Lutherin väistämätön rajankäynti neljään eri suuntaan:

a. Spiritualistit (ns. hurma- eli humala- eli lentohenget: pako sisäiseen ja henkistettyyn hengellisyyteen).

"He tahtovat kääntää Jumalan sanan aineellisesta henkiseen, mutta juuri siinä samassa he itse tulevat kääntyneeksi hengellisestä lihalliseen... kunnes he kokonaan rypevät lihallisuudessa" (WA 26,466).
"Sitä paitsi he ovat sitä mieltä, että kun he joskus jotain uneksuvat, on se heti Pyhästä Hengestä" (WA 23,71).

b. H. Zwingli: pako rationalismiin.

(Zw. oli koulutukseltaan Wienin huippuhumanismin kasvatti).
Kiista "merkistä" (signum, figura). Hoc significat "Tämä (vertauskuvallisesti) merkitsee." Luther: "Hoc est."
Jyrkkä vastakohta käsitykselle, joka tekee "on" sanan epävarmaksi ja erheelliseksi, muttei kuitenkaan voi tehdä omastakaan kannastaan varmaa ja luja. Pyrkimys nojautua rationaaliseen henkeen ("heidän omaan henkeensä"), jonka he kuvittelivat olevan "hengellisen" ja jolla he kohottautuivat mittaamaan Jumalan ilmoitusta ks. De servo arbitrio: "He ovat asettanet oman henkensä Jumalan Hengen yläpuolelle ja selittäneet Jumalan sanaa oman mielensä mukaan..."
Tulokseksi ei kuitenkaan ole saatu mitään varmaa ja lujaa, vaan hetkellistä ja vaihtuvaa. Lutherille Pyhä Henki, joka aina sitoutuu Jumalan sanaan "on opettaessaan varma. tekee varmaksi kaiken (kristillisen ilmoitus- ja pelastustotuuden) eikä ole miten tahansa heilutettavissa ja häilytettävissä.
Spiritus Sanctus non est Scepticus "(Pyhä Henki ei ole epäilijä).

c. Roomalaiskatolisen tradition ehtoollisoppi: Transsubstantiaatio.

Leivän ja viinin substanssi (olemus) muuttuvat, ja ainoastaan niiden aksidenssit, ei-pysyvät ominaisuudet ja ulkonaisesti havaittavat ilmenemismuodot pysyvät samana. Tämän muutoksen saa aikaan pappi, jolle on annettu hierakiassa kirkon päästä ja Kristuksen sijaisesta, paavista lähtevä "voimakanava", kuin erillinen "kuumavesiputkisto" ts. ordinaation kautta vuotava kyky saada aikaan tuo muutos ja koko Kristuksen eukaristinen uhraaminen alttarilla (messu-uhri).
Luther torjui molemmat käsitykset (transsubstantiaation ja messu-uhrin) Jumalan sanan vastaisina. Hän ei painunut takaisin skolastiseen filosofiseen spekulaatioon.
Luther liittyen Raamatun ilmoitussanoihin näkee, että sakramentissa seuraavat tosiseikat ovat "sisäkkäin": SANA ON ENSIN. Ilman sanoja (asetusta) leipä ja viini eivät olisi mitään erityistä. Ilman leipää ja viiniä Kristuksen ruumis taas ei voisi olla läsnä todellisesti/sakramentillisesti. Ilman tätä läsnäoloa ei olisi "uutta testamenttia" (Kristuksen reaalipresenssi yleensä sanassa ja sakramentissa edellyttää Kristuksen ristinuhria. kuolemaa ja ylösnousemusta sekä taivaaseen astumista, mistä myös seuraa, että vasta ristinuhri ja ylösnousemus mahdollistivat ja vaativat Herramme ja Vapahtajamme koko Testamentin sanojen tallennuksen ja kirjaamisen).
Mutta ilman "uutta testamenttia" ei olisi syntien anteeksiantamista. Ilman tätä taas ei olisi elämää ja autuutta (elämää Kristuksen kautta Jumalassa eli jo nyt alkavaa iankaikkista elämää).
"Tämän kaiken antavat meille ehtoolliset sanat, kun käsitämme ne uskossa." Tämän takia voimme sanoa vaihdellen:"Tämä on Kristuksen veri", "tämä on syntien anteeksiantaminen", "tämä on elämä ja autuus" (WA 26,478).

Vastaavasti eukaristia ei ole Raamatun mukaan uhri eli jotakin, minkä me ojennamme Jumalalle "alhaalta ylös", vaan sakramentti ja armonväline, jonka me saamme ja yksin uskolla otamme vastaan "ylhäältä alas".

Samasta syystä luterilainen pappi ei Raamatun ilmoituksen pohjalta voi olla mikään uhripappi.
Tosi me voimme TK:jen mukaan nimittää ehtoollisjumalanpalvelusta uhriksi, sikäli kuin tarkoitamme sillä koko jumalanpalvelustoimitusta, joka vastaanottamisen ohella luonnollisesti on samalla koko ajan "kiitosuhria" (eucaristiva).

Edelleen tästä seuraa, että ehtoollinen, joka on toimitettava "oikein" (recte, CA 7), edellyttää erityistä Jumalan sanan palveluksen virkaa eli Kirkon hengellistä virkaa (Ministerium ecclesiasticum).
Tämän viran antamisen ja oikean jatkamisen valtuus on koko Kirkolla (eli Kaikkien uskovien yhteisellä pappeudella).
Silloin se on samalla Kirkon oikealla Päällä, Kristuksella eikä suinkaan jollakin hänen sijaisellaan (kuten Rooman kirkko kuvittelee).
Syy on yksinkertainen: Sijaista tarvitsee vain sellainen, joka on lähtenyt pois "virkapaikaltaan". Mutta Kristus ei tarvitsee sijaista, koska hän ei ole poissa, vaan reaalisesti läsnä (ks. Lutherin kirje paavi Leolle, kirjan Kristityn vapaudesta esipuhe). Sen sijaan Kristus kyllä tarvitsee Kirkkoonsa palvelija, joka toimii hänen puolestaan ja hänen edustajananaan eli yksinkertaisesti: Hän tekee niin kuin Kristus käsi tehdä ja palvelee muuttamatta testamentin sanoja ja säätämyksiä.
Tämän vuoksi luterilaisen kirkon hengellinen virka on konkreettisesti Jumalan asettama (Gott hat eingesetzt, Institutum est eli on jumalallisella oikeudella säädetty erityinen seurakunnan virka, jolle on annettu testamentin sanat, apostolisen ohjeet ja "Herran käsky" (ks. myös 1 Kor 14:37).
Vain uskollisuus näille tekee seurakunnan papista kykenevän "Kristuksen puolesta" palvelemaan rakentavasti hänen seurakuntaansa. Tähän niveltyy koko seurakunnan todistus, lähetys ja palvelu.
Tarkattava,onko virka oikea, ei, kuinka täydellinen on palvelija Siksi että Luther oli niin luja ehtoolliskysymyksessä, hän oli yhtä luja virkakysymyksessä.
("Evankeliumi ei kumoa luonnollista järjestystä, vaan vahvistaa sen Jumalan säätämänä järjestyksenä" Lutherin kanta ns. naispappeuskysymykseen;:...Von Konz u. Kirch suom.s.159)

d. Etelä-Saksan "kolmaslinjalaiset" (Oekolampadius, Bucer ym).

Lutherille kaikkein vaikein rajankäynti (ks. esim. ns. Wittenbergin konkordia 1537), koska he pyrkivät tulkitsemaan zwingliläis-reformoidun kannan mahdollisimman "luterilaisesti" keskittyen erityisesti sanaan "merkki" ja "kuvallinen puhetapa" (signum, figura).
Ks. esim Lutherin esimerkkiä teoksessa Vom Abendmahl Christi, 1528, jossa hän selittää: Jos otan puisen ja hopeisen ruusun ja kysyn, mikä tämä on, niin vastaus kuuluu: se on ruusu. Minä en siis ilmeisestikään kysy, mitä se merkitsee, vaan mikä se on eikä, mitä se merkitsee. Se, että kysyn, mikä tämä on, on kokonaan toinen asia kuin kysyä, mitä tämä merkitsee. Se, että jokin on jotain, sisältyy aina tuon 'jonkin' olemukseen. Mutta jos väitetään, että mainittu esine oikeastaan kuitenkin on puuta, niin Luther teologisen kokonaisnäkemyksensä pohjalta vastaa: "On monenlaisia ruusuja, hopeisia, kultaisia, kankaisia, paperisia, kivisiä puisia, mutta jokainen on olemuksensa ruusu.
Miten voisi olla olemassa jokin merkitys sille, jolla ei ensin olisi olemusta?"(WA 26,383 ym.).
JUMALAN SANA VOI ANTAA/LUODALEIVÄLLLE JA VIINILLE UUDEN OLEMUKSEN (Silloin kyse puhetavasta, joka "uskon uutta kieltä)

Luther teki eron filosofisen ja teologisen merkki-käsitteen välillä.
Filosofinen merkki on poissa olevan asian tunnusmerkki (nota absentis rei), teologinen merkki sitä vastoin on läsnäolevan asian tunnusmerkki (nota praesentis rei).

Luther oli lujana ehtoolliskysymyksessä,

koska siinä tuli pinnalle hänen koko teologiansa perusluonne: Jumalan sanan ja Raamatun olemus Jumalan todellisuuden täytyy olla todellisesti olemassa meidän kokemuksemme, mielialojemme ja tajuntamme ulkopuolella. Muussa tapauksessa meillä ei ole mitään Jumalaa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mutta tämän jumalallisen todellisuuden (Jumalan itsensä. kaikissa Pyhän Kolminaisuuden persoonissa) täytyy samalla olla läsnä todella ja reaalisesti (vere et realiter) konkreettisessa ja ruumiillisessa "leiblich", mikä silloisen saksankielen mukaan tarkoittaa persoonana ja persoonien välisesti olemassa.
Tätä ei kuitenkaan ole ymmärrettävä idealismin henkis-personalistisesti kaiken ulkonaisen ja ruumiillisen vastakohtana. Päinvastoin: Jumala on läsnä kaikessa luodussaan. Hän tuli pelastusta vasten Pojassaan persoonallisesti "lihaksi" so. oikeaksi ihmiseksi siten, että jumaluus omaksui ihmisluonnon. Pyhä Henki vaikuttaa ulkonaisten armonvälineiden kautta. Jumala itse on nähnyt hyväksi ilmoittaa sen, mitä hän olemuksessaan on ja mitä hän on antanut koko ihmiskunnalle Pyhän Raamatun muodossa.
Tämän hän on tehnyt meidän mielestämme historiallis-satunnaisesti, mutta hänen oman tahtonsa mukaan absoluuttisesti, pysyvästi ja lopullisesti. Hän on antanut Pyhässä Hengessä valitsemiensa ihmisten kirjoittaa Pyhän Raamatun sanana. sen ja vain sen, mitä hän on nähnyt hyväksi ilmoittaa. (huom! "Tämä on Uusi testamentti minun veressäni".
Testamentti vahvistettu kuolemalla. Nyt jaossa Koko UT:n sanat ovat syvässä mielessä Testamentin sanoja (joita ei saa värentää).

Luther oli syvästi tietoinen siitä, että kaikki teologia on Pyhän Raamatun teologiaa.
Tämä tuli koetteelle ehtoollisopissa.
Siksi hän uhrasi kaiken jopa eräät ystävänsä ja Rooman ikeestä irtautuneen uskonpuhdistusliikkeen kirkollisen yhteydenkin.
Se näyttää järjettömältä ja "poliittisesti" täysin mielettömältä (esim. Zwinglin kyynelehtivä pyyntö: tunnusta minut).
Mutta Luther totesi: Sanat ovat liian vahvat. En voi niitä muuttaa..

Puhuessaan ns. ubikviteettista eli Kristuksen todellisesta kaikkialla olemisesta (Dextra Dei ubique est, Jumalan oikea käsi on kaikkialla) Luther joutuu kritikoimaan niitä, jotka yrittivät kiertää sanan selityksillä ja yhteyttä keinotekoisesti luovilla sanonnoilla: "He olivat yöllä, jolloin Jumala oli sikeimmässä unessa lampuin ja tiirikoin varustettuina kiivenneet taivaaseen ja lienevät siellä Jumalan salaisimmissa pikkukamareissa näpränneet auki kaikki ne kirstut, joissa Jumalan valtasuuruus oli koetellakseen sitä kultavaa'alla. Mutta eivät he tainneet löytääkään vaakaa, joka olisi sallinut yhden ja saman (Kristuksen) ruumiin kykenevän olemaan samalla kertaa taivaassa ja ehtoollisessa. (WA 23,119).

Testamentin haltija oli vahvistanut jälkisäädööksensä kuolemalla, mutta samalla astunut todellisuuteen, jossa hän on sekä Jumalana että ihmisenä kaikkialla.
Erityisesti hän luvannut olla EHT:. pyhiteyissä aineissa .Ravitsee, hoitaa ja pitää yllä ruumista ja sielua iankaikkiseen elämään.