Simo Kiviranta, Systemaattinen teologia ja
tieteellinen diskurssi STI, seminaari 8.2.’00
-
Lähtökohtaisesti ’diskurssi’ (lat. ’discurro ’ juosta, kiitää
läpi; ’discursus’ juoksemien, puhelu, väittely) tarkoittaa abstr.
merk. keskustelua. Tästä juontuu myös sen nyt puheena oleva
merkitys: erittelevä, loogisesti etenevä ajattelu, jolla
sekä luodaan yksiselitteisiä. koherentteja ja loogisesti "läpinäkyviä"
määrityksiä, selvityksiä tms. tai saadaan selville
jo olemassa olevien suullisten tai kirjallisten ajattelukokonaisuuksien
sisältämiä käsitteitä, näiden keskinäisiä
suhteita ja riippuvuuksia sekä mainittujen kokonaisuuksien ajateltuja
rakenteita.
-
Tässä yhteydessä rajoitumme teologisiin teksteihin kohdistuvaan
tieteelliseen diskurssiin. Hätiköiden ja tarkemmin pohtimatta
voisi luulla, ettei diskurssi merkityksessä ’keskustelu’ tule kysymykseen,
sillä verrattuna henkilöiden väliseen "elävään"
keskusteluun tai väittelyyn teksti on "mykkä". Näin ei kuitenkaan
ole. Päinvastoin voidaan väittää, olennainen ja
tärkein teologisen tekstin tutkimisen (diskurssin) edellytys on,
että tekstille voidaan tehdä kysymyksiä ja saada myös
vastauksia. Vastaavasti sen kanssa voidaan "keskustella" esim. esittämällä
hypoteeseja ja väitteitä ja tarkkaamalla, missä määrin
ne todentuvat siinä sellaisinaan tai muuntuneina tai sitä vastoin
ovat osittaisessa tai täydellisesti ristiriidassa sen kanssa. Edellä
oleva on vain yleinen kuvaus. Käytännössä diskurssi
on aloitettava yksinkertaisemmista ja perustavimmista tosiseikoista.
-
Kaikkein ratkaisevin on tutkimusteemaa tarkoittava kysymys eli siis
tutkimustehtävä. Vaikka tutkielman aihe eli teema yleisessä
mielessä pysyisi voimassa ja työskentelyn kohteena, itse tutkimustehtävä
eli se kysymys, joka lähdetekstille esitetään, tuskin koskaan
pysyy ensimmäisessä muodossansa. Pikemminkin voidaan pitää
sääntönä, että kysymys/aihe muokkautuu, rajautuu,
täsmentyy. Tämä juuri on diskurssin eräs parhaita puolia.
Tutkimus ei synny siten, että lähdetekstimassaa pureskellaan
ja jauhetaan yhä hienommaksi ja "sylkäistään" uudenlaisena
massana ulos. Pureskelu tuottaa kyllä useassa tapauksessa mielekkään
hypoteesin/hypoteeseja eli auttaa löytämään vähintäänkin
alustavan ja mielekkään kysymyksen, jonka pohjalta aletaan "keskustella"
tekstin kanssa. Mutta diskurssi kuljettaa kriittistä ja tarkkaa kysyjää
toisenlaiseen, täsmällisempään ja tekstistä paremmin
nousevaan kysymykseen. Näin tutkimustehtävä ja sen johdannossa
esitetty muoto elää, mutta ei kontrolloimattomasti ja mielivaltaisesti
sinne tänne poukkoillen, vaan tekstin yhä tarkemman lukemisen
ja "läpinäkyväksi" tulemisen ohjaamana. Alkuperäinen
aihe on kuitenkin pidettävä mielessä. Se on ensimmäinen
"metsään hakattu" ratalinjaus, johon loogisesti eteneväksi
tarkoitettu rata on lujien "ratapölkkyjen" so. tekstin itsensä
sisältämien tosiseikkojen varaan. Junan on kuljettava lähtöasemalta
määräasemalle eli oikeasta tehtävän asettelusta
oikeisiin, so. tekstillä dokumentoituihin ja loogisen ajattelun tietä
saavutettuihin tuloksiin ja johtopäätöksiin.
-
Kun alustavat tehtävään kuuluvat eli sen systemaattiseen
kokonaisuuteen riittävät "asiat" on löydetty, ne muodostavat
työn disposition. Jos kuitenkin – kuten edellä todettiin – tehtävän
määritys eli tekstille esitetty oikea kysymys muuttuu ja täsmentyy.
Siitä seuraa myös yleensä muutoksia tai täsmennyksiä
dispositioon. Jos nyt tehtävä eli kysymys mielessä ajetaan
alustavaa ratalinjaa, mutta juna suistuu raiteilta syöksyen metsään,
siitä ei pidä pelästyä ja siirtyä masentuneena
"vuodelepoon". Kysymyksen kanssa on ajettava linja uudelleen. Onhan olemassa
se mahdollisuus, että oikea rata on pakostakin tällä kohtaa
menevä eri kohdasta ja metsän kautta. Mutta se on testattava
lähdetekstin omilla väittämillä ("puheenvuoroilla",
"vastauksilla"). Ilman tätä testausta ei pidä härkäpäisesti
mutkitella metsässä. Tutkielma syntyy vain siten, että juna
kulkee suoraan johdonmukaisesti ja lähteiden mukaisesti. Mutta kuvattu
diskurssi opastaa, mistä radan on tarkkaan ottaen kuljettava.
-
Alun alkaen on huomattava, että lähdetekstin käsitteet ymmärretään.
Silloin ei aina auta sanakirja, vaan on käytettävä teologisia
(ja filosofisia) sanakirjoja ja hakuteoksia. Käsite on ymmärrettävä
siinä ja sen aikaisessa merkityksessä kuin lähdetekstin
kirjoittaja on ymmärtänyt.
-
Lopuksi puhumme johdannon ja taustaluvun "välttämättömistä"
aineksista – jos aikaa jää.