Todellinen myrsky asiasta nousi, kun Perusta-lehden teologisilta opintopäiviltä lähetettiin Helsingin piispalle kirje, jossa kysyttiin, kuinka on mahdollista jatkaa papinvirassa, vaikka opettaa julkisesti vastoin pappisvalaa ja kirkon tunnustusta. Alkutalven 1984 kysymys oli keskeisesti esillä lehdistössä. Raamattuopisto julkaisi nopeasti aiheeseen liittyvän kirjasenkin Raamatun ja uskon puolesta.

Todettakoon tässä, että myös professori Jukka Thuren Turusta osallistui keskusteluun. Hänen kirjoituksensa osoitti selvästi, etteivät vastakkain ole tiede ja usko, vaan erilaiset eksegeettiset koulukunnat ja erilaiset "uskot".

Tuomiokapituli käänsi keskustelun kysymykseksi tutkimuksen vapaudesta. Arkkipiispan johdolla järjestettiin eksegeettissystemaattinen seminaari, joka ei johtanut mihinkään konkreettiseen tulokseen.

Tässä tilanteessa ajatukset alkoivat kypsyä siihen, että käynnistettiin valmistelut rinnakaskoulutusta antavan järjestön perustamiseksi.

STI-hankkeen liikkeellelähtö

1.Glenthöjn neuvot

Raamattuopiston toiminnanjohtajan Raimo Mäkelän aloitteesta pidettiin 12.2.1985 neuvottelu, jossa oli edustajia SRO:n lisäksi Lähetysyhdistys Kylväjästä ja OPKO:sta. Neuvottelussa päätettiin ottaa yhteys Evankeliumiyhdistyksen ja Kansanlähetyksen johtoon. Näillä tahoilla suhtauduttiin asiaan myönteisesti. Näin pidettiin 19.3.ensimmäinen virallinen "teologisen rinnakkaiskoulutuksen suunnittelua pohtivan ryhmän kokous."

Tätä maaliskuun kokousta oli edeltänyt Simo Kivirannan ja Anssi Simojoen tapaaminen tanskalaisen tunnustusrintamamiehen Jorgen Glenthöjn kanssa. Glenthöj oli tullut Suomeen Paavalin synodin kokoukseen. Glenthöj korosti opillisen selvitystyön välttämättömyyttä. Muuten ei yhteistyö onnistu. Siksi Aarhusissa oli Glenthöj'n mielestä epäonnistuttu. Erityisen tärkeänä Glenhöj piti sitä, että joukolla on yksimielisyys kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Simo Kiviranta muistelee tätä Glenthöjn neuvoa: "Glenthöj ei tiennyt mitään meidän puulaakeista. Hän puhui kuin Bileamin aasi."

Saatuaan Glenthojn neuvon Simojoki ja Kiviranta kävivät 18.3. neuvottelun Raamattuopistolla Raimo Mäkelän kanssa. Seuraavana päivänä, 19.3. pidettiin sitten kokous, jossa tehtiin päätös oppikeskustelujen käynnistämisestä.

2. Teologiset neuvottelut

Syyskuussa 1985 käynnistyivät tiiviit oppikeskustelut, joissa esillä olivat luterilaisen uskon keskeiset kohdat. Raamattukysymyksestä alustivat Erkki Ranta ja Matti Väisänen, vanhurskauttamisopista Olavi Peltola ja Simo Kiviranta, tahdonvapaudesta ja uskosta Raimo Mäkelä ja Sakari Korpinen, armonvälineopista Reijo Arkkila ja Timo Junkkaala. Kirjallisten alustusten pohjalta käytiin laajat keskustelut ja laadittiin yksityiskohtaiset keskustelupöytäkirjat. Alustajien lisäksi mukana oli joukko muita teologeja. Heistä muistan esim. Seppo Väisäsen, Jussi Talasniemen ja Mauno Salomäen. Tästäkin näkyy, että hankkeen alkuvaiheessa mukana oli myös "körttiläisten" edustus.

Useita kertoja keskustelujen yhteydessä todettiin, että yhteistoimintaa valmisteleva joukko kantoi matkassaan erilaisia teologisia perinteitä. Siksi yhteiseen baasikseen pääseminen ei ollut mikään helppo asia. Tällainen tavoite tuntui välillä aivan ylivoimiselta. Raamattunäkemystä koskevan osan muotoilussa käytettiin pohjateksteinä sekä Suomen Raamattuopiston baasiksen että Evankeliumiyhdistyksen vuoden 1982 raamattujulkilausuman antamaa materiaalia. Sakramenttikysymyksessä uuspietisteillä ja evankelisilla oli huomattavia painotuseroja. Erityisen vaikeaa Muroman perillisille oli kysymys kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Evankelisille se oli ehto yhteistoiminnalle. Kaikkien hyväksymä sanamuoto löytyi Svebiliuksen katekismuksesta, jossa kaste ja usko kytketään yhteen. Itse olisin toivonut selvempää uudensyntymisen mainitsemista. Siitä syystä lähtien valmistelukomitealle kirjeen, jossa korostin, miten baasisdokumentti tältä osin on ymmärrettävä. Joka tapauksessa oli suuri ihme pääsy yhteiseen dokumenttiin. Sama on sanottava myös, kun kyseessä oli yleinen vanhurskauttaminen. Keskusteluissa se kohtasi aikamoista vastustusta. Mutta se tuli Simo Kivirannan ja Olavi Peltolan viimeistelemään dokumenttiin.

3. Tuleeko virkakysymys asiakirjaan?

Keväällä 1986 nousi esiin keskeisenä kysymys siitä, tuleeko virkakysymys mainita oppiperusta-asiakirjassa. Timo Junkkaala korostaa, ettei erimielisyys koskenut naispappeutta sinänsä. Kaikki oppikeskusteluissa mukana olleet pitivät sitä Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen vastaisena. Osa ei kuitenkaan halunnut virkakysymyksestä mainintaa basis-asiakirjaan.

Erityisesti Simo Kiviranta korosti toukokuun 1986 kokouksessa, ettei järjestötyössä ole mahdollista säilyttää vanhaa virkakantaa muodollisesti ja käytännössä antaa periksi. Siksi kirkon perinteinen vanhaluterilainen virkakanta tuli mainita selvästi asiakirjassa. Kivirantaan liittyivät Anssi Simojoki ja Reijo Arkkila. Syyskuun kokouksessa 1986 virkakysymystä koskeva lisäys päätettiin yksimielisesti liittää asiakirjaan.

Lopullisen muotonsa yhteistoiminta-asiakirja sai syksyn 1987 kuluessa. Näin laaditun asiakirjan sitten seitsemän hankkeeseen mukaan lähteneen järjestön johtohenkilöä virallisesti allekirjoitti.

4. Pääsihteerikysymys

Alkuvuodesta 1987 valmisteluissa oli edetty siihen vaiheeseen, että alettiin kaavailla toiminnan virallista käynnistämistä. Keskeisenä ja perustavan tärkeänä nousi tällöin esiin kysymys toimintaa vetämään kutsuttavasta henkilöstä. Ehdottomana ykköshenkilönä mainittiin tammikuussa 1987 pidetyssä keskustelussa Simo Kivirannan nimi. "Voitaneen yksimielisesti kutsua Simo Kiviranta tähän hankkeeseen." Kivirannan luo päätettiinkin lähettää delegaatio kysymään hänen valmiuttaan tulla koulutustoiminnan johtoon.

Kivirannalle näyttää päätöksenteon tekeminen tässä vaiheessa olleen todella vaikeaa. Kiviranta ei kuitenkaan terveyssyistä katsonut voivansa lähteä hankkeen vetäjäksi. Kieltämisestään lopullisesti ilmoittaessaan hän sanoo koko ajan olleensa mukana periaatetasolla koulutustoimintaa käynnistämässä. Timo Junkkaala kokoaa hyvin yhteisiä tuntoja todetessaan: "Luottamus Simo Kivirantaan on kertonut suuresta yhteisestä luottamuksesta hänen teologiseen ja hengelliseen linjaansa."

Kuten nyt hyvin tiedämme, sai STI Eero Junkkaalasta pätevän, yhteyksiä hoitavan ja tarmokkaan pääsihteerin. Hänetkin valittiin yksimielisesti.

5. Lähtevätkö kaikki järjestöt mukaan?

En tunne tilannetta muissa järjestöissä: Hyväksyttiinkö niissä STI-hanke ilman epäröintiä. Haluan tähän kirjata SLEY:n tilanteen. Vaikka olin SLEY:n toiminnanjohtajana yhdessä työtoverieni kanssa aktiivisesti valmistelemassa STI-hanketta, en ollut lainkaan varma, lähteekö SLEY mukaan. Vielä syyskuussa 1987 juttelin Tanskassa asiasta Eero Junkkaalan kanssa. Sanoin, etten ole lainkaan varma SLEY:n mukaanlähdöstä. Jopa pidin kielteistä asennoitumista todennäköisempänä. Omalta osaltani olin myös päättänyt, etten aja hanketta voimakkaasti SLEY:n johtokunnassa, koska viirakysymys vaikeutti muiden asioiden käsittelyä. Iloinen oli yllätys, kun sitten SLEY:n johtokunta lähtikin hankkeeseen mukaan. Näin evankelinen liike oli tullut mukaan toteuttamaan tärkeää herätysliikkeiden yhteistoimintahanketta.

6. STI perustetaan

Sain olla mukana, kun STI varsinaisesti perustettiin. Muistan vieläkin, että meillä oli juhlamieli kun piispa Olavi Rimpiläisen johdolla teimme päätöksen Suomen Teologisen Instituutin perustamisesta. Iloisella mielellä kerroimme STI:n perustamisesta myös tiedotusvälineille.

Herätysliikkeiden yhteistyö oli kantanut kauniin hedelmän. Vielä rohkeammin sanomme näin tänään, kun voimme katsoa taaksepäin STI:n kymmenvuotista taivalta.

Iloisina ja rohkeasti katsomme eteenpäin. STI:tä tarvitaan. Eri yhteyksissä olen esittänyt yhden toivomuksen STI:lle: Sen toiminnassa tulisi vahvistua tunnustuksellinen teologinen koulutus. Raamattuteologiassa olemme nyt vahvoja, mutta luterilaisuuden sydänäänien kuulumista on syytä vahvistaa!